Aihearkisto: lehtijutut

Vaatteen mystinen alkuperä

Posted on by

Eilen julkaistiin Kirkko & kaupungin verkkosivuilla kirjoittamani juttu vaatteiden alkuperästä. Haastattelin siihen vaatevalmennuksia tarjoavan Kude Designin toimitusjohtaja Outi Pakarista. Tapasimme ostoskeskuksessa, ja päätimme kahvit juotuamme käydä vähän kurkkimassa ketjukauppojen vaatevalikoimia.

Kävimme H&M:ssä ja Seppälässä – emme ostoksilla, vaan kääntelemässä vaatteista esiin valmistusmaasta kertovia lappuja. Kiina, Kambodža, Bangladesh, Turkki, niissä sanottiin. Valitettavasti valmistusmaasta ei voi päätellä oikein mitään siitä, millaisissa olosuhteissa vaatteet on tehty.

H&M:n valtavassa liikkeessä oli muutama rekillinen Conscious-lätkällä merkittyä mallistoa. Oikein hyvä, mutta herättää kyllä yhä voimakkaamman kysymyksen muilla rekeillä roikkuvien vaatteiden alkuperästä. Haluaisin, että kaikki vaatevalinnat voisi tehdä puhtaalla omallatunnolla.

Lopulta suuntasimme vertailun vuoksi Marimekkoon. Eetti ry:n suomalaisia vaateketjuja koskeneessa selvityksessä se ei saanut erityisen hyviä pisteitä vaatteiden eettisestä alkuperästä, mutta kai asiat nyt sentään ovat vähän paremmin kuin halpaketjuissa, kun hinnatkin ovat H&M:ään verrattuna pilvissä?

Upeita vaatteita, kaunista suunnittelua. Taas etsimme valmistusmaita. Lapuissa lukee Liettua, Portugali, Thaimaa. (Myöhemmin luen, että Marimekon tärkeimmät valmistusmaat vuonna 2014 olivat Suomi, Viro, Liettua ja Portugali.)

Tekisi mieli unohtaa Clean Clothes -verkoston selvitys, jossa kävi ilmi, että monessa Euroopan maassakin vaatetehtailla työskenteleville maksetaan onnettomia palkkoja.

Marimekossa myyjät ovat ystävällisiä ja palvelualttiita. Kerrankin voimme sanoa, että kiitos, voit toki auttaa. Kyselemme, missä rekeillä roikkuvat vaatteet tarkemmin ottaen on tehty.

Myyjä näyttää vaivaantuneelta. Hän kertoo, että kukaan ei ole koskaan kysynyt häneltä vaatteiden alkuperästä.

”Kyllähän Marimekko valvoo niitä tehtaita… Jos vaatteita tulee vaikka Thaimaasta, niin kyllä niitä tehtaita valvotaan. Yritetään kyllä vastuullisesti toimia…”, hän sopertaa.

Hän tietää, että Marimekko on mukana ”jossakin tehtaita valvovassa systeemissä”:

”Ollaan mukana systeemissä, että niitä [tehtaita] valvotaan, ei niin että otetaan vain jostain. Mä en muista sen systeemin nimeä mutta siinä on muitakin yrityksiä mukana.” (Systeemi on BSCI, joka ei sitoudu maksamaan elämiseen riittävää palkkaa ompelijoille. Marimekko on mukana myös BCI:ssä, joka paneutuu puuvillan tuotanto-olosuhteisiin.)

Kyselemme lisää. Vaatteen lapussa lukeva ”Liettua” tai ”Thaimaa” ei vielä kerro kovin paljon. Olisiko tarjolla esimerkiksi tieto siitä, missä tehtaassa ompelutyö on tehty? Myyjä näyttää yhä vaivaantuneemmalta. Ei hän tiedä.

”Ei niitä tehtaita tuoda niin tarkasti, mä luulen vaan että se on tosi vaikeaa aukaista sitä ketjua joka tuotteen kohdalta”, hän miettii.

Mutta tarkempaa tietoa on toki tarjolla, jossakin, ehkä.

”Voihan sitä soittaa meidän pääkonttorille, jos haluais jonkin tietyn tuotteen kohdalla tietää tarkemmin… Ei ne salaisuuksia ole, mitä tehtaita käytetään”, myyjä vakuuttaa.

Soittaa pääkonttorille???

Sitä myyjä ei osaa sanoa, miksi kuluttaja ei saa helposti selvitettyä yksittäisten vaatteiden tuotantoketjua, vaikka se ei olekaan salaisuus.

Sitä minäkin ihmettelen.

Muuta tuoretta aiheesta:

  • Viime viikolla ilmestyneessä Huilissa on kiinnostava juttu siitä, onko H&M enkeli vai paholainen. Siitä käy ilmi muun muassa, että H&M:n myyjät ovat poikkeuksellisen koulutettuja vastaamaan vaatteiden alkuperää koskeviin kysymyksiin.
  • Eilisessä Hesarissa on juttu Englannissa toimivasta, pakolaisnaisia työllistävästä pikkuhousuompelimosta Who Made Your Pants. Se toivottaa asiakkaat tervetulleiksi vaikka vierailemaan tehtaillaan.

* * *

Edit 19.3. Marimekon sustainability manager Anna-Leena Teppo otti minuun yhteyttä tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen ja tarjosi vastauksia Marimekon tuotteiden alkuperään liittyen. Pisteet tästä Marimekolle! Koska samat asiat varmaankin kiinnostavat muitakin, ohessa viesti Anna-Leenan luvalla teille muillekin luettavaksi.

Hei Laura,

huomasin  blogikirjoituksesi  Marimekon vaatteiden alkuperästä. Aihe on tärkeä – hyvä, että tartuit siihen. Olit haastatellut myyjäämme  tuotteiden alkuperästä, mutta ilmeisesti myyjä ei ihan kaikkiin kysymyksiisi osannut vastata, joten kerron  mielelläni  asiasta sinulle lisää.

Viittaat kirjoituksessasi Eetti ry:n viimesyksyiseen selvitykseen ja Puhtaat vaatteet -kampanjan Itä-Euroopan maiden ompelutyön palkkatasoja koskevaan tutkimukseen. Eetti ry:n selvityksen osalta on hyvä huomioida, että tutkimuksessa pisteitä sai esimerkiksi siitä, että yritys on liittynyt Bangladeshin tehdasromahduksen jäljiltä syntyneeseen turvallisuusaloitteeseen, jonka nimi on ”Bangladesh Fire and Building Safety Accord”. Marimekon tuotteita ei valmisteta Bangladeshissa, emmekä näin ollen ole liittyneet kyseiseen aloitteeseen, mikä rokotti meiltä selvityksessä pisteen.

Puhtaat vaatteet -kampanjan eurooppalaisia tehtaita koskeva selvitys puolestaan keskittyy erityisesti Itä-Euroopan maihin, kuten Romaniaan, Bulgariaan, Slovakiaan ja Kroatiaan. Myöskään näissä maissa ei Marimekon tuotteita valmisteta.

Elämiseen riittävän palkan kysymys taas on hyvin monitahoinen, koska sen  määrittely ei ole yksiselitteistä vaan riippuu hyvin paljon alueesta ja olosuhteista. Lähtökohtaisesti edellytämme sopimusvalmistajiltamme vähintään lainmukaisen minimipalkan maksamista. Todellisuudessa valtaosa sopimusvalmistajistamme maksaa korkeampaa kuin minimipalkkaa. Työntekijäkohtainen palkkaus riippuu aina luonnollisesti myös työtehtävästä, sen vaatimustasosta ja esimerkiksi työntekijän osaamisesta, tehokkuudesta ja työkokemuksesta.

Marimekon  hankintaa ohjaavat laatu ja osaaminen, ja kullekin tuotteelle pyritään aina löytämään soveltuvin valmistaja. Vastuullisuusnäkökulmat kuten työolosuhteet ovat yksi tärkeä osa hankintapaikkojen arviointia muiden tekijöiden kuten laadun, tuotantokapasiteetin, toimitusaikojen ja kustannusten rinnalla.

Yrityksen  tehtävä on tehdä vastuulliset valinnat esimerkiksi valmistuspaikkojen suhteen, jotta yksittäisen myyjän tai etenkään kuluttajan ei tarvitse käyttää aikaansa moniportaisen tuotantoketjun selvittelyyn. On tietysti tärkeää, että myyjä osaa kertoa perusasiat Marimekon tuotteiden valmistuksesta, ja sinun kirjoituksesi on meille hyvä muistutus siitä, että  meidän täytyy jatkuvasti huolehtia myyjien riittävästä kouluttamisesta myös vastuullisuus- ja alkuperäasioissa. Myyjien on hallittava paljon tuote- ja materiaalitietoa, mutta neljä kertaa vuodessa vaihtuvat  mallistot  ja sadat  kerrallaan myytävänä olevat tuotteet edellyttäisivät jatkuvaa opiskelua, jos kaikkien tuotteiden tiedot tulisi muistaa ulkoa. Jatkossa tavoitteenamme onkin tuoda enemmän tuotetietoja esimerkiksi verkkokauppaan, ja liikkeessä asioiva asiakas voisi löytää tiedot helposti vaikkapa tuotekoodin skannaamalla.

Marimekko on päättänyt julkaista tuotteitaan valmistavien tehtaiden tietoja kuluvan vuoden aikana, kunhan asiasta on saatu sovittua valmistajien kanssa. Tässä vaiheessa tehdastiedot on tarkoitus julkaista verkkosivuilla. Kuten itsekin kirjoituksessasi selvennät, nykyinen alkuperämaamerkintä kertoo vain maan, jossa viimeinen vaihe eli esimerkiksi ompelu tapahtuu. Valmistusmaa ei kerro materiaalin tai raaka-aineen alkuperää. Olemme parhaillaan kehittämässä omia raportointijärjestelmiämme niin, että myös materiaalin viimeinen käsittelymaa kerrotaan jatkossa asiakkaalle esimerkiksi verkkokaupassa tuotetietojen kohdalla. Raaka-aineiden, kuten puuvillan osalta emme pysty vastaavaa tietoa tuotekohtaisesti lisäämään, koska puuvillan hankintaketju on monivaiheinen ja kangas  voi esimerkiksi olla sekoite monesta eri maasta  peräisin olevasta puuvillasta.

Marimekko liittyi vuonna 2013 Better Cotton Initiativeen, jolla on hyvin kokonaisvaltainen lähestymistapa puuvillan tuotannon kehittämiseen. Yksittäisten ”eettisten” tai ”ekologisten” tuotteiden sijaan haluamme, että koko tuotevalikoimamme on vastuullisesti tuotettu, eikä kuluttajan näin ollen tarvitse etsiä joukosta erityisen vastuullisia tuotteita.

Jos sinulla on lisää kysymyksiä Marimekon tuotteista tai valmistuspaikoista, voit olla milloin tahansa yhteydessä asiakaspalveluumme tai suoraan minuun ja vastaamme mielellämme.

Ystävällisin terveisin,

Anna-Leena Teppo
Sustainability Manager

Advertisement

Miksi Louis Theroux on niin hyvä

Posted on by

Somessa kiertää karseimpia perhekuvia, järkyttävimpiä koulukuvia, poliitikkojen hölmöjä kommentteja, tavisten epäonnistuneita yrityksiä tehdä milloin mitäkin. Niitä me klikkaamme auki, niille me yhdessä nauramme.

New York Times kertoi pari viikkoa sitten markkinointipomo Justine Saccosta, joka menetti työpaikkansa ja maineensa yhden hiukan harkitsemattoman tviitin – tai oikeastaan sitä seuranneen some-myllytyksen (johon kuului muun muassa takia ”16 Tweets Justine Sacco Regrets” -niminen listaus BuzzFeedissä) – takia. Yhden elämä ehkä tuhoutui, mutta moni viihtyi.

Somessa ei useinkaan pyritä ymmärtämiseen vaan yhteisnauramiseen, vaikka se sitten vaatisi julkista nöyryytysshow’ta. (Muistattehan koulukiusaamisen? Siinä oli kyse samasta asiasta.)

Siksi on virkistävää seurata BBC:n dokumentaristi Louis Theroux’n tekemisiä. Hän on tehnyt 1990-luvun lopulta saakka dokumentteja erikoisista ihmisistä ja ilmiöistä, joita somessa olisi helppo myllyttää: äärikristityistä, uusnatseista, uhkapelureista, parinvaihtajista… Yhdessä dokumentissa haastateltava uskoo toimivansa välittäjänä ulkoavaruuden viesteille.

Theroux ei kuitenkaan naura. Hän suhtautuu dokumenttiensa kohteisiin lämmöllä, vaikka he olisivat kuinka omituisia. Hän kulkee haastateltaviensa rinnalla: istuu heidän sohvillaan, tiskaa heidän tiskejään, tarjoutuu osallistumaan, panee itsensä likoon.

Theroux kysyy vaikuttavan suoria kysymyksiä eikä pelkää suututtaa mutta ei koskaan vaikuta tekevän sitä tahallisesti. Hän osoittaa vilpitöntä hämmennystä, mutta hän ei ole ylimielinen eikä pyri lyömään haastateltaviaan laudalta. Theroux tuntuu suhtautuvan maailmaan poikkeuksellisen avoimesti: kuka on sanonut, että juuri se, mitä me yliopistokoulutetut toimittajat uskomme, on totta?

Siksi Louis Theroux on niin hyvä. Juuri siksi hän pääsee kohteitaan niin lähelle. He kertovat hänelle hyvin ristiriitaisia ja kyseenalaisia asioita ilman minkäänlaista pakottamisen tuntua. Katsoja saa nauraa halutessaan, mutta se on hänen omalla vastuullaan. Hän voi toisaalta myös liikuttua, ihmetellä ja oppia jotakin, itsestään ehkä.

Dokumentit toimivat toisestakin syystä. Niiden tekemiseen on käytetty paljon aikaa. Monesti dokkarit sijoittuvat Amerikkaan, ja Theroux kuvausryhmineen on käynyt paikalla monta kertaa eri aikoina. Docville Documentary Film Festivalin perusteellisessa haastattelussa (2012) hän totesikin, että BBC:n budjeteilla töitä on ollut kiva tehdä.

Kolmas Theroux’n salaisuuksista on se, että haastateltavat on valittu huolella. Esimerkiksi ostoskanavista kertovaan jaksoon (Infomercials) taustatiimi on löytänyt Win Parisin, joka tuntuu itsekin olevan kuin huolella rakennettu ostoskanavan tuote. Bordellijaksossa pääosassa esiintyvä prostituoitu on persoonallisuudeltaan yhtä ristiriitainen kuin alakin.

Olen oppinut Theroux’n dokumentteja katsoessani, miten tärkeitä oikeat tyypit ovat myös lehtijutuissa. Aika usein niin lehti- kuin televisiojuttuja tehdään aihe edellä siten, että haastatellaan melkein ketä tahansa siihen sopivaa henkilöä.

Juuri sen oikean löytäminen tuo kuitenkin tarinaan aivan oman ulottuvuutensa, joka parhaimmillaan on sellainen, jota toimittaja ei voi täysin hallita. Minusta silloin ollaan loistokkaan journalismin äärellä.

Aiheesta:
Louis Theroux’s Weird Weekends (1998–2000) Netflixissä

Palautteen voima

Posted on by

Tulin tosi iloiseksi yhdestä joulukortista. Se oli työkortti ja tuli Huilia päätoimittavalta Riikalta. Hän oli nähnyt sen vaivan, että oli korttiin eritellyt, mikä juuri minun jutuissani on hyvää.

Sen innostamana ajattelin itsekin opetella kertomaan kanssaihmisille, missä he ovat mielestäni erityisen hyviä. On outoa, että sellaista palautetta saa harvoin, ja kuitenkin kaikki ovat tosi hyviä jossakin.

Juuri täsmäpalaute on palautteen aatelia, siis sellainen missä sanotaan enemmänkin kuin että olet kiva tai että sulla on nätti paita. Täsmäpalaute kertoo, miksi. Siten se auttaa hahmottamaan omia vahvuuksia ja hyödyntämään niitä entistä paremmin. Se vahvistaa.

Ilman työyhteisöä elävälle kunnollisen palautteen saaminen on hyvin harvinaista. Ei tule edes sellaisia ohimeneviä käytäväkohtaamisia, joissa joku kollega sanoisi, että olipa hyvä juttu. Tai mitään muutakaan. Vaikka että onpa sulla kaunis villatakki.

En ole koskaan tavannut useimpia yhteistyökumppaneitani. Lähettelemme sähköpostia, ja lopulta lähetän tuottajalle tai toimitussihteerille tai muulle vastaavalle valmiin jutun. Useimmiten siihen vastauksena tulee kiitosviesti, ja monesti siinä sanotaan myös että juttu oli hyvä. Yleensä kiitosviestissä ei ole täsmäpalautetta, mutta pieni positiivinen sana on sekin aidosti tosi kiva asia. Vähän kuin sähköinen hymy.

Joskus juttuihin ei nimittäin tule edes kuittausviestiä. En oikein tiedä, mitä siitä pitäisi päätellä, mutta helposti päättelen, että vastaanottaja ei ollut kovin innostunut. Sitten juttu kuitenkin ilmestyy lehdessä ja voi ainakin omasta mielestäni olla ihan tai oikeinkin hyvä.

Joskus olen huomannut lehden seuraavasta numerosta, että juttuni on äänestetty edellisen lehden parhaaksi. Siitä ei ole muistettu kertoa minulle. Sekin on kiirettä, ymmärrän. Ja sitäkin, että työyhteisössä työskentelevä ei ehkä muista, että toiset tekijät eivät koskaan kuule niitä ohimeneviä sanoja työpaikan käytävällä tai toteamuksia toimituksen viikkokokouksessa.

Ehkä vältyn myös negatiiviselta palautteelta, en tiedä. En ylipäätään tiedä, kuinka paljon palautetta ihmiset antavat toisilleen työyhteisöissä ja arjessa muuten. Ehkä eivät kovin paljon.

Ajattelin nyt kuitenkin aktiivisesti yrittää muuttua tässä asiassa. Haastattelemani kasvatuksen asiantuntijat ovat kertoneet, että lasta on hyvä kasvattaa vahvistamalla hyviä toimintamalleja eikä kiinnittämällä huomiota huonoihin. Sitä voinee soveltaa myös aikuisiin.

Kulahtaneen vaatteen kohtalo

Posted on by

Aina välillä tulee puhetta siitä, mitä täysin kulahtaneille vaatteille pitäisi tehdä. Huomasin, että juuri nyt asiaa puidaan Jennin Arkijärki -blogissa. Siinäpä visainen ja hyvä kysymys, jota pohdin itsekin.

Kirjoitin aiheesta jutun Kirkkoon & kaupunkiin suunnilleen tasan kolme vuotta sitten. Sitä ei löydy enää hakukoneella arkistosta vaan ainoastaan lehden vähän hankalakäyttöisestä näköisversiosta 43/2011 (s. 8–9), joten julkaisen sen nyt helppolukuisempana tässä. En ole päivittänyt tietoja sitten vuoden 2011, mutta aika hyvää osviittaa tämä antanee yhä.

***

Lumpun uusi elämä

Pääkaupunkiseutulainen heittää noin yhdeksän kiloa tekstiiliä vuodessa sekajätteeseen. Suuri osa siitä on vaatetta, joka ei kelpaa kirpputorille eikä hyväntekeväisyyteen. Vaihtoehtoja kuitenkin on.

Lattialla seisoo kaksi suurta kassillista käytöstä poistettuja vaatteita.
”Nämä ovat ehkä viideltä vuodelta”, arvioi niiden omistaja, lauttasaarelainen Lotta Kivelä.
Osa vaatteista on hyväkuntoisia ja joutaisi kirpputorille. Yli puolet on kuitenkin sitä osastoa, joka ei enää ilahduta ketään.
”Osaa olen käyttänyt tosi vähän, mutta silti ne näyttävät kulahtaneilta”, Kivelä harmittelee.
Niinpä. Halpaketjun trikoopaita voi menettää muotonsa ensimmäisessä pesussa. Sitten pitäisi keksiä, mitä sille tekisi.
Hyväntekeväisyyteen lumppuja ei kannata syytää. Esimerkiksi Fidan laatikoista ne menevät energiajätteeksi, ja järjestö joutuu maksamaan niistä 100 euroa tuhannelta kilolta. Se on pois hyväntekeväisyyskohteilta.
Olennaista on katsoa ongelmavaatteen materiaalilappua. Se määrittää, mihin tarkoitukseen vaatteen voi kierrättää.

Virttyneet t-paidat eivät ole vielä tiensä päässä – kunhan ne ovat puuvillaa tai puuvillatrikoota ja puhtaita. Hämeen Sininauha ry:n työllistämät päihdeongelmaiset ja pitkäaikaistyöttömät leikkaavat niistä konepyyhkeitä teollisuuden tarpeisiin.
”Niihin pyyhitään öljyisiä käsiä ja työkaluja”, kertoo Naisten työpajan ja kirpputorin vastaava ohjaaja Ulla Tuohimäki Hämeen Sininauhasta.
Tarkoitukseen sopivat myös muut puuvillavaatteet, rikkinäisetkin.
Hämeen Sininauhalle vaatteet päätyvät esimerkiksi Marttojen lumppukeräysten kautta. Helsingissä varmin keräyksen järjestäjä on Munkkiniemen Martat. Se kerää tekstiilejä aina toukokuussa yhden päivän ajan.
”Meillä on heti joulun jälkeen linjat kuumina lumppukeräykseen liittyen. Olen yrittänyt rohkaista muitakin yhdistyksiä kerääjiksi”, kertoo toiminnanjohtaja Anne Lempinen Uudenmaan Martoista.

Myös nyppyyntyneet ja reikäiset villavaatteet voidaan uusiokäyttää. 30 pitkäaikaistyötöntä Jyväskylässä työllistävä EkoCenter JykaTuote tekee niistä esimerkiksi öljynimeytysmattoja autokorjaamoille. Akryylineuleista syntyy altakastelumattoja puutarhojen tarpeisiin.
JykaTuote saa osan materiaalistaan Marttojen lumppukeräysten ja Hämeen Sininauhan kautta pääkaupunkiseudulta.
”Tarvitsisimme lisää vaatteita, joissa on vähintään 35 % lampaanvillaa. Loppu voi olla mitä tahansa”, yksikön päällikkö Usko Hintikka kertoo.
”Pesty villavaate pyrkii imemään rasvaa ja toimii siksi hyvin öljyn imeytyksessä.”
Villavaatteiden keräämistä EkoCenter JykaTuote kokeilee nyt Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen kautta. Sinne tiensä löytävä villalumppu päätyy siis ainakin toistaiseksi jyväskyläläisten uusiotuotteisiin.

Keinokuituvaatteet akryylia lukuun ottamatta eivät lumppukeräyksiin kelpaa. Niiden kierrättämisessä kannattaakin käyttää luovuutta. Lotta Kivelä ompeli vanhasta lempitopistaan passipussin.
”Ihan täydellinen siitä ei tullut, mutta värit ovat kivat”, hän toteaa.
Jos itse ei ole käsityöintoinen, Kierrätyskeskuksen Kädentaitopalvelu Näprä ottaa vastaan nappeja, nauhoja, kangastilkkuja ja muuta askarteluun sopivaa. Myös matonkuteet sinne kelpaavat. Niitä voi leikata mistä tahansa kankaasta.
”Kuteet leikataan niin, että silmukkajonot ovat pystysuunnassa. Paksut ja heikot saumat kannattaa poistaa”, neuvoo Leppävaaran kudonta-aseman ohjaaja Jaana Saha.
Espoolaisilla kudonta-asemilla maton voi kutoa itsekin. Päivähinta on viisi euroa ja loimi on valmiina. Päivisin paikalla on ohjaaja auttamassa.

Alusvaatteet ovat sitä lumppukategoriaa, jonka kohtalo on jäteastia. Jos taloyhtiössä on energiajätekeräys, ne voi pudottaa sinne – yhdessä sukkien, keinokuituvaatteiden ja likaisten vaatteiden kanssa. Rintaliiveistä kannattaa ensin poistaa metalliosat.
Energiajätteestä valmistetaan kierrätyspolttoainetta, jota käytetään oheispolttoaineena teollisuus- ja voimalaitoksissa. Näin se muuttuu sähköksi tai lämmöksi.
”Jos vaatetta ei voi uusiokäyttää, energiajäte on paras vaihtoehto. Ympäristöhaitat jäävät vähäisiksi, koska polttolämpötilat ovat korkeat ja laitosten savukaasut puhdistetaan”, kertoo HSY:n ympäristöasiantuntija Elina Karhu.
”Kotitakassa vaatteita ei saa polttaa, sillä niin alhaisissa lämpötiloissa syntyy vaarallisia yhdisteitä, ja hiukkaspäästöt jäävät suuriksi.”
Vaikka tekstiili Helsingissä poltetaan energiajätteen mukana, muilla paikkakunnilla se saattaa kuulua sekajätteeseen. Myös kauppakeskusten energiajätekeräyksistä on aina syytä tarkistaa niiden omat ohjeet.

Kun vaatteet Lotta Kivelän kasseista on lajiteltu, sekajätteeseen menevä pussi on kutistunut pieneksi: vanhat nahkahanskat ja jotkut kengät. Sekajätteeseen kuuluvat myös keinonahka, sadevaatteet ja PVC-muovi.
Suurin osa vaatteista palaa vintille odottamaan kirpputoria ja kevään lumppukeräyksiä.

Lähteet: Pääkaupunkiseudun kotitalouksien sekajätteen määrä ja laatu vuonna 2007. YTV:n julkaisuja 15/2008.

Pieni koti on hyvä vaihtoehto

Posted on by

Kävin viime viikolla erään viisihenkisen perheen ihanassa kodissa. Se oli viihtyisä, kodikas ja kekseliäs eikä pursuillut tavaraa. Toisaalta se ei ollut minimalistinen sellaisella kalsealla, valkoisella tavalla kuin sisustuslehtien lukaalit. Siellä oli kaikki, mitä tarvitaan.

Kodissa oli yksi erityisen kiinnostava piirre. Sen koko oli 48 neliötä. Se oli siis samankokoinen kuin minun kaksihenkisen perheeni kaksio.

Perheen sisustusvinkit voi lukea ja Mari Mäkiön ottamat kuvat katsella marraskuussa ilmestyvästä Huilista (kannattaa tilata jo nyt!).

Kaikki kiinnostava ei kuitenkaan mahtunut lehteen. Jäin pohtimaan esimerkiksi sitä, miksi viisihenkisen perheen asumista alle 50 neliössä pidetään yleisesti hyvin outona. Sen sijaan kaksihenkisen perheen asuminen vaikkapa sadassa neliössä on ihan normaalia.

Sehän on pähkähullua. Etenkin Helsingissä joudumme tekemään aika paljon töitä voidaksemme kustantaa asuinneliöt – myös ne, joissa hyvin harvoin ehdimme oleskella. Lisäksi joudumme sisustamaan ja lämmittämään myös vähällä käytöllä olevat huoneet. Asuntojen lämmitys vaikuttaa eniten yksittäisen ihmisen hiilijalanjälkeen, mutta ilmeisesti emme oikein ymmärrä, kuinka paljon energiaa (ja siis rahaa) kotien lämmitys nielee.

Voisi kuvitella, että aika suuri osa ihmisistä asuisi mieluummin vähän ahtaammin ja tekisi vähemmän töitä, jos sellaista kysyttäisiin.

Pikkuasunnon perhe, jossa äiti opiskelee, pystyy asuntonsa koon takia asumaan ihastuttavassa vanhassa asunnossa Helsingin elävimmässä kaupunginosassa. Kouluikäiset pojat ovat kovia pelaamaan jalkapalloa ja pääsevät harrastuksiin itse, kävellen. Ei tarvitse viettää monta tuntia päivässä autossa tai julkisissa tylsistyen. Puistoja, kirjasto ja kahviloita on kivenheiton päässä.

Loputtomasti tavaraa pieneen asuntoon ei tietenkään mahdu, mutta aika tyhmää on kyllä ostaa asuinneliöitä Helsingistä varastotilaksi.

Senkin tämä perhe todisti, että kolme yli viisivuotiasta lasta pärjää yhdessä huoneessa vallan hyvin, kun järjestelyt ovat selvät. Yleistä on ainakin omassa tuttavapiirissäni ollut, että heti uuden vauvan syntyessä muutetaan sellaiseen asuntoon, jossa kaikille on oma huone. Miksei se sellainenkin, niin kuin mummoni sanoisi, mutta kiva olisi, jos vaihtoehtokin olisi ihan normaali idea.

Onneksi pienistä kodeistakin nyt puhutaan entistä enemmän. Vähien neliöiden eduista kirjoitti juuri Minimalismin ilo, ja kesällä samaa aihetta pohti Sopivasti. 30 neliössä puolisonsa ja lapsensa kanssa asuva Toni Vaahtera antoi puolestaan Minimalisti-blogissaan juuri vinkin, joka säästää sängyn verran tilaa. Ja ei: se ei ole parvi.

Mokasit!

Posted on by

Virheiden pelko on huono seuralainen. Olen ajatellut ottaa siitä eron. Meillä on yhteistä taivalta takana jo varmaankin melkein se 33 vuotta, jotka olen ihmetellyt maailmaa. Alkaa riittää.

Viime viikolla tein juttua innovatiivisuudesta. Asiantuntijat kertoivat minulle sen, mikä on tietenkin aivan selvää: että uutta voi syntyä vain ilmapiirissä, jossa virheitä siedetään. ”Virhe on merkki siitä, että jotakin on yritetty tehdä”, sanoi erikoispsykologi Laura Honkaniemi. Hän myös muistutti, että virheen kautta saa sellaista informaatiota, joka muuten olisi jäänyt piiloon. Viisasta ja lohdullista! Mutta miten ihmeessä virheiden pelosta pääsee?

Mieleeni on jäänyt Angry Birdsin menestystä käsitelleistä lehtijutuista parhaiten se, että Roviossa epäonnistumisten kunniaksi nautitaan samppanjaa, kun onnistumisten kunniaksi avataan vain olutpullot. Se tuntuu samaan aikaan hullulta ja todella järkevältä (vaikka ei viimeaikaisten uutisten perusteella olekaan tasoittanut tietä toiseen yhtä suureen taloudelliseen menestykseen). Nurinkurisuudessaan viesti on kutkuttava.

Kesällä olin lounaalla kahdeksanvuotiaan kummitytön perheen kanssa. Kävi ilmi, että kummityttö on innostunut kirjoittamaan päiväkirjaa tietokoneella. Kuulemma jokaisen tekstin otsikko alkoi Re:. Minusta tämä yksityiskohta on mainio.

Kummitytön äiti myönsi, että hänen tekee välillä mieli korjata tytön tekstien virheitä. Entä jos lapsi ei opikaan oikeaa tapaa, kun hänen annetaan kirjoittaa jotakin jatkuvasti väärin? Taisin sanoa aika painokkaasti, että älä hyvänen aika korjaa, vaikka se varmaan onkin vastoin jotakin oppimisen pedagogiikkaa. Selitän (terveisiä kummitytön äidille, siis).

Olen luonteeltani taipuvainen tunnollisuuteen ja tarkkuuteen, kuten kummityttökin. Tähän piirteeseen on ollut koulussa helppo tarttua, ja sitä onkin kovasti kiitelty jopa toisten lahjojeni kustannuksella. Tämän suitsutuksen kannustamana olen innokkaasti opetellut kirjoittamaan pilkuntarkasti – ymmärtääkseni vasta vanhempana, että muodon lisäksi tarvitaan sisältö, ja että se oikeastaan on paljon muotoa tärkeämpää. Sen tuottaminen on kuitenkin vaikeaa, jos ei uskalla ottaa virheen riskiä. Kaikki on niin pahuksen subjektiivista ja yksisilmäistä ja joku voi loukkaantua ja…

Arvaan, että jatkuva pienten virheiden korjaaminen ja (yli)tunnollisuudesta palkitseminen johtaa vain lukittuneisiin mielikuvituksiin, turhaan epäonnistumisen pelkoon ja liian vaikeiden asioiden tekemättä jättämiseen. Luovuudella on siinä ympäristössä helposti vähän tiukat paikat, ja kuitenkin sitä tarvitaan niin omien ongelmien ratkomiseen kuin bestsellerin kirjoittamiseen tai syöpälääkkeen keksimiseen.

Tästä syystä toivon painokkaasti, että kaikki kahdeksanvuotiaat luonnostaan tunnolliset lapset saavat toisinaan kirjoittaa ilman ainoatakaan punakynäistä merkintää. Tuloksena on juuri sellaista arvokasta sisältöä, jota myöhemmin on hauska lukea – kuten tekstejä, jotka alkavat reteästi Re:

Ehkä vähän lisää roviomaista asennetta tarvittaisiin myös koulumaailmassa, ystävien kesken, parisuhteissa ja hyvänen aika somessakin. Kannustusta siihen, että uskaltaisimme heittäytyä, että rohkenisimme tehdä toisin vaikka saatamme epäonnistua, että emme ensimmäisestä harmista ripottelisi tuhkaa päällemme vaan osaisimme edes välillä ajatella: menipä kerta kaikkiaan perseelleen, nostetaanpa sen kunniaksi malja.

Pullamössösukupolvi unelmatyön perässä

Posted on by

Yläasteen historianopettajani tapasi kutsua meitä pullamössösukupolveksi. Hän oli oikein hyvä opettaja, mutta tämän termin pedagogiikasta en ole vakuuttunut. Mieleeni tulee lähinnä, että jotakin siinä oli kerrottu meidän kaikkinaisesta laiskuudestamme, kun pullakin piti mössönä saada suuhun.

Sama ajatus on seurannut ikäluokkaani myöhemminkin. Hesarissa oli reilu kuukausi sitten juttu otsikolla Vain unelmatyö kelpaa suomalaisnuorille. Jo otsikko oli tutkimustuloksiin verrattuna kummallinen (nuoret arvostivat esim. rahaa yllättävänkin paljon), eikä asenne tekstissä muutenkaan tuntunut järin rakentavalta (pahoittelen epämääräisyyttä – en pääse enää lukemaan juttua). Toimittaja haastatteli nuorta start up -yrittäjää ja piti tärkeänä mainita, että hän oli töissä sukkasillaan. Kuulin historianopettajani äänen. Kehtaavatkin etsiä unelmatyötä, ja vielä sukkasillaan! Ryhdistäytyisivät!

Jutun ilmestymispäivänä haastattelin HelsinkiMission kansalaistoimintaa johtavaa Henrietta Grönlundia Sivistys-lehteen. Keskustelimme Hesarin artikkelista pitkän tovin. Hän kertoi vapaaehtoistyötä käsittelevästä väitöstutkimuksestaan käyvän kyllä ilmi, että nuoret haluavat tehdä itselleen merkityksellistä vapaaehtoistyötä, mutta hän ei pitänyt sitä mitenkään ristiriitaisena epäitsekkäiden tavoitteiden kanssa. Onko siinä jotakin pahaa, että nuori lähtee Intiaan vapaaehtoistyöhön, koska kokee sen merkitykselliseksi, hän kysyi. Samaa voi kysyä palkkatyön osalta. Eikö ole arvokasta etsiä unelmatyötä?

Ilkka Halava ja Mika Pantzar tulkitsevat EVA:n raportissa 2000-luvun alussa täysi-ikäistynyttä ja sitä nuorempaa väkeä niin, että he (me) ovat kasvaneet kuluttaja-arvojen, eivät tuottaja-arvojen ympäröiminä. Näin ollen heidän arvomaailmassaan kaikista arvostetuimpia asioita eivät ole pitkäjänteisyys, paikallisuus, ahkeruus, lojaalius tai kyky ostaa materiaa, kuten edellisellä sukupolvella. Kuluttaja-arvojen keskellä kasvanut on opetettu ja oppinut korostamaan pikemminkin omaa hyvinvointia, autonomiaa, uuden luomista, globaaliutta ja merkityksellisyyttä (itselle, muille). (Osa tulkinnoista on omiani; tunnistin tutkijoiden näkemykset hyvin.) Heidän ajatuksensa ovat virkistäviä, koska niistä puuttuu opettavainen asenteellisuus uutta ja nuorempaa kohtaan – siis se kovin tavallinen tyyli, että nuori sukupolvi pitää nyt opettaa tavoille ja kunnon ihmisiksi.

Halava ja Pantzar pohtivat, miten sukupolvi, joka on kasvanut kuluttajiksi, voisi olla parhaiten hyödyksi yhteiskunnalle. Hekään eivät pidä ristiriitaisena sitä, että ihmiset tekevät itselleen merkityksellisiä asioita ja samalla hyödyttävät muita. Nämä asiathan palvelevat ihannetilanteessa samaa päämäärää.

Historianopettajani puhe pullamössösukupolvesta liittyi oletettavasti juuri siihen, että minun sukupolveni on edellistä huonompi tekemään velvollisuudentunnosta sitä, mitä käsketään. Hän oli siinä ihan oikeassa: velvollisuus ei motivoi meitä. Ympärilläni on yhä nyt aikuisena paljon suunnilleen ikäisiäni ihmisiä, jotka kokevat, että edeltävien sukupolvien huolella rakentamat toimistot ja kellokorttijärjestelmät vain kahlitsevat ja rajoittavat, tekevät kaikki uudet ajatukset mahdottomiksi. Pelkkä velvollisuudentunto ei riitä viettämään päiviä niiden keskellä.

Aika pitkään ikätovereilleni on historianopettajan hengessä hoettu, että pitää tottua vaan, sitä se elämä on. Aja autolla töihin, leimaa kellokortti ja palaa kaupan kautta omistuksessasi olevaan rivitalokotiin, jotta olet kunnon kansalainen (ja pidä herran jestas kengät jalassa, kun olet töissä). Entä jos ihminen on 35 eikä ole tottunut? Entä jos 40 tai 45, 50 tai 55? Kuinka kauan pitää yrittää sopeutua edellisten sukupolvien arvoihin ja uskoa, että kyllä he vaan tiesivät meidänkin puolestamme?

Luulen, että on aika myöntää, että ei tämä sukupolvi tästä muutu. Nyt työelämänsä alussa olevan porukan kaikkinaiseksi hyödyntämiseksi on keksittävä uusi, parempi raami työnteolle. Meidän osamme kuitenkin on ratkaista maailman viheliäisimpiä ongelmia (esimerkiksi ilmastonmuutos ja globaali epätasa-arvo). Siirryttäköön siis osoittelevasta ja sukupolvia arvottavasta puheesta pohtimaan yhdessä sitä, miten tämä tapahtuu ja miten kaikenikäiset motivoidaan siihen. Aikaa ei ole loputtomasti.

Vaihtoehdottomuuden vapaus

Posted on by

Jos vaatteesi huutelevat kaipaavasti kaapistasi joka kerta kun avaat sen, kärsit samasta ongelmasta kuin minä ennen: sinulla on ihania vaatteita, ehkäpä ihan kohtuullinen määrä, mutta monet niistä haluaisivat tulla puetuiksi enemmän kuin lopulta tulevat.

Olen ratkaissut ongelman. Ratkaisulla on kolme osaa.

1) Seuraavan asian tiedostaminen: Vaatteilla ei ole tunteita, vain niiden käyttäjällä on. Vaatteiden kaipaava huutelu kertoo sinun tunteistasi – esimerkiksi harmista tai häpeästä, joka aiheutuu siitä, että on tullut ostettua itselle vääränlainen vaikkakin ihana vaate.

2) Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi (Atena 2013) lukeminen. Se kertoo selkokielisesti, järkeenkäyvästi ja hauskasti, miten vaatekaapista tulee sellainen, joka ei aiheuta edellä kuvattuja tuntoja aina kun sen avaa. Saramäen ohjeita noudattamalla vaatekaappiin jäävät vain ne itselle sopivat ihanat vaatteet. Iso plussa: samalla tulee helposti oltua ekologinenkin, tai ainakin ekologisempi kuin ennen.

3) Käyttövaatekaapin rankka karsiminen. Paino sanalla käyttö-. Kaikesta ei tarvitse luopua, vaan ideana on rajoittaa juuri sillä hetkellä käsillä olevia vaihtoehtoja.

Kokonaisuudessaan ratkaisu on siis kovin yksinkertainen. Se kiteytyy siihen, että vaatteita on kaapissa kerrallaan melko vähän. Vähät vaatteet on varaa valita tarkasti, asukokonaisuudet huomioiden. Ja tadaa: olet aina omasta mielestäsi kivasti ja sopivasti pukeutunut.

Kolme vuotta sitten muutimme edellistä pienempään asuntoon ja totesimme, että jos tilaa on alle 50 neliötä ja ihmisiä kaksi, ei ehkä ole syytä pitää 12 hengen astiastoa. Luopuessamme astioista tajusin, että juuri tai ainakin lähes samanlaisia yksilöitä on naurettavan helppo hankkia tilalle sitten, kun (tai ehkä jos) niitä tarvitaan. Luopuminen on paljon työläämpää. Tämä pätee myös vaatteisiin ja melkein kaikkeen tavaraan, pois lukien tosi tärkeät muistoesineet.

Ihastuin Saramäen kirjaan hyvän filosofian mutta myös kirjaa varten tehdyn huolellisen tutkimustyön tähden. Haastattelinkin kirjailijaa Kirkkoon ja kaupunkiin muutama viikko sitten.

Saramäellä on myös oivallinen blogi, jonka vakiolukijaksi olen vasta nyt tajunnut ryhtyä. Sen kautta olen löytänyt monta muuta kiinnostavaa blogia samasta aihepiiristä (esimerkiksi Sopivasti ja Minimalismin ilo; myös kirjailija Laura Honkasalon Sininen kirjahylly sivuaa järkevää kuluttamista). En näköjään ole ainoa, jota ahdistaa loputon vaihtoehtojen määrä mitättömissä asioissa. Liioitellun vaatekaapin lisäksi koruja on sata, purkkeja ja purnukoita kymmeniä ja lisäksi kasoittain mattoja, verhoja, lakanoita, pyyhkeitä, oudonvärisiä sukkia ja sen sellaista. Ja kaikkea pitäisi ehtiä käyttämään!

Usein olen kuullut väitettävän, että vaihtoehtojen kirjo on rikkaus. Olen uskonutkin sen. Mutta mitä tapahtuu, kun kokeilee vaikka ruokien suunnittelua viikoksi kerrallaan? Mikä vaihtoehdottomuuden vapaus! Hämmentävä tunne 80–90-luvuilla kasvaneelle.

Rinna Saramäki huomauttaa viisaasti kirjassaan, että viime kädessä esineiden säilyttäminenkin maksaa. Ainakaan helsinkiläisen ei kannata käyttää käyttämättömän, ehkä jopa ahdistavan, tavaran säilömiseen kovin monta neliötä.

Taannoin laajesin vaatekaapin karsimisfilosofiaa vessan purnukoihin, ja jotenkin oudon vapauttavalta tuntui todeta ääneen, että kymmenen vuotta sitten avatun aurinkorasvan jämän voi todella heittää pois. (Jennin Arkijärki -blogissa on käynnissä haaste juuri tähän liittyen.)

Karsimisessa on ainoastaan se vika, että siihen voi jäädä koukkuun. Kunhan ilma vähän lämpenee, aion käydä täyteen ahdetun vinttikomeron kimppuun…

Ajatus jouluksi

Posted on by

Kirjoitin tämän viikon Kirkkoon ja kaupunkiin jutun kaupunkilaisten lapsiperheiden puutteellisista verkostoista. Aihe on uinut eteeni parin vuoden ajan vähän joka puolelta. Siitä ovat puhuneet asiantuntijat HelsinkiMissiolta ja Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirastosta. Siitä ovat puhuneet pikkulasten vanhemmat.

Ilmiö on häkellyttävä. Kaupungissa, täällä Helsingissä, elää huima määrä perheitä, joilla ei ole ketään apunaan, koskaan. Naapuria ei kovin monessa paikassa voi pyytää katsomaan vartiksi lapsia edes hätätapauksessa. Kaksplussaan kirjoitin keväällä Terhistä, joka ei keskosvauvan yksinhuoltajana päässyt edes ruokakauppaan, kun pikkuista ei vielä saanut viedä pakkaseen eikä apuvoimia ollut.

Samaan aikaan on paljon sellaisia perheitä, joilla olisi voimia auttaa. Pyytämisen kulttuuri on vain kadonnut. Keneltä pitäisi ruveta pyytämään? Voiko vain sellainen ihminen auttaa, jolla menee omassa elämässään täydellisesti? Pitäisikö tarjoutua avuksi hanakammin?

Vaikka olen pesunkestävä individualisti, olen vakuuttunut siitä, että on keksittävä uudenlaisia verkostoja, joiden tehtäviin kuuluu myös arkinen auttaminen. Muuten tässä uupuu kokonainen sukupolvi ja sivuvaikutuksena ehkä seuraavakin.

HelsinkiMissio on ryhtynyt jo tuumasta toimeen. Se tarjoaa lapsiperheille tukihenkilöitä ja äiti- ja isämentoreita. Joulukorttien lähettämisen sijaan tuen tänä vuonna tätä työtä. Samalla mietin, mitä konkreettista voisin itse tehdä toisten jaksamisen hyväksi. Mieti sinäkin! Asiantuntijoiden mukaan pienikin apu takaa monessa perheessä sen, ettei elämä suistu vakavasti raiteiltaan.

Ystävällistä joulua!

Kallis mekko, joka olikin halpa mekko

Posted on by

Ostan harvoin kalliita designmekkoja. Se tuli ehkä ilmi heille, jotka lukivat ekoluksuksesta kirjoittamani jutun viime viikolla ilmestyneestä Huilista.

Luonnehdin siinä 178,30 euroa maksavaa mekkoa kalliiksi. Sain palautetta.

Circumnavigaten Hannu Nuotio huomautti ystävällisesti, että tuon hintainen designmekko ei ole kallis, ja myös, että en ollut huomannut yhtä aika olennaista seikkaa: tuon ekoluksusmekon ovh on 679,54 euroa. Sitä ei mainosteta mekkoa myyvässä Honest by -verkkokaupassa, mutta kyllä sen selville saa, kun käy läpi kaupan tarjoamat läpinäkyvyystiedot. En ollut tehnyt sitä tarpeeksi huolellisesti. Harmittaa! Huilin päätoimittaja Riikka Suominen valottaa aiheesta käymäämme keskustelua Huilin blogissa.

Harmittaa ennen kaikkea taviskuluttajan puolesta. Vaatteiden alkuperästä on tosi vaikea saada tietoa. Honest by tuntuu siksi olevan todellinen edelläkävijä: verkkokaupasta voi tosiaan tarkistaa, missä mekon vetoketju on valmistettu. Sieltä näkee myös, paljonko suunnittelija ottaa katetta lopputuloksesta. Se on kiinnostavaa ja herättävää.

Siksi hiukan ihmettelen tätä 178,30 euroa, jonka ei kaupan etusivulla kerrota olevan alennushinta. Minä menin lankaan, vaikken toimittajana saisi: halusin liikaa uskoa, että tuollainen hinta oikein jaettuna on mahdollinen ja reilu ekologisesta luksusmekosta. Kuinka moni muu, asiaan ehkä vähemmän perehtyvä, ottaa tuon hinnan todesta?

Miksi verkkokauppa ei merkitse etusivullaan, että 178,30 euroa on alennettu 679,54 eurosta? Minun logiikallani se tekisi mekon nykyhinnasta edullisemman ja haluttavamman: Noin arvokas tuote, nyt näin edullisesti! Sen on pakko olla hyvä diili!

Mutta ei.

Mekon hintalaskurisivua tutkailemalla selviää, että sen materiaaleihin on kulunut 33,83 euroa. Valmistamiseen on mennyt 90,43 euroa. Alennushinta kattaa ne, mutta sitten: suunnittelija Nicolas Andreas Taraliksen studion kuluja tulee tämä hinta kerrottuna 2,3:lla. Se merkitsee 208 euroa. Lisäksi vielä Honest byn kulut: hinta kerrotaan 2,7:llä.

Arvonlisäveron kanssa mekon kokonaishinnaksi tulee tällä logiikalla juuri se 679,54 euroa.

Sitten kuitenkin on ihan mahdollista myydä mekkoa monta kertaa halvemmalla. Miksi? Vielä ymmärtäisin, jos kyseessä olisi tämä yksi malli, joka on kestoalessa, mutta Honest byn verkkokaupassa sama logiikka pätee melkein kaikkiin vaatteisiin. Kuka ei saa osuuttaan?

Kovin sekavaa on. Ja kuitenkin tiedostavalla kuluttajalla on lopulta yksi ainoa toive: totuuden kuuleminen. Jos totuus on, että designmekosta on maksettava 700 euroa, kertokaa se. Selvästi. Kiitos.