Köyhyys, mustat ihmiset, värikylläisyys, punainen maa, kankaat, rytmit, djembe rannalla. Mistä puhun?
Kyllä te tiedätte.
Nopea kertaus: Afrikka on maailman toiseksi suurin maanosa, jossa on yli miljardi asukasta ja 54 kansallisvaltiota. Silti, kuten tiedämme, sen maihin viitataan meillä päin usein vain ”Afrikkana” ja ihmisiin ”afrikkalaisina”. Se on vieras, kaukana, hankala. Siksi on helpointa laittaa kaikki samaan porukkaan: sellaista se on siellä Afrikassa.
Toimittaja Anna Karatvuo on rohkea. Hän oli kolme viikkoa Somalimaassa ja teki Ylelle kiinnostavan kuvareportaasin Somaliassa naisten voimin toimivasta radiokanavasta. Tarkoitus oli varmasti kertoa asiat juuri niin kuin ne ovat.
Mutta mutta.
Tulvassa Warda Ahmed (jolla tekstinsä perusteella on sukulaisia Hargeysassa) kritisoi Karatvuota siitä, että tämä ”maalaa kuvaa alistetuista naisista, joilla ei ole omaa ääntä”, ja sanoo, että ei tunnista tuntemaansa Hargeysaa yhtään hänen reportaasistaan. ”Juttu on alusta loppuun samaa paatoksellista jauhantaa, jossa nostetaan jalustalle keskiluokkainen eurooppalainen feminismi ja tarkastellaan sieltä nenänvartta pitkin epäonnisia etelän siskoja, joita länkkärifeminismi ei ole vielä tavoittanut”, Ahmed lataa.
Karatvuo vastaa olevansa kritiikistä ”todella hämmästynyt”: ”Kuvareportaasini pohjaa kokemuksiini, huomioihini ja keskusteluihin, joita kävin kolmeviikkoisen matkani aikana Somalimaan pääkaupungissa Hargeisassa.”
Ymmärrän molempia. Ahmedin kritiikki osuu varmasti, kolme viikkoa kun ei voi millään antaa kaupungista, sen naisista tai laeista kovin moniulotteista kuvaa. Ja kyllä, naisten omaa ääntä olisi kannattanut lisätä juttuun. Mutta ei kukaan ole täydellinen. Olisiko parempi vaihtoehto se, että Karatvuo ei olisi kirjoittanut ollenkaan?
Asuttuani viisi kuukautta Beninissä totesin, että en uskalla kirjoittaa sen ihmisistä, kulttuurista, uskonnosta tai mistään julkisesti paljon mitään. Ehdin siinä ajassa ymmärtää vain sen, että tämä kaikki on minulle aivan loputtoman vierasta. En tajua mitään. Kysyn vääriä kysymyksiä. Kirjoittaminen olisi hirveän vaikeaa.
Mutta onko olemassa oikea näkökulma? Warda Ahmedin näkökulma tuskin on sama kuin kaikkien niiden, joilla on sukulaisia Somaliassa. On hyvä, että rohkeat vierailijat, myös länkkärifeministit, kirjoittavat Afrikasta. Kullanarvoista on, että heitä kritisoidaan, ja että kirjoittajia on muunkinlaisista taustoista.
Toki toivoisin, että me kaikki eurooppalaistaustaiset muistaisimme, että ihan oikeasti: meidän näkemyksemme on vahvasti meidän kulttuurimme normeilla ja stereotypioilla väritetty. Ei niitä voi välttää. Jos voi, niin miksi Afrikka-kuvat ovat aina niin ihanan värikylläisiä, miksi maa on niin punaista ja taivas niin pahuksen sininen? Sanon vaan, että ei Beninissä kyllä ainakaan. Kuuma oli kyllä.
Heti perään totean, että itse en ole ollut kovin rohkea. Olen uskaltanut kirjoittaa Afrikasta julkisesti vähän. Suunnilleen tämän verran.
Laura Pörsti 