Ainahan voit ryhtyä yrittäjäksi

Yrittäjyys on nykypuheissa ihannoitua toimintaa. Se on unelmien toteuttamista, jota arvostetaan. ”Olisipa ihanaa jos voisi vaan…”, aloittaa moni vakaa palkansaaja keskustelun unelmaansa toteuttavan yrittäjän tai yrittäjyyttä harkitsevan kanssa.

Mahdollisesti tästä syystä moni ryhtyy yrittäjäksi aika ruusuisin perustein. Eikä siinä mitään – jos ei haittaa se, että yrittäjä voi löytää itsensä erittäin kusisesta rahatilanteesta suhteellisen helposti.

Kolmen vuoden yrittäjä- ja yli kymmenen vuoden freelancer-kokemuksella tekee mieli sanoa: ennen yrittäjäksi (tai freelanceriksi) ryhtymistä kannattaa valmentautua yrittämisen todellisuuteen niin hyvin kuin voi. Se on mahdollista eikä poista unelmien toteuttamisen aspektia. Valmentautuminen on sitä tärkeämpää, mitä enemmän oma ja perheen elanto on yrittämisestä kiinni. Se kannattaa, vaikka yrittäjyys tai freelancerius ei olisi itse valittua.

Sillä vaikka me olemme tosi ihastuneita kivijalkakukkakauppoihin ja suomalaisten suunnittelijoiden luomuksia myyviin vaateliikkeisiin ja Rytmissä istuviin luovan työn tekijöihin, mikään näistä ei ole erityisen helppo tapa ansaita elantoa.

Moni tietää tämän periaatteessa mutta ei ymmärrä sitä käytännössä. He ehkä ajattelevat: ”Lehtijutusta maksetaan 400 euroa. Se on aika hyvin. Jos henkilö x tekee kaksi juttua viikossa, hän tienaa 3200 euroa kuussa, mikä on varsin mukavasti aika vähällä työllä. Onnenpekka!”

Valitettavasti tämä on palkansaajan logiikkaa, jota ei lainkaan voi soveltaa yrittäjyyteen (tai freelanceriuteen, joka on lopulta sama asia). Tämä siitä syystä, että palkansaaja maksaa työnantajalleen ainakin puolitoista kertaa palkkansa verran. Hänelle maksetaan kaikenlaista eläkkeestä työterveyshuoltoon, työhuoneesta ateriatukiin. Ja lomat tietenkin.

Yrittäjä on oma työnantajansa. Siitä seuraa yrittäjän logiikkaa.

Jos myyt palveluasi tai tuotettasi suoraan yksityiselle ihmiselle, olipa kyse jumppatunnista tai kukkakimpusta, tuotteen hinnasta 24 prosenttia menee ensin ihan suoraan verottajalle arvonlisäveron muodossa. Siis kympin kimpusta jää reilu 8 euroa.

Jos et itse tuota tuotetta, sinun on ostettava se jostakin, eikä se ole ilmaista. (Tämä lienee selvää.) Jäljelle jäävästä voitto-osuudesta 23,3 prosenttia menee yrittäjän pakolliseen eläkemaksuun. Se on lähes neljäsosa. Sitten on varattava jotakin (ihan merkittävää) vuokriin, sähköihin, vakuutuksiin ja laitteisiin ja niiden ylläpitoon. (Esimerkiksi Suomen freelance-journalistit ry laskee, että sivukuluihin menee noin 50 prosenttia laskutuksesta.) Vasta näiden kulujen jälkeen viivan alle jää verotettava tulo, josta lähtevät ennakkoverot.

Jos lisäksi haluaa nauttia palkansaajan normaalitilanteesta, siis yhdestä palkallisesta lomakuukaudesta, raha siihen on tienattava yhtenätoista muuna kuukautena. (En nyt tässä edes puutu lomarahoihin, joihin useat palkansaajat ovat Suomessa tottuneet.) Jos on työntekijöitä, sama kertautuu.

Todellisuus on tämä: Yrittäjä ei saa euron euroa, jos ei osaa tai saa myytyä itseään. Siis jos vaikka väsyy tavallista vakavammin. Ei vaikka olisi unelmahommissaan ja kaikki ihmiset kehuisivat ja ihailisivat koko ajan.

Sen sijaan veroja hän joutuu maksamaan myös, vaikka ei myisi mitään, koska on ennakkoperintärekisterissä. Samoin hän maksaa yrittäjän eläkevakuutusta (kertasumma voi olla vaikkapa 900 euroa). Hän joutuu maksamaan, jos joutuu äkillisesti hoidattamaan jotakin sairautta (tai sitten hän voi mennä terveyskeskukseen, josta hän joutuu maksamaan menetetyn työajan muodossa). Hän joutuu maksamaan, jos tietokone tai viileäkaappi – tai mitä nyt sitten hänen yrityksessään ikinä tarvitaankin kipeästi – menee rikki.

Sellaista se on, oikeasti. Eikä se haittaa. Minä rakastan yrittämistä ja se sopii minulle juuri nyt hyvin. Mutta olen huolissani. Pelkään, että yrittäjämyönteisestä ja innovatiivisesta ikäluokastani poikkeuksellisen suurella osalla ei ole kummoistakaan turvaa tilanteessa, jossa he sairastuvat tai jäävät eläkkeelle – vain siksi, että yrittäjän logiikka on useimmille vierasta eivätkä he ole koskaan tulleet ajatelleksi, että yeliä pitäisi maksaa itse. Tällaisia asioita ei ole opittu koulussa eikä niitä ole edellinen sukupolvi osannut opettaa. Niitä eivät tunne monet työvoimaviranomaisetkaan.

Tunnen monia freelancereita, jotka ovat kuvitelleet, että heille on maksettu esimerkiksi kymmenen vuoden aikana saaduista palkkioista eläkettä. Ehkä he ovat luottaneet siihen, että toimeksiantaja huolehtii. Ei huolehdi. Ei ole maksettu.

Yrittäminen on ihanaa, mutta tietämättömyys, varaukseton ihailu ja hyvää tarkoittava arvailu ovat yrittäjälle vaarallisia seuralaisia. Toivottavasti nykykoulussa jo kerrotaan jotakin yrittämisestä.

P.S. Törmäsin tänään sopivasti Design Sponge -blogin Grace Bonneyn radio-ohjelmaan, jossa hän paljastaa 12 asiaa, jotka olisi ollut hyvä tietää ennen yrityksen perustamista. Kannattaa kuunnella. Näkökulma on lohdullisen amerikkalainen.

Ihmisen kokoista yrittäjyyttä

On vaan jotenkin ihan äärettömän kiehtovaa, että joku nykykaupunkilainen poimii työkseen marjoja. Ja tekee omenamehua. Ja kauppaa joulukuusia naapurustoon. Kun viime viikolla haastattelin tällaisia hommia tekevää Teemu Holmia Kirkkoon ja kaupunkiin, ensimmäisenä huomasin siniset sormet. Sellaisia ei saa tietokonetta näpyttämällä. Juttu on ilmestynyt tänään nettiin, ja se on luettavissa täällä.

Samaan lehteen kirjoitin jutun laajasalolaisesta Saaremme Puodista, joka on hauska yhdistelmä asukasaktiivisuutta ja yrittäjyyttä. Puodissa pääsee kahvittelemaan, nauttimaan kekseliäästä sisustuksesta ja ostamaan lähi- ja luomutuotteita. Sympaattista! On kiinnostavaa nähdä, saavatko puodin aktiivinaiset kehiteltyä toiminnalla itselleen myös elannonsyrjää, kuten toiveena on. Toivottavasti, sillä samanlaiselle konseptille olisi kyllä tilausta muissakin kaupunginosissa. Jutun voi lukea täällä.

Huono freelancer

Hesari uutisoi tänään, että virheet ovat lisääntyneet käännöskirjoissa. Ärsyttävää ja varmasti totta.

Syyksi esitetään uutisessa sitä, että kääntäjät joutuvat työskentelemään yhä nopeampaan tahtiin. Kuulostaa loogiselta.

Hesarin uutiseen on haastateltu myös Kirjallisuuden kääntäjien jaoston varapuheenjohtaja Markku Päkkilää, joka kertoo, että käännöskirjojen kustannustoimittajat ovat usein freelancereita.

Uutinen loppuu siihen.

Jää vaikutelma, että freelancerius selittää virheet.

Kuitenkin kyse on – näin uskon – ihan samasta asiasta kuin kääntäjienkin kohdalla: liiasta vauhdista. Se taas harvoin on freelancerin syy. Kustantamo saattaa antaa 150 liuskan käännöksen toimittamiselle ja oikoluvulle aikaa esimerkiksi kaksi päivää.

Olisinkin kaivannut jutun loppuun lisälausetta: Myös freelancekustannustoimittajien on tehtävä työnsä yhä nopeammin.

Tai no. Tämä tietenkin vain siinä tapauksessa, että työstä haluaa saada rahaa.

Edit 11.7.: Hesarin uutista on paranneltu. Kiitos.

Pomo auttaa aina

Yksinyrittäminen on yksinäistä hyvässä ja pahassa. Aika usein siinä tulee tilanne, jossa tekee mieli kysyä toista mielipidettä. Sellainen voi olla tarjolla minun työssäni esimerkiksi asiakaslehden toimituksessa, mutta aina ei ole. Monesti asia liittyy enemmän työn kokonaisuuteen kuin johonkin yksittäiseen juttuun. Sellainen ei asiakkaita kiinnosta eikä tarvitsekaan.

Tänä keväänä olen löytänyt hyvän vertaistuen: kaksi lähellä asuvaa yksinyrittäjää. Tarvitsimme kaikki tukea, kannustusta ja ehkä vähän piiskuriakin. Niinpä päätimme ryhtyä toistemme hyviksi pomoiksi. Tapaamme pari kertaa kuussa ja käymme läpi kunkin mieltä vaivaavia työasioita. Asetamme tavoitteita ja pohdimme yhdessä, miten niihin päästään. Pakotamme toisemme tekemään nekin asiat, joita tekee mieli lykätä.

Tänään pohdimme tavoitteiden asettamista ja työn tehostamista. Tällaisesta työstä tulee helposti täysin rajatonta: työtä tehdään vähintäänkin ajatuksissa koko valveillaoloaika ja joskus nukkuessakin. Lomia ei oikeastaan ole.

Töitä on tietysti joskus paljon vähemmän kuin toiste. Silloinhan voisi lomailla ja toteuttaa vaikka mitä omia projekteja! Mutta miten käy? Jos töitä on vähän, niitä vähiä tulee pureskeltua turhankin paljon. Esimerkki: Jos aikaa on, saatan etsiä pieneen juttuun roppakaupalla lähteitä. Soittaa muutaman ylimääräisen puhelun. Googlata syvemmälle ja syvemmälle. Ajatella juttua vähän tänään ja vähän huomenna ja miettiä koko ajan, että pitäisi vaan kirjoittaa se. Lopullisessa kirjoitustyössä menee muutama tunti, ja tekstiin mahtuu vaivalla hankkimastani materiaalista murto-osa. Palkkionkin saan pienestä jutusta.

Kiireessä on helpompi toimia. Asiat asettuvat luonnostaan tärkeysjärjestykseen. Mutta kukapa kiirettä koko aikaa haluaisi!

Jostakin syystä oman ajan järjestäminen on niitä vaikeimpia töitä. Ilmeisesti tämä ei ole vain yksinyrittäjien ongelma, sillä yleisin kysymys, jonka kuulen ei-freelancerilta, on: ”Miten sä saat tehtyä yhtään mitään?” Pomot auttavat. He antavat myös perspektiiviä siihen, että ihan oikeasti kyse on vain ajan järjestämisestä, ei mistään sen kummallisemmasta.

Tämän päivän keskustelujen lomassa muistelin hyvää artikkelia, jonka joskus luin The Writerista. Sen nimi on 10 ways to work more efficiently, ja se saa tehokkaan työskentelyn kuulostamaan hyvin helpolta. Amerikkalaiset ovat sellaisessa lahjakkaita!

Oma muistilistani voisi olla Kelly James-Engerin listasta vähän yksinkertaistettu versio:

  1. Älä ylisuorita. Pieneen juttuun ei tarvita ison jutun taustatyötä.
  2. Hyödynnä tekemääsi taustatyötä. Jos kuitenkin näet pientä juttua varten paljon vaivaa, käytä se hyödyksesi: sorvaa tekstejä samasta aiheesta mutta eri näkökulmista eri lehdille.
  3. Niputa työt. Älä kyttää koko ajan sähköpostia vaan hoida homma keskitetysti pari kertaa päivässä. Jos töitä on jollakin viikolla vähän, tee ne niiden vaatimassa ajassa äläkä roikota.
  4. Varaa itsellesi netitöntä kirjoitusaikaa. Pakota itsesi tekemään töitä verkottomassa tilassa muutamia tunteja päivässä.
  5. Suunnittele työtäsi. Aseta päivä-, viikko-, kuukausi- ja vuositavoitteita. Kirjaa ne ylös ja seuraa niiden toteutumista.

Ihan tavallinen työpäivä

Sandra Juto kirjoitti muutama päivä sitten työpäivästään. Se oli samalla tavoin kiinnostavaa kuin kävelyretket pimeällä, kun valaistujen asuntojen tunnelma valuu kadulle. Yhdestä ikkunasta kurkistaa koko seinän mittainen kirjahylly, toisesta taidekokoelma, kolmannesta Lokki-valaisin poikineen. Aika monessa kodissa vilkkuu levoton, sinertävä valo.

Sandran vapaa työpäivä kuulosti kiehtovalta ja sopivan koherentilta. Se muistutti paljon omaani, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että usein työpäivästäni on koherenssi kaukana. Työni voi olla sekalaisten pienten tekstien askaroimista, nettisurffailua, soittelua ja keskustelua, ajattelua kävelyllä, pitkän jutun työstämistä koneen ääressä tai pilkuntarkkaa tekstin viilaamista ja loputonta tarkistelua. Usein se on näitä kaikkia. Aika usein se ei näytä työltä.

Olen huono rutiineissa. Herään joka päivä eri aikaan. Syön joka päivä eri aikaan. Inhoan vähän harrastuksia, joissa pitää olla johonkin tiettyyn aikaan. Teen töitä melkein joka päivä eri toimeksiantajalle. Joinakin päivinä en tee mitään, mistä voisin suoraan lähettää jollekulle laskun.

Teen töitä eri paikoissa. Joskus kotona yövaatteissa. Usein työhuoneella villatakissa. Toisinaan edustuskelpoisena kahvilassa. Huomaan, että yhtään isommat jutut syntyvät paremmin, kun ympärillä on sopiva häly ja tarjolla hyvää kahvia. Editointi taas vaatii hiljaisuutta. Ideoimiseen sopii parhaiten kävely. Jos kiireellisiä töitä ei ole, otan aika rennosti. Jos on, herään varhain ja työskentelen helposti myöhään. Olen deadline-natsi.

Aika monilla tuttavillani on ihan toisenlainen työ. Siinä on enemmän raameja. Joskus koen, että kuukausipalkkainen keskustelukumppani haluaa palauttaa minut ruotuun, kun puhumme työstä. Hän ilmaisee, että jokaisen ihmisen kyllä pitäisi toimia työyhteisössä ja leimata kellokorttia vaikka sitten hampaat irvessä, sillä se opettaa paljon ja siihen kyllä tottuu. Varmaan näin. Omasta työstä valittaminen on arkipäiväistä, sosiaalisesti hyväksyttyä ja ilmeisesti suorastaan toivottavaa. Kärsimys nimittäin kasvattaa luonnetta.

Silpputyöläisen syksy

Eilen oli ensimmäinen kunnolla kylmä päivä. Sen kunniaksi myös minulle tyypillinen syysintous alkaa nostaa päätään – kyseessä on siis tila, jossa äkkiä innostutaan kaikesta aikaisemmin harmaalta vaikuttaneesta, paljon. Näissä fiiliksissä aloitin eilen ruotsin kurssin, vaikka olen vannonut, että kielikursseille en mene enää koskaan. Kokemus oli avartava ainakin sikäli, että jouduin toteamaan kymmenen vuoden käyttämättömyyden rappeuttavan suullisen kielitaidon aika pahasti. Kurssin myötä suunta ei onneksi voi olla kuin ylöspäin.

Leivässä pitävät tällä hetkellä kiinni Felicitas-Klinikan pikapuoliin julkaistavat uudet nettisivut, Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelma, Hiippakuntauutisten toimitussihteröinti ja erilaiset lyhyempikestoiset tekstityöt. Niiden lisäksi enenevissä määrin aikaa vievät omat kirjoitusprojektit ja käsityöt. Hyvä asia kaiken muun paitsi rahavirran kannalta. Vähän kyllä toivon, että käsitöissä olisi joskus vielä myytäväksikin, mutta rahasampoa niistä tuskin tulee koskaan. Onneksi silpputyöläinen voi tehdä vähän kaikkea!