Kiitos tiedosta

Viimeisen viikon aikana olen Facebookin ansiosta kuullut…

…että tuttava on jäänyt pienten lasten yksinhuoltajaksi
…että hyvä ystävä sai lapsen (mies ehti päivittää ennen kuin ystävä ehti tolpilleen)
…että sukulainen on saanut vuoden työttömyyden jälkeen töitä
…että monen kaverin lapset ovat aloittaneet koulun tai menneet taas kouluun; että joidenkin lapset ovat aloittaneet eskarin
…että vanha luokkakaveri on mennyt naimisiin
…että Haagassa ollaan huolissaan melusta ja levottomuudesta ja että nyt halutaan tälle ”nollatoleranssi”.

Lisäksi:
…että kaveri on vilautellut tissejään jumppatunnilla
…että serkku on ostanut uuden SUP-laudan
…että kollega on täyttänyt vuosia
…että työtuttu on ostanut sohvan
…että nyt on Art goes Kapakka.

Ja tietenkin paljon muuta, mitä en muista.

Tietäisinkö näitä asioita ilman Facebookia? Haluaisinko tietää? Kertoisiko kukaan, koskaan?

140 merkin ajattelija

Nykyään puhutaan aika usein aikasyöpöistä, sellaisista kuin sähköposti, some ja loputon raportointi. Itsekin ihmettelen, miten joku Enbuske voi koko ajan ehtiä twiitata. Millaiset aivot sillä miehellä oikein on? Milloin se ajattelee?

Huomaan kaipaavani kovasti keskeytyksetöntä työaikaa, mutta keskeytän silti itseni jatkuvasti. Koska en ollut oikein varma, mistä se johtuu, ryhdyin seuraamaan työajankäyttöäni.

Olen parin viikon ajan merkinnyt ylös, mitä työasioita olen tehnyt ja mihin aikaan. Keskeytän laskurin, kun eksyn Facebookiin.

Olen havainnut, että työpäiväni on hyvin rikkonainen. Se alkaa ehkä klo 8.30 ja päättyy joskus kuuden jälkeen, ehkä vasta yhdeksältä. Välillä on tunteja – usein yksittäisiä – kun olen tehnyt jotakin ihan muuta. Pyörinyt netissä (tätä paljon), laittanut pyykkiä (vähemmän), syönyt lounasta (onneksi), käynyt ulkona (toivottavasti).

Kirjaaminen on valaisevaa. Tiesinhän minä tämän. Mutta. Selviää myös, kuinka suuren osan pitkästä päivästäni oikeastaan teen tehokkaasti töitä. Huomaan myös, että yritän keskittyä työhön pidempiä pätkiä, kun tiedän merkitseväni työajan ylös. Pakotan itseni sulkemaan välillä netin, jotta en klikkaisi itseäni sinne vahingossa.

Jos tekisin kaiken työni yhteen putkeen, kokonaisajankulutus olisi vähäisempi. Huomaan, että ajatus viehättää minua. Olisi niin paljon aikaa muulle! Seuraa kuitenkin kysymys, joka koskee sitä, mitä työaika oikeastaan on. Käytänkö kuitenkin ne välitunnitkin johonkin sellaiseen, joka työn tuloksen kannalta on välttämätöntä? Lepoon, ajatteluun, keskittymiseen, välttämättömien asioiden (kuten parittomien sukkien) järjestämiseen? Mitä aikaa se nyt sitten on?

Yksi tulos kokeilustani on jo kristallinkirkas. Keskittymiskykyä täytyy tässä ajassa ihan oikeasti opetella ja vaalia. Huh, miten ankeaa olisi ajatella vain twiittien mittaisia ajatuksia.

Saisiko olla novelli eurolla?

Minulla on viikon ajan kirjoittajankammio. Sen ikkunasta näkyy iiriksiä, päivänliljoja, kurtturuusuja, koivuja, syreeni, mänty, hiekkatie ja pelto. Pellon takana, sumussa, astelee lehmiä verkkaiseen tahtiin.

Tämä oli vaarini huone. Pöytälaatikossa on kalenteri vuodelta 2009 ja viisi rannekelloa. Mietin, mikä niistä viimeksi näytti hänelle aikaa, sitä joka sitten loppui.

Asetan pöydälle harmaan tietokoneeni ja kerään pihasta lasiin muutaman kukan. Haen hyllystä muutaman teoksen, jotka parhaiten sopivat tekeillä olevaan työhön.

Ukkonen raivoaa melkein koko päivän. En pääse nettiin. Mikä siunaus.

Tänään kirjoittamisen välihetkinä selasin Märta Tikkasen Punahilkkaa ja luin J. S. Meresmaan mielenkiintoisen blogikirjoituksen kirjailijoiden julkaisutahdista. Se vei tieni New York Timesin toukokuiseen artikkeliin asiasta.

Vatsaani kihelmöi lukiessani diginovelleista, joita aikaansa seuraavien amerikkalaisten jännärikirjailijoiden kuuluu nyt julkaista kuudesta kahdeksaan viikkoa ennen kirjaansa. Se kuulemma lisää lukijakuntaa: nekin, jotka eivät halua maksaa 14 dollaria e-kirjasta, voivat hyvin olla halukkaita maksamaan 99 senttiä e-novellista. Ja kas: novellin julkaisemisen jälkeen tulossa olevan kirjan ennakkotilaukset lisääntyvät ja kirjailijan vanhankin tuotannon myyntiin tulee piikki.

En tiedä, kuinka paljon Suomessa toistaiseksi hyödynnetään yksittäisnovellien nettiostomahdollisuuksia. Ajatus on kuitenkin kiehtova, laajentava, lupaava. Ostan säännöllisesti yksittäisiä neuleohjeita netistä, suoraan lempisuunnittelijaltani, muutamalla eurolla. Miksipä en tarinoita?

Neuleohjeita on jo vuosia samassa hötäkässä käännetty ja myyty kieliversioina. Novellien kohdalla kääntäminen on vähän monimutkaisempi prosessi, mutta mahdollisuuksia on siinäkin vaikka mihin. Sellaisiin mullistuksiin, jotka aika tavalla kutkuttavat, minua ainakin.

Työpäivän jälkeen laitan mummulle ruokaa, annan lasin maitoa, kysyn naisten huivin käytöstä Etelä-Pohjanmaalla 1930-luvulla ja kuulen, että isoisoisälläni oli toisinaan tapana kaapata ensimmäinen vastaantuleva lapsi syliinsä ja käydä polkkaan.

Rikkaiden hommaa?

Mikä on rikkaiden hommaa? Ainakin työ, josta ei makseta. Jos kirjoittamisesta ei makseta, se jää niiden varaan, jotka pystyvät elämään ilmankin työstä saatua rahaa.

Freelancejournalisti Nate Thayerin jo toisaalla julkaistua kirjoitusta pyydettiin taannoin käyttöön The Atlanticin nettiversiossa vähän muunneltuna, mutta ilman palkkiota. Thayer julkaisi maaliskuussa blogissaan sähköpostikirjeenvaihtonsa The Atlanticin kanssa – koska piti sitä hyvänä esimerkkinä freelancejournalismin tilasta. Kirjoitus sai runsaasti huomiota sosiaalisessa mediassa, ja myös The Atlanticin päätoimittaja otti siihen kantaa.

Osa kirjoittajista kirjoittaa vaikka ilmaiseksi ja suhtautuu hommaan siten, että elämä on rahoitettava muulla tavoin –  järjestön varainkeruulla tai siivoamisella tai kaupan kassalla. Silloin voi kirjoittaa sitä, mitä haluaa. Keino voi olla hyvä. Kuitenkin tiedonvälitystä on vaarallista jättää tällaisen logiikan varaan. Ja tiedonvälitystähän kirjoittaminen kai on, ja journalismi nyt ainakin.

Lehtijuttuihin ei useinkaan voi vuodattaa sydänvertaan. Ei kannata. Niillä on journalistisia kriteereitä, ja lisäksi ne puserretaan viimeistään toimituksissa lehtien konseptien mukaiseksi. Konseptoitu lehti on varma ostos. Lukija tietää, mitä saa. Onko se hyvä? Ehkä. Mutta yllätyksiäkin tarvitaan. Kuka niitä tarjoaa?

Vuoden lehtikuvaajaksi valittu Meeri Koutaniemi paljasti Hesarissa olevansa juttumatkojensa takia lähes 20 000 euron veloissa. Ei huolettanut, häntä. Koutaniemi tekee tinkimätöntä työtä tärkeiksi katsomiensa aiheiden parissa. Ei taida kumarrella paljon lehtien konsepteja kohti (vuoden lehtikuvaakaan ei ollut julkaistu lehdessä). Hyvä! Tietysti sen verran on johonkin kumarrettava, että sen lainan saa, pankilta tai vanhemmilta tai kaveripiiristä.

Monia Thayerin kirjoitusta kommentoineita huoletti se, että journalismista tulee tällä menolla rikkaiden hommaa. Sitä tekevät ne, jotka ovat rohkeita JA joilla on varaa – jotka saavat jostakin lainan Bolivian-matkaa varten. Onko lopputulos se, että laadukkaissa, hitaasti ja pieteetillä tehdyissä jutuissa ja kuvissa näkyy vain se, mikä taloudellisesti turvattujen (vaikka toki terävien) ihmisten näkökulmasta on tärkeää?

Hintoja poljetaan hitaammin esimerkiksi asiakaslehdissä, joiden tilaajapohja perustuu vaikkapa jonkin liiton jäsenyyteen. Suomessa niitä onneksi riittää. Käykö niin, että ne rohkeat ja terävät, jotka ovat pakotettuja tienaamaan työllään, jäävät kirjoittamaan varmoja juttuja viimeiseen asti konseptoituihin asiakaslehtiin? (Ja onko se jäämistä?)

Mitä sitten tapahtuu – tuleeko asiakaslehdistä parempia ja muista lehdistä huonompia? Mikä media onnistuu tulevaisuudessa yllättämään? Mitä minä luen kymmenen vuoden päästä?

Paikka tarjolla nopeimmalle näpyttelijälle

Monen toimittajan työssä nopeus on nykyään ykkösominaisuus. Se, joka ekana twiittaa skuupin tai kirjoittaa siitä blogipostauksen tai jutun, on huipulla.

Huomaan kiinnostuvani nopeutta enemmän punnituista näkemyksistä ja huolellisuudesta. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta kiinnitän huomiota jopa välimerkkien paikkoihin ja virkkeiden viittaussuhteiden oikeellisuuteen. Häiriinnyn, kun jutussa on sellaisia löysäleitä kuin ”Kuvajournalismin arvostuksesta puhutaan varmaan ylevämpiä sanoja kuin mitä ne käytännössä ovat”. Siis mitkä ”ne”? Edellinen sitaatti on peräisin Yle Turun uutisesta, joka onnistui olennaisessa: sitä rummutettiin esimerkiksi Journalistiliiton Facebook-sivulla.

Asia on muotoa tärkeämpi, varmasti niin. Silti toivoisin, että nopeuden pakko ei leviäisi uutisista muunkinlaisiin artikkeleihin ja jopa kirjoihin. Muitakin arvoja on, vaikka sosiaalinen media kannustaa jakamaan heti, kaiken, vaikka kuinka puolivalmiina – ja lehtitalojen palkkiotkin viittaavat usein siihen, että juttu kuin juttu kannattaisi kursia kokoon mahdollisimman ripeästi. Kammoksuen uumoilen aikaa, jolloin kustannussopimuksia on tarjolla nopeimmin näpytteleville kirjailijoille.

Haamuja liikkeellä

Parnassossa 6–7/2012 oli mielenkiintoinen artikkeli haamukirjoittajista. En tiedä, miten yleinen haamukirjoittajien ammattikunta on Suomessa, mutta Yhdysvalloissa ghostwriting on ihan oma toimialansa. Yhä useammat (rikkaat) amerikkalaiset haluavat teettää itsestään elämäkerran, jonka he sitten julkaisevat omakustanteena, kertoi puolestaan The Writer. Lisäleipää kirjoittajille, hyvä!

Kuulin vastikään haamukirjoittajatapauksesta blogimaailmassa. Yllätyin, vaikken oikein tiedä, miksi. Netissähän identiteetin vaihtaminen sujuu suit sait.

Mainittua blogia ”kirjoittaa” julkisuuden henkilö X, mutta oikeasti sitä kirjoittaa tuntematon henkilö Y. X siis maksaa nimissään kirjoittamisesta (ja ajattelemisesta) haamukirjoittajalleen Y:lle. Toisessa tapauksessa bloggaaja S kertoi kirjoittavansa blogiaan kyllä itse mutta laittavansa puolisonsa vastaamaan ilkeisiin kommentteihin. ”Se pysyy paremmin rauhallisena”, S perusteli.

Olisiko ok, että tätä blogia kirjoittaisikin Laura Pörstin nimissä joku muu? Jos päättäisin kiillottaa henkilöbrändiäni (!) fiksummaksi, ytimekkäämmäksi, monipuolisemmaksi? Mielessäni on heti muutama ystävä, joilta voisin pyytää haamuapua… Oikeastaan he voisivat päivittää myös Facebook-statukseni.

Some ja lehti tappeli, kumpi voitti?

Tein tällä viikolla ilmestyneeseen Kaksplussaan jutun vanhemmuusbloggauksesta. Haastattelin muun muassa viestintäkouluttaja, Ei oo totta -bloggari Katleena Kortesuota.

Katleenan kanssa keskustellessamme nousi esille yksi aihe ylitse muiden: saako lapsia esitellä äitien tai isien blogeissa nimin ja kuvin. Katleena oli harvinaisen ehdottomasti sitä mieltä, että ei. Se oli hyvin kiinnostavaa, sillä hänellä oli mainiot perustelut.

Hyvän keskustelun päätteeksi haastateltava totesi, että tästä asiasta hänen pitää muuten kirjoittaa blogiinsa. Idea kuulosti hyvältä. Samalla tiedostin, että tässä piilee omalta kannaltani vähän ikävä vaara: Katleenan suosittu blogi nostattaa herkullisen aiheen esille jo nyt (oli lokakuun alku), ja Kaksplus ilmestyy marraskuun lopussa. Olisiko pitänyt pyytää nopealiikkeistä viestintäkouluttajaa bloggaamaan asiasta vasta kahden kuukauden kuluttua? Absurdi ajatus.

Katleena postasi aiheesta samana päivänä ja sai kommenttivyöryn. Hänet pyydettiin Yle Puheen haastatteluun aiheen tiimoilta. Asiaa pyöriteltiin myös äitiblogeissa, kun toinen haastateltavani, Aniiri-blogia pitävä Satu, päätyi rajaamaan lastensa yksityisyyttä blogissaan entistä tarkemmin.

Kirjoitin jutussani lopulta aika paljon muustakin kuin lasten esiintymisestä blogeissa. Se oli alkuperäinen tarkoituskin. Lopullisen valinnan tein kuitenkin myös siksi, ettei juttu olisi aivan vanhentunut ilmestyessään.

Entä jos aiheena olisikin ollut ainoastaan se, saavatko vanhemmat esitellä lapsiaan sosiaalisessa mediassa? Miten olisi aikakauslehtitoimittajan pitänyt toimia? Ainakaan nopeuskisa somen kanssa ei kannata.