Olen huomannut erikoisia asioita työtavoistani

Olen ollut pari kuukautta normipäivätyössä, mikä on yrittäjälle poikkeuksellista. Työ on tuttua mutta ympäristö vieras.

Poikkeustilanteessa olen tehnyt poikkeuksellisen paljon havaintoja itsestäni. Ihan tavallisia asioita, mutta sellaisia, joita ei normiarjessa tulisi koskaan kirjatuksi ylös. Nyt kirjaan.

1. Kirjoitusväline on minulle tärkeä. Juuri tämä siis, jolla nytkin näpytän. Kannettava kone, oma, kevyt, liikuteltava. Juuri nyt, kuten usein, sylissäni polvien päällä, polvet taiteltuna kasaan nojatuolin nojien väliin.

Näillä näppäimillä minä ajattelen, en toisten näppäimillä, niillä joita jumittavat toisten ihmisten kahvit. En vaikka sellaiset näppäimet minulle ilmaiseksi tarjottaisiin. Minulla on joka päivä oma kone mukana työpaikalla.

2. Ajattelen parhaiten, kun pystyn liikkumaan vapaasti, vaihtamaan asentoa, tekemään välillä jonkin pikkuhomman. En ole toimistopöydän ääressä istuja. Pystyn istumaan, mutta ajattelen ja kirjoitan silloin huonommin. Onneksi päivätyöhuoneessani on nahkainen, mukava nojatuoli, johon voin välillä rojahtaa luottokoneeni kanssa.

3. Tuijottaminen on minulle tärkeää. Se, ettei tarvitse esittää touhukasta. Kun ympärillä on ihmisiä, syyllistyn helposti esittämään touhukkaampaa kuin olen. Ajattelen ja kirjoitan silloin huonommin.

4. Kirjoitan pyrähdyksittäin. Saatan ajatella (hyvin) pitkän tovin ja kirjoittaa sen jälkeen kymmenen minuuttia. Sitten taas ajattelen tovin, ehkä pitkän, olen ihan hiljaa. En suinkaan näpytä kaikkea tai edes puolia siitä, mitä ajattelen; ajattelen kaiken aika valmiiksi ennen kuin kirjoitan. En ole koskaan tiedostanut tätä, mutta en koskaan kirjoittaisi raakaversioon 10 000 merkkiä, jos jutun mitta on 5000. Merkkini karsiutuvat ajatteluvaiheessa, silloin kun tuijotan seinää.

5. Tiedän, millainen on ”hyvä” lehtiotsikko. Se on toiselta nimeltään geneerinen lehtiotsikko. Siinä on huomioitu paitsi jutun sisältö myös lehden tyyli ja juttupaikan otsikon merkkimäärä. Tämä on ällöttävä havainto. Inhoan geneerisiä lehtiotsikoita. Niitä on jutuissani hyvin usein. Harrastan muun muassa kohtuuttoman paljon alkusointua.

6. Tuijottamista parempi ajatuskelan liikuttaja on käveleminen. Kävellessäni saatan puhua puoliääneen. Tähän en ryhdy toimistossa, jossa on muitakin ihmisiä. En vaan. Jos tekisin aina töitä yhteistoimistossa, tässä pitäisi tehdä parannusta.

7. Luen kaiken kirjoittamani usein kymmeniä kertoja ennen kuin päästän sen käsistäni. Tämä johtuu siitä, että asian selkeyden lisäksi rytmi on minulle tekstissä tärkeä asia, usein jopa tärkein. Vaihtelen sanoja ja sanajärjestyksiä jokaisella kierroksella. Kun olen muuttanut jotakin, luen tekstin aina alusta.

8. En printtaa juuri mitään juuri koskaan. Olen harjoitellut kyllä, sillä se saattaisi olla hyödyllistä.

9. Olen tottunut ajattelemaan työasioita – noh, aika paljon, riippumatta vuorokaudenajasta. Työajan käsite ei inspiroi minua, enkä jaksa pitää sitä pahana asiana. Ymmärrän, että jotkut ihmiset haluavat kovasti erottaa työajan vapaa-ajasta, mutta minulle aika on aina vain aikaa.

Ihminen tekee kovin monia asioita huomaamattoman automaattisesti, kun toimintaympäristö on itselle arkinen. Voisi olla hyödyllistä silloin tällöin (paitsi vaihtaa ympäristöä myös) pilkkoa tapojaan osiin ja jakaa niitä muillekin. Yhden tavallinen tapa voi tarjota toiselle korvaamattoman oivalluksen.

Palautteen voima

Tulin tosi iloiseksi yhdestä joulukortista. Se oli työkortti ja tuli Huilia päätoimittavalta Riikalta. Hän oli nähnyt sen vaivan, että oli korttiin eritellyt, mikä juuri minun jutuissani on hyvää.

Sen innostamana ajattelin itsekin opetella kertomaan kanssaihmisille, missä he ovat mielestäni erityisen hyviä. On outoa, että sellaista palautetta saa harvoin, ja kuitenkin kaikki ovat tosi hyviä jossakin.

Juuri täsmäpalaute on palautteen aatelia, siis sellainen missä sanotaan enemmänkin kuin että olet kiva tai että sulla on nätti paita. Täsmäpalaute kertoo, miksi. Siten se auttaa hahmottamaan omia vahvuuksia ja hyödyntämään niitä entistä paremmin. Se vahvistaa.

Ilman työyhteisöä elävälle kunnollisen palautteen saaminen on hyvin harvinaista. Ei tule edes sellaisia ohimeneviä käytäväkohtaamisia, joissa joku kollega sanoisi, että olipa hyvä juttu. Tai mitään muutakaan. Vaikka että onpa sulla kaunis villatakki.

En ole koskaan tavannut useimpia yhteistyökumppaneitani. Lähettelemme sähköpostia, ja lopulta lähetän tuottajalle tai toimitussihteerille tai muulle vastaavalle valmiin jutun. Useimmiten siihen vastauksena tulee kiitosviesti, ja monesti siinä sanotaan myös että juttu oli hyvä. Yleensä kiitosviestissä ei ole täsmäpalautetta, mutta pieni positiivinen sana on sekin aidosti tosi kiva asia. Vähän kuin sähköinen hymy.

Joskus juttuihin ei nimittäin tule edes kuittausviestiä. En oikein tiedä, mitä siitä pitäisi päätellä, mutta helposti päättelen, että vastaanottaja ei ollut kovin innostunut. Sitten juttu kuitenkin ilmestyy lehdessä ja voi ainakin omasta mielestäni olla ihan tai oikeinkin hyvä.

Joskus olen huomannut lehden seuraavasta numerosta, että juttuni on äänestetty edellisen lehden parhaaksi. Siitä ei ole muistettu kertoa minulle. Sekin on kiirettä, ymmärrän. Ja sitäkin, että työyhteisössä työskentelevä ei ehkä muista, että toiset tekijät eivät koskaan kuule niitä ohimeneviä sanoja työpaikan käytävällä tai toteamuksia toimituksen viikkokokouksessa.

Ehkä vältyn myös negatiiviselta palautteelta, en tiedä. En ylipäätään tiedä, kuinka paljon palautetta ihmiset antavat toisilleen työyhteisöissä ja arjessa muuten. Ehkä eivät kovin paljon.

Ajattelin nyt kuitenkin aktiivisesti yrittää muuttua tässä asiassa. Haastattelemani kasvatuksen asiantuntijat ovat kertoneet, että lasta on hyvä kasvattaa vahvistamalla hyviä toimintamalleja eikä kiinnittämällä huomiota huonoihin. Sitä voinee soveltaa myös aikuisiin.

Kallista työntekoa

Työstä tulee sivukuluja, enkä nyt tarkoita sosiaaliturvaa ja työhuonetta.

Tarkoitan vaatteita, ruokaa, vastapainoa.

Työskentelen useimmiten yksin omassa kellarityöhuoneessani, ja siinä on sellainen etu, että kukaan ei välitä siitä, mitä minulla on päälläni. Tietenkin tapaan ihmisiä haastatteluissa ja palavereissa, mutta niitä ei ole joka päivä. Pärjään halutessani mainiosti yksillä tapaamisvaatteilla.

Jos työskentelisin fiinimmässä toimistossa ihmisten ilmoilla, minulla olisi paljon suurempi paine sijoittaa vaatteisiin enemmän rahaa. Helposti menisi luullakseni sata euroa kuussa.

Kellaritoimistostani nousen yleensä kotiin syömään. Listalla on kotiruokaa, joka ei maksa paljon. Helppo on laittaakin jotakin, koska on keittiö ja tarpeita käsillä. Joskus syön ulkona, mutta se on ylimääräistä huvitusta, ei yleensä missään määrin välttämätöntä tai elämääni helpottavaa.

En usko, että jaksaisin joka päivä tehdä eväitä, jos minun pitäisi jo aamuvarhaisella olla kauniissa pukeissa leimaamassa kellokorttia. Söisin ravintola- tai valmisruokaa. Jos selviäisin neljällä eurolla päivässä, ruokaan menisi 80 euroa kuussa. Todennäköisemmin menisi ainakin sata euroa.

Entä muut kulut? ”Raskaat työt, raskaat huvit” voi olla totuudenmukainen sanonta siinä mielessä, että jos ihminen joutuu koko ajan venymään yli rajojensa tai taistelee työn merkityksettömyyden kanssa, hän kokee monesti tarvetta nollata tai kompensoida venymistään jollakin.

Nyky-yhteiskunnassa nollaus usein maksaa. Joku shoppailee hulluna, toinen hifistelee ruokien kanssa, kolmas käyttää paljon rahaa päihteisiin. Neljäs tarvitsee ehdottomasti hemmotteluhoitoja, joogasaleja ja hierontapalveluja. Viides lähtee nollaamaan maailmanympärysmatkalle.

Se maksaa.

Jos ihminen tekee itselleen hyvin sopivaa työtä, ovatko työn sivukulut silloin pienemmät? Voiko hän silloin ansaita vähemmän? Pohdimme eilen eräällä ystäväjoukolla, onko korkeakoulutetun ihmisen moraalisesti oikein suostua koulutustaan vastaavaan työhön, josta maksetaan 2200 euroa kuussa.

Jäin miettimään, kompensoiko matalaa palkkatasoa lopulta ihan oikeasti se, jos ihminen on unelmatyössään (ja jos työ on järjestetty hyvin). En nyt ajattele mitään ”kutsumusammatista ei tarvitse saada korvausta” -tyyppistä vaan ihan sitä laskennallista euromäärää, joka työn tekemisen kokonaisuudesta ruokineen ja nollaamisineen lopulta jää viivan alle.

Vastausta minulla ei ole, mutta jotakin viisasta on minusta Kaarina Davisin ajatuksessa siitä, että työn pitäisi tuoda elämänsisältöä, ei viedä sitä. Muuten se voi tulla yllättävän kalliiksi.

Yrittäjän yhdeksän tärkeintä

1) Ole rehellisesti yrittäjä.
Esimerkiksi toimittajana töitä voi tehdä freelanceverokortillakin. Minulle toiminimi on sopinut paljon paremmin. Niin minulle kuin toimeksiantajille on näin selvää, että olen yrittäjä ja minulla on yrittäjän kulut. Voin laskuttaa ja asettaa eräpäiviä. Freelanceverokorttilainen on riippuvainen palkanmaksupäivistä, ja toimeksiantajille voi olla vaikeaa ymmärtää, että hänen kulunsa ovat samat kuin yrittäjällä.

2) Opettele laskemaan ja opeta muitakin tarvittaessa.

Laskutus ei ole sama kuin palkka. Palkansaaja maksaa työnantajalleen ainakin puolitoistakertaisesti palkkansa verran, koska työnantaja maksaa hänen eläkkeensä ja lomansa, työterveyspalvelunsa, työhuoneensa, vakuutuksensa ja laitteensa huoltoineen. Yrittäjä maksaa ne itse. Se tarkoittaa, että satasesta jää verotettavaa tuloa noin viisikymppiä. Yrittäjän on huomioitava tämä hintoja sorvatessaan.

3) Suhtaudu sosiaaliturvaasi vakavasti. 

Yrittäjälle yel-vakuutus on pakollinen (23,3 prosenttia tuloista – ensimmäisinä kolmena yrittäjävuotena saa muutamien prosenttiyksikköjen helpotuksen). Ota se. Jos pidät yel-tulosi alhaisena (sitä voi maksaa vaikka vain 10 000 eurosta vuodessa), pidä huolta siitä, että sinulla on jokin muu turva esim. sairastumisen tai äitiysvapaan varalle. On moraalitonta laskea työn hintaa siksi, että maksaa itselleen olematonta eläkettä tai ei eläkettä ollenkaan.

4) Älä luota arvauksiin, vaan kaiva tietoa.

Moni palkansaaja ihailee yrittäjyyttä hyvin kevyin perustein. Harvalla on yrittäjän todellisuudesta edes perustietoa. Yrityssuunnitelman tueksi kannattaa hakea mahdollisimman asiantuntevaa tietoa.

5) Osta kirjanpitopalvelut, ellet rakasta kirjanpitoa.

Ammattikirjanpitäjän raportit havainnollistavat yrityksesi taloudellista todellisuutta paljon paremmin kuin omat harakanvarpaasi ja epävarmat laskelmasi. Ainakin minulle kirjanpitäjän palvelut ovat olleet joka pennin arvoisia. Ilman niitä olisin murehtinut enemmän. (Suosittelen kyllä myös tosi helppokäyttöistä Zervant-palvelua, joka jo yksinäänkin riittää toiminimiyrittäjälle.)

6) Kieltäydy onnettomista tarjouksista. 

Yksinyrittäjän täytyy pitää itse omaa ammattiylpeyttään yllä. Jos se unohtuu, omanarvontunto katoaa. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Siksi on osattava sanoa ei töille, joista tarjoudutaan maksamaan kohtuuttoman huonosti. Muuten lopputulos on se, että työtä on paljon mutta rahat eivät silti riitä elämiseen. Aivan liian alhaisten hintojen hyväksyminen syö lisäksi kaikkien muidenkin alan tekijöiden leipää.

7) Varaudu huonompaan. 

Yrittäjällä on oltava taloudellinen turvaverkko: esimerkiksi säästöjä tai avustuskykyinen puoliso. On aina mahdollista, että yhtäkkiä oma tuote ei myykään. Lisäksi yrittäjäkin voi väsyä, jopa vaarallisen vakavasti. Sellaisessa tilanteessa liiketoiminta ei tuota mutta maksut juoksevat. Se kannattaa ottaa huomioon.

8) Järjestä työsi itsellesi sopivasti. 

Kukaan ei kyttää yrittäjän työntekopaikkaa tai -aikaa. Hyödynnä sitä. Selvitä, mikä sinun työskentelytavallesi sopii parhaiten (minä esimerkiksi saan jutun helpoiten kirjoitettua menemällä kahvilaan ja päättämällä poistua vasta, kun se on valmis). Käy kävelyllä, kun on valoisaa.

9) Verkostoidu.

Etenkin toisilta yksinyrittäjiltä oppii paljon ja saa omaan toimintaansa perspektiiviä.

Miksi luen kirjoja

”Miten paljon sinulla on töitä, onko sinulla aikaa lukea?” kysyi mummoni eilen. Hänellä oli pöydällään kirja, jota hän halusi tarjota luettavaksi, jos minulla ”olisi aikaa lukea”.

Hämmennyin kysymyksestä. Mummoni ja minun maailmat eroavat siinä, että hänelle työ on fyysistä tekemistä, minulle hyvin paljon ajattelua – ja esimerkiksi lukemista.

En voisi kuvitella tilannetta, jossa minulla ei olisi aikaa lukea. En voisi tehdä työtäni, jos en lukisi. Siis: tietenkin minulla on aikaa lukea! Usein tosin valitsen olla lukematta ja olen sen sijaan Facebookissa, tai sitten kirjoitan tai katson televisiota tai neulon tai laitan ruokaa. Tai olen lenkillä.

Kuitenkin: ajattelen, että lukeminen on elämäni selkäranka.

Jos en olisi koskaan lukenut romaaneja, ymmärtäisin erilaisuutta huonosti. Olen kasvanut sellaisissa turvallisissa ja vakaissa oloissa, joita varmaankin lapselle pidetään hyvinä; niissä on seurusteltu lähinnä hyvin samankaltaisista oloista tulevien lasten kanssa. Kaikki ovat asuneet aikalailla samanlaisissa kodeissa ja käyneet samoissa paikoissa matkoilla.

Fiktio on vienyt minut toisiin maailmoihin. Kirjat ovat auttaneet kehittämään moraalista ajattelua ja ymmärtämään, että hyvin toisenlainen elämäkin voisi olla mahdollinen ja hyvä.

Aikuisuuden kynnyksellä kirjat olivat tärkeitä myös vertaistukena, jota ei muuten liikaa ollut tarjolla. Milan Kunderan Identiteetti ja Tietämättömyys olivat itseään etsivälle, kirjoittamista rakastavalle lukioikäiselle lohdullisia. Ne antoivat tunteen, että joku tässä maailmassa ymmärtää ja se joku on vieläpä arvostettu ja fiksu ihminen. Irja Raneen Naurava neitsyt tarjosi valtavan esteettisen elämyksen, Waltarin Sinuhe puolestaan avasi maailmaa ja mielikuvitusta hyvin konkreettisesti. Näitä kirjoja en unohda koskaan.

Yleissivistys-termiä kuulee nykyään aika vähän. En ole varma, pidetäänkö yleissivistystä enää kovin tärkeänä. Ihmiset ovat hyvin keskittyneitä tietyille aloille. Sitä ainakin pidetään hyvänä asiana. Lapset harrastavat jo hyvin pienestä jotakin yhtä asiaa eivätkä ehkä edes ehdi muuta.

Nykyään on myös ihan ok sanoa julkisesti, että ei ehdi lukea romaaneja, tai että ei lue muuta kuin oman alansa kirjallisuutta.

Samalla koko kirja-ala on kriisissä. Kirjoja ei enää osteta. Anna-Riikka Carlson pohtii Kiiltomadon pääkirjoituksessa kiinnostavasti sitä, mitä asialle voisi tehdä.

Romaanien lukeminen ei tietenkään ole mikään yleissivistyksen mittari, ja paljon muutakin voi lukea (ja katsoa). Silti uskon, että juuri kaunokirjallisuudella on oma erityisasemansa ajattelun kehittäjänä. Se on hidasta, vaatii jotakin – ja ihminen kaipaa pientä ponnistelua, minä ainakin! Siitä tulee hyvä olo. Kaunokirjallisuus voi myös tarjota häkellyttäviä esteettisiä elämyksiä, joiden voimaa ei pidä väheksyä.

Lisäksi, ja ehkä tärkeimpänä: Erilaisuuden ymmärtäminen on ajankohtaista koko ajan. Tällä viikolla sitä vaaditaan kansanedustajilta, kun he äänestävät avioliittolain muutoksesta tasa-arvoisempaan suuntaan. Jotta maailma voi olla parempi paikka, tarvitaan kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Sitä pitää harjoitella – eikä kaunokirjallisuuden lukeminen ole huono harjoitus.

Törmäsin eilen Facebook-keskusteluun, jossa eräs osapuoli sanoi, ettei osallistu työhönsä liittyvään Facebook-pöhinään siksi, ettei löydä sille aikaa. Minusta hän olisi voinut sanoa, ettei osallistu siksi, ettei pidä Facebookia tarpeeksi tärkeänä käyttääkseen siihen aikaa. Se olisi ollut ihan ok ja lisäksi rehellisempää.

Koska kaikkihan me priorisoimme. Tuskin kiireisellä perheenäidillä tai vaativaa palkkatyötä tekevällä henkilöllä on erityistä aikaa olla Facebookissa, mutta he ovat silti. He valitsevat, että ovat siellä eivätkä toisaalla.

Sama juttu on lukemisen kanssa. Me valitsemme sen, tai jätämme valitsematta, siis valitsemme jotakin muuta – vaikkapa työn, jossa muu tekeminen menee romaanien lukemisen edelle, tai pikkulapsiarjen, jossa nukkuminen menee lukemisen edelle. ”Ei ole aikaa” on epärehellisyyttä.

Vaihtoehto small talkille

Jos en olisi se mikä olen, voisin olla kampaaja. Se oli minun toinen haaveammattini lapsena (toinen oli kirjailija, joka yleisen hyväksyttävyyden ja koulutusmahdollisuuksien vuoksi muuntui toimittajaksi).

Minulla on vaihtoehtoammattiani varten liikeidea, jota silloin tällöin hellin mielessäni. Se on Salon Silent, Hiljainen salonki – kampaamo, jossa kukaan ei kysy asiakkaalta tulevista lomasuunnitelmista eikä perheen kuulumisista eikä kerro omasta avioerostaan eikä lapsensa uimaan oppimisesta. Hiljaisessa salongissa saa istua rauhassa, yrittämättä.

Puhumisessa ei ole mitään pahaa, mutta kuulun itse niihin ihmisiin jotka mieluummin ovat hiljaa kuin juttelevat niitä näitä, minun näkökulmastani joutavia. Kaipaan hiljaisuutta rentoutuakseni. Kampaajat, kosmetologit ja mikä pahinta, hierojat, ovat kuitenkin usein ohjelmoituja jorisemaan joutavia. Se siitä rentoutumisesta! Hätäännyn usein heidän puolestaan siitä, kuinka monta kertaa päivässä he joutuvat viihdyttämään asiakkaitaan samoilla anekdooteilla.

On mahdollista, että he eivät koe sitä lainkaan raskaaksi, ja suorastaan todennäköistä on se, että he nauttivat päivän aikana kuulemistaan erilaisista näkökulmista asioihin. Ainakin, jos he ovat puheliasta, avointa, ei-liian-herkkää tyyppiä. Kaikki eivät kuitenkaan ole. Minä esimerkiksi kerään itseni joka kerta jaksaakseni kohdata kampaajan, eikä tämä johdu hiuksista.

Tähän mennessä introvertille sopiva ratkaisu on ollut vaihtaa kampaamoa tasaisin väliajoin. Tuntematon kampaaja ei läheskään yhtä innokkaasti ryhdy juttusille henkilökohtaisista asioista, saati arvostelemaan huonoja hiustenhoitotapoja. Huono puoli on se, että kelvollinen kampaamo pitää joka kerta erikseen etsiä, eikä koskaan tiedä mitä saa. Niin työn jälki kuin hetken miellyttävyys voivat olla aivan mitä tahansa.

Liikeidealleni on siis yksinkertainen syy. Haluaisin itse asioida Salon Silentissä. Siellä saisivat kaikki olla omia vaitonaisia itsejään ilman yhtään huvittunutta hymyreaktiota.

Jään odottamaan sitä aikaa, kun kirjoittamisesta ei enää kukaan halua maksaa mitään.

Viisas ei vastaa sähköposteihin

Lähestyn melkein aina potentiaalisia haastateltavia ensin sähköpostitse. Ajattelen olevani kiltti ja helpottavani molempia osapuolia: Haastateltava saa käsityksen siitä, mihin häntä pyydän, ja myös mahdollisuuden kieltäytyä. Itse vältyn häiritsemästä ihmisiä hankalissa paikoissa ja saan sähköpostitse sovittua mustaa valkoisella.

Useimmat ihmiset vastaavat toimittajan sähköposteihin, yleensä nopeasti ja ystävällisesti. On kuitenkin tietty porukka ihmisiä (yleensä aina miehiä), jotka eivät vastaa mitään. Koskaan.

Kylläpä se ärsyttää. Ei vastaa minun viestiini, siis minun! Hankaloittaa työtäni, mokoma! Varmasti ylimielinen tyyppi!

Törmäsin tänään Eric Barkerin blogipostaukseen, jossa hän lainaa Tim ”Neljän tunnin työviikko” Ferrissin tehokkuusohjeita. Se muistutti, että nämä sähköpostihiljaiset ovat ehkä muita viisaampia, mitä tulee työn tuottavuuteen.

Toisin kuin minä, he ehkä

  • keskittyvät olennaiseen – siihen, mikä heidän työssään on tärkeää (ilmeisesti se ei ole haastatteluissa näkyminen)
  • eivät selaa sähköpostia koko ajan
  • antavat itsensä olla offline
  • eivät suostu reagoimaan kaikkeen, mitä meili työpäivän keskelle sylkee – edes sen vertaa, että lähettäisivät satunnaiselle toimittajalle sähköpostin, jossa kiittävät kiinnostuksesta ja kohteliaasti kieltäytyvät haastattelusta.

Kun kaikilla on kiire ja pitäisi priorisoida, ehkä vastaamatta jättäminen on hyväkin tapa karsia tärkeät viestit ei-tärkeistä. Kaikkeen reagointiin menee aikaa ja energiaa.

Ehkä pitäisi ottaa oppia. Sillä totta on tämä: Ne ihmiset, jotka todella haluavat tavoittaa heidät, soittavat perään. Niin minäkin.

Ylimielisen vaikutelman antaminen saattaa olla pieni hinta niistä tunneista, jotka nämä (mies)henkilöt kategorisella vastaamattomuudella elämässään säästävät.

Pullamössösukupolvi unelmatyön perässä

Yläasteen historianopettajani tapasi kutsua meitä pullamössösukupolveksi. Hän oli oikein hyvä opettaja, mutta tämän termin pedagogiikasta en ole vakuuttunut. Mieleeni tulee lähinnä, että jotakin siinä oli kerrottu meidän kaikkinaisesta laiskuudestamme, kun pullakin piti mössönä saada suuhun.

Sama ajatus on seurannut ikäluokkaani myöhemminkin. Hesarissa oli reilu kuukausi sitten juttu otsikolla Vain unelmatyö kelpaa suomalaisnuorille. Jo otsikko oli tutkimustuloksiin verrattuna kummallinen (nuoret arvostivat esim. rahaa yllättävänkin paljon), eikä asenne tekstissä muutenkaan tuntunut järin rakentavalta (pahoittelen epämääräisyyttä – en pääse enää lukemaan juttua). Toimittaja haastatteli nuorta start up -yrittäjää ja piti tärkeänä mainita, että hän oli töissä sukkasillaan. Kuulin historianopettajani äänen. Kehtaavatkin etsiä unelmatyötä, ja vielä sukkasillaan! Ryhdistäytyisivät!

Jutun ilmestymispäivänä haastattelin HelsinkiMission kansalaistoimintaa johtavaa Henrietta Grönlundia Sivistys-lehteen. Keskustelimme Hesarin artikkelista pitkän tovin. Hän kertoi vapaaehtoistyötä käsittelevästä väitöstutkimuksestaan käyvän kyllä ilmi, että nuoret haluavat tehdä itselleen merkityksellistä vapaaehtoistyötä, mutta hän ei pitänyt sitä mitenkään ristiriitaisena epäitsekkäiden tavoitteiden kanssa. Onko siinä jotakin pahaa, että nuori lähtee Intiaan vapaaehtoistyöhön, koska kokee sen merkitykselliseksi, hän kysyi. Samaa voi kysyä palkkatyön osalta. Eikö ole arvokasta etsiä unelmatyötä?

Ilkka Halava ja Mika Pantzar tulkitsevat EVA:n raportissa 2000-luvun alussa täysi-ikäistynyttä ja sitä nuorempaa väkeä niin, että he (me) ovat kasvaneet kuluttaja-arvojen, eivät tuottaja-arvojen ympäröiminä. Näin ollen heidän arvomaailmassaan kaikista arvostetuimpia asioita eivät ole pitkäjänteisyys, paikallisuus, ahkeruus, lojaalius tai kyky ostaa materiaa, kuten edellisellä sukupolvella. Kuluttaja-arvojen keskellä kasvanut on opetettu ja oppinut korostamaan pikemminkin omaa hyvinvointia, autonomiaa, uuden luomista, globaaliutta ja merkityksellisyyttä (itselle, muille). (Osa tulkinnoista on omiani; tunnistin tutkijoiden näkemykset hyvin.) Heidän ajatuksensa ovat virkistäviä, koska niistä puuttuu opettavainen asenteellisuus uutta ja nuorempaa kohtaan – siis se kovin tavallinen tyyli, että nuori sukupolvi pitää nyt opettaa tavoille ja kunnon ihmisiksi.

Halava ja Pantzar pohtivat, miten sukupolvi, joka on kasvanut kuluttajiksi, voisi olla parhaiten hyödyksi yhteiskunnalle. Hekään eivät pidä ristiriitaisena sitä, että ihmiset tekevät itselleen merkityksellisiä asioita ja samalla hyödyttävät muita. Nämä asiathan palvelevat ihannetilanteessa samaa päämäärää.

Historianopettajani puhe pullamössösukupolvesta liittyi oletettavasti juuri siihen, että minun sukupolveni on edellistä huonompi tekemään velvollisuudentunnosta sitä, mitä käsketään. Hän oli siinä ihan oikeassa: velvollisuus ei motivoi meitä. Ympärilläni on yhä nyt aikuisena paljon suunnilleen ikäisiäni ihmisiä, jotka kokevat, että edeltävien sukupolvien huolella rakentamat toimistot ja kellokorttijärjestelmät vain kahlitsevat ja rajoittavat, tekevät kaikki uudet ajatukset mahdottomiksi. Pelkkä velvollisuudentunto ei riitä viettämään päiviä niiden keskellä.

Aika pitkään ikätovereilleni on historianopettajan hengessä hoettu, että pitää tottua vaan, sitä se elämä on. Aja autolla töihin, leimaa kellokortti ja palaa kaupan kautta omistuksessasi olevaan rivitalokotiin, jotta olet kunnon kansalainen (ja pidä herran jestas kengät jalassa, kun olet töissä). Entä jos ihminen on 35 eikä ole tottunut? Entä jos 40 tai 45, 50 tai 55? Kuinka kauan pitää yrittää sopeutua edellisten sukupolvien arvoihin ja uskoa, että kyllä he vaan tiesivät meidänkin puolestamme?

Luulen, että on aika myöntää, että ei tämä sukupolvi tästä muutu. Nyt työelämänsä alussa olevan porukan kaikkinaiseksi hyödyntämiseksi on keksittävä uusi, parempi raami työnteolle. Meidän osamme kuitenkin on ratkaista maailman viheliäisimpiä ongelmia (esimerkiksi ilmastonmuutos ja globaali epätasa-arvo). Siirryttäköön siis osoittelevasta ja sukupolvia arvottavasta puheesta pohtimaan yhdessä sitä, miten tämä tapahtuu ja miten kaikenikäiset motivoidaan siihen. Aikaa ei ole loputtomasti.

Ainahan voit ryhtyä yrittäjäksi

Yrittäjyys on nykypuheissa ihannoitua toimintaa. Se on unelmien toteuttamista, jota arvostetaan. ”Olisipa ihanaa jos voisi vaan…”, aloittaa moni vakaa palkansaaja keskustelun unelmaansa toteuttavan yrittäjän tai yrittäjyyttä harkitsevan kanssa.

Mahdollisesti tästä syystä moni ryhtyy yrittäjäksi aika ruusuisin perustein. Eikä siinä mitään – jos ei haittaa se, että yrittäjä voi löytää itsensä erittäin kusisesta rahatilanteesta suhteellisen helposti.

Kolmen vuoden yrittäjä- ja yli kymmenen vuoden freelancer-kokemuksella tekee mieli sanoa: ennen yrittäjäksi (tai freelanceriksi) ryhtymistä kannattaa valmentautua yrittämisen todellisuuteen niin hyvin kuin voi. Se on mahdollista eikä poista unelmien toteuttamisen aspektia. Valmentautuminen on sitä tärkeämpää, mitä enemmän oma ja perheen elanto on yrittämisestä kiinni. Se kannattaa, vaikka yrittäjyys tai freelancerius ei olisi itse valittua.

Sillä vaikka me olemme tosi ihastuneita kivijalkakukkakauppoihin ja suomalaisten suunnittelijoiden luomuksia myyviin vaateliikkeisiin ja Rytmissä istuviin luovan työn tekijöihin, mikään näistä ei ole erityisen helppo tapa ansaita elantoa.

Moni tietää tämän periaatteessa mutta ei ymmärrä sitä käytännössä. He ehkä ajattelevat: ”Lehtijutusta maksetaan 400 euroa. Se on aika hyvin. Jos henkilö x tekee kaksi juttua viikossa, hän tienaa 3200 euroa kuussa, mikä on varsin mukavasti aika vähällä työllä. Onnenpekka!”

Valitettavasti tämä on palkansaajan logiikkaa, jota ei lainkaan voi soveltaa yrittäjyyteen (tai freelanceriuteen, joka on lopulta sama asia). Tämä siitä syystä, että palkansaaja maksaa työnantajalleen ainakin puolitoista kertaa palkkansa verran. Hänelle maksetaan kaikenlaista eläkkeestä työterveyshuoltoon, työhuoneesta ateriatukiin. Ja lomat tietenkin.

Yrittäjä on oma työnantajansa. Siitä seuraa yrittäjän logiikkaa.

Jos myyt palveluasi tai tuotettasi suoraan yksityiselle ihmiselle, olipa kyse jumppatunnista tai kukkakimpusta, tuotteen hinnasta 24 prosenttia menee ensin ihan suoraan verottajalle arvonlisäveron muodossa. Siis kympin kimpusta jää reilu 8 euroa.

Jos et itse tuota tuotetta, sinun on ostettava se jostakin, eikä se ole ilmaista. (Tämä lienee selvää.) Jäljelle jäävästä voitto-osuudesta 23,3 prosenttia menee yrittäjän pakolliseen eläkemaksuun. Se on lähes neljäsosa. Sitten on varattava jotakin (ihan merkittävää) vuokriin, sähköihin, vakuutuksiin ja laitteisiin ja niiden ylläpitoon. (Esimerkiksi Suomen freelance-journalistit ry laskee, että sivukuluihin menee noin 50 prosenttia laskutuksesta.) Vasta näiden kulujen jälkeen viivan alle jää verotettava tulo, josta lähtevät ennakkoverot.

Jos lisäksi haluaa nauttia palkansaajan normaalitilanteesta, siis yhdestä palkallisesta lomakuukaudesta, raha siihen on tienattava yhtenätoista muuna kuukautena. (En nyt tässä edes puutu lomarahoihin, joihin useat palkansaajat ovat Suomessa tottuneet.) Jos on työntekijöitä, sama kertautuu.

Todellisuus on tämä: Yrittäjä ei saa euron euroa, jos ei osaa tai saa myytyä itseään. Siis jos vaikka väsyy tavallista vakavammin. Ei vaikka olisi unelmahommissaan ja kaikki ihmiset kehuisivat ja ihailisivat koko ajan.

Sen sijaan veroja hän joutuu maksamaan myös, vaikka ei myisi mitään, koska on ennakkoperintärekisterissä. Samoin hän maksaa yrittäjän eläkevakuutusta (kertasumma voi olla vaikkapa 900 euroa). Hän joutuu maksamaan, jos joutuu äkillisesti hoidattamaan jotakin sairautta (tai sitten hän voi mennä terveyskeskukseen, josta hän joutuu maksamaan menetetyn työajan muodossa). Hän joutuu maksamaan, jos tietokone tai viileäkaappi – tai mitä nyt sitten hänen yrityksessään ikinä tarvitaankin kipeästi – menee rikki.

Sellaista se on, oikeasti. Eikä se haittaa. Minä rakastan yrittämistä ja se sopii minulle juuri nyt hyvin. Mutta olen huolissani. Pelkään, että yrittäjämyönteisestä ja innovatiivisesta ikäluokastani poikkeuksellisen suurella osalla ei ole kummoistakaan turvaa tilanteessa, jossa he sairastuvat tai jäävät eläkkeelle – vain siksi, että yrittäjän logiikka on useimmille vierasta eivätkä he ole koskaan tulleet ajatelleksi, että yeliä pitäisi maksaa itse. Tällaisia asioita ei ole opittu koulussa eikä niitä ole edellinen sukupolvi osannut opettaa. Niitä eivät tunne monet työvoimaviranomaisetkaan.

Tunnen monia freelancereita, jotka ovat kuvitelleet, että heille on maksettu esimerkiksi kymmenen vuoden aikana saaduista palkkioista eläkettä. Ehkä he ovat luottaneet siihen, että toimeksiantaja huolehtii. Ei huolehdi. Ei ole maksettu.

Yrittäminen on ihanaa, mutta tietämättömyys, varaukseton ihailu ja hyvää tarkoittava arvailu ovat yrittäjälle vaarallisia seuralaisia. Toivottavasti nykykoulussa jo kerrotaan jotakin yrittämisestä.

P.S. Törmäsin tänään sopivasti Design Sponge -blogin Grace Bonneyn radio-ohjelmaan, jossa hän paljastaa 12 asiaa, jotka olisi ollut hyvä tietää ennen yrityksen perustamista. Kannattaa kuunnella. Näkökulma on lohdullisen amerikkalainen.