Ihmisen kokoista yrittäjyyttä

On vaan jotenkin ihan äärettömän kiehtovaa, että joku nykykaupunkilainen poimii työkseen marjoja. Ja tekee omenamehua. Ja kauppaa joulukuusia naapurustoon. Kun viime viikolla haastattelin tällaisia hommia tekevää Teemu Holmia Kirkkoon ja kaupunkiin, ensimmäisenä huomasin siniset sormet. Sellaisia ei saa tietokonetta näpyttämällä. Juttu on ilmestynyt tänään nettiin, ja se on luettavissa täällä.

Samaan lehteen kirjoitin jutun laajasalolaisesta Saaremme Puodista, joka on hauska yhdistelmä asukasaktiivisuutta ja yrittäjyyttä. Puodissa pääsee kahvittelemaan, nauttimaan kekseliäästä sisustuksesta ja ostamaan lähi- ja luomutuotteita. Sympaattista! On kiinnostavaa nähdä, saavatko puodin aktiivinaiset kehiteltyä toiminnalla itselleen myös elannonsyrjää, kuten toiveena on. Toivottavasti, sillä samanlaiselle konseptille olisi kyllä tilausta muissakin kaupunginosissa. Jutun voi lukea täällä.

Kiitos tiedosta, osa II

Jäin miettimään edellistä postaustani. Millaisissa tilanteissa olisin oikeasti ennen Facebookia kuullut ystävien, tuttujen ja tutuntuttujen asioista? Tietäisinkö niistä mitään?

Yksinhuoltajaksi jääneestä tuttavasta olisin kuullut tuskin koskaan – ellen sitten tavatessani yhteisiä tuttavia, sivulauseessa. Hyvän ystävän lapsensaannista olisin aiemmin saanut tekstiviestin, en tosin ihan yhtä pian syntymän jälkeen (viime viikolla fb-tuttu raportoi sairaalasta, että kohta syntyy – todella reaaliaikaista). Sukulaisen työnsaannista olisin kuullut toisilta, lähemmiltä sukulaisilta tavatessamme.

Monien kavereiden lasten koulunaloittamisista olisin varmaankin kuullut täällä Haagassa törmätessäni ihmisiin, sillä sattumalta erityisesti naapurustossa tuttavillani on koulun aloittavia lapsia. Eskarikin on nykyään uutinen ainakin Facebookissa, olisiko se sitä kasvotusten?

Vanhan luokkakaverin naimisiinmenosta olisin kuullut ehkä luokkakokouksessa vuonna x. Hääkuvia en olisi nähnyt. Haagan levottomuudestakin olisin jäänyt osattomaksi.

Kaikki Lisäksi-kohdan uutiset olisivat jääneet minulta pimentoon. Ne liittyvät ihmisiin, joita en ole nähnyt hyvin pitkään aikaan. Henkilökohtaisesti tavatessamme olisimme tuskin puhuneet SUP-laudoista tai sohvista. Art goes Kapakka olisi ehkä tarttunut silmääni lehdistä.

Kuitenkin nyt, Facebook-aikana, juuri nämä uutiset ovat jääneet mieleeni. Jollakin tavalla ne ovat kiinnostaneet minua. Onko Facebook henkilökohtaisen elämäni Big Brother, jossa kyttään satunnaisesti valikoituneita some-ekstroverttejä tuttaviani? Koukuttavuuden takiako se tuntuu vähän syntiseltä?

Hassua on, että hyvistä ystävistäni kovin harva on innokas Facebook-päivittäjä. Koska (ainakin omalla kohdallani) Facebook kuitenkin on syönyt kaiken muun kommunikaation – enää ei soitella – lopputulos on, että tiedän monien kaukaisten tuttavien kuulumiset huomattavasti ystävieni asioita paremmin. Se ehkä lisää hiukan tirkistelevää fiilistä.

Puoliso jäi kokeeksi Facebook-tauolle. Sukujuhlissa peräti kaksi sukulaista tuli kysymään hänen kuulumisiaan (hiukan huolestuneena) ”kun sä et enää ole Facebookissa”. Minulta ei kukaan kysynyt mitään.

Jäin miettimään, onko Facebook-kaveruus sukujuhlien kaltaisissa kesteissä hyvä vai huono asia. Jos sukulainen ei ole Facebookissa, kuulumisten kertaus on aloitettava alusta (missä olet töissä, miten lapset) kun taas silloin, jos Facebook-yhteys on, voidaan siirtyä suoraan yhteisiin kiinnostuksenkohteisiin (löytyikö Berliinistä lankakauppoja, oletko viime aikoina laittanut jotain hyvää ruokaa). Näin ainakin periaatteessa.

Kiitos tiedosta

Viimeisen viikon aikana olen Facebookin ansiosta kuullut…

…että tuttava on jäänyt pienten lasten yksinhuoltajaksi
…että hyvä ystävä sai lapsen (mies ehti päivittää ennen kuin ystävä ehti tolpilleen)
…että sukulainen on saanut vuoden työttömyyden jälkeen töitä
…että monen kaverin lapset ovat aloittaneet koulun tai menneet taas kouluun; että joidenkin lapset ovat aloittaneet eskarin
…että vanha luokkakaveri on mennyt naimisiin
…että Haagassa ollaan huolissaan melusta ja levottomuudesta ja että nyt halutaan tälle ”nollatoleranssi”.

Lisäksi:
…että kaveri on vilautellut tissejään jumppatunnilla
…että serkku on ostanut uuden SUP-laudan
…että kollega on täyttänyt vuosia
…että työtuttu on ostanut sohvan
…että nyt on Art goes Kapakka.

Ja tietenkin paljon muuta, mitä en muista.

Tietäisinkö näitä asioita ilman Facebookia? Haluaisinko tietää? Kertoisiko kukaan, koskaan?

140 merkin ajattelija

Nykyään puhutaan aika usein aikasyöpöistä, sellaisista kuin sähköposti, some ja loputon raportointi. Itsekin ihmettelen, miten joku Enbuske voi koko ajan ehtiä twiitata. Millaiset aivot sillä miehellä oikein on? Milloin se ajattelee?

Huomaan kaipaavani kovasti keskeytyksetöntä työaikaa, mutta keskeytän silti itseni jatkuvasti. Koska en ollut oikein varma, mistä se johtuu, ryhdyin seuraamaan työajankäyttöäni.

Olen parin viikon ajan merkinnyt ylös, mitä työasioita olen tehnyt ja mihin aikaan. Keskeytän laskurin, kun eksyn Facebookiin.

Olen havainnut, että työpäiväni on hyvin rikkonainen. Se alkaa ehkä klo 8.30 ja päättyy joskus kuuden jälkeen, ehkä vasta yhdeksältä. Välillä on tunteja – usein yksittäisiä – kun olen tehnyt jotakin ihan muuta. Pyörinyt netissä (tätä paljon), laittanut pyykkiä (vähemmän), syönyt lounasta (onneksi), käynyt ulkona (toivottavasti).

Kirjaaminen on valaisevaa. Tiesinhän minä tämän. Mutta. Selviää myös, kuinka suuren osan pitkästä päivästäni oikeastaan teen tehokkaasti töitä. Huomaan myös, että yritän keskittyä työhön pidempiä pätkiä, kun tiedän merkitseväni työajan ylös. Pakotan itseni sulkemaan välillä netin, jotta en klikkaisi itseäni sinne vahingossa.

Jos tekisin kaiken työni yhteen putkeen, kokonaisajankulutus olisi vähäisempi. Huomaan, että ajatus viehättää minua. Olisi niin paljon aikaa muulle! Seuraa kuitenkin kysymys, joka koskee sitä, mitä työaika oikeastaan on. Käytänkö kuitenkin ne välitunnitkin johonkin sellaiseen, joka työn tuloksen kannalta on välttämätöntä? Lepoon, ajatteluun, keskittymiseen, välttämättömien asioiden (kuten parittomien sukkien) järjestämiseen? Mitä aikaa se nyt sitten on?

Yksi tulos kokeilustani on jo kristallinkirkas. Keskittymiskykyä täytyy tässä ajassa ihan oikeasti opetella ja vaalia. Huh, miten ankeaa olisi ajatella vain twiittien mittaisia ajatuksia.

Mitä saa kirjoittaa vieraasta?

Köyhyys, mustat ihmiset, värikylläisyys, punainen maa, kankaat, rytmit, djembe rannalla. Mistä puhun?

Kyllä te tiedätte.

Nopea kertaus: Afrikka on maailman toiseksi suurin maanosa, jossa on yli miljardi asukasta ja 54 kansallisvaltiota. Silti, kuten tiedämme, sen maihin viitataan meillä päin usein vain ”Afrikkana” ja ihmisiin ”afrikkalaisina”. Se on vieras, kaukana, hankala. Siksi on helpointa laittaa kaikki samaan porukkaan: sellaista se on siellä Afrikassa.

Toimittaja Anna Karatvuo on rohkea. Hän oli kolme viikkoa Somalimaassa ja teki Ylelle kiinnostavan kuvareportaasin Somaliassa naisten voimin toimivasta radiokanavasta. Tarkoitus oli varmasti kertoa asiat juuri niin kuin ne ovat.

Mutta mutta.

Tulvassa Warda Ahmed (jolla tekstinsä perusteella on sukulaisia Hargeysassa) kritisoi Karatvuota siitä, että tämä ”maalaa kuvaa alistetuista naisista, joilla ei ole omaa ääntä”, ja sanoo, että ei tunnista tuntemaansa Hargeysaa yhtään hänen reportaasistaan. ”Juttu on alusta loppuun samaa paatoksellista jauhantaa, jossa nostetaan jalustalle keskiluokkainen eurooppalainen feminismi ja tarkastellaan sieltä nenänvartta pitkin epäonnisia etelän siskoja, joita länkkärifeminismi ei ole vielä tavoittanut”, Ahmed lataa.

Karatvuo vastaa olevansa kritiikistä ”todella hämmästynyt”: ”Kuvareportaasini pohjaa kokemuksiini, huomioihini ja keskusteluihin, joita kävin kolmeviikkoisen matkani aikana Somalimaan pääkaupungissa Hargeisassa.”

Ymmärrän molempia. Ahmedin kritiikki osuu varmasti, kolme viikkoa kun ei voi millään antaa kaupungista, sen naisista tai laeista kovin moniulotteista kuvaa. Ja kyllä, naisten omaa ääntä olisi kannattanut lisätä juttuun. Mutta ei kukaan ole täydellinen. Olisiko parempi vaihtoehto se, että Karatvuo ei olisi kirjoittanut ollenkaan?

Asuttuani viisi kuukautta Beninissä totesin, että en uskalla kirjoittaa sen ihmisistä, kulttuurista, uskonnosta tai mistään julkisesti paljon mitään. Ehdin siinä ajassa ymmärtää vain sen, että tämä kaikki on minulle aivan loputtoman vierasta. En tajua mitään. Kysyn vääriä kysymyksiä. Kirjoittaminen olisi hirveän vaikeaa.

Mutta onko olemassa oikea näkökulma? Warda Ahmedin näkökulma tuskin on sama kuin kaikkien niiden, joilla on sukulaisia Somaliassa. On hyvä, että rohkeat vierailijat, myös länkkärifeministit, kirjoittavat Afrikasta. Kullanarvoista on, että heitä kritisoidaan, ja että kirjoittajia on muunkinlaisista taustoista.

Toki toivoisin, että me kaikki eurooppalaistaustaiset muistaisimme, että ihan oikeasti: meidän näkemyksemme on vahvasti meidän kulttuurimme normeilla ja stereotypioilla väritetty. Ei niitä voi välttää. Jos voi, niin miksi Afrikka-kuvat ovat aina niin ihanan värikylläisiä, miksi maa on niin punaista ja taivas niin pahuksen sininen? Sanon vaan, että ei Beninissä kyllä ainakaan. Kuuma oli kyllä.

Heti perään totean, että itse en ole ollut kovin rohkea. Olen uskaltanut kirjoittaa Afrikasta julkisesti vähän. Suunnilleen tämän verran.

Huono freelancer

Hesari uutisoi tänään, että virheet ovat lisääntyneet käännöskirjoissa. Ärsyttävää ja varmasti totta.

Syyksi esitetään uutisessa sitä, että kääntäjät joutuvat työskentelemään yhä nopeampaan tahtiin. Kuulostaa loogiselta.

Hesarin uutiseen on haastateltu myös Kirjallisuuden kääntäjien jaoston varapuheenjohtaja Markku Päkkilää, joka kertoo, että käännöskirjojen kustannustoimittajat ovat usein freelancereita.

Uutinen loppuu siihen.

Jää vaikutelma, että freelancerius selittää virheet.

Kuitenkin kyse on – näin uskon – ihan samasta asiasta kuin kääntäjienkin kohdalla: liiasta vauhdista. Se taas harvoin on freelancerin syy. Kustantamo saattaa antaa 150 liuskan käännöksen toimittamiselle ja oikoluvulle aikaa esimerkiksi kaksi päivää.

Olisinkin kaivannut jutun loppuun lisälausetta: Myös freelancekustannustoimittajien on tehtävä työnsä yhä nopeammin.

Tai no. Tämä tietenkin vain siinä tapauksessa, että työstä haluaa saada rahaa.

Edit 11.7.: Hesarin uutista on paranneltu. Kiitos.

Kerro lisää

Teen Penelopen töitä. Käsikirjoitus pitenee ja lyhenee saman verran. Tuo on paskaa ja tuo ja tuo… Tuo ei sovi eikä tuo. Kirjoitetaan tähän lisää tänään ja sitten poistetaan se huomenna. Eikä tarina kulje ei liiku ei hengitä.

Mummu kyselemään että miten se edistyy, työsi, oletko saanut tehtyä. Mistä se kertoo ja onko siinä seikkailua. Tekisi mieli heittää sitä voipalalla.

Menen toiseen mummolaan, joen rantaan, ja siellä on pappa joka on kaatanut hienon puun. Se on kaadettu siksi että se oli kaatua itsekseen ojaan, tai ehkä kuitenkin siksi että se on hienon muotoinen puu, sellainen josta saa jonkun helposti.

Mitä aiot tästä tehdä, kysyn, ja pappa katselee poispäin, hymisee.

Ei sitä vielä osaa sanoa mutta eikoo hieno pinta siinä, son valmiiksi niinku joku elukka.

Millähän se haluaisi heittää minua.

Saisiko olla novelli eurolla?

Minulla on viikon ajan kirjoittajankammio. Sen ikkunasta näkyy iiriksiä, päivänliljoja, kurtturuusuja, koivuja, syreeni, mänty, hiekkatie ja pelto. Pellon takana, sumussa, astelee lehmiä verkkaiseen tahtiin.

Tämä oli vaarini huone. Pöytälaatikossa on kalenteri vuodelta 2009 ja viisi rannekelloa. Mietin, mikä niistä viimeksi näytti hänelle aikaa, sitä joka sitten loppui.

Asetan pöydälle harmaan tietokoneeni ja kerään pihasta lasiin muutaman kukan. Haen hyllystä muutaman teoksen, jotka parhaiten sopivat tekeillä olevaan työhön.

Ukkonen raivoaa melkein koko päivän. En pääse nettiin. Mikä siunaus.

Tänään kirjoittamisen välihetkinä selasin Märta Tikkasen Punahilkkaa ja luin J. S. Meresmaan mielenkiintoisen blogikirjoituksen kirjailijoiden julkaisutahdista. Se vei tieni New York Timesin toukokuiseen artikkeliin asiasta.

Vatsaani kihelmöi lukiessani diginovelleista, joita aikaansa seuraavien amerikkalaisten jännärikirjailijoiden kuuluu nyt julkaista kuudesta kahdeksaan viikkoa ennen kirjaansa. Se kuulemma lisää lukijakuntaa: nekin, jotka eivät halua maksaa 14 dollaria e-kirjasta, voivat hyvin olla halukkaita maksamaan 99 senttiä e-novellista. Ja kas: novellin julkaisemisen jälkeen tulossa olevan kirjan ennakkotilaukset lisääntyvät ja kirjailijan vanhankin tuotannon myyntiin tulee piikki.

En tiedä, kuinka paljon Suomessa toistaiseksi hyödynnetään yksittäisnovellien nettiostomahdollisuuksia. Ajatus on kuitenkin kiehtova, laajentava, lupaava. Ostan säännöllisesti yksittäisiä neuleohjeita netistä, suoraan lempisuunnittelijaltani, muutamalla eurolla. Miksipä en tarinoita?

Neuleohjeita on jo vuosia samassa hötäkässä käännetty ja myyty kieliversioina. Novellien kohdalla kääntäminen on vähän monimutkaisempi prosessi, mutta mahdollisuuksia on siinäkin vaikka mihin. Sellaisiin mullistuksiin, jotka aika tavalla kutkuttavat, minua ainakin.

Työpäivän jälkeen laitan mummulle ruokaa, annan lasin maitoa, kysyn naisten huivin käytöstä Etelä-Pohjanmaalla 1930-luvulla ja kuulen, että isoisoisälläni oli toisinaan tapana kaapata ensimmäinen vastaantuleva lapsi syliinsä ja käydä polkkaan.

Pomo auttaa aina

Yksinyrittäminen on yksinäistä hyvässä ja pahassa. Aika usein siinä tulee tilanne, jossa tekee mieli kysyä toista mielipidettä. Sellainen voi olla tarjolla minun työssäni esimerkiksi asiakaslehden toimituksessa, mutta aina ei ole. Monesti asia liittyy enemmän työn kokonaisuuteen kuin johonkin yksittäiseen juttuun. Sellainen ei asiakkaita kiinnosta eikä tarvitsekaan.

Tänä keväänä olen löytänyt hyvän vertaistuen: kaksi lähellä asuvaa yksinyrittäjää. Tarvitsimme kaikki tukea, kannustusta ja ehkä vähän piiskuriakin. Niinpä päätimme ryhtyä toistemme hyviksi pomoiksi. Tapaamme pari kertaa kuussa ja käymme läpi kunkin mieltä vaivaavia työasioita. Asetamme tavoitteita ja pohdimme yhdessä, miten niihin päästään. Pakotamme toisemme tekemään nekin asiat, joita tekee mieli lykätä.

Tänään pohdimme tavoitteiden asettamista ja työn tehostamista. Tällaisesta työstä tulee helposti täysin rajatonta: työtä tehdään vähintäänkin ajatuksissa koko valveillaoloaika ja joskus nukkuessakin. Lomia ei oikeastaan ole.

Töitä on tietysti joskus paljon vähemmän kuin toiste. Silloinhan voisi lomailla ja toteuttaa vaikka mitä omia projekteja! Mutta miten käy? Jos töitä on vähän, niitä vähiä tulee pureskeltua turhankin paljon. Esimerkki: Jos aikaa on, saatan etsiä pieneen juttuun roppakaupalla lähteitä. Soittaa muutaman ylimääräisen puhelun. Googlata syvemmälle ja syvemmälle. Ajatella juttua vähän tänään ja vähän huomenna ja miettiä koko ajan, että pitäisi vaan kirjoittaa se. Lopullisessa kirjoitustyössä menee muutama tunti, ja tekstiin mahtuu vaivalla hankkimastani materiaalista murto-osa. Palkkionkin saan pienestä jutusta.

Kiireessä on helpompi toimia. Asiat asettuvat luonnostaan tärkeysjärjestykseen. Mutta kukapa kiirettä koko aikaa haluaisi!

Jostakin syystä oman ajan järjestäminen on niitä vaikeimpia töitä. Ilmeisesti tämä ei ole vain yksinyrittäjien ongelma, sillä yleisin kysymys, jonka kuulen ei-freelancerilta, on: ”Miten sä saat tehtyä yhtään mitään?” Pomot auttavat. He antavat myös perspektiiviä siihen, että ihan oikeasti kyse on vain ajan järjestämisestä, ei mistään sen kummallisemmasta.

Tämän päivän keskustelujen lomassa muistelin hyvää artikkelia, jonka joskus luin The Writerista. Sen nimi on 10 ways to work more efficiently, ja se saa tehokkaan työskentelyn kuulostamaan hyvin helpolta. Amerikkalaiset ovat sellaisessa lahjakkaita!

Oma muistilistani voisi olla Kelly James-Engerin listasta vähän yksinkertaistettu versio:

  1. Älä ylisuorita. Pieneen juttuun ei tarvita ison jutun taustatyötä.
  2. Hyödynnä tekemääsi taustatyötä. Jos kuitenkin näet pientä juttua varten paljon vaivaa, käytä se hyödyksesi: sorvaa tekstejä samasta aiheesta mutta eri näkökulmista eri lehdille.
  3. Niputa työt. Älä kyttää koko ajan sähköpostia vaan hoida homma keskitetysti pari kertaa päivässä. Jos töitä on jollakin viikolla vähän, tee ne niiden vaatimassa ajassa äläkä roikota.
  4. Varaa itsellesi netitöntä kirjoitusaikaa. Pakota itsesi tekemään töitä verkottomassa tilassa muutamia tunteja päivässä.
  5. Suunnittele työtäsi. Aseta päivä-, viikko-, kuukausi- ja vuositavoitteita. Kirjaa ne ylös ja seuraa niiden toteutumista.