Rikkaiden hommaa?

Mikä on rikkaiden hommaa? Ainakin työ, josta ei makseta. Jos kirjoittamisesta ei makseta, se jää niiden varaan, jotka pystyvät elämään ilmankin työstä saatua rahaa.

Freelancejournalisti Nate Thayerin jo toisaalla julkaistua kirjoitusta pyydettiin taannoin käyttöön The Atlanticin nettiversiossa vähän muunneltuna, mutta ilman palkkiota. Thayer julkaisi maaliskuussa blogissaan sähköpostikirjeenvaihtonsa The Atlanticin kanssa – koska piti sitä hyvänä esimerkkinä freelancejournalismin tilasta. Kirjoitus sai runsaasti huomiota sosiaalisessa mediassa, ja myös The Atlanticin päätoimittaja otti siihen kantaa.

Osa kirjoittajista kirjoittaa vaikka ilmaiseksi ja suhtautuu hommaan siten, että elämä on rahoitettava muulla tavoin –  järjestön varainkeruulla tai siivoamisella tai kaupan kassalla. Silloin voi kirjoittaa sitä, mitä haluaa. Keino voi olla hyvä. Kuitenkin tiedonvälitystä on vaarallista jättää tällaisen logiikan varaan. Ja tiedonvälitystähän kirjoittaminen kai on, ja journalismi nyt ainakin.

Lehtijuttuihin ei useinkaan voi vuodattaa sydänvertaan. Ei kannata. Niillä on journalistisia kriteereitä, ja lisäksi ne puserretaan viimeistään toimituksissa lehtien konseptien mukaiseksi. Konseptoitu lehti on varma ostos. Lukija tietää, mitä saa. Onko se hyvä? Ehkä. Mutta yllätyksiäkin tarvitaan. Kuka niitä tarjoaa?

Vuoden lehtikuvaajaksi valittu Meeri Koutaniemi paljasti Hesarissa olevansa juttumatkojensa takia lähes 20 000 euron veloissa. Ei huolettanut, häntä. Koutaniemi tekee tinkimätöntä työtä tärkeiksi katsomiensa aiheiden parissa. Ei taida kumarrella paljon lehtien konsepteja kohti (vuoden lehtikuvaakaan ei ollut julkaistu lehdessä). Hyvä! Tietysti sen verran on johonkin kumarrettava, että sen lainan saa, pankilta tai vanhemmilta tai kaveripiiristä.

Monia Thayerin kirjoitusta kommentoineita huoletti se, että journalismista tulee tällä menolla rikkaiden hommaa. Sitä tekevät ne, jotka ovat rohkeita JA joilla on varaa – jotka saavat jostakin lainan Bolivian-matkaa varten. Onko lopputulos se, että laadukkaissa, hitaasti ja pieteetillä tehdyissä jutuissa ja kuvissa näkyy vain se, mikä taloudellisesti turvattujen (vaikka toki terävien) ihmisten näkökulmasta on tärkeää?

Hintoja poljetaan hitaammin esimerkiksi asiakaslehdissä, joiden tilaajapohja perustuu vaikkapa jonkin liiton jäsenyyteen. Suomessa niitä onneksi riittää. Käykö niin, että ne rohkeat ja terävät, jotka ovat pakotettuja tienaamaan työllään, jäävät kirjoittamaan varmoja juttuja viimeiseen asti konseptoituihin asiakaslehtiin? (Ja onko se jäämistä?)

Mitä sitten tapahtuu – tuleeko asiakaslehdistä parempia ja muista lehdistä huonompia? Mikä media onnistuu tulevaisuudessa yllättämään? Mitä minä luen kymmenen vuoden päästä?

Some ja lehti tappeli, kumpi voitti?

Tein tällä viikolla ilmestyneeseen Kaksplussaan jutun vanhemmuusbloggauksesta. Haastattelin muun muassa viestintäkouluttaja, Ei oo totta -bloggari Katleena Kortesuota.

Katleenan kanssa keskustellessamme nousi esille yksi aihe ylitse muiden: saako lapsia esitellä äitien tai isien blogeissa nimin ja kuvin. Katleena oli harvinaisen ehdottomasti sitä mieltä, että ei. Se oli hyvin kiinnostavaa, sillä hänellä oli mainiot perustelut.

Hyvän keskustelun päätteeksi haastateltava totesi, että tästä asiasta hänen pitää muuten kirjoittaa blogiinsa. Idea kuulosti hyvältä. Samalla tiedostin, että tässä piilee omalta kannaltani vähän ikävä vaara: Katleenan suosittu blogi nostattaa herkullisen aiheen esille jo nyt (oli lokakuun alku), ja Kaksplus ilmestyy marraskuun lopussa. Olisiko pitänyt pyytää nopealiikkeistä viestintäkouluttajaa bloggaamaan asiasta vasta kahden kuukauden kuluttua? Absurdi ajatus.

Katleena postasi aiheesta samana päivänä ja sai kommenttivyöryn. Hänet pyydettiin Yle Puheen haastatteluun aiheen tiimoilta. Asiaa pyöriteltiin myös äitiblogeissa, kun toinen haastateltavani, Aniiri-blogia pitävä Satu, päätyi rajaamaan lastensa yksityisyyttä blogissaan entistä tarkemmin.

Kirjoitin jutussani lopulta aika paljon muustakin kuin lasten esiintymisestä blogeissa. Se oli alkuperäinen tarkoituskin. Lopullisen valinnan tein kuitenkin myös siksi, ettei juttu olisi aivan vanhentunut ilmestyessään.

Entä jos aiheena olisikin ollut ainoastaan se, saavatko vanhemmat esitellä lapsiaan sosiaalisessa mediassa? Miten olisi aikakauslehtitoimittajan pitänyt toimia? Ainakaan nopeuskisa somen kanssa ei kannata.

Toimittajamme valoisa unelmakaksio

Kaveri kertoi kaveristaan, jonka äiti on sisustuslehden X toimittaja. ”Se oli tosi kiva, kun kaveri muutti omaan kotiin: siitä tehtiin lehteen juttu ja se sai kaikenlaista kivaa kämppäänsä.” Minä häkellyin. Noinko se oikeasti menee?

Olen huomannut monessa sisustuslehdessä trendin, jossa haastateltavia ei ole tarvinnut etsiä kaukaa. Juttuja tehdään milloin oman ruokatoimittajan keittiöstä, milloin avustajan valoisasta unelmakodista. Kädessäni on juuri nyt lehti, jossa on ensin juttu avustajan Y kodista ja muutaman aukeaman perästä hänen kirjoittamansa juttu toisen henkilön kodista. Tekijältä-palstat eivät enää riitä, nyt omia toimittajia tai luottoavustajia haastatellaan jo ihan kunnon jutuissakin.

Ehkä he vaan ovat niin trendikkäitä ja hyvämakuisia. Ehkä tosiaan. Kauniitahan nuo ovat: sisustustoimittajien kodit, ruokatoimittajien keittiöt, muotitoimittajan vaatteet.

Mutta ei sen kyllä näin pitänyt mennä, journalismin nimittäin. Ei ole ok, että kun tarvitsen juttuun haastateltavaa ja sovin itse kuvaukseen, haastattelen itseäni. Miksi?

Väitän, että tekijät tulevat hyvin herkästi sokeiksi oikeasti uudelle ja kiinnostavalle, jos luottavat liikaa omaan käsitykseensä hyvästä mausta tai inspiroivuudesta. Jutut alkavat toistaa itseään. Juuri nyt loputtomasti mustavalkoista ja graafisia kuvioita, yksinkertaista ja vähän vekkulia, valon tulvintaa, piristävää keltaista. Kun samat avustajat vielä kirjoittavat useampaan lehteen ja tulevat kaikkiin näihin haastatelluiksikin, jäljelle jää yksi sana. Blaah.

En tiedä, mitä on hyvä sisustusjournalismi. Sisustuslehdillä olisi oiva tilaisuus näyttää se minulle. Voisikohan lehdistä jonakin päivänä tutkailla myös niitä ihan tavallisia koteja, joissa ehkä on Sotkan lasivitriini, mutta jossa monin tavoin nautitaan elosta – tai on keksitty jokin omituinen ratkaisu, jolla on saatu taiottua lisää tilaa? Uskoisin, että ammattilainen osaisi kuvata sellaisiakin kiinnostavasti. (Tässä on hyvä ote.)

Joltakin lainattu

Talouselämä lainasi Kotitaloon kirjoittamaani juttua. Henkisesti palkitsevaa, kiitos ja kumarrus.

Siteerauksen ensimmäiset kappaleet luettuani olin kuitenkin hiukan hämmentynyt. Ne olivat suoraan minun tekstistäni. Muutenkin aika suuri osa laajahkosta lainauksesta oli suoraa (yhdyssanavirheet sentään eivät!).

Talouselämä viittaa jutussa Kotitaloon ja linkittää sen nettisivuille. Siellä juttua ei ole näkyvissä, joten jutun ja suoraan lainattujen pätkien kirjoittajaa ei käy mistään ilmi.

En ole tekstistäni mustasukkainen, mutta rupesin miettimään: ovatko  lainaus- ja tiivistyskäytännöt kovastikin muuttuneet siitä, mitä minulle opetettiin koulussa? Eikö kirjoittajaa tarvitse mainita, vaikka siteeraus on suoraa, riittääkö lehti (ilman edes numeroa, joka muuten on 6/2012)? Tekijänoikeuslaki sanoo, että ”julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”, Journalistin ohjeiden seiskakohta taas, että: ”Myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa. Lähde on mainittava, kun käytetään toisen julkaisemia tietoja.”

Selventäisikö joku, mikä on ”hyvä tapa” tai ”tarkoituksen edellyttämä laajuus” nykyisessä nettimaailmassa?

Nettikeskustelu paranee, kun kohde osallistuu

Huomasin juuri Kotimaan uutisen siitä, että piispa Jari Jolkkosen lapset eivät osallistu Latokartanon koulun kevätjuhlaan, kun siellä ei lauleta Suvivirttä.

Sitä seurannut keskustelu kommenttiosiossa paljastui mielenkiintoiseksi. Johannes Ijäksen jutussa haastattelema koulun rehtori Satu Honkala tuli heti alkumetreillä mukaan kommentointiin ja jatkoi sitä koko illan. Vaikka muiden keskustelijoiden näkemykset olivat pääosin vastakkaisia hänen näkemyksensä kanssa, hän väsymättä perusteli päätöksensä syitä.

Minusta ihan loogista: Latokartanon kevätjuhlassa ei ole koskaan ennenkään Suvivirttä laulettu, ja jos kolmasosa koulun oppilaista joutuisi poistumaan sen ajaksi salista, olisihan se aika tylsää. Lisäksi erillinen, suvivirrellinen juhla oli viikolla järjestetty. Minusta se on parempi perustelu kuin se, että ”me niin tykätään Suvivirrestä, se kuuluu perinteeseen jota ei saa muuttaa”. Eikö sitä virttä voi luukuttaa repeatillä, kun on kotiutunut kevätjuhlasta? Onko kaikissa kouluissa oltava tässä asiassa yhtenäiset käytännöt maailman tappiin asti? Kuvittelevatko ihmiset oikeasti, että tästä virrettömyydestä tämä meidän Suomemme nyt rapautuu? (Ja toisaalta: entä jos virsi olisi esitetty, mutta instrumentaalisesti?)

Oli miten oli. Minä tykkään Suvivirrestä. Mutta vielä enemmän tykkään siitä, että kerrankin joku vähän hankalan uutisen kohde panee itsensä alttiiksi ja uskaltaa osallistua siitä käytävään keskusteluun rohkeasti. Se on kunnioitettavaa avoimuutta. Hyvä Satu Honkala! Ottakaamme esimerkkiä.

Reaaliaikainen tirkistelijä

Reaaliaikaisuuden vaadetta ja sanomalehtien kilpailua ei käy kiistäminen. Eikä reaaliaikaisuutta vastaan voi eikä pidäkään tapella, kai.

Mutta.

Vähän ristiriitaiset ovat fiilikset Hesarin uusista Twitter-uutisista. Tätä kirjoittaessani toimittaja Anna-Liina Kauhanen seuraa Oslossa Anders Behring Breivikin oikeudenkäyntiä ja twiittaa parin minuutin välein. Viimeisin: ”ABB katsoo syyttäjän näyttämää videoita ja juo hörpyn vettä”.

Huomaan, että klikkaan Twitterin päivitysnappia jopa pakonomaisesti. Nämä havainnot kiinnostavat minua. Mutta.

Onko tämä nyt uutisointia vai pelkkää Big Brother -ajan tirkistelyä? Oikeudenkäyntihän tietysti on julkinen, ja se on myös merkittävä ja monia ihmisiä koskettava. Jokin kuitenkin nyppii.  Haikailen ihannemaailmaa, jossa minun, tavallisen suomalaislukijan, ei tarvitisisi olla läsnä norjalaisen joukkomurhaajan oikeudenkäynnissä (edes Twitterin kautta) ollakseni ajan hermolla. Ei tarvitsisi päivittää Twitteriä jatkuvalla syötöllä ja miettiä Breivikin vesihörppyjä.

On eri asia lukea ajateltu ja näkökulmattu juttu oikeudenkäynnistä kuin tulkita sieltä pullautettuja tirkisteleviä irtohavaintoja. Onko vain vanhanaikaista ja ihannoivaa ajatella, että edellinen on jotenkin jälkimmäistä arvokkaampaa?

Fiilikseni on ristiriitainen, koska kyllä: seuraan oikeudenkäyntiä haukkana jatkuvasti, juuri nyt, reaaliajassa. Mielenkiinnossani tunnistan kuitenkin lähinnä oman tirkistelevän alhaisuuteni, joka ällöttää minua. Seuraan tätä samasta syystä kuin joku toinen Big Brotheria. Pitäisi mennä syömään, mutta en malta. Jos sillä välin tapahtuu jotakin kiinnostavaa?

”ABB katsoo videota ja vaikuttaa siltä kuin hän itkisi”. Ohhoh! Onneksi niilläkin on nyt lounastauko.

P.S. Tämä juttu on kirjoitettu reaaliaikaisesti, siis nopeasti ja vailla itsesensuuria. Myöhemmin saattaa kaduttaa.

Kertokaa syitä ja seurauksia, Afrikastakin!

Kristittyjä tapetaan Nigeriassa. Tämän minä olen saanut selville vilkuilemalla viime viikkojen suomalaisia uutisia. En muuta. Afrikasta uutisoidaan usein niin, että syy- ja seuraussuhteet jäävät arvoituksiksi. Okei, Afrikka ehkä on kaukana, mutta kaukainenkin uutinen olisi paljon kiinnostavampi (ja todempi!), jos se kertoisi edes palan koko tarinaa.

CNN:n verkkosivuilla Nigerian tilanne oli tänään yksi pääuutisista. Oletan tämän johtuvan siitä, että sen voi helposti liittää jatkoksi jopa meitä eurooppalaisia kiinnostaneeseen arabikevääseen. Nigeriassa kietoutuu nyt kaksi asiaa: kristittyjä Nigerian pohjoisosissa vainoavan Boko Haram -liikkeen tekoset ja tyytymättömyys hallintoon.

Nigerian presidentillä on kaunis nimi: Goodluck Jonathan. Nyt hänestä kuitenkin on alettu käyttää lempinimeä Bad luck. Vuodenvaihteen kunniaksi Jonathanin valitsema hallitus nimittäin päätti poistaa hintatuen, jonka ansiosta polttoaineen hinta pysyi verrattain alhaisena. Kun polttoaine joulukuun viimeisenä päivänä maksoi 32 senttiä litralta, tämän vuoden ensimmäisenä päivänä hinta oli yli puolet korkeampi: 68 senttiä. Asiantuntijat ovat ihmetelleet presidentin vetoa. Hintatukipolitiikka on ollut hyvin suosittu Nigeriassa, ja on enemmän kuin tulenarkaa luopua siitä nyt, kun uskonnolliset ristiriidatkin ovat kärjistyneet.

Hintatuen poisto antoi hyvän syyn protesteille ja yleiselle kaaokselle. Seurauksena maassa alkoi tänään yleislakko. 155-miljoonainen kansa katsoi polttoaineen alhaisen hinnan olevan ainoita hyötyjä siitä, että he asuvat Afrikan suurimmassa öljyntuottajamaassa. Moni ei juhli elintasollaan: euro päivässä on Nigeriassa ihan tyypillinen budjetti. Polttoaineen hinnan nousu vaikuttaa esimerkiksi ruoan hintaan. Useimmat perheet tarvitsevat polttoainetta, vaikka heillä ei olisikaan moottoriajoneuvoa – epävarman sähköntuotannon maassa generaattorit ovat tarpeen. Nyt monen perheen uskotaan jäävän ilman sähköä.

Nigerian hallitus haluaa hintasäännöstelyn poistolla säästää rahaa ja sijoittaa sen infrastruktuurin parantamiseen. Nyt se on joutunut kustantamaan kansalaisten polttoaineen kulutusta. Lasku on koventunut koko ajan, kun öljyn hinta on noussut.

Ongelmana on, että kansa ei oikein luota päättäjiensä tekemisiin. Goodluck Jonathanin hallintoa kritisoidaan Boko Haram -liikkeen symppaamisesta. Presidentin toimia uskonnollisten väkivaltaisuuksien poistamiseksi ei myöskään ole moni kehunut. Lisäksi rankka korruptio vaivaa nigerialaisia, jotka syyttävät pamppuja ja päättäjiä omien taskujensa täyttämisestä. Nigeria on maailman kymmenenneksi suurin öljyntuottajamaa, mutta se ei näy kansalaisten lompakoissa.

Arabikevään tavoin myös Nigerian tapahtumasarja saa voimansa sosiaalisesta mediasta. Twitterin #OccupyNigeriassa tapahtuu. Nähtäväksi jää, miten tapahtumat Länsi-Afrikan jättiläismaassa tästä etenevät, ja mitä vaikutusta niillä on ympäröiviin valtioihin. Kissa on nyt pöydällä.

Lähteitä ja kiinnostavia juttuja aiheesta:
CNN: Nigeria’s government squeezed by subsidy protests, militant movements
CNN: What is behind Nigeria fuel protests?
Africa is a country: Occupy Nigeria
Africa News: Boko Haram Members in Government
Tätä kirjoittaessani myös HS oli päivittänyt uutisiaan. Uusin.

Kun ajattelu ei riitä

Jotkin työt edistyvät (myös) nukkumalla, kahvia juomalla, edestakaisin kävelemällä. Kirkastuvat. Lehtijutut ovat sellaisia, ja luulisin monen muunkin ajattelutyön olevan. Maan johtamisenkin, kun se nyt on tapetilla.

Toisia töitä pitää tehdä oikein tosissaan, tai muuten ei tapahdu mitään. Kassamyyjää ei kiitä kukaan, jos hän kehittää työtään kahvia juomalla. Autonkuljettajakin joutuu ihan oikeasti ajamaan, ajamisen ajattelu ei riitä.

En tahdo koskaan muistaa, että samassa kategoriassa on kaikenlainen kielenkorjaus. Toisen teksti ei muutu paremmaksi, vaikka minä kuinka pohdin kielifilosofiaa. Se parantuu vain siten, että minä tuijotan ruutua, skarppaan, venytän välillä aivoni äärimmilleen yrittäessäni ymmärtää jonkin virkkeen hatarasti aukeavaa merkitystä. Tunnista toiseen.

Tekstityöläisellä ei (näköjään) ole toimintamallia tämän luonteisiin hommiin, vaikka niitä tekisi säännöllisesti. Pitää jättää hötkyilemättä, vaikka tietää, että työ on hidasta eikä sitä voi edes hätätapauksessa tehdä yhden yön aikana deadlinen lähestyessä. Täytyy oikein harjoitella sitä, että tästä asiaintilasta huolimatta päivässä saa keittää yhdet kahvit. Ja syödä. Ihan hyvää tekee ehkä käydä ulkonakin (vaikka kuka nyt marraskuuksi naamioituneessa joulukuussa sellaista haluaisi).

Niin, terveisiä vaan kirjaprojektin kimpusta.

Oikea journalisti

Eilen minusta tuli Suomen Journalistiliiton jäsen. Olen pitkään harkinnut hakemista, vaan en ole hakenut. Nyt innostuin, kun av-kääntäjäystävänikin lähetti hakemuksen.

Olen iloinen! Ensimmäistä kertaa työurallani tuntuu, että kuulun johonkin yhteisöön. Se tuntuu mukavalta, kun yhteisö on tarpeeksi väljä mutta tarjoaa kuitenkin jotakin yhteistä, ja vähän turvaakin. Lupaavat auttaa jäseniään esimerkiksi sairaustapauksissa, jos jäsen on joutunut erityisen vaikeaan taloudelliseen ahdinkoon. Työsuhteettomalle sellainen on eksoottista.