Miksi taide auttaa

Kansanedustaja Elina Lepomäki pohti kiinnostavassa Twitter-keskustelussa, onko taiteella jokin objektiivinen arvo, ja että millä muulla sitä voi mitata kuin rahalla. Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin voittopuheen jälkeen sitä ovat selvästi pohtineet Suomessa muutkin.

Lepomäen kysymys askarruttaa minua. Oletan, että hän on joskus lukenut kirjan, katsonut televisiosarjaa, käynyt konsertissa tai teatterissa, elokuvissa tai taidenäyttelyssä. Ehkä hän on lukenut sarjakuvia, seurannut suomalaista designia tai nauttinut tietokoneen hyvin muotoillusta käyttöliittymästä. Ajatteleeko hän tosiaan, että hänen kokemansa taide on muuttunut arvokkaaksi vasta siinä kohtaa, kun joku on rahoittanut sen?

Ehkä hän ajattelee.

Yritän siis kertoa, miksi itse ajattelen toisin.

***

Kotikulmillamme kaksi viikkoa sitten tapahtuneet Pariisin terrori-iskut iskivät kulttuuriin: kahviloihin, konserttiin, jalkapallo-otteluun. Terroristit pitivät näitä paikkoja merkittävinä vapauden symboleina.

”Daesh on julistanut sodan kulttuuria vastaan, koska kulttuurin voima on sille sietämätön”, sanoi Ranskan kulttuuriministeri Fleur Pellerin Le Parisienissa 22.11. Hänen mielestään kulttuuri on joukkotuhoase pimeyden voimia vastaan. Ranska on perustanut solidaarisuusrahaston auttamaan kulttuuritoimijoita, joiden esityksiä on peruttu ja lipputulot laskeneet terrori-iskujen jälkeen.

”Terroristit haluavat polttaa kirjamme. Me avaamme aina vaan lisää kirjastoja”, Pellerin julistaa.

Olen mielissäni, sillä tarvitsen nyt asetta pelkoni selättämiseksi. Jos olen ihan rehellinen, juuri nyt pelkään kanssaihmisiä metrossa. Kaikki vastaantulijat näyttävät vähän epäilyttäviltä. Pohdin puolivakavissani, onko kenkäkaupan istuimeen piilotettu pommi ja räjähdänkö istuutuessani. Se on kestämätöntä.

Kaipaan muistutusta siitä, että ihminen osaa luoda hyvää. Haluan katsella kauniita vaatteita ja huolella suunniteltuja taloja, kävellä pieteetillä suunnitellussa puistossa, ihailla erikoisia maalauksia ja lukea tekstejä, joissa pyritään ymmärtämään ihmisyyttä.

Saan tästä iloa ja lohtua, jotka auttavat minua jatkamaan elämää, toimimaan. Ymmärtämään pelkoani ja käsittelemään vihaani.

Uskon, että taidetta ja kulttuuria tutkimalla voin lopulta oppia jotakin myös ihmisestä, joka päätyy räjäyttämään itsensä konserttisalissa marraskuisena perjantai-iltana.

Minusta on arvokasta, että taide vastaa tähän tarpeeseen, vaikka ei ole mittaria kertomaan, kuinka paljon vointini tai tuleva tuottavuuteni sen avulla kohenee.

***

Usein penätään, että taiteen ja tieteen pitäisi osoittaa hyödyllisyytensä. Lepomäkikin kyselee mittareiden perään. Se on ymmärrettävää mutta sisältää ongelman, joka on seuraava: on mahdotonta mitata, mistä taiteellisesta tai tieteellisestä saavutuksesta lopulta on hyötyä. (Ihan yhtä vaikeaa kuin on tietää etukäteen, mikä yritys menestyy.)

Ensin pitäisi määritellä hyöty. Onko huumekauppa hyödyllistä siksi, että siinä pyörii paljon rahaa? Onko viestintäassistentin/koodarin/sairaanhoitajan työ hyödyllistä vain siksi, että joku maksaa hänelle palkkaa?

Emme tiedä, millaisia ajattelutaitoja tai keksintöjä kymmenen minuutin kuluttua tai kauempana tulevaisuudessa tarvitaan. Einsteinin kehittelemä suhteellisuusteoria takaa nykyään sen, että arkeemme kuuluu esimerkiksi tarkka GPS-paikannus, kuten kosmologi Kari Enqvist blogissaan selittää. ”Lyhyesti: ilman suhteellisuusteoriaa GPS-paikannus ajautuisi päivässä pieleen kymmenen kilometriä”, hän kirjoittaa.

Mistä tahansa hyvin spesifistä tutkimuksesta voi odottamatta tulla koko maailmanhistorian mullistava. Jokin taideteos voi puhutella yli kulttuurirajojen tai estää vaikka vain yhden ihmisen itsemurhan. Tällainen hyöty on kuitenkin sillä tavoin välillistä, että itse lähteelle, ajatuksen alkuun ponkaisseelle taiteilijalle tai tieteilijälle, siitä ei koidu tuloa.

Saudi-Arabian Riadissa Mohammad Bin Nayef Centerissä entisiä ekstremistejä autetaan pääsemään irti islamismista antamalla heille maaleja, pensselit ja lupa ilmaista tunteitaan. Taideterapeutti Awad al-Yami kertoo NBC Newsille, että joillekin tämä on ihan uutta, koska osa radikaali-islamistisista ryhmistä pitää maalaamista ja piirtämistä epäislamilaisena. Tulokset ovat vakuuttavat: keskuksen mukaan jopa 87 prosenttia asiakkaista pääsee kiinni yhteiskuntaan.

Mitä hyöty siis on? Olen taipuvainen ajattelemaan, että se on jotakin muuta kuin jonkun kassaan kirjaostoksesta kilahtaneita euroja.

***

Toki taide, tiede ja kulttuuri myös työllistävät ihmisiä. Yksi kirjailija työllistää itsensä lisäksi kustannustoimittajaa, markkinointihenkilökuntaa, painon väkeä, graafikon tai kuvittajan, ehkä erillisen oikolukijan… Noin niin kuin alkajaisiksi. Jos kirjaa käännetään, työllistämisvaikutus lisääntyy yhä.

Ei se minusta ole huono yhden ihmisen panos verrattuna moneen muuhun eri aloilla työskentelevään. Mutta: edelleenkään ei voida etukäteen tietää, myyvätkö kirjailijan teokset nyt tai koskaan. Ehkä eivät. Ovatko ne siinä tapauksessa arvottomia?

Esimerkiksi Aleksis Kiven tuotantoa alettiin kunnolla arvostaa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hän eli äärimmäisessä köyhyydessä.

Nykyään tuemme taidetta ja kulttuuria julkisista varoista. Vuonna 2015 taiteen ja kulttuurin valtiontuki on noin 463 miljoonaa euroa, josta suurin osa tulee veikkausvoittovaroista. Olemme tehneet arvovalintoja: apurahojen verovapaus on tietoinen päätös, kuten Vesa Linja-aho blogipostauksessaan huomauttaa.

Arvovalinnoista voi ja pitää keskustella, mutta tosiasia on, että taideteosten tuottaminen – hyvä taide – vaatii aikaa ja ajattelua. Sitä tekevät yksittäiset ihmiset, jotka näin lisäävät yhteiseen hyvään: meidän yhteiseen kulttuuriseen pääomaamme. Yleensä heille ei kukaan maksa palkkaa.

***

Kun terrori-iskuista oli kulunut neljä päivää, menin Elifantreen keikalle Pariisin Ruotsi-instituuttiin. Olin yhä shokissa. Musiikki osui johonkin paljon syvemmälle kuin rationaalisuuteen pyrkivä analyysini. Se kävi kiinni paniikin ytimeen. Itkin. Tunsin konsertin jälkeen oloni kirkastuneeksi. Ajattelin, että ehkä elämä voittaa, sittenkin.

Olisiko hyvä mittari taiteen arvosta se, että joku itkee tai nauraa sen äärellä? Minusta se ei voi olla merkityksetöntä.

Lohtu, ilo.

Me olemme ihmisiä.

Pitääkö olla varuillaan?

Yritän ymmärtää, järjestellä palasia. Luen Julia Ioffen hienon jutun Isis-taistelijoiksi ryhtyneiden äideistä The Huffington Postista. Se selittää jotakin. Isis rekrytoi poikia, joilla on monenlaisia vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessään, jotka ovat hyvin nuoria ja tarvitsevat ympärilleen ihmisiä, joiden mielestä heillä on merkitys.

Luen Le Parisienista, että Pariisiin hyökänneiden jäljiltä hotellihuoneeseen jäi paitsi injektioruiskuja myös pizzaa ja suklaamadeleineleivosten rippeitä. Yritän kuvitella ihmistä, joka suunnitellessaan kuolettavia iskuja ostaa suklaamadeleineja.

Katselen terroristien kuvia, he ovat kaikki poikkeuksellisen suloisia poikia. Naapurit kuvailevat monia heistä nauravaisiksi, ”normaaleiksi”. Vihreästä Langasta luen tutkija Leena Malkin näkemyksen, että terrorismi on keskiluokkainen ilmiö. Köyhimpien resurssit menevät arjesta selviämiseen.

Samalla pelko sylkee yhä aaltojaan ylitseni. Ne jättävät jälkeensä myös vihaa ja epätoivoa, vaikka en niin haluaisi.

Eilen vietimme päivän Seinen toisella puolella, kilometrien päässä tapahtumapaikoista. Söimme hyvää ruokaa, tapasimme uusia, kivoja ihmisiä. Minulla oli huulipunaa, ja ostin vintagekaupasta lierihatun, italialaista villaa. Monta tuntia meni niin, etten juuri muistanut koko iskuja. Puhuimme niistä toki, mutta pelko ei tunkenut tunteisiini.

Kunnes illan pimennyttyä, eräällä terassilla latinalaiskorttelissa, musta pakettiauto pysäköi risteykseen.

Ei siitä sen enempää. Joku mies vain pysäköi risteykseen ravintoloiden väliin. Se on tavallista. Mutta… Niin, se pelko.

***

Kotiin palattuamme raskas verho laskeutui taas, kun luimme suomalaislehdet. Ne tiesivät kertoa, että iskuja suunniteltiin jo täyttä päätä La Défenseen, liike-elämän täyttämälle alueelle entisen yliopistomme lähelle. (Ranskalaislehdet eivät tosin pukahtaneet tästä asiasta mitään. Niissä on koko viikon ollut kauttaaltaan rauhoitteleva tunnelma.)

Mutta emme luovuta. Teemme töitä (tosin toistaiseksi kotona). Joka päivä menemme ulos. Tänään kävelimme Edith Piafin aukiolle 20. kaupunginosaan. Satoi, ihmisiä oli liikkeellä vähän. Istuimme kahvilassa, jossa katselin hiukan levottomana ympärilleni. Silti istuin kahvilla, uudessa lierihatussa ja huulet punattuina. Koska pitää. Koska haluan!

Tiistaina olimme suomalais-ruotsalaisen Elifantreen konsertissa, jonne suomalainen ystävä kutsui. Se oli paras idea pitkään aikaan (ja mikä bändi!). Ensimmäisen kappaleen itkin alusta loppuun, mutta noudatimme Ranskan kulttuuriministerin neuvoa: taiteella terrorismia vastaan! Hän sanoi näin lehdissä, muistutti, että juuri nyt tarvitsemme nimenomaan kulttuuria. Radiossa joku ranskalainen filosofi muistutti heti maanantaina, että myös filosofian aika on juuri nyt, meidän pitää ajatella ja analysoida tapahtunutta.

Nämä näkemykset muistuttavat minulle, miksi haluan olla tässä maassa. Täällä valtiovalta voi pitää taidetta ja ajattelua hyödyllisenä, elintärkeänä erityisesti silloin, kun maassa on poikkeustila.

***

Sitä olen pohtinut, pitääkö nyt olla varuillaan – ja jos pitää, mitä se tarkoittaa käytännössä. Miten ollaan varuillaan antamatta pelolle valtaa? Pelkoni kehottaa minua pysymään kaukana kaikista kahviloista ja baareista, varsinkin täällä meidän kortteleissa, mutta järki sanoo toisin: eivät ne toista kertaa samaan paikkaan iske, ainakaan juuri nyt. Tai jos iskevätkin, terrori-iskun kohteeksi joutuminen on silti hyvin epätodennäköistä.

Mutta mitä sitten pitäisi varoa? Pariisin julkisesta liikenteestä vastaava RATP tiedotti, että matkustajamäärät ovat terrori-iskujen jälkeen laskeneet 10 prosenttia. Olisiko järkeä vältellä metroa? Olisiko se varuillaan oloa vai pelkoa? (Minusta se kallistuu pelkoon.)

Huomenna on perjantai, iskuista on tasan viikko. Olisiko viisautta pysytellä toinenkin perjantai-ilta kotona?

Mutta: Terrorismin kauheus on juuri siinä, että se on niin irrationaalista ja yllättävää. Ei siihen voi varautua. Kaapataan lentokoneet ja ajetaan päin tornitaloja. Pukeudutaan poliisiksi ja teurastetaan ihmisiä saarella. Ammutaan kalashnikoveilla kahviloiden terasseilla ja konsertissa.

Sota on se erikoinen tila, jossa saa tappaa toisia, mutta tietyillä säännöillä. Terroristit rikkovat näitä sääntöjä, ne ampuvat selkään.

***

Aika moni suomalainen ystävä on kysynyt, kannattaisiko kuitenkin ”tulla kotiin, ainakin vähäksi aikaa”. Mutta kun. Juuri nyt minä olen kotona, tässä pienessä kaksiossa Pariisin kymmenennessä kaupunginosassa. Tunnen oloni kotoisaksi täällä, jos terrori-iskuja ei oteta huomioon. Voin paremmin kuin keskimäärin Suomessa.

Nukun sikeästi. Iskut eivät juurikaan tule uniini. Miikka totesi, että jos nyt lähtisimme pois, pakenisimme Suomeen, pelko muuttaisi alitajuntaan ja pilaisi yöunet. Valveillaoloaikana se tuntuu sittenkin paremmin hallittavalta.

Ja, jos nyt lähtisimme, olisi hyvin vaikea palata. Pelko jäisi, se söisi meidät. Ei syntyisi sitä, mitä nyt pitää syntyä, kaiken tämän seurauksena. Tästä kaaoksesta huolimatta, tai juuri sen ansiosta.

Suurin uhka on oma pelkoni

Maanantaiaamuna herään ahdistukseen. Olen nähnyt unta, että joku on määrännyt kaikki Pariisissa asuvat kirjoittajat ja piirtäjät tapettaviksi.

Eilen matkustin metrolla ensimmäistä kertaa iskujen jälkeen. Pakotin itseni laskeutumaan metrotunneliin. Kun takanani henkilö nousi taittoistuimelta ja istuin kolahti kovaa, meinasin pompata omalta tuoliltani. Kasvoni vääntyivät irvistykseen ja kyyneleet tulivat silmiin siinä, metromatkalla.

Tämä on luullakseni juuri se reaktio, jota terroristit perjantaisella teollaan tavoittelivat. Jatkuva pelko.

***

Mielessäni pyörii radikalisoitumiseen erikoistuneen tutkijan Juha Saarisen haastattelu, jonka joitakin viikkoja sitten tein Kirkko & kaupunkiin. Saarisen pääviesti oli, että juuri pelko ja vastakkainasettelu ruokkivat radikalisoitumista. Isis toivoo, että me täällä Euroopassa ryhtyisimme pelkäämään kaikkia muslimeja ja panemaan rajoja kiinni, jotta kenenkään ei enää kannata paeta heidän kalifaatistaan. Tekemään juuri sitä, johon moni suomalainenkin nyt turvaa: jakamaan somessa kauhua ja vastakkainasettelua levittävää materiaalia, joka valaa uskoa tietyn ihmisryhmän kaikkinaiseen pahuuteen. Uskomaan siihen, että terroristeja on läjäpäin soluttautuneina turvapaikanhakijajoukkoihin.

Saarinen totesi lokakuussa, että soluttautumistapauksista ei ole mitään näyttöä. Turvapaikanhaku ei ole erityisen sulava keino päästä mihinkään maahan ja toimia siellä vapaasti.

Nyt yhden Pariisissa itsensä räjäyttäneen terroristin läheltä löytyi Syyrian passi. Hyvin pian oli selvillä, että kaveri on saapunut maahan lokakuussa Kreikan, Makedonian ja Serbian kautta. Saarisen sanat takovat mielessäni.

Ihmettelen, että terroristit ovat halunneet jättää jälkeensä passin. Lisäksi ihmettelen asiaa ihan käytännössä: miten hyvin suunnitellussa iskussa on voitu luottaa siihen, että Serbiasta turvapaikkaa hakenut mies on Pariisissa valmiina tuhoisiin terrori-iskuihin illalla 13. marraskuuta?

On odotettava lisätietoja. Asiantuntijat pitävät toistaiseksi mahdollisena, että passi ei kuulunut terroristille tai että se oli terroristien tahallaan mukaan ottama väärä johtolanka, jonka tarkoitus on lisätä eurooppalaisten epäluuloa turvapaikanhakijoita kohtaan. Jihadisteja seuraava aktivisti Iyad El-Baghdadi summasi Twitterissä, että islamisteja sylettää eniten eurooppalaisten humaani suhtautuminen pakolaisiin. Se on täysin vastakkainen heidän toivomalleen pelkoreaktiolle. Ei olisi ihme, että passi olisi lavastusta.

Silti, kaikesta rationaalisesta pohdinnasta huolimatta, minua pelottaa. Pelon valta tuntuu mahassani sykkyränä, päässäni kivistyksenä, unessani outoina kuvina. Se saa minut kiroamaan sitä, että olen tullut Pariisiin pitääkseni työpaikkoinani juuri kahviloita, sellaisia kuin Le Carillon ja vanha kantapaikkani La Bonne Bière (johon sittenkin iskettiin, vaikka vielä edellisen kirjoitukseni aikaan luulin toisin). En halua mennä kahvilaan, en etenkään yksin – vaikka yleensä nautin suuresti juuri yksinäisyydestä, ja voi kuinka rakastankaan pariisilaisia kahviloita! Pelko saa minut jännittämään metromatkoja ja kovia ääniä, vilkuilemaan epäluuloisena ikkunasta joka kerta kun joku raahaa jäteastiaa (sen pyörät hakkaavat asfalttiin konekiväärimäisesti: ta-ta-ta-ta). Ensimmäistä kertaa elämässäni voin hatarasti kuvitella, miltä täytyy tuntua ihmisistä konfliktialueilla. Syyriassa ja Irakissa tällaista on joka päivä.

Suurimmat taistelut käyn nyt omaa pelkoani vastaan. Se on pahin viholliseni; ei se, että kuolisin kamalassa iskussa (voinhan kuolla milloin vaan, miten vaan), vaan se, että menetän turvallisuudentunteeni. Silloin toimin toisin kuin analyyttinen minäni muuten: lamaudun, katkeroidun ja jään poteroon, josta käsin on vaikea koskaan oppia mitään.

Saarisen haastattelua muistellen ajattelen, että omaa pelkoa vastaan taistelu on oikeastaan taistelua terrorismia vastaan. Siihen voi jokainen osallistua.

***

Maanantaiaamun ilo on ystävän viesti siitä, että hänen vaivalla alkanut raskautensa jatkuu onnellisesti. Maailmaan syntyy uusia lapsia. Haluan, että he syntyvät toivoon ja elämäniloon, eivät pelkoon.

Siksi on mentävä metroon, tänäänkin.

Kun kotikortteleissa jysähtää

Eilen söimme illallista matalan sohvapöytämme ääressä: alkuruoaksi kurpitsakeittoa, sitten mustekalaa ja maailman parasta vihreää salaattia, lopuksi juustoa ja patonkia.

Olemme onnellisia täällä, totesimme. Olimme tulleet Pariisiin vajaat kaksi viikkoa aiemmin, palanneet vanhoille kotikulmillemme kymmenenteen kaupunginosaan.

Kesken hyvän keskustelun kuulin, että puhelin makuuhuoneessa piippasi. Unohdin sen heti.

Pian piippasi Miikan puhelin.

Veljeni Suomesta siellä kysyi, olemmeko kunnossa. Pariisissa on ammuttu.

Kello oli noin puoli yksitoista.

***

Olimme päättäneet jäädä illaksi kotiin. Väsytti kahden viikon intensiivinen kävely, onnellinen tutkailu tutuilla ja vieraammilla kulmilla. Päivällä olimme käyneet 16. kaupunginosassa, alueella jolla en aiemmin ollut käynyt. Siellä kiinnitin huomiota poikkeuksellisen näköiseen rakennukseen, jonka kyljessä luki suurin kirjaimin ”Molitor”. Söimme lounasta eräässä kulmakuppilassa ja minulta kysyttiin, olenko itävaltalainen.

(Myöhemmin, kotiin palattuani, luin netistä, että Molitor on hotelli, ja että siellä oli pommiuhka samana aamupäivänä. Siellä majaili Saksan jalkapallojoukkue, jonka oli määrä pelata illalla Ranskaa vastaan Stade de Francella.)

Palasimme kotiin neljän maissa. Jäimme pois metrosta Republiquella, aika lähellä kotia. Lähdin vielä katsastamaan yhden potentiaalisen työkahvilan kanaalin varteen. Miikka lähti ruokaostoksille.

Kävelin kotiin hyvin tavallista reittiä: kanaalin yli ja lempikatuani Rue Bichat’a, ohi Le Carillon -baarin ja Le Petit Cambodge -ravintolan. Porukkaa istui terasseilla. Perjantai! Poikkesin vielä Le Petit Cambodgen viereiseen kauppaan – yhteen lähikaupoistamme – ostamaan mehua aamuksi.

Miikka tuli tahollaan ohi entisen Le Phare -ravintolan Rue Fontaine au Roin ja Rue Faubourg du Templen kulmassa. Siellä olen kirjoittanut ensimmäistä pitkää käsikirjoitustani, istunut monet kerrat tietokoneen kanssa ja ilman, sinne olemme vieneet vieraita syömään jo kahdeksan vuotta sitten täällä asuessamme.

Illan kuluessa meille selviää, että Le Carillonin, Le Petit Cambodgen ja entisen Le Pharen terasseilla on kuollut ihmisiä (myöhemmin käy tosin ilmi, että Le Pharen sijasta ammuttiinkin viereisessä pizzeriassa). Kun veli lähettää Hesarista ruutukaappauksen, jossa näkyy Le Carillonin markiisi, kysyn Miikalta: mikä Le Carillon tuo siis on?

Vaikka tiedän kyllä.

***

Olemme syöneet rauhassa. Emme ole kuulleet laukauksia, mikä on oikeastaan ihme, niin lähellä niitä ammuttiin. Naapurissa perhe on nauranut yhdessä kovaan ääneen, kuten tavallista, eikä talon äänieristyksessä ole kehumista. Ehkä heidän naurunsa peitti kalashnikovien äänet. Ja silti vain pienen matkan päässä ihmisiä on samaan aikaan ammuttu kuolleiksi, ehkä juuri sillä hetkellä kun puraisin ensi kertaa haltioituneena sitruunalla maustettua mustekalarengasta. Ranskalainen ruoka!

Kun avaan viestimet, tulee shokki. Kirjoitan perheelle Whatsupiin vain ”voi vittu”, koska en pysty muuhun. Huomaan täriseväni, ajattelen hysteerisesti että ne tulevat varmasti seuraavaksi tänne. Laitamme television ja kaikki mahdolliset viestikanavat päälle, suora lähetys tulee korttelin päästä. Kun avaamme ikkunan, sisään kantautuu sireenien ulvonta.

Olen paniikissa. Ensimmäinen intuitiivinen ajatus on, että täältä on päästävä pois, että muutan metsään ja kaivaudun kuoppaan. Lopetan kaiken julkisen työn. Mutta miten pääsen pois? (Ranskan rajat on suljettu.)

Välillä on vaiennettava media ja kuunneltava rappukäytävää. Tuleeko joku? Mitä tapahtuu? Puuportaista kuuluu silloin tällöin askelia, jotka tuntuvat turvallisilta siinä tapauksessa, että niitä seuraa selkeä oven kolaus. Joku on päässyt kotiin. Tallennan Redditistä lukemani, Pariisin viranomaisten ilmoittaman hätäpuhelinnumeron kännykkään.

***

Ajattelen: Meillä ei ole kotona kovin paljon ruokaa. Emme ole halunneet ostaa juuri mitään varalle, koska kaappitilaa ei ole ja kaupat ovat vieressä. Se tuntuu nyt huonolta idealta.

Ajattelen myös sitä, miten mahdollista olisi ollut, että olisimme olleet ulkona tänä iltana. Olisimme hyvin voineet kävellä Rue Bichat’a kohtalokkaalla hetkellä. Tai jos olisimme olleet kilometrien päässä kotoa, meillä ei olisi ensinnäkään nettiä eikä myöskään paikkaa mihin mennä. Emme tunne täältä ketään.

Entä jos olisin ollut yksin liikkeellä? Tai jos Miikka olisi, ja minä olisin ollut kotona? Olo on kaksinkin kamala, mutta jos vielä olisi pitänyt pelätä toisen puolesta…

***

Pariisissa asuva kirjailija Pamela Druckerman kirjoittaa New York Timesiin jo pari tuntia iskujen jälkeen selkeän koosteen tapahtumista. Siitä selviää, että hänen miehensä on samaan aikaan toimittajana Stade de Francella ja lapset kotona jossakin täällä meidän nurkilla lastenhoitajan kanssa; hän itse on illalliskutsuilla. Ihmettelen, että kukaan voi olla niin selväjärkinen tässä tilanteessa, pystyä kirjoittamaan koherentin tekstin. Minä en pysty kirjoittamaan kahta sanaa enempää.

***

Kun muutama tunti piinaa on kulunut, laitamme valot pois. Pimeässä istuminen tuntuu turvallisimmalta, vaikka tv jää vielä päälle. Miikka käy välillä ikkunassa, mutta sieltä näkyy vain sisäpiha ja naapurien valot. Moni valvoo, vaikka ollaan jo pikkutunneilla.

Joskus neljän jälkeen uutiset alkavat toistaa samoja haastatteluja, sireenit ovat hiljenneet, hatara rauha vaikuttaa palanneen. Päätämme yrittää levätä. Jätämme puhelimet päälle. Jos jotain tulee. Nykymaailmassa asiat tiedetään usein paremmin etäällä tapahtumista. Tässäkin tapauksessa tuntuu, että Ranskan media on hidas reaktioissaan verrattuna jopa Helsingin Sanomiin. Reddit on nopein mutta välittää myös väärää tietoa.

***

Kello 10.30 herään piippaukseen. Ranskan suurlähetystö kehottaa tekstiviestillä pysyttelemään sisätiloissa. Äiti soittaa. Tärisen.

Heti, kun saamme mediavälineet auki, huomaamme, että tiedotusvälineet etsivät haastateltavia, Miikan kaveri STT:ltä kertoo että freetoimittajillekin on tarvetta. En voi edes harkita asiaa. Pyöritän päätäni niin kuin en osaisi puhua. Onkohan tänä aamuna vielä tapahtunut jotakin lisää? (Onneksi ei.) En voi edes ajatella elämää tätä hetkeä pidemmälle, huomista tai seuraavaa viikkoa, jolloin minun on määrä tehdä töitä, kirjoittaa, pariisilaisessa kahvilassa.

Ikkunasta ulos katsoessani huomaan, että aurinko paistaa ja alakerran asunnossa mies tekee remonttia kuten kaikkina edellisinäkin päivinä. Naapurissa on ikkuna auki. Se rauhoittaa. Aamukahvissa on tuttu maku.

***

Seuraamme nettiä niin tarkasti kuin pystymme: Twitter, Reddit, lehdet. Päivitämme Facebookiin, ihmiset kommentoivat. Se tuntuu hyvältä. Vaikka olemme pienessä kaksiossa, kaukana kaikista tutuista, kahden, meillä on kosketus ulkomaailmaan, he tietävät että me olemme täällä, me voimme puhua.

Kun murhista on kulunut puoli vuorokautta, olemme yhä shokissa mutta sanomme toisillemme ääneen sen mitä oikeasti ja rationaalisesti ajattelemme: että pelolle ei voi antaa valtaa. Ei saa. Meidän tehtävämme on vahvistaa toisen maailman ääntä, sen jossa iloitaan elämästä ja vapaasta yhteiskunnasta. Twitterissä syytellään muslimeja ja turvapaikanhakijoita, mikä on tietenkin juuri se mitä iskujen tekijäksi ilmoittautunut Isis nyt haluaa tapahtuvan. Se haluaa maailman jakautumista, sellaista tilannetta jossa tavallisten muslimien on pakko kääntyä sen puolelle, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Päätämme tehdä teon, joka, erikoista kyllä, tuntuu terrorismin vastaiselta aktilta: avata kaksion lukot, uskaltautua ulos, kauppaan. Miikka kuvaa koko matkan. Tunnelma kulmillamme on vaisu, mutta kaduilla on ihmisiä, liikkeet ovat auki. Joku pesee pyykkiä pesulassa. Ihmisiä istuu lähimmän kuppilan terassilla. Kulmakaupan irakilaismies on töissä kuten aina, todennäköisesti myös eilisiltana, mutta hän hymyilee kuin mitään ei olisi tapahtunut. Turkkilaisen teehuoneen edessä miehet tupakoivat, niin kuin eilen, toissapäivänä ja kahdeksan vuotta sitten. Tämä kaikki tuo toivon.

***

Rue Bichat’lle on kerääntynyt ihmisiä ja toimittajia. Moni kuvaa. Maahan on laskettu kukkia, sahanpuru peittää juuri ja juuri verijäljet. Le Petit Cambodgen ikkunat on peitetty tavanomaisella metallirullalla, mutta Le Carillonin ikkunoissa luotien jäljet eivät jätä arvauksien varaa. Tunnelma on yllättävän tyyni. Vain jotkut itkevät. Tänne tehdään nyt pyhiinvaellusta, ihmisiä tulee monesta suunnasta, mutta pariisilaiset eivät anna pelolle valtaa. He eivät jää sisälle.

Lähikaupassakin on tavallinen lauantai. Vapaaehtoiset ottavat vastaan ovella mutta eivät eilisen tähden vaan siksi, että käynnissä on ruokakeräys vähäosaisille. Myyjät purkavat kuormia, joku rouva etsii lempihilloaan. Kun ostan pain au chocolateja leipomosta, nainen tiskin takana toivottaa hymyillen: Passez une bonne journée, madame (viettäkää hyvä päivä, rouva). Se tuntuu lahjalta.

Tajuan, että nämä ihmiset ovat suurkaupungin asukkaita. Tämä ei ole heille ensimmäinen terrori-isku. Heidät kaikki on joskus evakuoitu jostakin pommiuhan takia. Minä puolestani olen kotoisin pienestä Suomesta, siitä maasta jota aina ensinnä kehutaan turvalliseksi.

Suomessa on totuttu olemaan varovaisia, tasapainottelemaan. On sellainen kylmän sodan perinne. Ettei kukaan vaan suutu! Kotimaassani ollaan myös hyvin varovaisia puolustamaan oikeiksi koettuja arvoja, vaikkapa sellaisia kuin vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Täällä näiden sanojen merkitys on pyhä, ja ne on kirjoitettu useisiin kukkapuskiin murhapaikalla. Täällä ihmiset päästävät lapsensa ulos, he lähtevät itse, he eivät suostu alistumaan terrorille, pelolle, alistamiselle. He osoittavat myös teoillaan, että meitä ei murreta, te ette voi viedä meidän ihanteitamme ja ylpeyttämme, se ei ole mahdollista edes tappamalla.

En kannata uhkarohkeutta, mutta tätä ihanteellisuutta ihailen. Se tekee maailmasta paremman paikan, myös silloin kun pahan valta tuntuu kasvavan ympärillä. Vaikka pahaa on, hyvyys voittaa. Hyvyys voittaa, vaikka minun maailmani ei ole enää sama.

Hilloleipää aamupalaksi

Ensimmäisellä Pariisin-viikolla oli pakko ostaa Le Point -lehti (5.11.15), jonka kannessa kysytään: ”Mitä voimme enää syödä?” Muutamassa päivässä on taas alkanut kovasti kiinnostaa ranskalainen näkökulma ruoka-asioihin.

Vaikka Pariisista saa melkein mitä tahansa, kasvissyönti (saati vegaanius) ei ole täkäläisissä ravintoloissa asioivalle ihan helppoa. Erillisiä vegaanipaikkoja toki on, mutta perinteisten bistrojen ja kulmakuppiloiden lounaat sisältävät oikeastaan poikkeuksetta lihaa.

Le Pointin ruokateeman lähtökohtana on selvästi ollut WHO:n asiantuntijoiden lokakuinen lausunto, jonka mukaan punainen liha aiheuttaa syöpää. Asiaa lähestytään lehdessä monesta näkökulmasta, ja lopputulema on, että lihaa voi syödä, mutta entistä vähemmän ja laadukkaampaa.

Yksi kiinnostava ja ehkä selkeimmin ranskalaisesta ruoka-ajattelusta kertova teema-artikkeli lehdessä koski lasten ihanneruokavaliota. Asiantuntijana siinä on ravintoon erikoistunut lääkäri Laurent Chevallier. Hän neuvoo ranskalaisia vanhempia ruokkimaan lapsensa seuraavaan tapaan:


Aamupala klo 7
Suositeltavaa:
– Leipomosta ostettu hiivaleipä, joka on helpompi sulattaa kuin teollinen leipä. Päälle hiukan voita, hilloa tai hunajaa (mieluiten paikallista).
– Hedelmä tai hedelmäsose. Valitse sose, jossa ei ole lisättyä sokeria, ja mieluiten kotona tehty.
– Tuorepuristettu hedelmämehu
– Luomukaakao
Vältettävää:
– Teolliset toremehut, joissa on paljon lisäaineita ja lisättyä sokeria
– Murot, koska niiden valmistusprosessissa syntyy ei-toivottua akryyliamidia
– Makeat teolliset levitteet, joissa usein on vain 20 % suklaata ja pähkinää ja loppu rasvaa ja sokeria (ja mm. palmuöljyä)
– Teollinen paahtoleipä, joka on kaukana alkuperäisestä tuotteesta ja johon on lisätty aromeja, jotka tuovat siihen leivän maun. Se on liian pehmeää ja menee alas melkein pureskelematta, mutta pureskelu on ruoansulatuksen kannalta tärkeää.

Hätävälipala klo 10
– Ei ole välttämättä tarpeen. Liittyy usein siihen, että aamiaisen kanssa on kiirehditty. Tässä kohtaa syödään monesti muropatukoita, joissa on paljon lisäaineita ja sokeria. Ne eivät saa muodostua tavoiksi.

Lounas klo 12
Ihanneateria: Tuoreita vihanneksia (porkkanoita, papuja, parsakaalia…) keitettyinä kera esim. perunoiden, linssien tai riisin. Vihannesten seuraksi hiukan voita, pähkinäöljyä, ranskankermaa tai mausteita. Lisäksi lihaa, mieluiten kevyttä, kuten kana- tai ankkafileitä (joissa on sinkkiä ja rautaa). Jugurtti ilman synteettisiä aromeja. Mieluummin luonnonjugurtti hedelmäsoseen kanssa ja hunajaa kuin maustettu jugurtti, jossa on paljon lisäaineita. Huomattava on, että jotkin vedet saattavat toimia kalsiuminlähteinä ja täydentää maitotuotteita.
Vältettävää: rasvaiset lihat, leikkeleet

Välipala klo 17
Suositeltavaa:
– Hyvälaatuinen leipä ja suklaa. Huom. osa suklaista sisältää soijalesitiiniä, joka voi olla geenimuunneltua.
– Hedelmäsose tai hedelmä
– Tuoremehu tai vesi
Vältettävää: limsat ja karkit

Päivällinen klo 19
Ihanneateria: Alkukeitto, jossa voi olla vaikkapa nuudeleita. Paistettu kananmuna. Katkarapuja. Vihannesvokki.
Vältettävää: kermajälkiruoat (liikaa sokeria)

Ranskalaiset eivät pelkää makeaa yhtä pontevasti kuin tiedostavat suomalaisvanhemmat. Sen sijaan teollista tuotantoa ja lisäaineita kritisoidaan avoimesti niin tässä jutussa kuin muissakin lehden ruokajutuissa. Myös GMO huomioidaan.

Suomalaisten kuulee joskus arvostelevan, että ranskalainen leipä on ”höttöä”. Leivän laatu on kuitenkin täällä kunnia-asia, johon kiinnitetään paljon huomiota. Leipomo-ostoksia tehdään päivittäin, mistä kertoo jo sekin, että pelkästään omassa korttelissamme on kolme boulangerieta. Enää pitää päästä kärryille siitä, mikä niistä on paras…

P.S. Jos ranskalaislasten ruokavalio kiinnostaa, myös Chez Helena kirjoittaa tänään aiheesta.