Palautteen voima

Tulin tosi iloiseksi yhdestä joulukortista. Se oli työkortti ja tuli Huilia päätoimittavalta Riikalta. Hän oli nähnyt sen vaivan, että oli korttiin eritellyt, mikä juuri minun jutuissani on hyvää.

Sen innostamana ajattelin itsekin opetella kertomaan kanssaihmisille, missä he ovat mielestäni erityisen hyviä. On outoa, että sellaista palautetta saa harvoin, ja kuitenkin kaikki ovat tosi hyviä jossakin.

Juuri täsmäpalaute on palautteen aatelia, siis sellainen missä sanotaan enemmänkin kuin että olet kiva tai että sulla on nätti paita. Täsmäpalaute kertoo, miksi. Siten se auttaa hahmottamaan omia vahvuuksia ja hyödyntämään niitä entistä paremmin. Se vahvistaa.

Ilman työyhteisöä elävälle kunnollisen palautteen saaminen on hyvin harvinaista. Ei tule edes sellaisia ohimeneviä käytäväkohtaamisia, joissa joku kollega sanoisi, että olipa hyvä juttu. Tai mitään muutakaan. Vaikka että onpa sulla kaunis villatakki.

En ole koskaan tavannut useimpia yhteistyökumppaneitani. Lähettelemme sähköpostia, ja lopulta lähetän tuottajalle tai toimitussihteerille tai muulle vastaavalle valmiin jutun. Useimmiten siihen vastauksena tulee kiitosviesti, ja monesti siinä sanotaan myös että juttu oli hyvä. Yleensä kiitosviestissä ei ole täsmäpalautetta, mutta pieni positiivinen sana on sekin aidosti tosi kiva asia. Vähän kuin sähköinen hymy.

Joskus juttuihin ei nimittäin tule edes kuittausviestiä. En oikein tiedä, mitä siitä pitäisi päätellä, mutta helposti päättelen, että vastaanottaja ei ollut kovin innostunut. Sitten juttu kuitenkin ilmestyy lehdessä ja voi ainakin omasta mielestäni olla ihan tai oikeinkin hyvä.

Joskus olen huomannut lehden seuraavasta numerosta, että juttuni on äänestetty edellisen lehden parhaaksi. Siitä ei ole muistettu kertoa minulle. Sekin on kiirettä, ymmärrän. Ja sitäkin, että työyhteisössä työskentelevä ei ehkä muista, että toiset tekijät eivät koskaan kuule niitä ohimeneviä sanoja työpaikan käytävällä tai toteamuksia toimituksen viikkokokouksessa.

Ehkä vältyn myös negatiiviselta palautteelta, en tiedä. En ylipäätään tiedä, kuinka paljon palautetta ihmiset antavat toisilleen työyhteisöissä ja arjessa muuten. Ehkä eivät kovin paljon.

Ajattelin nyt kuitenkin aktiivisesti yrittää muuttua tässä asiassa. Haastattelemani kasvatuksen asiantuntijat ovat kertoneet, että lasta on hyvä kasvattaa vahvistamalla hyviä toimintamalleja eikä kiinnittämällä huomiota huonoihin. Sitä voinee soveltaa myös aikuisiin.

Kulahtaneen vaatteen kohtalo

Aina välillä tulee puhetta siitä, mitä täysin kulahtaneille vaatteille pitäisi tehdä. Huomasin, että juuri nyt asiaa puidaan Jennin Arkijärki -blogissa. Siinäpä visainen ja hyvä kysymys, jota pohdin itsekin.

Kirjoitin aiheesta jutun Kirkkoon & kaupunkiin suunnilleen tasan kolme vuotta sitten. Sitä ei löydy enää hakukoneella arkistosta vaan ainoastaan lehden vähän hankalakäyttöisestä näköisversiosta 43/2011 (s. 8–9), joten julkaisen sen nyt helppolukuisempana tässä. En ole päivittänyt tietoja sitten vuoden 2011, mutta aika hyvää osviittaa tämä antanee yhä.

***

Lumpun uusi elämä

Pääkaupunkiseutulainen heittää noin yhdeksän kiloa tekstiiliä vuodessa sekajätteeseen. Suuri osa siitä on vaatetta, joka ei kelpaa kirpputorille eikä hyväntekeväisyyteen. Vaihtoehtoja kuitenkin on.

Lattialla seisoo kaksi suurta kassillista käytöstä poistettuja vaatteita.
”Nämä ovat ehkä viideltä vuodelta”, arvioi niiden omistaja, lauttasaarelainen Lotta Kivelä.
Osa vaatteista on hyväkuntoisia ja joutaisi kirpputorille. Yli puolet on kuitenkin sitä osastoa, joka ei enää ilahduta ketään.
”Osaa olen käyttänyt tosi vähän, mutta silti ne näyttävät kulahtaneilta”, Kivelä harmittelee.
Niinpä. Halpaketjun trikoopaita voi menettää muotonsa ensimmäisessä pesussa. Sitten pitäisi keksiä, mitä sille tekisi.
Hyväntekeväisyyteen lumppuja ei kannata syytää. Esimerkiksi Fidan laatikoista ne menevät energiajätteeksi, ja järjestö joutuu maksamaan niistä 100 euroa tuhannelta kilolta. Se on pois hyväntekeväisyyskohteilta.
Olennaista on katsoa ongelmavaatteen materiaalilappua. Se määrittää, mihin tarkoitukseen vaatteen voi kierrättää.

Virttyneet t-paidat eivät ole vielä tiensä päässä – kunhan ne ovat puuvillaa tai puuvillatrikoota ja puhtaita. Hämeen Sininauha ry:n työllistämät päihdeongelmaiset ja pitkäaikaistyöttömät leikkaavat niistä konepyyhkeitä teollisuuden tarpeisiin.
”Niihin pyyhitään öljyisiä käsiä ja työkaluja”, kertoo Naisten työpajan ja kirpputorin vastaava ohjaaja Ulla Tuohimäki Hämeen Sininauhasta.
Tarkoitukseen sopivat myös muut puuvillavaatteet, rikkinäisetkin.
Hämeen Sininauhalle vaatteet päätyvät esimerkiksi Marttojen lumppukeräysten kautta. Helsingissä varmin keräyksen järjestäjä on Munkkiniemen Martat. Se kerää tekstiilejä aina toukokuussa yhden päivän ajan.
”Meillä on heti joulun jälkeen linjat kuumina lumppukeräykseen liittyen. Olen yrittänyt rohkaista muitakin yhdistyksiä kerääjiksi”, kertoo toiminnanjohtaja Anne Lempinen Uudenmaan Martoista.

Myös nyppyyntyneet ja reikäiset villavaatteet voidaan uusiokäyttää. 30 pitkäaikaistyötöntä Jyväskylässä työllistävä EkoCenter JykaTuote tekee niistä esimerkiksi öljynimeytysmattoja autokorjaamoille. Akryylineuleista syntyy altakastelumattoja puutarhojen tarpeisiin.
JykaTuote saa osan materiaalistaan Marttojen lumppukeräysten ja Hämeen Sininauhan kautta pääkaupunkiseudulta.
”Tarvitsisimme lisää vaatteita, joissa on vähintään 35 % lampaanvillaa. Loppu voi olla mitä tahansa”, yksikön päällikkö Usko Hintikka kertoo.
”Pesty villavaate pyrkii imemään rasvaa ja toimii siksi hyvin öljyn imeytyksessä.”
Villavaatteiden keräämistä EkoCenter JykaTuote kokeilee nyt Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen kautta. Sinne tiensä löytävä villalumppu päätyy siis ainakin toistaiseksi jyväskyläläisten uusiotuotteisiin.

Keinokuituvaatteet akryylia lukuun ottamatta eivät lumppukeräyksiin kelpaa. Niiden kierrättämisessä kannattaakin käyttää luovuutta. Lotta Kivelä ompeli vanhasta lempitopistaan passipussin.
”Ihan täydellinen siitä ei tullut, mutta värit ovat kivat”, hän toteaa.
Jos itse ei ole käsityöintoinen, Kierrätyskeskuksen Kädentaitopalvelu Näprä ottaa vastaan nappeja, nauhoja, kangastilkkuja ja muuta askarteluun sopivaa. Myös matonkuteet sinne kelpaavat. Niitä voi leikata mistä tahansa kankaasta.
”Kuteet leikataan niin, että silmukkajonot ovat pystysuunnassa. Paksut ja heikot saumat kannattaa poistaa”, neuvoo Leppävaaran kudonta-aseman ohjaaja Jaana Saha.
Espoolaisilla kudonta-asemilla maton voi kutoa itsekin. Päivähinta on viisi euroa ja loimi on valmiina. Päivisin paikalla on ohjaaja auttamassa.

Alusvaatteet ovat sitä lumppukategoriaa, jonka kohtalo on jäteastia. Jos taloyhtiössä on energiajätekeräys, ne voi pudottaa sinne – yhdessä sukkien, keinokuituvaatteiden ja likaisten vaatteiden kanssa. Rintaliiveistä kannattaa ensin poistaa metalliosat.
Energiajätteestä valmistetaan kierrätyspolttoainetta, jota käytetään oheispolttoaineena teollisuus- ja voimalaitoksissa. Näin se muuttuu sähköksi tai lämmöksi.
”Jos vaatetta ei voi uusiokäyttää, energiajäte on paras vaihtoehto. Ympäristöhaitat jäävät vähäisiksi, koska polttolämpötilat ovat korkeat ja laitosten savukaasut puhdistetaan”, kertoo HSY:n ympäristöasiantuntija Elina Karhu.
”Kotitakassa vaatteita ei saa polttaa, sillä niin alhaisissa lämpötiloissa syntyy vaarallisia yhdisteitä, ja hiukkaspäästöt jäävät suuriksi.”
Vaikka tekstiili Helsingissä poltetaan energiajätteen mukana, muilla paikkakunnilla se saattaa kuulua sekajätteeseen. Myös kauppakeskusten energiajätekeräyksistä on aina syytä tarkistaa niiden omat ohjeet.

Kun vaatteet Lotta Kivelän kasseista on lajiteltu, sekajätteeseen menevä pussi on kutistunut pieneksi: vanhat nahkahanskat ja jotkut kengät. Sekajätteeseen kuuluvat myös keinonahka, sadevaatteet ja PVC-muovi.
Suurin osa vaatteista palaa vintille odottamaan kirpputoria ja kevään lumppukeräyksiä.

Lähteet: Pääkaupunkiseudun kotitalouksien sekajätteen määrä ja laatu vuonna 2007. YTV:n julkaisuja 15/2008.

Pieni koti on hyvä vaihtoehto

Kävin viime viikolla erään viisihenkisen perheen ihanassa kodissa. Se oli viihtyisä, kodikas ja kekseliäs eikä pursuillut tavaraa. Toisaalta se ei ollut minimalistinen sellaisella kalsealla, valkoisella tavalla kuin sisustuslehtien lukaalit. Siellä oli kaikki, mitä tarvitaan.

Kodissa oli yksi erityisen kiinnostava piirre. Sen koko oli 48 neliötä. Se oli siis samankokoinen kuin minun kaksihenkisen perheeni kaksio.

Perheen sisustusvinkit voi lukea ja Mari Mäkiön ottamat kuvat katsella marraskuussa ilmestyvästä Huilista (kannattaa tilata jo nyt!).

Kaikki kiinnostava ei kuitenkaan mahtunut lehteen. Jäin pohtimaan esimerkiksi sitä, miksi viisihenkisen perheen asumista alle 50 neliössä pidetään yleisesti hyvin outona. Sen sijaan kaksihenkisen perheen asuminen vaikkapa sadassa neliössä on ihan normaalia.

Sehän on pähkähullua. Etenkin Helsingissä joudumme tekemään aika paljon töitä voidaksemme kustantaa asuinneliöt – myös ne, joissa hyvin harvoin ehdimme oleskella. Lisäksi joudumme sisustamaan ja lämmittämään myös vähällä käytöllä olevat huoneet. Asuntojen lämmitys vaikuttaa eniten yksittäisen ihmisen hiilijalanjälkeen, mutta ilmeisesti emme oikein ymmärrä, kuinka paljon energiaa (ja siis rahaa) kotien lämmitys nielee.

Voisi kuvitella, että aika suuri osa ihmisistä asuisi mieluummin vähän ahtaammin ja tekisi vähemmän töitä, jos sellaista kysyttäisiin.

Pikkuasunnon perhe, jossa äiti opiskelee, pystyy asuntonsa koon takia asumaan ihastuttavassa vanhassa asunnossa Helsingin elävimmässä kaupunginosassa. Kouluikäiset pojat ovat kovia pelaamaan jalkapalloa ja pääsevät harrastuksiin itse, kävellen. Ei tarvitse viettää monta tuntia päivässä autossa tai julkisissa tylsistyen. Puistoja, kirjasto ja kahviloita on kivenheiton päässä.

Loputtomasti tavaraa pieneen asuntoon ei tietenkään mahdu, mutta aika tyhmää on kyllä ostaa asuinneliöitä Helsingistä varastotilaksi.

Senkin tämä perhe todisti, että kolme yli viisivuotiasta lasta pärjää yhdessä huoneessa vallan hyvin, kun järjestelyt ovat selvät. Yleistä on ainakin omassa tuttavapiirissäni ollut, että heti uuden vauvan syntyessä muutetaan sellaiseen asuntoon, jossa kaikille on oma huone. Miksei se sellainenkin, niin kuin mummoni sanoisi, mutta kiva olisi, jos vaihtoehtokin olisi ihan normaali idea.

Onneksi pienistä kodeistakin nyt puhutaan entistä enemmän. Vähien neliöiden eduista kirjoitti juuri Minimalismin ilo, ja kesällä samaa aihetta pohti Sopivasti. 30 neliössä puolisonsa ja lapsensa kanssa asuva Toni Vaahtera antoi puolestaan Minimalisti-blogissaan juuri vinkin, joka säästää sängyn verran tilaa. Ja ei: se ei ole parvi.

Mokasit!

Virheiden pelko on huono seuralainen. Olen ajatellut ottaa siitä eron. Meillä on yhteistä taivalta takana jo varmaankin melkein se 33 vuotta, jotka olen ihmetellyt maailmaa. Alkaa riittää.

Viime viikolla tein juttua innovatiivisuudesta. Asiantuntijat kertoivat minulle sen, mikä on tietenkin aivan selvää: että uutta voi syntyä vain ilmapiirissä, jossa virheitä siedetään. ”Virhe on merkki siitä, että jotakin on yritetty tehdä”, sanoi erikoispsykologi Laura Honkaniemi. Hän myös muistutti, että virheen kautta saa sellaista informaatiota, joka muuten olisi jäänyt piiloon. Viisasta ja lohdullista! Mutta miten ihmeessä virheiden pelosta pääsee?

Mieleeni on jäänyt Angry Birdsin menestystä käsitelleistä lehtijutuista parhaiten se, että Roviossa epäonnistumisten kunniaksi nautitaan samppanjaa, kun onnistumisten kunniaksi avataan vain olutpullot. Se tuntuu samaan aikaan hullulta ja todella järkevältä (vaikka ei viimeaikaisten uutisten perusteella olekaan tasoittanut tietä toiseen yhtä suureen taloudelliseen menestykseen). Nurinkurisuudessaan viesti on kutkuttava.

Kesällä olin lounaalla kahdeksanvuotiaan kummitytön perheen kanssa. Kävi ilmi, että kummityttö on innostunut kirjoittamaan päiväkirjaa tietokoneella. Kuulemma jokaisen tekstin otsikko alkoi Re:. Minusta tämä yksityiskohta on mainio.

Kummitytön äiti myönsi, että hänen tekee välillä mieli korjata tytön tekstien virheitä. Entä jos lapsi ei opikaan oikeaa tapaa, kun hänen annetaan kirjoittaa jotakin jatkuvasti väärin? Taisin sanoa aika painokkaasti, että älä hyvänen aika korjaa, vaikka se varmaan onkin vastoin jotakin oppimisen pedagogiikkaa. Selitän (terveisiä kummitytön äidille, siis).

Olen luonteeltani taipuvainen tunnollisuuteen ja tarkkuuteen, kuten kummityttökin. Tähän piirteeseen on ollut koulussa helppo tarttua, ja sitä onkin kovasti kiitelty jopa toisten lahjojeni kustannuksella. Tämän suitsutuksen kannustamana olen innokkaasti opetellut kirjoittamaan pilkuntarkasti – ymmärtääkseni vasta vanhempana, että muodon lisäksi tarvitaan sisältö, ja että se oikeastaan on paljon muotoa tärkeämpää. Sen tuottaminen on kuitenkin vaikeaa, jos ei uskalla ottaa virheen riskiä. Kaikki on niin pahuksen subjektiivista ja yksisilmäistä ja joku voi loukkaantua ja…

Arvaan, että jatkuva pienten virheiden korjaaminen ja (yli)tunnollisuudesta palkitseminen johtaa vain lukittuneisiin mielikuvituksiin, turhaan epäonnistumisen pelkoon ja liian vaikeiden asioiden tekemättä jättämiseen. Luovuudella on siinä ympäristössä helposti vähän tiukat paikat, ja kuitenkin sitä tarvitaan niin omien ongelmien ratkomiseen kuin bestsellerin kirjoittamiseen tai syöpälääkkeen keksimiseen.

Tästä syystä toivon painokkaasti, että kaikki kahdeksanvuotiaat luonnostaan tunnolliset lapset saavat toisinaan kirjoittaa ilman ainoatakaan punakynäistä merkintää. Tuloksena on juuri sellaista arvokasta sisältöä, jota myöhemmin on hauska lukea – kuten tekstejä, jotka alkavat reteästi Re:

Ehkä vähän lisää roviomaista asennetta tarvittaisiin myös koulumaailmassa, ystävien kesken, parisuhteissa ja hyvänen aika somessakin. Kannustusta siihen, että uskaltaisimme heittäytyä, että rohkenisimme tehdä toisin vaikka saatamme epäonnistua, että emme ensimmäisestä harmista ripottelisi tuhkaa päällemme vaan osaisimme edes välillä ajatella: menipä kerta kaikkiaan perseelleen, nostetaanpa sen kunniaksi malja.

Pullamössösukupolvi unelmatyön perässä

Yläasteen historianopettajani tapasi kutsua meitä pullamössösukupolveksi. Hän oli oikein hyvä opettaja, mutta tämän termin pedagogiikasta en ole vakuuttunut. Mieleeni tulee lähinnä, että jotakin siinä oli kerrottu meidän kaikkinaisesta laiskuudestamme, kun pullakin piti mössönä saada suuhun.

Sama ajatus on seurannut ikäluokkaani myöhemminkin. Hesarissa oli reilu kuukausi sitten juttu otsikolla Vain unelmatyö kelpaa suomalaisnuorille. Jo otsikko oli tutkimustuloksiin verrattuna kummallinen (nuoret arvostivat esim. rahaa yllättävänkin paljon), eikä asenne tekstissä muutenkaan tuntunut järin rakentavalta (pahoittelen epämääräisyyttä – en pääse enää lukemaan juttua). Toimittaja haastatteli nuorta start up -yrittäjää ja piti tärkeänä mainita, että hän oli töissä sukkasillaan. Kuulin historianopettajani äänen. Kehtaavatkin etsiä unelmatyötä, ja vielä sukkasillaan! Ryhdistäytyisivät!

Jutun ilmestymispäivänä haastattelin HelsinkiMission kansalaistoimintaa johtavaa Henrietta Grönlundia Sivistys-lehteen. Keskustelimme Hesarin artikkelista pitkän tovin. Hän kertoi vapaaehtoistyötä käsittelevästä väitöstutkimuksestaan käyvän kyllä ilmi, että nuoret haluavat tehdä itselleen merkityksellistä vapaaehtoistyötä, mutta hän ei pitänyt sitä mitenkään ristiriitaisena epäitsekkäiden tavoitteiden kanssa. Onko siinä jotakin pahaa, että nuori lähtee Intiaan vapaaehtoistyöhön, koska kokee sen merkitykselliseksi, hän kysyi. Samaa voi kysyä palkkatyön osalta. Eikö ole arvokasta etsiä unelmatyötä?

Ilkka Halava ja Mika Pantzar tulkitsevat EVA:n raportissa 2000-luvun alussa täysi-ikäistynyttä ja sitä nuorempaa väkeä niin, että he (me) ovat kasvaneet kuluttaja-arvojen, eivät tuottaja-arvojen ympäröiminä. Näin ollen heidän arvomaailmassaan kaikista arvostetuimpia asioita eivät ole pitkäjänteisyys, paikallisuus, ahkeruus, lojaalius tai kyky ostaa materiaa, kuten edellisellä sukupolvella. Kuluttaja-arvojen keskellä kasvanut on opetettu ja oppinut korostamaan pikemminkin omaa hyvinvointia, autonomiaa, uuden luomista, globaaliutta ja merkityksellisyyttä (itselle, muille). (Osa tulkinnoista on omiani; tunnistin tutkijoiden näkemykset hyvin.) Heidän ajatuksensa ovat virkistäviä, koska niistä puuttuu opettavainen asenteellisuus uutta ja nuorempaa kohtaan – siis se kovin tavallinen tyyli, että nuori sukupolvi pitää nyt opettaa tavoille ja kunnon ihmisiksi.

Halava ja Pantzar pohtivat, miten sukupolvi, joka on kasvanut kuluttajiksi, voisi olla parhaiten hyödyksi yhteiskunnalle. Hekään eivät pidä ristiriitaisena sitä, että ihmiset tekevät itselleen merkityksellisiä asioita ja samalla hyödyttävät muita. Nämä asiathan palvelevat ihannetilanteessa samaa päämäärää.

Historianopettajani puhe pullamössösukupolvesta liittyi oletettavasti juuri siihen, että minun sukupolveni on edellistä huonompi tekemään velvollisuudentunnosta sitä, mitä käsketään. Hän oli siinä ihan oikeassa: velvollisuus ei motivoi meitä. Ympärilläni on yhä nyt aikuisena paljon suunnilleen ikäisiäni ihmisiä, jotka kokevat, että edeltävien sukupolvien huolella rakentamat toimistot ja kellokorttijärjestelmät vain kahlitsevat ja rajoittavat, tekevät kaikki uudet ajatukset mahdottomiksi. Pelkkä velvollisuudentunto ei riitä viettämään päiviä niiden keskellä.

Aika pitkään ikätovereilleni on historianopettajan hengessä hoettu, että pitää tottua vaan, sitä se elämä on. Aja autolla töihin, leimaa kellokortti ja palaa kaupan kautta omistuksessasi olevaan rivitalokotiin, jotta olet kunnon kansalainen (ja pidä herran jestas kengät jalassa, kun olet töissä). Entä jos ihminen on 35 eikä ole tottunut? Entä jos 40 tai 45, 50 tai 55? Kuinka kauan pitää yrittää sopeutua edellisten sukupolvien arvoihin ja uskoa, että kyllä he vaan tiesivät meidänkin puolestamme?

Luulen, että on aika myöntää, että ei tämä sukupolvi tästä muutu. Nyt työelämänsä alussa olevan porukan kaikkinaiseksi hyödyntämiseksi on keksittävä uusi, parempi raami työnteolle. Meidän osamme kuitenkin on ratkaista maailman viheliäisimpiä ongelmia (esimerkiksi ilmastonmuutos ja globaali epätasa-arvo). Siirryttäköön siis osoittelevasta ja sukupolvia arvottavasta puheesta pohtimaan yhdessä sitä, miten tämä tapahtuu ja miten kaikenikäiset motivoidaan siihen. Aikaa ei ole loputtomasti.

Vaihtoehdottomuuden vapaus

Jos vaatteesi huutelevat kaipaavasti kaapistasi joka kerta kun avaat sen, kärsit samasta ongelmasta kuin minä ennen: sinulla on ihania vaatteita, ehkäpä ihan kohtuullinen määrä, mutta monet niistä haluaisivat tulla puetuiksi enemmän kuin lopulta tulevat.

Olen ratkaissut ongelman. Ratkaisulla on kolme osaa.

1) Seuraavan asian tiedostaminen: Vaatteilla ei ole tunteita, vain niiden käyttäjällä on. Vaatteiden kaipaava huutelu kertoo sinun tunteistasi – esimerkiksi harmista tai häpeästä, joka aiheutuu siitä, että on tullut ostettua itselle vääränlainen vaikkakin ihana vaate.

2) Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi (Atena 2013) lukeminen. Se kertoo selkokielisesti, järkeenkäyvästi ja hauskasti, miten vaatekaapista tulee sellainen, joka ei aiheuta edellä kuvattuja tuntoja aina kun sen avaa. Saramäen ohjeita noudattamalla vaatekaappiin jäävät vain ne itselle sopivat ihanat vaatteet. Iso plussa: samalla tulee helposti oltua ekologinenkin, tai ainakin ekologisempi kuin ennen.

3) Käyttövaatekaapin rankka karsiminen. Paino sanalla käyttö-. Kaikesta ei tarvitse luopua, vaan ideana on rajoittaa juuri sillä hetkellä käsillä olevia vaihtoehtoja.

Kokonaisuudessaan ratkaisu on siis kovin yksinkertainen. Se kiteytyy siihen, että vaatteita on kaapissa kerrallaan melko vähän. Vähät vaatteet on varaa valita tarkasti, asukokonaisuudet huomioiden. Ja tadaa: olet aina omasta mielestäsi kivasti ja sopivasti pukeutunut.

Kolme vuotta sitten muutimme edellistä pienempään asuntoon ja totesimme, että jos tilaa on alle 50 neliötä ja ihmisiä kaksi, ei ehkä ole syytä pitää 12 hengen astiastoa. Luopuessamme astioista tajusin, että juuri tai ainakin lähes samanlaisia yksilöitä on naurettavan helppo hankkia tilalle sitten, kun (tai ehkä jos) niitä tarvitaan. Luopuminen on paljon työläämpää. Tämä pätee myös vaatteisiin ja melkein kaikkeen tavaraan, pois lukien tosi tärkeät muistoesineet.

Ihastuin Saramäen kirjaan hyvän filosofian mutta myös kirjaa varten tehdyn huolellisen tutkimustyön tähden. Haastattelinkin kirjailijaa Kirkkoon ja kaupunkiin muutama viikko sitten.

Saramäellä on myös oivallinen blogi, jonka vakiolukijaksi olen vasta nyt tajunnut ryhtyä. Sen kautta olen löytänyt monta muuta kiinnostavaa blogia samasta aihepiiristä (esimerkiksi Sopivasti ja Minimalismin ilo; myös kirjailija Laura Honkasalon Sininen kirjahylly sivuaa järkevää kuluttamista). En näköjään ole ainoa, jota ahdistaa loputon vaihtoehtojen määrä mitättömissä asioissa. Liioitellun vaatekaapin lisäksi koruja on sata, purkkeja ja purnukoita kymmeniä ja lisäksi kasoittain mattoja, verhoja, lakanoita, pyyhkeitä, oudonvärisiä sukkia ja sen sellaista. Ja kaikkea pitäisi ehtiä käyttämään!

Usein olen kuullut väitettävän, että vaihtoehtojen kirjo on rikkaus. Olen uskonutkin sen. Mutta mitä tapahtuu, kun kokeilee vaikka ruokien suunnittelua viikoksi kerrallaan? Mikä vaihtoehdottomuuden vapaus! Hämmentävä tunne 80–90-luvuilla kasvaneelle.

Rinna Saramäki huomauttaa viisaasti kirjassaan, että viime kädessä esineiden säilyttäminenkin maksaa. Ainakaan helsinkiläisen ei kannata käyttää käyttämättömän, ehkä jopa ahdistavan, tavaran säilömiseen kovin monta neliötä.

Taannoin laajesin vaatekaapin karsimisfilosofiaa vessan purnukoihin, ja jotenkin oudon vapauttavalta tuntui todeta ääneen, että kymmenen vuotta sitten avatun aurinkorasvan jämän voi todella heittää pois. (Jennin Arkijärki -blogissa on käynnissä haaste juuri tähän liittyen.)

Karsimisessa on ainoastaan se vika, että siihen voi jäädä koukkuun. Kunhan ilma vähän lämpenee, aion käydä täyteen ahdetun vinttikomeron kimppuun…

Ajatus jouluksi

Kirjoitin tämän viikon Kirkkoon ja kaupunkiin jutun kaupunkilaisten lapsiperheiden puutteellisista verkostoista. Aihe on uinut eteeni parin vuoden ajan vähän joka puolelta. Siitä ovat puhuneet asiantuntijat HelsinkiMissiolta ja Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirastosta. Siitä ovat puhuneet pikkulasten vanhemmat.

Ilmiö on häkellyttävä. Kaupungissa, täällä Helsingissä, elää huima määrä perheitä, joilla ei ole ketään apunaan, koskaan. Naapuria ei kovin monessa paikassa voi pyytää katsomaan vartiksi lapsia edes hätätapauksessa. Kaksplussaan kirjoitin keväällä Terhistä, joka ei keskosvauvan yksinhuoltajana päässyt edes ruokakauppaan, kun pikkuista ei vielä saanut viedä pakkaseen eikä apuvoimia ollut.

Samaan aikaan on paljon sellaisia perheitä, joilla olisi voimia auttaa. Pyytämisen kulttuuri on vain kadonnut. Keneltä pitäisi ruveta pyytämään? Voiko vain sellainen ihminen auttaa, jolla menee omassa elämässään täydellisesti? Pitäisikö tarjoutua avuksi hanakammin?

Vaikka olen pesunkestävä individualisti, olen vakuuttunut siitä, että on keksittävä uudenlaisia verkostoja, joiden tehtäviin kuuluu myös arkinen auttaminen. Muuten tässä uupuu kokonainen sukupolvi ja sivuvaikutuksena ehkä seuraavakin.

HelsinkiMissio on ryhtynyt jo tuumasta toimeen. Se tarjoaa lapsiperheille tukihenkilöitä ja äiti- ja isämentoreita. Joulukorttien lähettämisen sijaan tuen tänä vuonna tätä työtä. Samalla mietin, mitä konkreettista voisin itse tehdä toisten jaksamisen hyväksi. Mieti sinäkin! Asiantuntijoiden mukaan pienikin apu takaa monessa perheessä sen, ettei elämä suistu vakavasti raiteiltaan.

Ystävällistä joulua!

Kallis mekko, joka olikin halpa mekko

Ostan harvoin kalliita designmekkoja. Se tuli ehkä ilmi heille, jotka lukivat ekoluksuksesta kirjoittamani jutun viime viikolla ilmestyneestä Huilista.

Luonnehdin siinä 178,30 euroa maksavaa mekkoa kalliiksi. Sain palautetta.

Circumnavigaten Hannu Nuotio huomautti ystävällisesti, että tuon hintainen designmekko ei ole kallis, ja myös, että en ollut huomannut yhtä aika olennaista seikkaa: tuon ekoluksusmekon ovh on 679,54 euroa. Sitä ei mainosteta mekkoa myyvässä Honest by -verkkokaupassa, mutta kyllä sen selville saa, kun käy läpi kaupan tarjoamat läpinäkyvyystiedot. En ollut tehnyt sitä tarpeeksi huolellisesti. Harmittaa! Huilin päätoimittaja Riikka Suominen valottaa aiheesta käymäämme keskustelua Huilin blogissa.

Harmittaa ennen kaikkea taviskuluttajan puolesta. Vaatteiden alkuperästä on tosi vaikea saada tietoa. Honest by tuntuu siksi olevan todellinen edelläkävijä: verkkokaupasta voi tosiaan tarkistaa, missä mekon vetoketju on valmistettu. Sieltä näkee myös, paljonko suunnittelija ottaa katetta lopputuloksesta. Se on kiinnostavaa ja herättävää.

Siksi hiukan ihmettelen tätä 178,30 euroa, jonka ei kaupan etusivulla kerrota olevan alennushinta. Minä menin lankaan, vaikken toimittajana saisi: halusin liikaa uskoa, että tuollainen hinta oikein jaettuna on mahdollinen ja reilu ekologisesta luksusmekosta. Kuinka moni muu, asiaan ehkä vähemmän perehtyvä, ottaa tuon hinnan todesta?

Miksi verkkokauppa ei merkitse etusivullaan, että 178,30 euroa on alennettu 679,54 eurosta? Minun logiikallani se tekisi mekon nykyhinnasta edullisemman ja haluttavamman: Noin arvokas tuote, nyt näin edullisesti! Sen on pakko olla hyvä diili!

Mutta ei.

Mekon hintalaskurisivua tutkailemalla selviää, että sen materiaaleihin on kulunut 33,83 euroa. Valmistamiseen on mennyt 90,43 euroa. Alennushinta kattaa ne, mutta sitten: suunnittelija Nicolas Andreas Taraliksen studion kuluja tulee tämä hinta kerrottuna 2,3:lla. Se merkitsee 208 euroa. Lisäksi vielä Honest byn kulut: hinta kerrotaan 2,7:llä.

Arvonlisäveron kanssa mekon kokonaishinnaksi tulee tällä logiikalla juuri se 679,54 euroa.

Sitten kuitenkin on ihan mahdollista myydä mekkoa monta kertaa halvemmalla. Miksi? Vielä ymmärtäisin, jos kyseessä olisi tämä yksi malli, joka on kestoalessa, mutta Honest byn verkkokaupassa sama logiikka pätee melkein kaikkiin vaatteisiin. Kuka ei saa osuuttaan?

Kovin sekavaa on. Ja kuitenkin tiedostavalla kuluttajalla on lopulta yksi ainoa toive: totuuden kuuleminen. Jos totuus on, että designmekosta on maksettava 700 euroa, kertokaa se. Selvästi. Kiitos.

Huhu sopii moukariksi – vai sopiiko?

Lauantain Turun Sanomissa ammattibloggaajat kertoivat, että yritykset painostavat bloggaajia piilomainontaan. Se ei yllätä.

Yritykset tietysti toivoisivat piilomainontaa myös toimittajilta, tai ainakin ne toivoisivat tulevansa mainituiksi positiiviseen sävyyn. Lukija voi kuitenkin luottaa siihen, että lehtijutussa ei ole piilomainontaa, koska journalisteja ja julkaisijoita sitovat Journalistin ohjeet. Bloggaajilla vastaavia ohjeita ei ole.

Journalistin ohjeet kaksi ja kolme ovat tässä yhteydessä erityisen kiinnostavia:

2. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.
3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

Nämä ohjeet takaavat riippumattoman journalismin mutta ovat joskus aika vaikeita ammattitoimittajillekin. Lisäksi julkaisut ovat erilaisia. Miten toimitaan tiukassa paikassa asiakaslehdessä, jossa asiakas maksaa sisällön? Entä miten varmistetaan haastateltavan oikeudenmukainen käsittely, jos toimittaja pitää tämän puheita täytenä soopana? Miten kunnioitetaan ja ollaan rehellisiä samaan aikaan?

Journalistin ohjeet kehottavat pyydettäessä antamaan haastateltavalle mahdollisuuden virheiden korjaamiseen ennen julkaisua.

18. Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on syytä suostua, jos julkaisuaikataulu sen mahdollistaa. Tarkastamisoikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.

Käytännössä ohjeen toinen virke vaatii usein hienovaraisuutta. Haastateltavalle voi korjausvaiheessa tulla mieleen yhtä ja toista, mitä haastattelutilanteessa ei lainkaan käsitelty. Toimittajan tyyli tai näkökulmavalinta ei ehkä miellytä häntä, ja korjaukset ulottuvat myös toimittajan osuuksiin. Kenties toimittajan valitsema toinen haastateltava tuntuu väärältä – hänen sanomisensahan ovat ihan ristiriitaisia omien repliikkien kanssa!

Journalistisen työn tarkoitus ei kuitenkaan ole saattaa minkään alan yrityksiä kritiikittömän hyvään valoon vain siksi, että ne ovat suostuneet haastatteluun. Yritys saa itseään tyydyttävän jutun helpoiten siten, että se ei kätke kaapissaan luurankoja (tai ottamalla yhteyttä bloggaajaan, ehkä). Sillä kaikkien edellisten ohjeiden lisäksi toimittajaa sitoo tämä:

12. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.

Sellaistakin sattuu, että haastateltavaa rupeaa haastattelun jälkeen kaduttamaan. Vasta mustaa valkoisella nähdessään haastateltava tajuaa, ettei oikeastaan halunnutkaan kertoa julkisesti asiaansa. Kyse ei tarvitse olla siitä, että toimittaja olisi kirjoittanut epätotta tai edes mitään erityisen kiusaannuttavaa. Kiva keskusteluhetki vaan näyttää tekstitiedostona jotenkin hurjalta.
Journalistin ohjeet kuitenkin panevat toimittajan hälytyskellot soimaan, jos haastateltava haluaa vetää sanansa takaisin:

19. Haastateltavan kieltoon julkaista lausumansa tulee suostua vain, jos olosuhteet ovat haastattelun antamisen jälkeen muuttuneet niin olennaisesti, että julkaiseminen olisi selvästi kohtuutonta.

Palataan bloggaajiin. Jotkut nimittävät heitä hyviksi sijaisiksi journalisteille, joita irtisanotaan nyt joukoittain. Hyvää blogia onkin kiva lukea, ja usein pointit ovat terävämpiä kuin journalismissa ikään. Mutta tämä yksi pikku juttu olisi kyllä syytä huomioida.

Miten ihmeessä voin olla varma, että bloggaaja on tarkistanut lähteensä? Mistä tiedän, kenen näkökulmasta hän kirjoittaa? Kenen on vastuu, kun bloggaaja julkaisee piilomainontaa tai epätotta jossakin isossa blogiyhteisössä?

Somessa yritys saattaa saada piilomainontaa läpi, mutta samalla tavalla se voi joutua ansaitsemattoman huonon julkisuuden kynsiin aika äkillisesti. Jos eettisiä pelisääntöjä ei ole, huhu riittää moukaroinnin perusteeksi.

Kirjoittajan kultaiset säännöt

Rakastan vinkkilistoja, sellaisia ytimekkäitä ja yksinkertaistavia. Kirjoittamiseen liittyen eritoten. Ne saavat koko homman tuntumaan niin kovin helpolta, sellaiselta ala-asteen matematiikalta. Mitä sitä turhaan tuskailemaan!

Sellainen tunne on kirjoittajalle ihan tervetullut.

Siispä seuraa vinkkikimara, sääntökokoelma, ihana yksinkertaistus: näin kirjoitat hyvin. Ei tarvii kuin toteuttaa.

1. Hanki kirjoitushimo.
Tämä vinkki on peräisin Auli Iikkaselta. Se on minusta loistava. Copyblogger pukee sen seuraavaan muotoon: ”Työskentele sellaisessa fyysisessä ja henkisessä tilassa, joka herättää kirjoitushalusi. Pyri tähän tilaan kaikin mahdollisin keinoin.”

2. Ole hiljaa.
Tämä on peräisin Hanna Jensenin haastattelijan kymmenestä säännöstä, jotka ovat kaikki oivallisia. Vaikka tämä vinkki liittyy nimenomaan haastattelemiseen, näen siinä totuuden myös kirjoittamisen suhteen. Pitää olla hiljaa, jotta kuulee sen, mitä on kirjoitettava.

3. Aloita kiinnostavimmalla.
Hanna Jensenin kirjoittajan kymmenessä säännössä neuvotaan aloittamaan lehtijuttu sillä, minkä juttukeikalta tullessasi ensimmäisenä kerroit kaverille tai puolisolle. Turhat lörinät pois ei ole huono vinkki, vaikka kyseessä olisi pidempikin teksti.

4. Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista.
Tämä on Kurt Vonnegutin vinkki ja pätee kaikkiin teksteihin. Jaarittelu on hirveää. Ja helpompaa kuin tiiviys.

5. Kysy tyhmiä.
Tämän opin Laajasalon kristillisessä opistossa lukuvuonna 2000–2001, kun opiskelin siellä tiedotusoppia. Vinkki oli tietysti ajateltu toimittajan työhön mutta sopii muuhunkin kirjoittamiseen. Proosaa kirjoittaessani minun on kyseltävä tyhmiä itseltäni ja henkilöiltäni. Niiden kautta pääsen käsiksi kiinnostaviin itsestäänselvyyksiin jotka eivät olekaan itsestäänselvyyksiä.

6. Kirjoita romaani, älä jäljittele romaania.
Ajatus on peräisin Monica Fagerholmilta. Hän lausuu jotakin tämän kaltaista teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 5. Sovellettavissa muihinkin teksteihin ja varmaan myös muihin taiteenlajeihin.

7. Älä syleile maailmaa. Kirjoita miellyttääksesi vain yhtä henkilöä.
Taas Kurt Vonnegutin vinkki.

8. Jos sanan voi poistaa, tee se.
Tämä on lainattu George Orwellin viiden vinkin listalta. Kruunaa kaiken.