Profilointia

Ystäväni, viestintäihminen, ihmetteli Facebookissa, miksi edes eturivin freetoimittajilla ei ole minkäänlaista nettinäkyvyyttä. Hän ei löytänyt googlaamalla edes yhteystietoja. Tykkäsin.

Hämmästelen nimittäin samaa. Nettinäkyvyys on naurettavan helppoa. Blogin perustaminen on ilmaista. Twiittaaminen on ilmaista. LinkedIn on ilmainen. Facebookiakin voi käyttää ammatillisesti. Mutta ei. Ja kyse kuitenkin on viestintäalasta.

Onko tämä jokin periaatteellinen asia? Sama kuin se, että freepiireissä vastustetaan hanakasti yrittäjästatusta (kerratkaapa vielä, miksi)?

En ymmärrä. En osaa kuvitella, että nettinäkyvyydestä olisi minkään alan edustajalle haittaa. Lisäksi toimittaja voi näkyä netissä tekemällä juuri sitä, mitä on koulutettu ja kokenutkin tekemään: tuottamalla sisältöä. Sen ei kuvittelisi olevan kovin vaikeaa.

Itse ajattelen, että blogipohjainen verkkosivu on oiva tapa profiloitua. Muutaman postauksen lukemalla asiakas saanee jo jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen tyyppi täällä ruudun takana näpyttelee. Samassa yhteydessä on helppo tarjota kaikki perustiedot. Bonuksena on, että Google rakastaa blogeja – ei siis tarvetta directoille, eniroille tai kalliille hakukoneoptimoinneille.

Kaikissa kuulemissani some-opeissa toistetaan, että kannattaa itse tuottaa omalla nimellään hyvää sisältöä, jotta pystyy kilpailemaan nimellään mahdollisesti löytyvän huonon sisällön kanssa. Tämä pätee tietysti erityisesti isompiin yrityksiin, mutta miksipä ei tällaisiin yhden naisen lafkoihinkin.

Tästä syystä olen iloinen kaikista nettiin päätyvistä lehtijutuistani, vaikka kaikenlaisia (”ilmaisia”) tekijänoikeuden laajennuksia tavataan tässä ammatissa periaatteesta vastustaa. Jutut ovat osa nettinäkyvyyttäni ja antavat uskoakseni potentiaalisille asiakkaille ihan pätevää informaatiota kyvyistäni. En keksi yhtään syytä, miksi minun olisi suhtauduttava erityisen mustasukkaisesti artikkeleihin, joita olen joskus jonnekin kirjoittanut. Netissä ne toimivat yhtä hyvin minun kuin julkaisijankin hyväksi. Paperilehdissä ne ovat jo aikoja sitten hautautuneet kirjastojen arkistoihin.

Varo, into tarttuu!

Ruokapiirin perustaminen on ollut jännittävä kokemus. Arvelin, että meillä Haagan suunnalla saattaa olla sellaiselle kysyntää, mutta suosio on kyllä yllättänyt. Reilussa kuukaudessa mukaan on liittynyt 64 jäsentä – niin monta, että piiri piti ainakin väliaikaisesti sulkea ei-haagalaisilta. Rupesi nimittäin tuntumaan siltä, että hirveästi yli 500-prosenttinen kasvu edelliseen tilaukseen nähden ei ehkä kannata. Yllätyksiä voi tulla.

Pääkaupunkiseudulla on liian vähän ruokapiirejä – ainakin julkisia. Minun kokemukseni kertoo, että ainakin Munkinseudulla ja Espoossa olisi tilausta piireille. Molemmista paikoista on meilläkin jäseniä. Vain perustajia tarvittaisiin.

Itse inspiroiduin piirin perustamisesta töitä tehdessäni. Kävin alkusyksystä korsolaisella pellolla haastattelemassa Herttoniemen ruokaosuuskuntaa vetävää Olli Repoa, jonka into oli tarttuvaa sorttia. Heidän porukkansa on vienyt ruokapiireilyn aika pitkälle: ovat vuokranneet oman pellon ja sille viljelijän. Marraskuun lopussa herttoniemeläiset lähtevät kiertämään Helsingin lähiöitä kauppa-autolla, lähi- ja luomuruokaa lastinaan.

Lisäpotkua omille aikeilleni antoivat Järvenpäässä Tanhuniityn ruokapiiriä jo parikymmentä vuotta vetänyt Lea Alanko ja Oulunkylän ruokapiiriä vetävä Hannele Kirjavainen, jonka haastattelusta kirjoittamani juttu ilmestyi Kirkossa ja kaupungissa joitakin viikkoja takaperin. Jutussa on myös muutama vinkki piirin perustamiseen.

Olen itse ollut vaikuttunut paitsi naapuruston innosta osallistua ruokapiirin toimintaan, myös kotiseurakuntani Haagan seurakunnan suhtautumisesta asiaan. Sieltä on tarjottu käyttöömme hyvä jakelutila, ja seurakunnan vahtimestarit ovat lupautuneet ottamaan vastaan tuotteet päiväsaikaan, kun tuottajat tuovat ne paikalle. He ovat luvanneet huolehtia myös siivouksesta. Tämä on aivan merkittävä helpotus piirin vetäjälle.

Olen asunut Haagassa vuoden, enkä sinä aikana ollut käynyt Hakavuoren kirkossa – ennen ruokapiiriä. Kuulun kuitenkin kirkkoon mielelläni, ja olen iloinen, että sekin vaikuttaa kuuluvan mielellään minun elämääni. Seurakunnan ylivahtimestari Kari Keto sanoi hänet tavatessani, että pitää ruokapiiriä juuri kirkon arvojen mukaisena toimintana. Aamen! Kaiken lisäksi kirkko toimii ruokapiirin jakelupaikkana mainiosti ihan käytännössä: se on myös postmodernissa Suomessa keskellä kylää.

”Kun lapset ovat kasvaneet yli hiekkalaatikkoiän, oman alueen asukkaita voi tavata lähinnä kaljakuppilassa tai kirkossa. Yhteinen perunannosto ei ole yhtään hullumpi tapa tutustua”, Olli Repo selitti omaa tausta-ajatustaan elokuussa. Samaa voi sanoa ihan tavallisesta ruokapiirin jakelustakin. Aika harvassa paikassa tapaa naapurustoa samassa määrin, ja vielä hymyssä suin.

Haagan ruokapiiristä saa lisätietoa tästä artikkelista.

Sivistyksen jano

Miten ilahtunut voikaan ihminen olla termeistä ja metodeista! Sellaisista, jotka auttavat järjestelemään ajatuksia ja rakentamaan siltoja kokonaisuuksien välille.

Kesällä sain tehdä mielenkiintoista työtä Kansanvalistusseuran ja Snellman-instituutin julkaiseman Seppo Niemelän väitöskirjan kustannustoimittajana. Teoksen nimi on Sivistyminen. Sivistystarve, -pedagogiikka ja -politiikka pohjoismaisessa kansansivistystraditiossa. Kuulostaa ehkä maailmaasyleilevältä, mutta Niemelällä on aiheesta työuran mittainen kokemus ja näkemys, ja se näkyy. Väitöskirjassa on kyse valistuneesta synteesistä ja tradition soveltamisesta. Lähtökohta paljastui varsin inspiroivaksi. Ja lukijaansa sivistäväksi.

Eilen olin mukana keskustelutilaisuudessa, jossa Seppo Niemelä alusti kirjansa pohjalta. Läsnäolijoita kuunnellessani tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni, että meillä Suomessa on kokonainen kaarti sivistysihmisiä – henkilöitä, joilla on laaja tietomäärä ja näkemys vapaasta sivistystyöstä. Sellaisia kuin kansanopistojen rehtorit ja sivistysjärjestöjen nokkamiehet (kyllä, miehet). Miksi en ole tiennyt heistä mitään, minä humanistisen yliopistokoulutuksen saanut?

Seppo Niemelä puhui mielenkiintoisesti siitä, kuinka itsen toteuttamisen tulisi olla sivistymisen olennainen tavoite. Tällä hetkellä sivistyminen sekoitetaan turhan usein kouluttautumiseen, ja sen tärkeimmäksi tavoitteeksi on muodostunut työllistyminen. Tässä on Niemelän mukaan menty metsään. Jotain on vialla, jos ”ihmiset saavat toteuttaa itseään lähinnä masennuslääkkeitä nappailemalla”. Niemelän kanta oli selvä ja varsin järkeenkäypä: työllistyminen seuraa kyllä perässä, jos ensisijaisina tavoitteina ovat itsen toteuttaminen, aktiivinen kansalaisuus ja yhteiskunnan eheys. Sillä tavoin ihmiset eivät myöskään putoa tyhjän päälle, kun työ eläkkeen tai muun syyn takia loppuu.

Miksi meillä Suomessa on niin syvästi unohdettu itsen kehittämisen ja toteuttamisen itseisarvo? ”Kun tutkii jotakin (vaikka Japania) perusteellisesti, huomaa, että (ei opiskele vain Japania vaan) opiskelee koko ihmissuvun inhimillisyyttä”, kirjoittaa Niemelä. Tottahan se on. Pelkkä ajatus virkistää mieltäni. Aika usein kuitenkin olen kuullut lähipiiristäni alistuneen toteamuksen: ”en nykyään ehdi lukea mitään muuta kuin työhön liittyvää”. Työ kai kuuluu mukisematta hyväksyä ainoaksi elämänsisällöksi.

Espoon työväenopiston rehtori, yksi tilaisuuden harvoista naisista, valitteli puheenvuorossaan, että sivistysväki avautuu kovin vähän ulospäin. Hän toivoi asian tulevaisuudessa muuttuvan. Mieleni teki huutaa aamenta. Suuri osa keskustelijoista oli yli 50-vuotiaita miehiä, joilla olisi epäilemättä paljon annettavaa nykyiseen julkiseen keskusteluun. He puhuvat sellaisen sivistyksen puolesta, joka ei ole opettajan päähän takomaa muistitietoa vaan itsestä lähtevää kiinnostusta ja janoa ymmärtää sitä, minkä keskellä elämme. Vihapuhehämmennys ja monet monikulttuurisuuteen ja eriarvoisuuteen liittyvät kysymykset totta tosiaan kaipaisivat heidän näkökumaansa. Tätä sivistysasiaa ei vain oikein ole brändätty.

Niemelän väitöskirjaa lukiessani merkitsin inspiroivimpia lainauksia muistiin kaikenlaisiin paperinkulmiin. Yksi niistä – parhaiten mieleeni jäänyt – oli ruotsalaisen opintopiirin filosofisen perustan laskeneen Hans Larssonin (1862–1944) ohje, jonka mielelläni liimaisin vaikka kotini seinään: ”Mutta sanon sinulle vakavasti: kaikkea sitä, mikä tekee sinut syvimmin iloiseksi, sitä sinun pitää lukea.”

Vaikuttaa voi vanhaan tapaan – toimimalla

Luomu on nyt kaikkialla. Pelkästään tänään silmiini osui aiheesta kolme lehtijuttua: Päivän Keski-Uusimaa julistaa, että luomubuumi jatkuu edelleen. Reilun viikon takainen Ilta-Sanomat (josta Kulutusjuhlan Twitter tänään vinkkasi) kertoo, että luomutuotanto voi tulla tehotuotantoa edullisemmaksi. Samaan viittaa uusimmassa Imagessa haastateltu nummipusulalaisen Kilpiän tilan viljelijä Tuomas Mattila.

Odotan innolla tämän mediaboostauksen seurauksia. Välitön seuraus on jo näkyvissä: nyt on sosiaalisesti korrektia puhua suopeasti ja innolla luomusta. Äkkiä se ei olekaan enää vain viherpiipertäjien hippeilyä. Välillisiä seurauksia sen sijaan saa odotella. Esimerkiksi kummastakaan lähi-K:stani ei yhäkään saa luomuvihanneksia, vaikka luomumaitohyllyt näyttävät tyhjenevän ennätystahtia.

Muuttuvatko kaupat? Tähän asti niiden suunnalta on väitetty, että hyvistä aikeista huolimatta harva ostaa oikeasti luomua. Arvaan kuitenkin, että oma kulutuskäyttäytymiseni toimii ainakin jonkinlaisena indikaattorina muutoksesta: Yhtäkkiä tieto ruoan alkuperästä ja tuoreudesta – ja siitä luomustakin – on alkanut tuntua hyvin tärkeältä, suorastaan välttämättömältä. Pidän itseäni melkein rikollisena ostaessani tietämättä, tarttuessani halpaan sikaan säkissä.

Ketjujärjestelmän uudistumisen suhteen olen aika kärsimätön ja vähän skeptinen. Kauppakonsernit ovat liian isoja, liian kasvottomia, liian järeitä hienoine järjestelmineen. Jätän kyllä innolla palautetta lähikauppoihin (miksi kaikissa kolmessa on kohtuuttoman kokoiset valmisruokahyllyt?), mutta arvaan sillä olevan vain vähän merkitystä. On tullut sellainen olo, että minun on otettava lusikka ihan omaan käteeni ja keksittävä uusia keinoja ruoan hankkimiseen.

Viimeisen viikon ajan olen suunnitellut kotikulmilleni Haagaan ruokapiiriä. Vähän viitseliäisyyttä ja ripaus yhteisöllisyyttä, ja voin hankkia ruokani juuri sieltä mistä haluan – niin ainakin väitetään. Seuraavien kuukausien aikana selvinnee, pitääkö tämä paikkansa. Tervetuloa mukaan, lähialueilla asuvat.

Itsensäpaljastamisen eleganssi

Vuoroin rakastan, vuoroin inhoan Twitteriä. Sen hellimää tapaa raportoida jokainen liike. Tuleeko maailmasta sellainen, jossa kaikki ennen perhepäivällistä kaivavat kännykän esiin ja ilmoittavat Twitteriin (tms.) olinpaikkansa? Ehkä. Eihän parikymmentä vuotta sitten voinut sellaistakaan kuvitella, että jokaisella on koko ajan kännykkä taskussa, ja että sen seurauksena kaikki ihmiset saa kiinni milloin tahansa (sivuhuomautuksena todettakoon, että minusta on yhä vähän ahdistava ajatus, että saatan soittaa tuntemattomalle esimerkiksi kesken päiväunien tai kauppareissun. Toivoisin harkintaa kännykän mukana pitämisessä – tarvitaanko sitä tosiaan reissulla lähi-Siwaan?).

Olen hämmentynyt  ihmisten (Twitterin ja Facebookin paljastamasta) innosta kertoa koko maailmalle tekemisistään ja edesottamuksistaan. Toisaalta ilahdun toistuvasti lukiessani vaikkapa Alex Stubbin Twitter-päivityksiä: hän twiittaa hyvin aktiivisesti, mutta jutut ovat aina yhtä positiivisia, hyväntuulisia, stressittömiä. Tällaisia: ”Another lovely brunch at #CafeBastvik. A couple came up and thanked for last months twitter-tip. Great…” (tänään aamulla) Stubb onnistuu twiittaamalla välittämään työnsä kiinnostavat puolet ja vapaa-aikansa ilon aiheet, valittamatta. Kadehdittava taito! Poliittisista mielipiteistä ja äänestyskäyttäytymisestä viis – Twitterissä Stubb on suosikkini.

Itse vielä harjoittelen twiittailua. @- ja #-merkkejä, joita taitavammat täysin suvereenisti viljelevät. Tuntuu, että kaikissa sosiaalisen median välineissä pitäisi yksittäisen ihmisenkin luoda itselleen strategia: mitä kerron, miten profiloidun, miltä haluan näyttää? Hankalaa!

Ehkä ei pitäisi olla kovin varovainen. Arvelen nimittäin, että kiinnostavuus syntyy tietystä rosoisuudesta. Siitä, että ihmiset virtuaalimaailmassakin näyttäytyvät jotenkin aitoina ja kokonaisina. Mitenköhän rehelliseksi uskaltaisin ryhtyä… Joka tapauksessa palautin Twitter-päivitykseni blogin sivupalkkiin.

Tanhu ei ole kuollut

Olen käynyt elämässäni kolmesti musiikkifestivaaleilla: kerran työn merkeissä Provinssirockissa (tein juttua Saapas-porukasta, jolla riitti festareilla masentavan paljon työsarkaa) ja nyt kahdesti Kaustinen Folk Music Festivalilla. Tänä vuonna olin siellä mieheni kanssa, ja vaikka emme ole lainkaan kuvitelleet olevamme festarikävijöitä, päätimme heti tehdä tapahtumasta perinteen.

Kaustinen oli nimittäin valtavan sympaattinen. Joka kulmalla joku soitti tai tanssi, ja mukana oli väkeä kaikista ikäluokista – huomattavan paljon myös aivan taaperoita. Tapahtuman taloudellisia vaikeuksia selittänee se, että yli puolella porukasta vaikutti riippuvan kaulassaan koko viikon sisäänpääsyyn oikeuttava pelimannipassi. Silti juuri siinä on minusta myös Kaustisen viehätys: siellä ei tarvitse vain passiivisesti kuunnella (ja juoda kaljaa), vaan mukanaolijoiden osallistuminen tuntuu kuuluvan asiaan. Kävijöitä on vaikea jakaa ”esiintyjiin” ja ”yleisöön”; festari muodostuu kaikista paikallaolijoista, ei vain maailmantähtien huippuunsa viritetyistä keikoista.

Mahdollisesti tästä syystä festari ei ainakaan siellä viettämämme torstai-illan aikana kääntynyt kännäämiseksi. Motiivit lähteä keskipohjanmaalaiselle pikkupaikkakunnalle olivat muualla. Meidän ykkösmotiivimme oli leppeä Metrofolk. Silti nautimme suuresti myös tanhuajista, jotka ilakoivat pitkin festarikenttää mahtavissa vaatteissaan ja täysin ainutlaatuisissa suomalaisissa käsityökengissään. Minne on tanhu muualta Suomesta kadonnut, ja miksi?

Metrofolkin meininkiä.

Tarkkuutta, tarkkuutta

Mies luki Hesarista hätkähdyttävän otsikon: Vain joka kolmas mies syö tuoreita kasviksia päivittäin. Hetken päivittelimme. Siis vain 33 prosenttia suomalaisista miehistä syö kasviksia? Jutun kuvassa komeilevat lenkkimakkarat ja kulutusmaito – ilmeisesti viitaten loppujen 66 prosentin ruokatapoihin.

Lopulta en malttanut olla miettimättä, mitä kyselyssä on tiedusteltu. Mikä on kasvis? Wikipedian mukaan myös peruna lasketaan kasvisten joukkoon. Tällaisissa kyselyissä sitä kuitenkin yleensä halveksutaan. Uskoisin, että peruna maistuu päivittäin useammalle kuin kolmasosalle suomalaismiehistä.

Entä tuore sitten? Tarkoittaako se, että kasvis pitää nauttia kypsentämättömänä? Moni nimittäin tulee ihan vahingossa popsineeksi jonkinlaisen määrän kypsennettyjä kasviksia esimerkiksi kastikkeiden tai keittojen joukossa. Sen sijaan uskon hyvin, että salaattia ei moni syö päivittäin.

Voipi olla, että oma, suurimmaksi osaksi kasvisruokavaliolla elävä miehenikin kuuluisi tämän tutkimuksen perusteella tuohon lenkkimakkarajoukkoon. Tyypillinen arkiruokamme on tofuwokki, jossa kyllä on runsaasti kasviksia, mutta kypsennettyinä. Salaattia emme välttämättä syö joka päivä.

Kohuotsikko häiritsee, jos jutussakaan ei selvästi kerrota, mistä tarkalleen ottaen on kysymys.

Verkkoshoppailija ei voi arvata tuotetietoja

Verkkokauppa on minusta mahtava idea, kun se toimii. Muuten se on harvinaisen kamala kokemus.

Hyviä kokemuksia on kertynyt esimerkiksi Camperista, Etsystä ja Toastista (jossa kyllä kerran sekoiltiin osoitteiden kanssa, mutta selvitettiin sentään tilanne erittäin asiallisesti). Suomen kielellä palvelevista liikkeistä Pixmaniasta olen tilannut kerran, vailla nokan koputtamista.

Meillä hajosi kuukasi takaperin pyykinpesukone, ja autottomina innostuimme nyt Markantalon verkkokaupasta, jossa kotiinkuljetuksen luvataan kuuluvan hintaan. Ehtoja koneelle oli tasan yksi: sen piti mahtua minikylpyhuoneemme pesukoneelle tarkoitettuun koloon, joka on leveydeltään 62,5 cm. Siinä seisoi vanhakin kone, 60-senttinen.

Ostimme sitten Markantalosta Whirlpoolin päältätäytettävän pesukoneen, mitat 60 x 40 cm. Pienten sekaannusten jälkeen saimme koneen ja ähelsimme sen asentamisen kimpussa muutaman tunnin. Lukiessani ohjekirjaa huomasin, että siinä mainitaan koneen kokonaisuudessaan tarvitsevan 63 cm tilaa. Letkujen lisäksi siinä on ulkoneva kahva. Toivoin, että puolella sentillä ei ole merkitystä, mutta oli sillä. Kone ei mahdu paikalleen.

Ärsyynnyin. Miksi selkeää, koneen sopivuuteen vaikuttavaa asiaa ei mainita tuotteen tiedoissa verkkokaupassa? Viestintäihmisenä väittäisin, että verkkokaupan pitäisi tässä kohtaa toimia toisin kuin IRL-kaverinsa: ei pitäytyä tiukasti maahantuojalta saatujen mittojen ilmaisemisessa, vaan kertoa myös ne tiedot, joita myyjä fyysisessä kaupassa asiakkaalle osaisi korostaa.

Laitoimme heti sähköpostia Markantaloon. Toiveena oli vaihtaa kone toiseen, sopivampaan – ilman kuluja, koska virhe ei ollut meidän. Lisäksi halusimme vaivan tähden kaupan päälle asennuksen (20 euroa). Muutaman päivän kuluttua Markantalosta soitettiin. Ei kuulemma onnistu. Meidän pitäisi maksaa vaihdosta 37 euroa tai sitten roudata kone itse lähimpään Giganttiin ja maksaa asennuskin itse.

Kysyin Markantalon ystävälliseltä asiakaspalvelijalta, missä kohtaa minä toimin väärin. Miten minä olisin voinut arvata, että 60-senttinen kone ei mahdu 62,5-senttiseen aukkoon? Miksi kannattaisi ostaa kone verkkokaupasta, jos avaintietoja ei sieltä voi saada selville? Asiakaspalvelija ei osannut vastata. Hän kysyi asiaa esimieheltäänkin. Sain kuulla paljon enemmän kuin olisin välittänyt ”maahantuojalta saaduista tiedoista”. Ne eivät kiinnosta minua. Minua kiinnostaa, mahtuuko kone kylppäriini.

Asiakaspalvelija oli kuitenkin erinomaisen ystävällinen ja lupasi selvittää asiaa edelleen – ja soittaa takaisin. Eipä soittanut. Viikon päästä sain odottelusta tarpeekseni, jonotin asiakaspalvelupuhelimeen ja sain hänen kollegansa langan päähän. Hän kuunteli kertomuksen ja lupasi soittaa takaisin. Ei soittanut. Soitin takaisin taas muutaman päivän kuluttua, viime viikon keskiviikkona. Asiakaspalvelija 1 lupasi nyt, että saamme vaihtaa koneen uuteen (jonka hän etsii meille) vailla toimituskuluja, ja lisäksi saamme 20 euron lahjakortin Markantaloon (niin kuin sitä tulisi tämän jälkeen käytettyä!). Hän lupasi soittaa pian takaisin ehdotuksensa kanssa – olihan koko episodia tässä vaiheessa kestänyt jo kolme viikkoa. Tyynnyin. Mutta kaverista ei kuulunut.

Tänään – yli viikon päästä edellisestä yhteydenotosta! – soitti uusi ihminen Markantalosta. Hän palautti homman alkupisteeseen. Me joutuisimmekin maksamaan kaikki vaihdosta aiheutuvat kulut. He eivät myöskään voisi suositella meille uutta konetta, koska eivät saa selville, mikä kone tilaamme sopisi. Taas kerrottiin maahantuojasta, jostakin suuresta varastohallista Jönköpingissä ja siitä, että he eivät edes näe näitä koneita missään vaiheessa. Ehdotin ensihätään jokaisen myytävän mallin ohjekirjan lukemista (kuvittelisin, että niitä ei voi olla mahdotonta saada käsiin).

Viimeisin asiakaspalvelija pehmeni vähän, kun ymmärsi ongelman aiheutuvan paitsi letkuista myös kahvasta. ”Siinä tapauksessa voitte saada vaihdon kuluitta”, hän lupasi – mutta ei osannut edelleenkään suositella tilalle uutta konetta. Lupasi palata asiaan maanantaina. En pidättele henkeäni.

Asia raivostuttaa minua periaatteesta – omasta koneestamme viis. Siksi kysyin jopa kuluttajaneuvonnan mielipidettä. Sieltä vastattiin kuten olin odottanutkin: että asennustilan minimileveys on ”aika olennainen tieto”.

”Jos ohjekirjassakin on tuo minimileveystieto, niin mikäänhän ei ole estänyt liittämästä sitä markkinoinnin tuotetietoihin varsinkaan, kun suuri osahan näistä myydään entisen korvaaviksi koneiksi kiinteään vanhaan asennustilaan. Koska kuluttajansuojalain mukainen virhevastuu on sopimuskumppaneiden, siis ensisijaisesti ostajan ja myyjäliikkeen keskeistä, niin myyjä ei voi siirtää vastuuta antamistaan markkinointitiedoista kolmannelle osapuolelle, tässä tapauksessa siis maahantuojalle.” (Tässä vain osa viestistä.)

Jos verkkokauppoja on (ja hyvä, että on), niidenkin pitää toimia siten, että asiakkaalla on mahdollisuus saada ostoksistaan tarpeelliset tiedot. Asiakasta ei voi panna arvaamaan! Meidän pyykinpesukoneemme kaltaisessa tapauksessa ehdottaisin, että kauppa

  • pahoittelisi puuttellisia tietoja,
  • kiittäisi asiakasta olennaisesta informaatiosta,
  • tarjoutuisi vaihtamaan koneen suosittelemaansa sopivampaan malliin veloituksetta ja asennuttamaan sen, ”jotta asiakas ei enää joudu näkemään ylimääräistä vaivaa” ja
  • päivittäisi tuotetietoihinsa ne asiat, jotka asiakaspalautteen perusteella ovat paljastuneet olennaisiksi.

Näin verkkokauppa saisi tyytyväisen asiakkaan, joka huomaa että homma toimii ja asioi kaupassa vastaisuudessakin. Ylimääräiset kulut kaupalle laskettaisiin muutamissa kymmenissä euroissa – jotka nekin tietenkin palautuisivat sen myötä, että vastaavanlaiset ongelmat vähenisivät. Että terveisiä vaan Markantaloon.

Edit 13.6.: Kas. Markantalossa on osattu ennenkin. Taitaa olla syytä harrastaa vastaisuudessa aktiivisempaa googlailua ennen minkäänlaista tilausta.

Vuonna 2009 Oikeus ja kohtuus – kaikessa -blogi huolehti Markantalon työntekijöiden asemasta. 

Vuonna 2008 anonyymi kuluttaja bloggasi muutaman kuukauden mittaisesta kiintolevyepisodista.

 

Luomua taviksen kukkarolle

Taloyhtiön talkoissa tulivat eilen puheeksi ruoka-asiat. Useampikin naapuri oli innostunut suosimaan luomua. Yksi pariskunta oli jopa hakenut maitonsa ja hunajansa suoraan tilalta.

Itsekin söisin mieluusti luomua ja lähellä tuotettua. Olen tilannutkin joskus satsin Svarfarsin tilan kaupasta. Autottomana ihmisenä arvostan sitä, että joku tuo ruoat suoraan kotiin.

Nyt heräsi ajatus, että taloyhtiön luomuintoiset voisivat jotenkin yhdistää voimansa. Jospa yhteistilaaminen laskisi hintoja. Luomukaupoissa tuotteet ovat nimittäin yksittäiselle kuluttajalle niin kalliita, että en voi olla miettimättä: onko tämä todella se hinta, joka laadukkaasta ruoasta pitää maksaa? (Olen pohtinut asiaa aiemmin täällä.) Läheiseltä Eat&Joy Maatilatorilta maltan ostaa lähinnä Saloniemen Juustolan vuohenmaitoa joskus herkuttelumielessä.

Jotkut kertovat netissä ostavansa ainakin kananmunia ja maitoa suoraan tiloilta hyvin kohtullisilla hinnoilla. Haluaisin tietää, onko moinen mahdollista autottomalle helsinkiläiselle. Keskustelupalstoilta ja muutamasta artikkelista bongasin tiedon, että ainakin Bisan tila Sotungissa myy maitoa suoraan, ja hinta on euron litralta. Luonnollisesti tilalla ei ole verkkosivuja, joten tieto on peräisin Juhanin blogista (kiitos!). Kananmunia taas löytyisi Lassilan tilalta Tuusulasta. Vähän epäselväksi jää, onko muillakin tiloilla selkeitä ja toimivia myyntiaikoja, tai voiko tuotteita tilata isompia eriä.

Toivoisin kovasti, että myös maatiloilla havahduttaisiin verkkosivujen merkitykseen. Mallia voisi ottaa vaikka jo mainitsemistani Saloniemen Juustolan kodikkaista ja informatiivisista sivuista. Luomu- ja lähiruokaintoilijoita tuntuisi olevan, mutta ainakin minun intoani laannuttaa nyt kovasti informaation saamisen vaikeus. Luulen, että juuri siksi suuri osa ihmisistä myös kuvittelee luomun tai lähellä tuotetun maksavan aina ihan hirveästi. Me emme tiedä. Eat&Joyssa – jossa lähielintarvikkeiden hinnat ovat hyvin esillä – vuohenmaito maksaa 3,50 euroa litralta. En haluaisi uskoa sen olevan ainoa totuus.