Mikä on tärkeää

IMG_5445

Löysin kirppiskassistani puna-valkoraitaisen kesäpaidan 90-luvulta. Katselin sitä aikani. Laitoin sen päälleni. Se oli hyvä – ehkei ihan täydellinen mutta hyvä. Jo valmiiksi ostettu. (Olin ajatellut vähän uuden kesäpaidan ostoa.) Väläyksenomainen ajatus: Minulla on jo kaikki. En tarvitse mitään lisää. Elän maailmassa jossa minulla voi 34-vuotiaana olla kaikki tavara mitä keksin tarvita.

Iltakävelyllä puolison kanssa kiersimme järven ja törmäsimme roskalavaan. Siellä oli tuoleja, pöytiä ja iskemättömiä villasukkia. Lisäksi oli vanha Finnairin matkustamolaukku, jossa luki ”tehty istuimen alle”. Se oli täynnä kasetteja. Puoliso kantoi sen kotiin.

Emme tarvitse mitään lisää, emme lentolaukkua emmekä vuosikymmeniä vanhoja kasetteja varsinkaan. Mutta löytämisen iloa tarvitsemme! Kauniin polun huomaamista järven varrella, roskalavaa täynnä hylättyä tavaraa, musiikkia jota joku on joskus rakastanut, vanhan kasettimankan rohinaa. Tarinoita jotka häilyvät vanhan ja hylätyn yllä, vuosikymmeniä tallatuilla poluilla. Ne ovat tunteikkaita, vereviä, niistä tulee vahva olemassaolon tuntu.

Mutta tavarat itsessään? Voin punnita ja plarata niitä loputtomiin, voin ostaa niitä lisää, voin lahjoittaa paremman tavaran etsimiselle aikaani, mutta – – onko se tärkeää?

Osaisinpa pyrkiä parempaan yhtä kiivaasti muidenkin asioiden kohdalla. Jospa pyrkisin olemaan parempi ajattelija, parempi maailmankansalainen, jospa mieluummin opettelisin huomioimaan paremmin maapallon, jolla elän… Oikeasti tarvitsisin tavaran sijaan lisää inhimillisyyttä, sitä että uskaltaisin katsoa toista ihmistä läheltä, tuomitsematta.

Ajatusleikkini on seuraava. Jos en koskaan enää ostaisi mitään muuta kuin välttämättömästi tarpeellisen, kääntyisikö mieleni tärkeämpiin asioihin? Keksisinkö sellaisia ratkaisuja inhimillisiin kysymyksiin, joita nyt en osaa kuvitellakaan? Sillä onhan niin, että tavaran haluaminen vaatii pitkällisiä toimia: pitää tehdä tietty määrä töitä ansaitakseen rahan sitä varten, pitää löytää juuri oikeanlainen tavara, huoltaa sitä. Kirjailija Henry David Thoreau kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, että kävely on junaa nopeampi liikkumistapa, sillä siinä vaiheessa kun junaan havitteleva ryhtyy töihin ansaitakseen junalipun hinnan, kävelijä pääsee jo liikkeelle. Junat ovat 170 vuodessa nopeutuneet mutta periaate ei ole vanhentunut.

Tavaranvähennysjutuissa, näissä nykyään joka paikasta tunkevissa konmarihommissa, on usein sellainen uskonnosta muistuttava sivusävy, että kaikki muuttui paremmaksi kun luovuin seitsemästäkymmenestä prosentista omaisuuttani. Se kuulostaa lehdissä sellaiselta kepeältä heitolta johon on helppo todeta että joo niin varmaan, hurahdit heittämään kaikki muistosi pois ja nyt tunnet hetkellistä vapautta, kyllä myöhemmin kaduttaa, tiedä se, hölmö! Mutta en usko että useinkaan on kyse tavaran hävittämisestä vaan juuri siitä, että ihminen ymmärtää haluavansa keskittyä johonkin muuhun kuin ympäröivään tai kaivattuun tavaraan, pysähtyy miettimään mitä elämä oikein on, mikä siinä on tärkeää. Mikä minulle on arvokasta.

Sillä yltäkylläisyyden maailmassa kaikki on jatkuvassa vaarassa menettää arvonsa: ihminen, eläin, tavara, työ. Mitään niistä ei enää sanota lahjaksi, tai siunaukseksi, tai kohdella sen mukaisesti. Ne ovat puitteita, hyödykkeitä, taustaa jollekin elämälle jonka merkityksestä emme enää ole varmoja. Kaikki puhe siunauksista ja lahjoista kuulostaa uskonnolliselta, ideologiselta, jollakin tavoin naiivilta.

Ja silti meidän täällä nyt elävien pitäisi päättää, mihin me käytämme välttämättömyystavaran hankkimisesta vapautuneen ajan, sen jonka eteen ovat edelliset sukupolvet tehneet työtä (”jotta lapsillamme olisi helpompaa”, sanovat monet). Meillä on varaa kysyä, mikä on tärkeää. Jos meillä on varaa, eikö meillä tavallaan ole myös velvollisuus – –

Pahinta olisi tulla penseäksi.

Hyvä kirjailija ei koreile

IMG_5056

Otsikon väite leijui ilmassa taannoisessa kahvipöytäkeskustelussa. Se käsitteli Laura Lindstedtiä (jonka uusinta teosta kukaan keskustelijoista ei ymmärtääkseni ollut lukenut, mutta kas, tässäpä kirjailija josta voi keskustella ulkokirjallisesti!). Minulle muistutettiin, että vasemmistolaisen Finlandia-puheen lisäksi Lindstedtillä on kontollaan toinenkin synti. Se oli yhdelle keskustelijoista ollut se viimeinen niitti jättää kirjailijan teokset ostamatta.

Olin unohtanut, mutta tosiaan: Lindstedt vaihtaa mekon jokaiseen haastatteluun.

Tämä tiedetään, koska toimittaja Antti Majander kertoi sen Helsingin Sanomien Finlandia-voittoa seuranneen lehtijutun aluksi.

Jäin miettimään, miksi kirjailijan mekonvaihtoväli on niin iso asia. Niinpä palasin Hesarin juttuun. Se tosiaan alkaa mekkoasioilla kuin ne olisivat jutun tärkein anti.

Teoksen tiedottaja Hannele Jyrkkä perustelee jutussa mekkojen vaihtoa sillä, että Lindstedt on suunnitellut kaiken etukäteen. Toimittaja ei tyydy tähän, vaan esittää lähinnä sarkastiseksi lukemani kommentin: ”Näin pätevän huomaavaista voittajaa kaunokirjallisuuden Finlandialla ei ole aikaisemmin ollut!” Tällä lausumalla Majander asettelee lähtökohdat kaikelle juttua seuranneelle keskustelulle, myös meidän kahvipöydässämme monta kuukautta myöhemmin käydylle.

Minun tuttavapiirissäni ei ole kovinkaan epätavallista valita uniikki asu tärkeisiin tilanteisiin. Kokeneelle kirjallisuustoimittajalle (jonka sukupuoli tekisi tässä mieli mainita) ilmeisesti oli yllättävää, että palkittu kirjailija pohtii vaatetuksen kaltaista seikkaa.

Vai oliko yllätys se, että kirjailija huolehtii julkisuuskuvastaan? Vai halusiko Majander puhua mekoista jostakin muusta syystä?

***

Muistan toisenkin Hesarin jutun, Jouni K. Kemppaisen artikkelin Kari Hotakaisesta onnettomuuden jälkeen. Sen alussa kerrotaan kirjailijan työhuoneesta.

Kirjailija Hotakaisen työhuone on ikkunaton koppero, jonka lattialla rahisee kenkien alla hiekka ja puolikarkea sepeli.

Missä ovat Helena Karihtalan suosittelemat kodikkuutta luovat yksityiskohdat, kuten arvokas matkamuisto, tuoreet kukat, matto tai tyylikäs valaisin?

Olenko ihan väärässä, kun kuulen tässäkin hiukan lämmintä sarkasmia – en Hotakaista vaan sisustussuunnittelija Karihtalan näkemyksiä kohtaan? Koska oikea, rehellinen suomalaiskirjailijahan todella kirjoittaa vaikka ikkunattomassa kopissa. Hän ei välitä tuoreista kukista! Ja Kemppainen summaakin:

”Se on toki myönnettävä, että elämme kovassa maailmassa, jossa vain tulokset ratkaisevat, ja niitä on tässä työhuoneessa kieltämättä syntynyt.” (Tästä tuntuu puuttuvan vain humoristinen loppukaneetti: Kova äijä.)

Hotakaisen työhuoneen kohdalla tulokset ratkaisevat mutta Lindstedtin mekkojen kohdalla eivät?

***

Kirjailijuus on julkinen ammatti. On helppo ymmärtää, että jatkuvan julkisen palautteen ja kommentoinnin sietäminen voi vaatia roolihahmon ottamista. Moni kirjailija vaikuttaa etäännyttäneen kirjailijaminänsä arkiminästään.

Hotakainen on julkisuudessa se vähän lumpsu suomalainen mies, jolla on kuiva huumori ja joka ei juuri kauneudesta perusta. Se hyväksytään, siitä pidetään. Sofi Oksanen on näyttävä gootti, vähän niin kuin sarjakuvahahmo. Siihen on totuttu. Molemmat pukeutuvat vaatteisiin, toinen ehkä harkitun sattumanvaraisiin (kuten hahmon tyyliin kuuluu) ja toinen taas erittäin tarkasti valittuihin (kuten hahmon tyyliin kuuluu).

Joka haastatteluun mekkoa vaihtava, suorapuheinen naiskirjailijahahmo on kuitenkin monelle liikaa. Johtuuko se siitä tylsästä tosiasiasta, että mekon vaihtamista – juuri mekon, ei housujen! – pidetään naisellisena, iloisena tai jopa kevytkenkäisenä ominaisuutena? Ja kuitenkaan ei tarvitse mennä kuin muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ja kaupunkilaisnaisen vaatevarustukseen kuului ilman muuta sellaisia osia kuin kävelypuku, arkipuku ja aamutakki, eri vuorokaudenajoille eri vaatteet siis.

Jostakin syystä kauneus, eleganssi, tyylikkyys ja itsestä huolehtiminen eivät oikein sovi yhteen suomalaisen kirjailijakuvan kanssa. Jos Lindstedtistä kuulemiani kommentteja on uskominen, mekkoasia saattaa jopa vähentää kirjailijan teosmyyntiä.

Kaikki saavat tietysti valita, mitä ostavat ja mistä kiinnostuvat. Monista tähän tapaukseen liittyvistä kommenteista tulee kuitenkin läheisesti mieleen jokin entisajan maailma, jossa lisääntymisikäinen, ulkonäöstään välittävä, uraansa suunnitteleva ja mielipiteitä omaava nainen oli sovittua järjestystä pahiten uhkaava olento.

Toivottavasti tulkitsen kaiken väärin.

Kun kaikki on hetken liikaa

IMG_4619

Eilen yritimme käydä katakombeissa. Jono näytti torstai-iltapäivänä niin kohtuulliselta, että rohkenimme asettua siihen. Edessämme seisoi ryhmä Machine Head -bändin roudareita tai faneja, näyttäviä mustapukuisia pitkätukkia.

Aurinko, kirkas, kuuma. Heijastava asfaltti. Hiki villakangastakin sisällä. Mateleva jono. Toiselta puolelta sisään pääsi iso amerikkalaisryhmä.

Ehkä kymmenen minuuttia seisoimme, tai viisitoista. Sitten Miikalle tuli niin huono olo, että lähdimme kävelemään kohti varjoa. Äkillinen muutos suunnitelmiin: ei katakombeja tänään.

Aurinko, kirkas, kuuma. Minuakin uhkaili päänsärky. Olemme huonoja jonottajia, mutta kyse ei ole vain siitä. Tämä tapaus on elämässämme varsin tavallinen.

Kyse on siitä, että suunnitelmat muuttuvat usein, koska meille hyvävointisuus on tärkeämpi asia kuin katakombit, tai museo, tai oikeastaan mikään etukäteen suunniteltu elämys. Tämä on elämänkokemuksemme sanelemaa: jos jommallekummalle iskee yltiöpäinen ahdistus, tai päänsärky, tai jos minä pyörryn, koko päivä ja ehkä muutama seuraavakin menee pilalle. Ei esimerkiksi pysty tekemään työtä.

Olemme tässä samanlaisia, puoliso ja minä.

***

Lapsena kuulin usein sellaisia vakuutteluja, että kunhan kasvan aikuiseksi, kestän paremmin maailmaa: ääniä, valoja, kuumaa, toisten jatkuvaa puhetta, nälkää.

Kävi ihan toisin. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä huonommin kestän. Jos ennen koin monissa tilanteissa vain voimakasta epämukavuutta, nykyään kroppani pistää vastaan toden teolla.

Aloin pyörtyillä varhaisteininä. Ensimmäisen kerran taju meni alajärveläisessä kangaskaupassa, kun valitsimme äidin kanssa verhoja. Sitten oli vuosien tauko, kunnes pyörtyilystä tuli aina vaan yleisempää: lentokoneissa, verta luovuttamassa, kuumeessa. Joskus muutenkin. Riskitekijöitä ovat syömättömyys, kuumuus ja paineenvaihtelu.

Joitakin vuosia sitten alkoivat migreenit ja pienemmät päänsäryt. Niitä aiheuttavat ainakin kuumuus, vilkkuvat valot, melu, alkoholi, monet sosiaaliset tilanteet ja epäsäännöllinen syöminen – mitä enemmän näistä tekijöistä yhdessä, sitä todennäköisemmin pääni on niin kipeä, että joudun makaamaan tuntikausia pimeässä, viileässä huoneessa paikallani. Minusta ei ole seuraa, en pysty nauttimaan mistään.

Pyörtyily ja päänsärkyalttius määrittävät elämääni. Ne aiheuttavat minulle vaikeuksia monta päivää ilmetessään. Kun päänsärky kerran alkaa, se ei yleensä poistu saman vuorokauden aikana.

Silti ajattelen, että oireillani on jokin viesti, jota minun tulee kuunnella – että pelkkä lääke ei ole ratkaisu. Uskon, ne kertovat jotakin syvällistä minusta. Tosiasia nimittäin on sekin, että kaipaan hyvin vähän virikkeitä ja hyvin rajatusti seuraa. Olen usein kehoni kanssa samaa mieltä: tämä on liikaa.

***

Viime vuosien aikana on puhuttu paljon erityisherkkyydestä – käsite, jonka tieteellinen perusta on käsittääkseni hatara mutta jolla tuntuu yhtä kaikki olevan kaikupohjaa. En tiedä, mistä minun kohdallani on kysymys, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin ymmärrän, että minun on huomioitava aistiherkkyyteni, siis itseni.

Se on usein sosiaalisesti vaikeaa. Sellaisen ihmisen, jolle melu, kirkkaat valot, ihmismassat tai kuumuus eivät aiheuta täydellistä kompin sekaantumista, on usein vaikea käsittää, miksi joku toinen ottaa ne jatkuvasti huomioon.

Minulle hymyillään vinosti, kun haluan valita drinkkipaikan, jossa on mahdollisimman vähän ihmisiä. Minulle loukkaannutaan, kun en halua osallistua ravintolapäivälliselle tai lähteä konserttiin. Minulle sanotaan, että joo joo, eihän kukaan tykkää tukalasta kuumuudesta, kovasta melusta tai nälästä, mutta ei niitä pidä ottaa niin vakavasti.

***

Jotkut sanovat: mutta maailma on tällainen, on paras tottua siihen. Miksi minusta on masentava ajatus, että joutuisin koko elämäni totuttelemaan satunnaisin perustein rakennettuun maailmaan, joka toisilta ei vaadi totuttautumista juuri lainkaan? Olen totutellut 34 vuotta, eikä se ole auttanut.

Sitä paitsi, jos se lohduttaa, totuttelen kyllä edelleen koko ajan. Ei ole harvinaista päätyä vierailulle paikkaan, jossa on televisio koko ajan päällä, joskus radion kanssa samaan aikaan, tai kahvilaan, jossa musiikin ja puheensorinan sekoitus muodostaa sietämättömän hälyn. Ostoskeskukset ovat aina täynnä ihan liian kirkkaita valoja, ja kaduilla tulee vastaan pyöräilijöitä, joiden valo vilkkuu (varma migreeni). Juuri nyt asun suurkaupungissa, joka on täynnä virikkeitä kaikille aisteille.

Arki vaatii minulta tasapainoilua. Teen parhaani, mutta ihan tavalliset tilanteet ovat usein piinallisia.

Toisaalta olen valinnut työskentelyn yksin. Se on pelastukseni. Ja: Luojan kiitos minulla on puoliso, joka ymmärtää, näkee pyörtymisen läheisyyden katseestani.

***

Eilen, jätettyämme katakombijonon taaksemme, menimme istumaan viileälle, tyhjälle terassille. Koimme lopputuloksen onnistuneeksi: olimme lähteneet jonosta tarpeeksi aikaisin. Ei ollut seurannut hengenahdistusta eikä oksentelua katakombeissa, ei vuorokausien mittaista päänsärkyä, vaan sen sijaan hyvän keskustelun täyttämä hetki viihtyisässä katukuppilassa. Oikein hyvä retki.

Onni oli, että meillä ei ollut ketään seuranamme. Seuralaiset pitävät usein suunnitelmasta perääntymistä petturuutena tai oikutteluna. Se on ymmärrettävää. Monille suunnitelman toteutuminen on ainoa mahdollinen onnistunut lopputulos. Siksi en käy koskaan museoissa kenenkään muun kuin puolison kanssa. Nekin ovat sellaisia paikkoja, joihin voin mennä vain siinä tapauksessa, että jono ei ole pitkä ja että paikka ei ole tupaten täynnä. Saatan joutua poistumaan muutaman salin jälkeen, sillä voimakkaita taidekokemuksia tulvii silmiini liikaa.

***

Joskus toivon rohkeasti, että maailma suhtautuisi kaltaisiini erityisherkän, aistiherkän, introvertin tai vaikean sijaan normaaleina ihmisinä. Että olisi ihan ok pyytää kahvilassa musiikkia vaikenemaan, vieraisilla televisiota kiinni, että voisi kieltäytyä konsertista tai monen ihmisen päivällisestä vailla loukkaantumista ja kulmakarvojen kohottelua.

Että pyrkimykseni pysyä tolpillani ei olisi muille ihmisille ongelma.

Se helpottaisi.

Aamuvegaani

Perusaamiaiseni on kahvi lämmitetyllä soijamaidolla ja mysli kauramaidolla. Olen aamuvegaani.

Näinä tehotuotannon aikoina olisi minusta eettisesti loogisinta olla kokovegaani.

Sain juuri loppuun Elina Lappalaisen palkitun teoksen Syötäväksi kasvatetut. Se on hienoa tutkivaa journalismia. Faktavyöry on ihailtava. Huomattavan monen virkkeen kohdalla huokasin: apua, sen on pitänyt tuollekin yksityiskohdalle löytää jokin luotettava lähde! Lappalainen ei ole kirjoittaessaan säästellyt vaivojaan.

Syötäväksi kasvatetut on kiihkoton ja informatiivinen kirja. Se kertoo eläinten tehotuotannosta sen, mitä jokaisen eläinkunnan tuotteita käyttävän pitäisikin tietää.

Minulle hätkähdyttävintä oli se, että vaikka kyse on tehotuotannosta, joka assosioituu valtaviin eläinmääriin ja suuriin halleihin, Suomen mittakaavassa tilat ovat kuitenkin siinä määrin pieniä (ja köyhiä), että eläinten hyvinvointi riippuu paljon ihmisten – esimerkiksi tuottajan perheen – hyvinvoinnista. Jos isäntä tai emäntä esimerkiksi masentuu, eläimet voivat joutua elämään kammottavissa olosuhteissa. Ei ole pomoja eikä valvojia, jotka olisivat koko ajan tai edes joka viikko katsastamassa tilannetta.

Suomalainen eläinsyöjä ei oikeastaan voi tietää, millaisissa oloissa hänen ruokansa on kasvatettu. Jotkin tilat ovat esimerkillisiä, toiset taas aivan toisesta ääripäästä. Tämä on ongelma.

Lappalaisen mukaan luomu on tällä hetkellä varmin valinta, koska se sentään takaa monia hyviä asioita (kuten suuremman elintilan eläimille ja monesti puudutuksen kivuliaiden toimenpiteiden yhteydessä). Lihaa voi ostaa myös pientiloilta, joissa pääsee itse juttusille tuottajien kanssa ja paremmin kärryille tuotantoketjusta.

Mutta mutta. Jos olen ihan rehellinen (eikä aina tekisi mieli olla), en oikein jaksa ylipäänsä innostua maitokoneiksi muutetuista lehmistä enkä pelkästään syöntitarkoitukseen jalostetusta broilerista, jotka molemmat tapetaan kun ne ovat täyttäneet tehtävänsä.

Jos olen ihan rehellinen, toisten elollisten lajien syöminen tuntuu minusta sivistymättömältä.

Silti syön kalaa, sitä on nytkin jääkaapissa. Muutakin lihaa syön, jos joku kiltti ja hyvää tarkoittava ihminen on sellaista minua varten kokannut. En nimittäin henno sanoa, että ei kelpaa, kun tuossa on tuo kuollut eläin. Sekään ei tunnu oikealta.

Olenhan minä syönyt koko ikäni kuolleita eläimiä, ja onhan se ollut tapana ja onhan se edelleen normaalia. En kuitenkaan mitenkään erityisesti edes pidä lihasta. Se tekee minusta sen syömisestä entistäkin moraalittomampaa. Syödä nyt toinen elävä olento nauttimatta edes erityisellä tavalla sen uhraamasta elämästä!

Mutkun mutkun mutkun.

Vegaanisuuteni kompastuu erityisesti kahteen, ehkä jopa kolmeen seikkaan.

1) Juusto. Rakastan juustoa. Sen jättäminen olisi uhraus. Olen ilmeisesti vastentahtoinen tekemään uhrauksia eettisyyden nimissä.

2) Ulkona syöminen. Se menisi vegaanina vaikeaksi. (Sosiaalisista tilanteista nyt puhumattakaan. En jaksaisi tilittää kenellekään ruokavaliotani, eivätkä ihmiset varmaan keskimäärin haluakaan ruokapöydän ääressä keskustella eläinten tappamisesta.) Olen nähtävästi haluton näkemään suurta vaivaa eettisyyden eteen.

3) Viili. Se on kaunista, perinteistä, mummolamaista ja niin hyvää. Välillä iskee viilikausi, ja kaapissani on kupit tietyt kupit ihan vain viilin tekoa ajatellen. En halua siis myöskään luopua tavoistani.

Yritän nyt lohduttautua sillä, että ehkä aamuvegaaniuskin on hyvä alku.

Lapsellista ihanteellisuutta

Oletteko huomanneet saman kuin minä?

Monet fiksut valinnat ovat kaikkien mielestä ok, jos perustelet ne oman itsesi kautta. Siis: ”Lopetin lihansyönnin, koska en pidä lihasta.” ”En käytä autoa, koska rakastan bussimatkailua.” ”Perheemme asuu yksiössä, koska olemme vähävaraisia.”

Mutta auta armias, jos sanot lopettaneesi lihansyönnin, koska eläinten tehotuotanto on epäinhimillistä ja ilmaston kannalta ongelmallista. Tai että et käytä autoa, koska se saastuttaa. Tai että perheesi asuu yksiössä, koska lämmitys syö energiaa ja iso kämppä kerää turhaa tavaraa.

Silloin sinusta tulee hyvin helposti idealisti ja ideologinen, ituhippi ja viherpiipertäjä. Vaikka olet ainoastaan punninnut faktoja, joiden ei kenellekään sivistyneelle suomalaiselle luulisi tulevan yllätyksenä, ja toiminut niiden valossa parhaaksi katsomallasi tavalla. Ja sen jälkeen ollut rehellinen kanssaihmisille.

Ilmeisesti koemme helposti jotenkin uhkaavaksi toisten ihmisten yrittämisen. Kun Leo Stranius kertoo, ettei ekologisista syistä käytä uunia, hän tuo implisiittisesti esiin sen tosiasian, että myös minun uunini kuluttaa paljon energiaa verrattuna lieteen.

Ajatteleva kuulija joutuu (vähintäänkin mielessään) ottamaan kantaa asiaan omalta osaltaan, vaikka ei haluaisi. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla huono juttu. Uunin vaatima energiamäärä ei riipu Straniuksen tai kenenkään muunkaan valinnoista tuon taivaallista. Se on kiistämätön tosiasia, joka meidän tulisi valinnoissamme huomioida.

Ihmettelen seuraavaa: Miten ihmeessä meistä on tullut sellainen yhteiskunta, jossa hyveellisyys ja ihanteet ovat jotenkin pahoja asioita? Miksi on hyväksytympää toimia kuin kunnon individualisti, ”koska mä haluun” tai ”koska se on helppoa”, eikä suuremman yleisen hyvän puolesta?

En nimittäin oikein ymmärrä, mitä mielekästä on elämässä, jossa ei ole ihanteita.

Tapojen muuttamisen voima

Nokonuuka-blogi teki juuri huomion logiikasta, jolla tyhjät hyllyt alkavat näyttää täysiltä. Se menee seuraavasti: Kun olet vähentänyt vaikkapa keittiötavaraa laatikkokaupalla, aluksi hyllyt näyttävät väljiltä. Kun menee vähän aikaa – ehkäpä vain puoli vuotta – ne alkavat taas näyttää täysiltä, vaikka tavaraa ei ole tullut lisää. Tulee tunne, että mitään ei voi ostaa siksi, että hyllylle ei mahdu.

Normaalin käsite siis muuttuu, ja vaikuttaa siltä, että vieläpä aika nopeasti. Kun totun hyllyyn, josta on helppo napata mitä tahansa milloin tahansa, muu alkaa tuntua mahdottomalta tai oudolta.

Huomio on kiinnostava, koska sitä voi helposti soveltaa mihin tahansa muuhunkin asiaan. Ajattelinkin kokeilla tavan muuttamisen voimaa mummolle soittamisessa.

Olen nyt syksyllä viettänyt melkoisesti aikaa 93-vuotiaan isoäitini kanssa 400 kilometrin päässä kotoani, mutta kun palaan arkeen, soitan mummolle hyvin harvoin. Olen ylipäätään surkea soittelija. Kuitenkin mummolassa ollessani huomaan selvästi, että puhelut ovat lähes liikuntakyvyttömälle mummolle tärkeitä, joskus suorastaan päivän kohokohtia. Miksi siis en soittaisi?

Toiveeni on, että onnistun vähä vähältä muuttamaan normiani asiassa. Nykyinen normaalini on, että soitan mummolle silloin, kun olen menossa tapaamaan häntä, en juuri muulloin.

Nyt päätänkin, että soitan mummolle vaikkapa edes kerran parissa viikossa. Päätöksen (ja sen, että olen nyt kirjoittanut sen tähän) voimalla asia pysyy toivoakseni mielessäni. Kun olen onnistunut uudessa tavassani parin kuukauden ajan, ennustan sen muuttuneen minulle normaaliksi. Siinä kohtaa olisi iso askel lopettaa soittelu kokonaan.

Saa nähdä, miten käy.