Rikkaiden hommaa?

Mikä on rikkaiden hommaa? Ainakin työ, josta ei makseta. Jos kirjoittamisesta ei makseta, se jää niiden varaan, jotka pystyvät elämään ilmankin työstä saatua rahaa.

Freelancejournalisti Nate Thayerin jo toisaalla julkaistua kirjoitusta pyydettiin taannoin käyttöön The Atlanticin nettiversiossa vähän muunneltuna, mutta ilman palkkiota. Thayer julkaisi maaliskuussa blogissaan sähköpostikirjeenvaihtonsa The Atlanticin kanssa – koska piti sitä hyvänä esimerkkinä freelancejournalismin tilasta. Kirjoitus sai runsaasti huomiota sosiaalisessa mediassa, ja myös The Atlanticin päätoimittaja otti siihen kantaa.

Osa kirjoittajista kirjoittaa vaikka ilmaiseksi ja suhtautuu hommaan siten, että elämä on rahoitettava muulla tavoin –  järjestön varainkeruulla tai siivoamisella tai kaupan kassalla. Silloin voi kirjoittaa sitä, mitä haluaa. Keino voi olla hyvä. Kuitenkin tiedonvälitystä on vaarallista jättää tällaisen logiikan varaan. Ja tiedonvälitystähän kirjoittaminen kai on, ja journalismi nyt ainakin.

Lehtijuttuihin ei useinkaan voi vuodattaa sydänvertaan. Ei kannata. Niillä on journalistisia kriteereitä, ja lisäksi ne puserretaan viimeistään toimituksissa lehtien konseptien mukaiseksi. Konseptoitu lehti on varma ostos. Lukija tietää, mitä saa. Onko se hyvä? Ehkä. Mutta yllätyksiäkin tarvitaan. Kuka niitä tarjoaa?

Vuoden lehtikuvaajaksi valittu Meeri Koutaniemi paljasti Hesarissa olevansa juttumatkojensa takia lähes 20 000 euron veloissa. Ei huolettanut, häntä. Koutaniemi tekee tinkimätöntä työtä tärkeiksi katsomiensa aiheiden parissa. Ei taida kumarrella paljon lehtien konsepteja kohti (vuoden lehtikuvaakaan ei ollut julkaistu lehdessä). Hyvä! Tietysti sen verran on johonkin kumarrettava, että sen lainan saa, pankilta tai vanhemmilta tai kaveripiiristä.

Monia Thayerin kirjoitusta kommentoineita huoletti se, että journalismista tulee tällä menolla rikkaiden hommaa. Sitä tekevät ne, jotka ovat rohkeita JA joilla on varaa – jotka saavat jostakin lainan Bolivian-matkaa varten. Onko lopputulos se, että laadukkaissa, hitaasti ja pieteetillä tehdyissä jutuissa ja kuvissa näkyy vain se, mikä taloudellisesti turvattujen (vaikka toki terävien) ihmisten näkökulmasta on tärkeää?

Hintoja poljetaan hitaammin esimerkiksi asiakaslehdissä, joiden tilaajapohja perustuu vaikkapa jonkin liiton jäsenyyteen. Suomessa niitä onneksi riittää. Käykö niin, että ne rohkeat ja terävät, jotka ovat pakotettuja tienaamaan työllään, jäävät kirjoittamaan varmoja juttuja viimeiseen asti konseptoituihin asiakaslehtiin? (Ja onko se jäämistä?)

Mitä sitten tapahtuu – tuleeko asiakaslehdistä parempia ja muista lehdistä huonompia? Mikä media onnistuu tulevaisuudessa yllättämään? Mitä minä luen kymmenen vuoden päästä?

Paikka tarjolla nopeimmalle näpyttelijälle

Monen toimittajan työssä nopeus on nykyään ykkösominaisuus. Se, joka ekana twiittaa skuupin tai kirjoittaa siitä blogipostauksen tai jutun, on huipulla.

Huomaan kiinnostuvani nopeutta enemmän punnituista näkemyksistä ja huolellisuudesta. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta kiinnitän huomiota jopa välimerkkien paikkoihin ja virkkeiden viittaussuhteiden oikeellisuuteen. Häiriinnyn, kun jutussa on sellaisia löysäleitä kuin ”Kuvajournalismin arvostuksesta puhutaan varmaan ylevämpiä sanoja kuin mitä ne käytännössä ovat”. Siis mitkä ”ne”? Edellinen sitaatti on peräisin Yle Turun uutisesta, joka onnistui olennaisessa: sitä rummutettiin esimerkiksi Journalistiliiton Facebook-sivulla.

Asia on muotoa tärkeämpi, varmasti niin. Silti toivoisin, että nopeuden pakko ei leviäisi uutisista muunkinlaisiin artikkeleihin ja jopa kirjoihin. Muitakin arvoja on, vaikka sosiaalinen media kannustaa jakamaan heti, kaiken, vaikka kuinka puolivalmiina – ja lehtitalojen palkkiotkin viittaavat usein siihen, että juttu kuin juttu kannattaisi kursia kokoon mahdollisimman ripeästi. Kammoksuen uumoilen aikaa, jolloin kustannussopimuksia on tarjolla nopeimmin näpytteleville kirjailijoille.

Haamuja liikkeellä

Parnassossa 6–7/2012 oli mielenkiintoinen artikkeli haamukirjoittajista. En tiedä, miten yleinen haamukirjoittajien ammattikunta on Suomessa, mutta Yhdysvalloissa ghostwriting on ihan oma toimialansa. Yhä useammat (rikkaat) amerikkalaiset haluavat teettää itsestään elämäkerran, jonka he sitten julkaisevat omakustanteena, kertoi puolestaan The Writer. Lisäleipää kirjoittajille, hyvä!

Kuulin vastikään haamukirjoittajatapauksesta blogimaailmassa. Yllätyin, vaikken oikein tiedä, miksi. Netissähän identiteetin vaihtaminen sujuu suit sait.

Mainittua blogia ”kirjoittaa” julkisuuden henkilö X, mutta oikeasti sitä kirjoittaa tuntematon henkilö Y. X siis maksaa nimissään kirjoittamisesta (ja ajattelemisesta) haamukirjoittajalleen Y:lle. Toisessa tapauksessa bloggaaja S kertoi kirjoittavansa blogiaan kyllä itse mutta laittavansa puolisonsa vastaamaan ilkeisiin kommentteihin. ”Se pysyy paremmin rauhallisena”, S perusteli.

Olisiko ok, että tätä blogia kirjoittaisikin Laura Pörstin nimissä joku muu? Jos päättäisin kiillottaa henkilöbrändiäni (!) fiksummaksi, ytimekkäämmäksi, monipuolisemmaksi? Mielessäni on heti muutama ystävä, joilta voisin pyytää haamuapua… Oikeastaan he voisivat päivittää myös Facebook-statukseni.

Some ja lehti tappeli, kumpi voitti?

Tein tällä viikolla ilmestyneeseen Kaksplussaan jutun vanhemmuusbloggauksesta. Haastattelin muun muassa viestintäkouluttaja, Ei oo totta -bloggari Katleena Kortesuota.

Katleenan kanssa keskustellessamme nousi esille yksi aihe ylitse muiden: saako lapsia esitellä äitien tai isien blogeissa nimin ja kuvin. Katleena oli harvinaisen ehdottomasti sitä mieltä, että ei. Se oli hyvin kiinnostavaa, sillä hänellä oli mainiot perustelut.

Hyvän keskustelun päätteeksi haastateltava totesi, että tästä asiasta hänen pitää muuten kirjoittaa blogiinsa. Idea kuulosti hyvältä. Samalla tiedostin, että tässä piilee omalta kannaltani vähän ikävä vaara: Katleenan suosittu blogi nostattaa herkullisen aiheen esille jo nyt (oli lokakuun alku), ja Kaksplus ilmestyy marraskuun lopussa. Olisiko pitänyt pyytää nopealiikkeistä viestintäkouluttajaa bloggaamaan asiasta vasta kahden kuukauden kuluttua? Absurdi ajatus.

Katleena postasi aiheesta samana päivänä ja sai kommenttivyöryn. Hänet pyydettiin Yle Puheen haastatteluun aiheen tiimoilta. Asiaa pyöriteltiin myös äitiblogeissa, kun toinen haastateltavani, Aniiri-blogia pitävä Satu, päätyi rajaamaan lastensa yksityisyyttä blogissaan entistä tarkemmin.

Kirjoitin jutussani lopulta aika paljon muustakin kuin lasten esiintymisestä blogeissa. Se oli alkuperäinen tarkoituskin. Lopullisen valinnan tein kuitenkin myös siksi, ettei juttu olisi aivan vanhentunut ilmestyessään.

Entä jos aiheena olisikin ollut ainoastaan se, saavatko vanhemmat esitellä lapsiaan sosiaalisessa mediassa? Miten olisi aikakauslehtitoimittajan pitänyt toimia? Ainakaan nopeuskisa somen kanssa ei kannata.

Nettikeskustelu paranee, kun kohde osallistuu

Huomasin juuri Kotimaan uutisen siitä, että piispa Jari Jolkkosen lapset eivät osallistu Latokartanon koulun kevätjuhlaan, kun siellä ei lauleta Suvivirttä.

Sitä seurannut keskustelu kommenttiosiossa paljastui mielenkiintoiseksi. Johannes Ijäksen jutussa haastattelema koulun rehtori Satu Honkala tuli heti alkumetreillä mukaan kommentointiin ja jatkoi sitä koko illan. Vaikka muiden keskustelijoiden näkemykset olivat pääosin vastakkaisia hänen näkemyksensä kanssa, hän väsymättä perusteli päätöksensä syitä.

Minusta ihan loogista: Latokartanon kevätjuhlassa ei ole koskaan ennenkään Suvivirttä laulettu, ja jos kolmasosa koulun oppilaista joutuisi poistumaan sen ajaksi salista, olisihan se aika tylsää. Lisäksi erillinen, suvivirrellinen juhla oli viikolla järjestetty. Minusta se on parempi perustelu kuin se, että ”me niin tykätään Suvivirrestä, se kuuluu perinteeseen jota ei saa muuttaa”. Eikö sitä virttä voi luukuttaa repeatillä, kun on kotiutunut kevätjuhlasta? Onko kaikissa kouluissa oltava tässä asiassa yhtenäiset käytännöt maailman tappiin asti? Kuvittelevatko ihmiset oikeasti, että tästä virrettömyydestä tämä meidän Suomemme nyt rapautuu? (Ja toisaalta: entä jos virsi olisi esitetty, mutta instrumentaalisesti?)

Oli miten oli. Minä tykkään Suvivirrestä. Mutta vielä enemmän tykkään siitä, että kerrankin joku vähän hankalan uutisen kohde panee itsensä alttiiksi ja uskaltaa osallistua siitä käytävään keskusteluun rohkeasti. Se on kunnioitettavaa avoimuutta. Hyvä Satu Honkala! Ottakaamme esimerkkiä.

Bloggaaja katsoo peiliin

Käytin tänään hyvän siivun päivästäni katsomalla Katleena Kortesuon blogikoulutusta Metropoliassa. Suosittelen lämpimästi: erittäin innostava ja hyödyllinen paketti. Omat korvani alkoivat punoittaa seuraavien eittämättä erinomaisten vinkkien kohdalla:

  • Älä yritä kirjoittaa kaikesta. Profiloi blogisi selkeästi.
  • Määrittele blogillesi tavoitteet.
  • Älä kerjää kommentteja. Ihmiset kommentoivat, jos samastuvat aiheeseen ja haluavat sanoa jotakin.
  • Jos vuonna 2008 yksi tai kaksi postausta viikossa oli tiheä tahti, nykyään se on dynaamisen blogin vähimmäismäärä.
  • Muista uutisen rakenne: asia ensin, taustat vasta sitten. Jos taustoja edes tarvitaan.

Postausten mitan kanssakin saisin skarpata. Inhoan muiden liian pitkiä blogipostauksia – mutta miksi on niin vaikea editoida itseään?

Verkkosivujen takana on ihminen!

Olin taannoin mukana palaverissa, jossa graafinen suunnittelija esitteli leiskaehdotuksiaan pienen yrityksen verkkosivuiksi. Graafiset ratkaisut olivat mahtavan hienoja. Huomasin kuitenkin häiriintyväni toistuvasti yhdestä peruskysymyksestä – joka on enemmän strateginen kuin varsinaiseen toteutukseen liittyvä: mikä tekee näistä sivuista sellaiset, että surffailija haluaa tulla tänne? Tai käännettynä: mikä on pienen yrityksen verkkosivujen tehtävä? Joskus se oli yhteystietojen kertominen ja palvelujen esittely, mutta yhä enemmän se on profilointi.

Väitän, että hyvä profilointi ei nykyään ole sitä, että sivuilla on oikeat värit ja selkeät palvelukuvaukset. Näiden pitäisi 2010-luvulla olla jo perusasiaa. Yhden pienen yrityksen erottaa toisesta pienestä yrityksestä yrittäjä – hänen persoonansa ja osaamisensa. Sen pitäisi näkyä!

Menisin heti suutarille, jonka nettisivuilla kerrotaan vinkkejä kenkien hoitoon (saa vinkata tällaisesta ihmeestä!). Valitsisin sähköasentajan, joka kertoo sivuillaan esimerkkejä toteuttamistaan asennusratkaisuista – tai, mikä vielä parempaa, vastaisi sivuilla kysymyksiin sähköasioista. Sähkösiuvatissa on hyvää yritystä, jos kehittämistäkin.

Tarvitessani asiantuntijaa ottaisin sellaisen, josta saan verkkosivujen perusteella dynaamisen ja tässä päivässä elävän kuvan. Haluaisin sellaisen tyypin, joka on mukana keskustelussa esimerkiksi Twitterin, Facebookin tai blogin kautta. Katleena Kortesuo on hyvä esimerkki.

Isännöintiyritystä etsiessäni toivoisin, että ne ihan oikeasti työtä tekevät ja siitä vastaavat henkilöt näkyisivät verkkosivuilla. Ja taas: sosiaalisen median näkyvä ja aktiivinen käyttö työvälineenä (ei silmänlumeena!) olisi iso plussa (saa todella vinkata!).

Ihmisessä, yrittäjässä, on pienen yrityksen voima. Elävän ihmisen kanssa on paljon kivempi asioida kuin kasvottoman yrityksen, saati koneiden ja automaattivastaajien. Voisiko se näkyä myös verkkosivuilla?

Reaaliaikainen tirkistelijä

Reaaliaikaisuuden vaadetta ja sanomalehtien kilpailua ei käy kiistäminen. Eikä reaaliaikaisuutta vastaan voi eikä pidäkään tapella, kai.

Mutta.

Vähän ristiriitaiset ovat fiilikset Hesarin uusista Twitter-uutisista. Tätä kirjoittaessani toimittaja Anna-Liina Kauhanen seuraa Oslossa Anders Behring Breivikin oikeudenkäyntiä ja twiittaa parin minuutin välein. Viimeisin: ”ABB katsoo syyttäjän näyttämää videoita ja juo hörpyn vettä”.

Huomaan, että klikkaan Twitterin päivitysnappia jopa pakonomaisesti. Nämä havainnot kiinnostavat minua. Mutta.

Onko tämä nyt uutisointia vai pelkkää Big Brother -ajan tirkistelyä? Oikeudenkäyntihän tietysti on julkinen, ja se on myös merkittävä ja monia ihmisiä koskettava. Jokin kuitenkin nyppii.  Haikailen ihannemaailmaa, jossa minun, tavallisen suomalaislukijan, ei tarvitisisi olla läsnä norjalaisen joukkomurhaajan oikeudenkäynnissä (edes Twitterin kautta) ollakseni ajan hermolla. Ei tarvitsisi päivittää Twitteriä jatkuvalla syötöllä ja miettiä Breivikin vesihörppyjä.

On eri asia lukea ajateltu ja näkökulmattu juttu oikeudenkäynnistä kuin tulkita sieltä pullautettuja tirkisteleviä irtohavaintoja. Onko vain vanhanaikaista ja ihannoivaa ajatella, että edellinen on jotenkin jälkimmäistä arvokkaampaa?

Fiilikseni on ristiriitainen, koska kyllä: seuraan oikeudenkäyntiä haukkana jatkuvasti, juuri nyt, reaaliajassa. Mielenkiinnossani tunnistan kuitenkin lähinnä oman tirkistelevän alhaisuuteni, joka ällöttää minua. Seuraan tätä samasta syystä kuin joku toinen Big Brotheria. Pitäisi mennä syömään, mutta en malta. Jos sillä välin tapahtuu jotakin kiinnostavaa?

”ABB katsoo videota ja vaikuttaa siltä kuin hän itkisi”. Ohhoh! Onneksi niilläkin on nyt lounastauko.

P.S. Tämä juttu on kirjoitettu reaaliaikaisesti, siis nopeasti ja vailla itsesensuuria. Myöhemmin saattaa kaduttaa.

Kertokaa syitä ja seurauksia, Afrikastakin!

Kristittyjä tapetaan Nigeriassa. Tämän minä olen saanut selville vilkuilemalla viime viikkojen suomalaisia uutisia. En muuta. Afrikasta uutisoidaan usein niin, että syy- ja seuraussuhteet jäävät arvoituksiksi. Okei, Afrikka ehkä on kaukana, mutta kaukainenkin uutinen olisi paljon kiinnostavampi (ja todempi!), jos se kertoisi edes palan koko tarinaa.

CNN:n verkkosivuilla Nigerian tilanne oli tänään yksi pääuutisista. Oletan tämän johtuvan siitä, että sen voi helposti liittää jatkoksi jopa meitä eurooppalaisia kiinnostaneeseen arabikevääseen. Nigeriassa kietoutuu nyt kaksi asiaa: kristittyjä Nigerian pohjoisosissa vainoavan Boko Haram -liikkeen tekoset ja tyytymättömyys hallintoon.

Nigerian presidentillä on kaunis nimi: Goodluck Jonathan. Nyt hänestä kuitenkin on alettu käyttää lempinimeä Bad luck. Vuodenvaihteen kunniaksi Jonathanin valitsema hallitus nimittäin päätti poistaa hintatuen, jonka ansiosta polttoaineen hinta pysyi verrattain alhaisena. Kun polttoaine joulukuun viimeisenä päivänä maksoi 32 senttiä litralta, tämän vuoden ensimmäisenä päivänä hinta oli yli puolet korkeampi: 68 senttiä. Asiantuntijat ovat ihmetelleet presidentin vetoa. Hintatukipolitiikka on ollut hyvin suosittu Nigeriassa, ja on enemmän kuin tulenarkaa luopua siitä nyt, kun uskonnolliset ristiriidatkin ovat kärjistyneet.

Hintatuen poisto antoi hyvän syyn protesteille ja yleiselle kaaokselle. Seurauksena maassa alkoi tänään yleislakko. 155-miljoonainen kansa katsoi polttoaineen alhaisen hinnan olevan ainoita hyötyjä siitä, että he asuvat Afrikan suurimmassa öljyntuottajamaassa. Moni ei juhli elintasollaan: euro päivässä on Nigeriassa ihan tyypillinen budjetti. Polttoaineen hinnan nousu vaikuttaa esimerkiksi ruoan hintaan. Useimmat perheet tarvitsevat polttoainetta, vaikka heillä ei olisikaan moottoriajoneuvoa – epävarman sähköntuotannon maassa generaattorit ovat tarpeen. Nyt monen perheen uskotaan jäävän ilman sähköä.

Nigerian hallitus haluaa hintasäännöstelyn poistolla säästää rahaa ja sijoittaa sen infrastruktuurin parantamiseen. Nyt se on joutunut kustantamaan kansalaisten polttoaineen kulutusta. Lasku on koventunut koko ajan, kun öljyn hinta on noussut.

Ongelmana on, että kansa ei oikein luota päättäjiensä tekemisiin. Goodluck Jonathanin hallintoa kritisoidaan Boko Haram -liikkeen symppaamisesta. Presidentin toimia uskonnollisten väkivaltaisuuksien poistamiseksi ei myöskään ole moni kehunut. Lisäksi rankka korruptio vaivaa nigerialaisia, jotka syyttävät pamppuja ja päättäjiä omien taskujensa täyttämisestä. Nigeria on maailman kymmenenneksi suurin öljyntuottajamaa, mutta se ei näy kansalaisten lompakoissa.

Arabikevään tavoin myös Nigerian tapahtumasarja saa voimansa sosiaalisesta mediasta. Twitterin #OccupyNigeriassa tapahtuu. Nähtäväksi jää, miten tapahtumat Länsi-Afrikan jättiläismaassa tästä etenevät, ja mitä vaikutusta niillä on ympäröiviin valtioihin. Kissa on nyt pöydällä.

Lähteitä ja kiinnostavia juttuja aiheesta:
CNN: Nigeria’s government squeezed by subsidy protests, militant movements
CNN: What is behind Nigeria fuel protests?
Africa is a country: Occupy Nigeria
Africa News: Boko Haram Members in Government
Tätä kirjoittaessani myös HS oli päivittänyt uutisiaan. Uusin.

Toiveikkaan joulutervehdys

Rauhallista joulua! Se tulee, vaikka maa olisi musta eikä vastaanottaja olisi sellainen, jota jouluihmiseksi kutsutaan.

Vuosi on ollut hyvä. Olen saanut tehdä taas töitä monen mukavan ja taitavan ihmisen kanssa. Kiitos teille kaikille! Kiitos myös teille, jotka luette tätä blogia muuten vaan. Olen teistä iloinen.

Tänäkään jouluna en lähettänyt joulukortteja työtuttaville. Sen sijaan annoin meiltä kaikilta kaksi mikrolainaa. Tutustuin vast’ikään amerikkalaiseen Kiva-palveluun, jonka kautta pienen lainan voi antaa valitsemalleen ihmiselle tai ryhmälle valitsemassaan maassa. Kuulosti mielenkiintoiselta.

Molemmat lainamme menivät Beniniin, Länsi-Afrikkaan – maahan, jonka seisovassa kuumuudessa vietin viime joulun ja koko syksyn ennen sitä. Siellä tutustuin uusiin ammattikuntiin: appelsiinimyyjiin, tekotukkakauppiaisiin, jääntekijöihin. Kaikki nämä olivat naisia. Kun heille maksoi ostoksensa, he tunkivat rahan nopealla liikkeellä kankaasta käärityn hameensa laskoksiin. Yrittäminen oli heille ainoa mahdollisuus; muutaman tuhannen asukkaan kylässä ei tosiaan ollut työpaikkoja. Lukutaito oli yrittäjien keskuudessa harvinaisuus.

Kivasta löysin Séraphinen, joka tarvitsi lainaa vihannes- ja munakojunsa ylläpitoon ja kahden lapsensa elättämiseen. Hänen kojunsa on Cotonoussa, Beninin suurimmassa kaupungissa, jossa minäkin kävin monesti. Kilpailu siellä on kovaa, yrittäjiä on vikkelien mopojen ja matalien harkkorakennusten seassa paljon. Séraphine sai meiltä lainaa 25 dollaria. Hän tarvitsee vielä 325 dollaria kattaakseen tarpeensa.

Toinen 25 dollaria meni Mahussi-ryhmälle: kolmelle naiselle, jotka myyvät kylmälaukkuja ja lautasia, todennäköisesti päänsä päältä. Ryhmän edustaja Gisèle on 29-vuotias eikä ole käynyt päivääkään koulua. Hän elättää miehensä kanssa neljää omaa lasta ja vielä yhtä lisälasta. Tämä ryhmä on saanut Kivan kautta jo kaksi lainaa, ja molemmat on maksettu kokonaan takaisin. Tämä uusin lainakin on nyt täysin rahoitettu.

Lupaan seurata joululainojemme kohtaloa täällä blogissani. Ainakin minua kiinnostaa, miten tällainen systeemi toimii. Moni sanoo, että hyvin: rahat saa oikeasti takaisin, ja ne voi sijoittaa vaikkapa uuden yrittäjän tukemiseen. Jos näin on, kyseessä on paras hyvän kierre, josta olen vähään aikaan kuullut.

Yhtä toiveikkaita ajatuksia toivotan sinun jouluusi ja koko ensi vuoteen!