Laina-ajatus viikonlopuksi: We want you to feel possible. (Koko juttu täällä.)
Aihearkisto: normit
Turhat ja tarpeelliset tavarat
Tykkään haastaa itseäni pohtimaan, mitä tavaroita oikeasti tarvitsen. Kyse ei ole siitä, että haluaisin poistaa nämä tavarat kaikkien ihmisten käytöstä, vaan oman elämän optimoimisesta. Yhdelle tärkeä voi olla toiselle täysin turha. Vierastan ajatusta, että kaikilla ihmisillä/suomalaisilla/naisilla/miehillä/lapsilla pitää olla joitakin tiettyjä tavaroita. Usein sellainen ajattelu on peräisin markkinamiesten kynästä.
Olen huomannut, että elämäni on suorastaan miellyttävämpää ilman joitakin sellaisia tavaroita, joita aiemmin luulin joka kodin pakollisiksi varusteiksi. En tarvitse niitä enkä ole erityisen kiinnostunut ostamaan tai huoltamaan niitä. Olen siis luopunut niistä. Tällaisia tavaroita ovat esimerkiksi:
:: mikroaaltouuni (inhoan sitä osin haaleaa, osin tulikuumaa lopputulosta sekä ääntä)
:: kahvinkeitin (meillä on monta mutteripannua)
:: hiustenhoitoaine
:: melkein-hyvät vaatteet
:: sängynjalat
:: valtava astiasto
:: froteepyyhkeet (suosin ohuita puuvillaisia tai pellavaisia)
:: talouspaperi (käytämme kangasservettejä ja neulomiani rättejä)
:: nestesaippua (kuka sen keksi?)
:: monen sortin siivousmyrkyt (yksi hyvä riittää – ja sekin saattaa olla turha)
:: elmukelmu (emme tule toimeen)
:: teflonpannut (meillä on timanttipannut, joiden pohja ei kupruile)
Keksin jatkuvasti lisää tavaroita, joiden omistaminen tekee mieli kyseenalaistaa, lähinnä kai luovuutta kirvoittavan ajatusleikin vuoksi. Tarkoitukseni ei ole ryhtyä askeetikoksi, vaan luopua sellaisesta, jota ilman pärjäisin yhtä hyvin kuin nyt tai paremmin, jos ajattelisin vähän toisin. Viime aikoina olen pohtinut muun muassa seuraavien arkitavaroiden tarpeellisuutta:
:: erilliset yövaatteet (legginsit ja toppi toimivat käytössäni huomattavasti paremmin)
:: imuri (meillä on hyvä lattiaharja sekä lattiasieni)
:: jääkaappi ympäri vuoden (meillä on vanhanaikainen kylmäkaappi)
:: astiankuivauskaappi (meillä on astianpesukone)
:: dvd:t ja cd:t (pääosin katson netistä)
:: korkokengät (en totu)
:: viimeinenkin siivousaine (etikka ja ruokasooda riittäisivät ja olisivat monikäyttöisempiä)
:: työpöytä (kirjoitan nytkin sohvalla maaten)
:: deodorantti (kookosöljy on kokeilussa)
:: sampoo (ainakin vähentäminen helpottaisi elämää)
:: paperinenäliinat (miksei kankaisia?)
Toki meillä sitten on paljon sellaisiakin tavaroita, joita ei joka kodissa ole eikä tarvita ja joista en hevin luopuisi – ne ovat minulle elämänlaadun kannalta tärkeitä. Esimerkiksi
:: herätyskello (en halua katsoa kännykkää aamulla ensimmäisenä)
:: mutteripannu (hyvä kahvi)
:: taide
:: ompelukone
:: polkupyörä
:: kumisaappaat
:: perustyökalut
Tykkään myös esimerkiksi seuraavista omistamistamme tavaroista, vaikka ilmankin pärjäisin (kokeiltu on):
:: vedenkeitin
:: maidonvaahdotin
:: saumuri
:: auto
:: astianpesukone
:: niittipyssy
Jokapäiväisyyksien kyseenalaistamiseen liittyvä himoni ulottuu myös tavaroiden ulkopuolelle. Miksi syödä (yleensä teollisesti ja valitettavan epäinhimillisesti tuotettua) lihaa, jos siitä ei erityisemmin pidä? Miksi värjätä hiuksia, kun oma väri sopii omaan ihosävyyn todennäköisesti paremmin? Miksi ostaa, kun voi jättää ostamatta?
On tietysti mahdollista, että tämäkin on markkinamiesten keksintöä. Huomaan, että täsmälleen samaan aikaan oman kasvavan kiinnostukseni kanssa minimalismismista ja vähän kaiken vähentämisestä on tullut trendikästä. Missä se markkinarako on, en tiedä, mutta ehkä sekin vielä nähdään. Ainakin ammattijärjestäjien ammattikunta on syntynyt.
Nainen, koko ja tasa-arvo
Koulun diskossa minua ei juuri koskaan haettu tanssimaan. Jos haettiin, tanssiminen tuntui hassulta. Tälle saattoi olla monta syytä, mutta yksi oli ilmeinen: olin poikia päätä pidempi. Ja se ei oikein käynyt laatuun, ei poikien eikä minun mielestäni.
Luokan suosituin tyttö oli luokan lyhyin, sillä suuri osa pojista oli pieniä. Jo kymmenvuotiaat tiesivät, että tytön kuuluu olla poikaa pienempi, se on maailman järjestys. Ja minä parka olin pitkä! Siksi suhtauduin luokan poikiin kuin pikkuveljiin. En voinut ajatella heitä potentiaalisina pussailukavereina, vaikka pussailua tuli muuten alakouluikäisenä mietittyä.
En saanut keneltäkään rakkauskirjeitä, mutta olin se, joka äänestettiin luokan lehden päätoimittajaksi ja jonka opettaja pyysi puhumaan koulun kevätjuhlaan.
Yllättävän vähän puhutaan siitä, miten paljon fyysinen koko vaikuttaa lapsen ja sen myötä hänestä kasvavan aikuisen identiteettiin. Pitkät naiset kyllä puhuvat tästä; en tiedä, huomaavatko muut vaikutusta.
Jos jo alakoulussa oppii olemaan se tyttö, johon pojat suhtautuvat pikemminkin tasaveroisena isosiskona kuin potentiaalisena tyttöystävänä, se vaikuttaa varmasti myöhempään sukupuoliajatteluun. Jos taas on aina ollut se siro tyttö, jonka söpöyttä ihaillaan ja jota tanssitetaan ja halaillaan – sekin vaikuttaa.
Ainakin 90-luvun tytöt ja pojat noudattelivat toiveissaan ja käytöksessään aika tarkasti roolimalleja, joita voi hyvällä syyllä kutsua perinteisiksi. Jostakin me olimme niin oppineet. Identiteetti muotoutui sukupuolisessa pelissä, jossa tasa-arvoisuus ei ollut mitenkään ensisijainen kriteeri. Poikia pelottivat tytöt, joilla oli ääni ja mielipiteitä, lyhyt tukka tai liiallinen pituus. Sellaiset tytöt olivat ehkä ylimielisiä tai pelottavia tai itsetietoisia. Eivät naisellisia, tiedättehän.
Minun elämääni kokemus ulkopuolisuudesta on leimannut vahvasti. Olen iloinen siitä, etten ole ollut se sopivankokoinen, sylissä pyöriteltävä tyttö – yläasteikäisenä heitä oli paljon, he seurustelivat milloin kenenkin kanssa – ja olen siten joutunut miettimään paljon sitä, mitkä ovat omia, henkilökohtaisia vahvuuksiani, ja kenen ihailua kaipaan ollakseni olemassa.
Ryhdyin viimeistään yläasteikäisenä ajattelemaan ja kannattamaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Minun oli jollakin tavalla selitettävä se, että en ollut kovaa valuuttaa teinien pelissä. Aika nopeasti, pahimmista murrosiän kriiseistä selvittyäni, aloin kovasti ihmetellä aikani sukupuolten välistä dynamiikkaa, joka oli kuin Jane Austenin romaanista.
Me, niin sanotun tasa-arvoisen Suomen kolmikymppiset, olemme kasvaneet maailmaan, jossa suuri joukko tyttöjä on lapsesta saakka opetettu kohteen, ihailtavan, suloisen ja hellittävän paikalle. Toinen joukko tyttöjä – pitkät, lihavat, jollakin tapaa erilaiset – on aseteltu sivustakatsojiksi. (Heistä moni on myöhemmin hakenut paikkansa hauskuudella tai akateemisella pätemisellä.) Pojat on pantu koko homman yleisöksi, joka valikoi ja päättää asioista, mutta vähän passiivisella, lähinnä joukkovoimaan nojaavalla tavalla, sillä pojathan kuitenkin ovat laumasieluja, joita villit vaistot ohjaavat.
Tällaiset asetelmat jäävät päälle.
Niinpä en ole kovin yllättynyt siitä, että 1) kavereistani ainoastaan miespuoliset ovat edenneet urallaan jo alle kolmikymppisinä johtaja-asemiin, 2) tuntemani äidit jäävät lasten kanssa kotiin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä; isä saattaa haluta jäädä, mutta ”työtilanne ei anna myöten” ja 3) ihan järkevillekin naisille on erittäin tärkeää löytää itseään pidempi mies (en usko, että suomalaiset tässä eroavat juurikaan britti- ja yhdysvaltalaisnaisista, jotka tutkimuksen mukaan haluavat pidemmän miehen ”tunteakseen olonsa naisellisiksi ja suojatuiksi”).
Siitäkään en ole ihmeissäni, että sinkkunaisilta kysellään niin hanakasti heidän miessuhteistaan. On aivan tavallista, että pitkään yksin eläneelle naiselle todetaan, että hän on ”liian vaativa” ja että ”pitäisi laskea rimaa” (siis muuttua normaaliksi, hyvänen aika!). Ajatus ilmeisesti on se, että koulutetun kolmekymppisen naisen pitäisi onnen ja normaalin yhteiskunnallisen aseman saavuttaakseen ottaa rinnalleen mies, joka voi oikeastaan, loppupeleissä, olla kuka tahansa. Kunhan on mies.
Sellaista tasa-arvoa Suomessa vuonna 2014.
yritän ymmärtää
yksi toivoo elämältä kekkereitä ja konsertteja (huulipunaa ja nousuhumala, elämän pirskahteleva koreus)
toista juhlat kalventavat sisältä käsin (palleaan juuttuvat sanat, kylmä hiki, ihmispaljouden paniikki)
yksi säästää kaiken sillä sitä voi tarvita (take away -astioita eväsretkille, keittiönkaappeja tuntemattomiin huoneisiin)
toiselle paljous ei jätä tilaa hengittää (tavarat ovat sisuskaluja)
yksi herää aikaisin sillä se on luonnollista (onhan työ!)
toinen on yöperhonen, kissa tai lepakko (hän ei lypsä lehmiä)
yksi menee lukkoon neuvoista (sun kannattais)
kun toinen saa niistä ideoita (niin kannattais!)
yksi pelkää hiljaisuutta (se on yksinäistä)
ja toinen vihaa kaikkea ääntä (se kiihdyttää)
yksi rakastaa eläimiä (pitää niitä kodissaan)
toinen rakastaa eläimiä (haluaa vapauttaa ne)
yhden ovet ovat aina auki (mitä olisi elämä ilman ystäviä)
toinen ei kutsu kotiinsa koskaan (se on sielu johon ei saa tunkeutua)
yksi jännittää työtehtävää kolme viikkoa (pystynkö siihen)
toinen muistaa minuuttia vaille että sellainen on (mitä ne muut stressaa)
yksi ei kerro mitään kysyttäessä (ei niitä oikeasti kiinnosta)
toinen loukkaantuu jos ei kysytä (mitä itsekeskeisyyttä)
yksi pyöräilee aina kypärä päässä (miksi kukaan on ilman)
toiselle elämä on riskien ottamista (uhkia on kaikkialla)
ja kaikki he, yhdet ja toiset,
toimivat omista lähtökohdistaan
rakastavat omista lähtökohdistaan
ja siksi, usein
he kompastuvat arvostelun aukkoihin
putoavat ymmärtämättömyyden suohon
ryhtyvät lopulta sotaan
turhista asioista
Vaihtoehto small talkille
Jos en olisi se mikä olen, voisin olla kampaaja. Se oli minun toinen haaveammattini lapsena (toinen oli kirjailija, joka yleisen hyväksyttävyyden ja koulutusmahdollisuuksien vuoksi muuntui toimittajaksi).
Minulla on vaihtoehtoammattiani varten liikeidea, jota silloin tällöin hellin mielessäni. Se on Salon Silent, Hiljainen salonki – kampaamo, jossa kukaan ei kysy asiakkaalta tulevista lomasuunnitelmista eikä perheen kuulumisista eikä kerro omasta avioerostaan eikä lapsensa uimaan oppimisesta. Hiljaisessa salongissa saa istua rauhassa, yrittämättä.
Puhumisessa ei ole mitään pahaa, mutta kuulun itse niihin ihmisiin jotka mieluummin ovat hiljaa kuin juttelevat niitä näitä, minun näkökulmastani joutavia. Kaipaan hiljaisuutta rentoutuakseni. Kampaajat, kosmetologit ja mikä pahinta, hierojat, ovat kuitenkin usein ohjelmoituja jorisemaan joutavia. Se siitä rentoutumisesta! Hätäännyn usein heidän puolestaan siitä, kuinka monta kertaa päivässä he joutuvat viihdyttämään asiakkaitaan samoilla anekdooteilla.
On mahdollista, että he eivät koe sitä lainkaan raskaaksi, ja suorastaan todennäköistä on se, että he nauttivat päivän aikana kuulemistaan erilaisista näkökulmista asioihin. Ainakin, jos he ovat puheliasta, avointa, ei-liian-herkkää tyyppiä. Kaikki eivät kuitenkaan ole. Minä esimerkiksi kerään itseni joka kerta jaksaakseni kohdata kampaajan, eikä tämä johdu hiuksista.
Tähän mennessä introvertille sopiva ratkaisu on ollut vaihtaa kampaamoa tasaisin väliajoin. Tuntematon kampaaja ei läheskään yhtä innokkaasti ryhdy juttusille henkilökohtaisista asioista, saati arvostelemaan huonoja hiustenhoitotapoja. Huono puoli on se, että kelvollinen kampaamo pitää joka kerta erikseen etsiä, eikä koskaan tiedä mitä saa. Niin työn jälki kuin hetken miellyttävyys voivat olla aivan mitä tahansa.
Liikeidealleni on siis yksinkertainen syy. Haluaisin itse asioida Salon Silentissä. Siellä saisivat kaikki olla omia vaitonaisia itsejään ilman yhtään huvittunutta hymyreaktiota.
Jään odottamaan sitä aikaa, kun kirjoittamisesta ei enää kukaan halua maksaa mitään.
Viisas ei vastaa sähköposteihin
Lähestyn melkein aina potentiaalisia haastateltavia ensin sähköpostitse. Ajattelen olevani kiltti ja helpottavani molempia osapuolia: Haastateltava saa käsityksen siitä, mihin häntä pyydän, ja myös mahdollisuuden kieltäytyä. Itse vältyn häiritsemästä ihmisiä hankalissa paikoissa ja saan sähköpostitse sovittua mustaa valkoisella.
Useimmat ihmiset vastaavat toimittajan sähköposteihin, yleensä nopeasti ja ystävällisesti. On kuitenkin tietty porukka ihmisiä (yleensä aina miehiä), jotka eivät vastaa mitään. Koskaan.
Kylläpä se ärsyttää. Ei vastaa minun viestiini, siis minun! Hankaloittaa työtäni, mokoma! Varmasti ylimielinen tyyppi!
Törmäsin tänään Eric Barkerin blogipostaukseen, jossa hän lainaa Tim ”Neljän tunnin työviikko” Ferrissin tehokkuusohjeita. Se muistutti, että nämä sähköpostihiljaiset ovat ehkä muita viisaampia, mitä tulee työn tuottavuuteen.
Toisin kuin minä, he ehkä
- keskittyvät olennaiseen – siihen, mikä heidän työssään on tärkeää (ilmeisesti se ei ole haastatteluissa näkyminen)
- eivät selaa sähköpostia koko ajan
- antavat itsensä olla offline
- eivät suostu reagoimaan kaikkeen, mitä meili työpäivän keskelle sylkee – edes sen vertaa, että lähettäisivät satunnaiselle toimittajalle sähköpostin, jossa kiittävät kiinnostuksesta ja kohteliaasti kieltäytyvät haastattelusta.
Kun kaikilla on kiire ja pitäisi priorisoida, ehkä vastaamatta jättäminen on hyväkin tapa karsia tärkeät viestit ei-tärkeistä. Kaikkeen reagointiin menee aikaa ja energiaa.
Ehkä pitäisi ottaa oppia. Sillä totta on tämä: Ne ihmiset, jotka todella haluavat tavoittaa heidät, soittavat perään. Niin minäkin.
Ylimielisen vaikutelman antaminen saattaa olla pieni hinta niistä tunneista, jotka nämä (mies)henkilöt kategorisella vastaamattomuudella elämässään säästävät.
Pullamössösukupolvi unelmatyön perässä
Yläasteen historianopettajani tapasi kutsua meitä pullamössösukupolveksi. Hän oli oikein hyvä opettaja, mutta tämän termin pedagogiikasta en ole vakuuttunut. Mieleeni tulee lähinnä, että jotakin siinä oli kerrottu meidän kaikkinaisesta laiskuudestamme, kun pullakin piti mössönä saada suuhun.
Sama ajatus on seurannut ikäluokkaani myöhemminkin. Hesarissa oli reilu kuukausi sitten juttu otsikolla Vain unelmatyö kelpaa suomalaisnuorille. Jo otsikko oli tutkimustuloksiin verrattuna kummallinen (nuoret arvostivat esim. rahaa yllättävänkin paljon), eikä asenne tekstissä muutenkaan tuntunut järin rakentavalta (pahoittelen epämääräisyyttä – en pääse enää lukemaan juttua). Toimittaja haastatteli nuorta start up -yrittäjää ja piti tärkeänä mainita, että hän oli töissä sukkasillaan. Kuulin historianopettajani äänen. Kehtaavatkin etsiä unelmatyötä, ja vielä sukkasillaan! Ryhdistäytyisivät!
Jutun ilmestymispäivänä haastattelin HelsinkiMission kansalaistoimintaa johtavaa Henrietta Grönlundia Sivistys-lehteen. Keskustelimme Hesarin artikkelista pitkän tovin. Hän kertoi vapaaehtoistyötä käsittelevästä väitöstutkimuksestaan käyvän kyllä ilmi, että nuoret haluavat tehdä itselleen merkityksellistä vapaaehtoistyötä, mutta hän ei pitänyt sitä mitenkään ristiriitaisena epäitsekkäiden tavoitteiden kanssa. Onko siinä jotakin pahaa, että nuori lähtee Intiaan vapaaehtoistyöhön, koska kokee sen merkitykselliseksi, hän kysyi. Samaa voi kysyä palkkatyön osalta. Eikö ole arvokasta etsiä unelmatyötä?
Ilkka Halava ja Mika Pantzar tulkitsevat EVA:n raportissa 2000-luvun alussa täysi-ikäistynyttä ja sitä nuorempaa väkeä niin, että he (me) ovat kasvaneet kuluttaja-arvojen, eivät tuottaja-arvojen ympäröiminä. Näin ollen heidän arvomaailmassaan kaikista arvostetuimpia asioita eivät ole pitkäjänteisyys, paikallisuus, ahkeruus, lojaalius tai kyky ostaa materiaa, kuten edellisellä sukupolvella. Kuluttaja-arvojen keskellä kasvanut on opetettu ja oppinut korostamaan pikemminkin omaa hyvinvointia, autonomiaa, uuden luomista, globaaliutta ja merkityksellisyyttä (itselle, muille). (Osa tulkinnoista on omiani; tunnistin tutkijoiden näkemykset hyvin.) Heidän ajatuksensa ovat virkistäviä, koska niistä puuttuu opettavainen asenteellisuus uutta ja nuorempaa kohtaan – siis se kovin tavallinen tyyli, että nuori sukupolvi pitää nyt opettaa tavoille ja kunnon ihmisiksi.
Halava ja Pantzar pohtivat, miten sukupolvi, joka on kasvanut kuluttajiksi, voisi olla parhaiten hyödyksi yhteiskunnalle. Hekään eivät pidä ristiriitaisena sitä, että ihmiset tekevät itselleen merkityksellisiä asioita ja samalla hyödyttävät muita. Nämä asiathan palvelevat ihannetilanteessa samaa päämäärää.
Historianopettajani puhe pullamössösukupolvesta liittyi oletettavasti juuri siihen, että minun sukupolveni on edellistä huonompi tekemään velvollisuudentunnosta sitä, mitä käsketään. Hän oli siinä ihan oikeassa: velvollisuus ei motivoi meitä. Ympärilläni on yhä nyt aikuisena paljon suunnilleen ikäisiäni ihmisiä, jotka kokevat, että edeltävien sukupolvien huolella rakentamat toimistot ja kellokorttijärjestelmät vain kahlitsevat ja rajoittavat, tekevät kaikki uudet ajatukset mahdottomiksi. Pelkkä velvollisuudentunto ei riitä viettämään päiviä niiden keskellä.
Aika pitkään ikätovereilleni on historianopettajan hengessä hoettu, että pitää tottua vaan, sitä se elämä on. Aja autolla töihin, leimaa kellokortti ja palaa kaupan kautta omistuksessasi olevaan rivitalokotiin, jotta olet kunnon kansalainen (ja pidä herran jestas kengät jalassa, kun olet töissä). Entä jos ihminen on 35 eikä ole tottunut? Entä jos 40 tai 45, 50 tai 55? Kuinka kauan pitää yrittää sopeutua edellisten sukupolvien arvoihin ja uskoa, että kyllä he vaan tiesivät meidänkin puolestamme?
Luulen, että on aika myöntää, että ei tämä sukupolvi tästä muutu. Nyt työelämänsä alussa olevan porukan kaikkinaiseksi hyödyntämiseksi on keksittävä uusi, parempi raami työnteolle. Meidän osamme kuitenkin on ratkaista maailman viheliäisimpiä ongelmia (esimerkiksi ilmastonmuutos ja globaali epätasa-arvo). Siirryttäköön siis osoittelevasta ja sukupolvia arvottavasta puheesta pohtimaan yhdessä sitä, miten tämä tapahtuu ja miten kaikenikäiset motivoidaan siihen. Aikaa ei ole loputtomasti.
Ainahan voit ryhtyä yrittäjäksi
Yrittäjyys on nykypuheissa ihannoitua toimintaa. Se on unelmien toteuttamista, jota arvostetaan. ”Olisipa ihanaa jos voisi vaan…”, aloittaa moni vakaa palkansaaja keskustelun unelmaansa toteuttavan yrittäjän tai yrittäjyyttä harkitsevan kanssa.
Mahdollisesti tästä syystä moni ryhtyy yrittäjäksi aika ruusuisin perustein. Eikä siinä mitään – jos ei haittaa se, että yrittäjä voi löytää itsensä erittäin kusisesta rahatilanteesta suhteellisen helposti.
Kolmen vuoden yrittäjä- ja yli kymmenen vuoden freelancer-kokemuksella tekee mieli sanoa: ennen yrittäjäksi (tai freelanceriksi) ryhtymistä kannattaa valmentautua yrittämisen todellisuuteen niin hyvin kuin voi. Se on mahdollista eikä poista unelmien toteuttamisen aspektia. Valmentautuminen on sitä tärkeämpää, mitä enemmän oma ja perheen elanto on yrittämisestä kiinni. Se kannattaa, vaikka yrittäjyys tai freelancerius ei olisi itse valittua.
Sillä vaikka me olemme tosi ihastuneita kivijalkakukkakauppoihin ja suomalaisten suunnittelijoiden luomuksia myyviin vaateliikkeisiin ja Rytmissä istuviin luovan työn tekijöihin, mikään näistä ei ole erityisen helppo tapa ansaita elantoa.
Moni tietää tämän periaatteessa mutta ei ymmärrä sitä käytännössä. He ehkä ajattelevat: ”Lehtijutusta maksetaan 400 euroa. Se on aika hyvin. Jos henkilö x tekee kaksi juttua viikossa, hän tienaa 3200 euroa kuussa, mikä on varsin mukavasti aika vähällä työllä. Onnenpekka!”
Valitettavasti tämä on palkansaajan logiikkaa, jota ei lainkaan voi soveltaa yrittäjyyteen (tai freelanceriuteen, joka on lopulta sama asia). Tämä siitä syystä, että palkansaaja maksaa työnantajalleen ainakin puolitoista kertaa palkkansa verran. Hänelle maksetaan kaikenlaista eläkkeestä työterveyshuoltoon, työhuoneesta ateriatukiin. Ja lomat tietenkin.
Yrittäjä on oma työnantajansa. Siitä seuraa yrittäjän logiikkaa.
Jos myyt palveluasi tai tuotettasi suoraan yksityiselle ihmiselle, olipa kyse jumppatunnista tai kukkakimpusta, tuotteen hinnasta 24 prosenttia menee ensin ihan suoraan verottajalle arvonlisäveron muodossa. Siis kympin kimpusta jää reilu 8 euroa.
Jos et itse tuota tuotetta, sinun on ostettava se jostakin, eikä se ole ilmaista. (Tämä lienee selvää.) Jäljelle jäävästä voitto-osuudesta 23,3 prosenttia menee yrittäjän pakolliseen eläkemaksuun. Se on lähes neljäsosa. Sitten on varattava jotakin (ihan merkittävää) vuokriin, sähköihin, vakuutuksiin ja laitteisiin ja niiden ylläpitoon. (Esimerkiksi Suomen freelance-journalistit ry laskee, että sivukuluihin menee noin 50 prosenttia laskutuksesta.) Vasta näiden kulujen jälkeen viivan alle jää verotettava tulo, josta lähtevät ennakkoverot.
Jos lisäksi haluaa nauttia palkansaajan normaalitilanteesta, siis yhdestä palkallisesta lomakuukaudesta, raha siihen on tienattava yhtenätoista muuna kuukautena. (En nyt tässä edes puutu lomarahoihin, joihin useat palkansaajat ovat Suomessa tottuneet.) Jos on työntekijöitä, sama kertautuu.
Todellisuus on tämä: Yrittäjä ei saa euron euroa, jos ei osaa tai saa myytyä itseään. Siis jos vaikka väsyy tavallista vakavammin. Ei vaikka olisi unelmahommissaan ja kaikki ihmiset kehuisivat ja ihailisivat koko ajan.
Sen sijaan veroja hän joutuu maksamaan myös, vaikka ei myisi mitään, koska on ennakkoperintärekisterissä. Samoin hän maksaa yrittäjän eläkevakuutusta (kertasumma voi olla vaikkapa 900 euroa). Hän joutuu maksamaan, jos joutuu äkillisesti hoidattamaan jotakin sairautta (tai sitten hän voi mennä terveyskeskukseen, josta hän joutuu maksamaan menetetyn työajan muodossa). Hän joutuu maksamaan, jos tietokone tai viileäkaappi – tai mitä nyt sitten hänen yrityksessään ikinä tarvitaankin kipeästi – menee rikki.
Sellaista se on, oikeasti. Eikä se haittaa. Minä rakastan yrittämistä ja se sopii minulle juuri nyt hyvin. Mutta olen huolissani. Pelkään, että yrittäjämyönteisestä ja innovatiivisesta ikäluokastani poikkeuksellisen suurella osalla ei ole kummoistakaan turvaa tilanteessa, jossa he sairastuvat tai jäävät eläkkeelle – vain siksi, että yrittäjän logiikka on useimmille vierasta eivätkä he ole koskaan tulleet ajatelleksi, että yeliä pitäisi maksaa itse. Tällaisia asioita ei ole opittu koulussa eikä niitä ole edellinen sukupolvi osannut opettaa. Niitä eivät tunne monet työvoimaviranomaisetkaan.
Tunnen monia freelancereita, jotka ovat kuvitelleet, että heille on maksettu esimerkiksi kymmenen vuoden aikana saaduista palkkioista eläkettä. Ehkä he ovat luottaneet siihen, että toimeksiantaja huolehtii. Ei huolehdi. Ei ole maksettu.
Yrittäminen on ihanaa, mutta tietämättömyys, varaukseton ihailu ja hyvää tarkoittava arvailu ovat yrittäjälle vaarallisia seuralaisia. Toivottavasti nykykoulussa jo kerrotaan jotakin yrittämisestä.
P.S. Törmäsin tänään sopivasti Design Sponge -blogin Grace Bonneyn radio-ohjelmaan, jossa hän paljastaa 12 asiaa, jotka olisi ollut hyvä tietää ennen yrityksen perustamista. Kannattaa kuunnella. Näkökulma on lohdullisen amerikkalainen.
Vaihtoehdottomuuden vapaus
Jos vaatteesi huutelevat kaipaavasti kaapistasi joka kerta kun avaat sen, kärsit samasta ongelmasta kuin minä ennen: sinulla on ihania vaatteita, ehkäpä ihan kohtuullinen määrä, mutta monet niistä haluaisivat tulla puetuiksi enemmän kuin lopulta tulevat.
Olen ratkaissut ongelman. Ratkaisulla on kolme osaa.
1) Seuraavan asian tiedostaminen: Vaatteilla ei ole tunteita, vain niiden käyttäjällä on. Vaatteiden kaipaava huutelu kertoo sinun tunteistasi – esimerkiksi harmista tai häpeästä, joka aiheutuu siitä, että on tullut ostettua itselle vääränlainen vaikkakin ihana vaate.
2) Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi (Atena 2013) lukeminen. Se kertoo selkokielisesti, järkeenkäyvästi ja hauskasti, miten vaatekaapista tulee sellainen, joka ei aiheuta edellä kuvattuja tuntoja aina kun sen avaa. Saramäen ohjeita noudattamalla vaatekaappiin jäävät vain ne itselle sopivat ihanat vaatteet. Iso plussa: samalla tulee helposti oltua ekologinenkin, tai ainakin ekologisempi kuin ennen.
3) Käyttövaatekaapin rankka karsiminen. Paino sanalla käyttö-. Kaikesta ei tarvitse luopua, vaan ideana on rajoittaa juuri sillä hetkellä käsillä olevia vaihtoehtoja.
Kokonaisuudessaan ratkaisu on siis kovin yksinkertainen. Se kiteytyy siihen, että vaatteita on kaapissa kerrallaan melko vähän. Vähät vaatteet on varaa valita tarkasti, asukokonaisuudet huomioiden. Ja tadaa: olet aina omasta mielestäsi kivasti ja sopivasti pukeutunut.
Kolme vuotta sitten muutimme edellistä pienempään asuntoon ja totesimme, että jos tilaa on alle 50 neliötä ja ihmisiä kaksi, ei ehkä ole syytä pitää 12 hengen astiastoa. Luopuessamme astioista tajusin, että juuri tai ainakin lähes samanlaisia yksilöitä on naurettavan helppo hankkia tilalle sitten, kun (tai ehkä jos) niitä tarvitaan. Luopuminen on paljon työläämpää. Tämä pätee myös vaatteisiin ja melkein kaikkeen tavaraan, pois lukien tosi tärkeät muistoesineet.
Ihastuin Saramäen kirjaan hyvän filosofian mutta myös kirjaa varten tehdyn huolellisen tutkimustyön tähden. Haastattelinkin kirjailijaa Kirkkoon ja kaupunkiin muutama viikko sitten.
Saramäellä on myös oivallinen blogi, jonka vakiolukijaksi olen vasta nyt tajunnut ryhtyä. Sen kautta olen löytänyt monta muuta kiinnostavaa blogia samasta aihepiiristä (esimerkiksi Sopivasti ja Minimalismin ilo; myös kirjailija Laura Honkasalon Sininen kirjahylly sivuaa järkevää kuluttamista). En näköjään ole ainoa, jota ahdistaa loputon vaihtoehtojen määrä mitättömissä asioissa. Liioitellun vaatekaapin lisäksi koruja on sata, purkkeja ja purnukoita kymmeniä ja lisäksi kasoittain mattoja, verhoja, lakanoita, pyyhkeitä, oudonvärisiä sukkia ja sen sellaista. Ja kaikkea pitäisi ehtiä käyttämään!
Usein olen kuullut väitettävän, että vaihtoehtojen kirjo on rikkaus. Olen uskonutkin sen. Mutta mitä tapahtuu, kun kokeilee vaikka ruokien suunnittelua viikoksi kerrallaan? Mikä vaihtoehdottomuuden vapaus! Hämmentävä tunne 80–90-luvuilla kasvaneelle.
Rinna Saramäki huomauttaa viisaasti kirjassaan, että viime kädessä esineiden säilyttäminenkin maksaa. Ainakaan helsinkiläisen ei kannata käyttää käyttämättömän, ehkä jopa ahdistavan, tavaran säilömiseen kovin monta neliötä.
Taannoin laajesin vaatekaapin karsimisfilosofiaa vessan purnukoihin, ja jotenkin oudon vapauttavalta tuntui todeta ääneen, että kymmenen vuotta sitten avatun aurinkorasvan jämän voi todella heittää pois. (Jennin Arkijärki -blogissa on käynnissä haaste juuri tähän liittyen.)
Karsimisessa on ainoastaan se vika, että siihen voi jäädä koukkuun. Kunhan ilma vähän lämpenee, aion käydä täyteen ahdetun vinttikomeron kimppuun…
Suomalainen maahanmuuttaja
Katsoin tällä viikolla Mika Ronkaisen dokumentin Laulu koti-ikävästä (Areenassa vielä kolme päivää). Se oli paras suomalainen elokuva, jonka olen nähnyt ehkä koskaan.
Leffa kertoo Kai Latvalehdosta, osan lapsuudestaan Ruotsissa viettäneestä suomalaisesta, joka aikuisiällä tajuaa, kuinka paljon tämä yksi hänen valintansa ulottumattomissa oleva asia on vaikuttanut hänen kokemukseensa elämästä.
Suomessa on yhä enemmän hänen kaltaisiaan: suomalaisia, jotka ovat asuneet lapsuutensa ulkomailla. Se on voimavara. Kerron, miksi.
Heille moni asia ei ole lainkaan niin itsestään selvä kuin meille, jotka olemme kasvaneet suomalaisiin normeihin ja totuuksiin. Sellaisiin, että on aivan normaalia olla puhumatta bussissa vierustoverille edes silloin, kun pitäisi jäädä pois (käsineiden pukeminen riittää, tiedättehän).
Kuten Kai Latvalehto, moni heistä vaikuttaa tuntevan olonsa aina hiukan ulkopuoliseksi. He eivät ole oppineet käsinekoodeja, eivät ole imeneet niitä itseensä sienten tavoin. He ihmettelevät sellaista. He eivät oikein ole suomalaisia mutta eivät toisaalta sitten lapsuudenmaalaisiaankaan.
Olen perehtynyt tähän asiaan nyt 13 vuotta, sillä elän ulkomailla kasvaneen suomalaisen kanssa.
Minulle on aivan selvää, että käyn silloin tällöin vanhoilla kotikulmillani, siellä missä kävin koulua, siellä missä vietin kesiä, siellä missä juostiin serkkujen kanssa rappusissa ja paistettiin lättyjä. Se ei ole vaikeaa. Näihin paikkoihin pääsee bussilla tai junalla. Kaikki Suomessa 80-luvulla lapsuutensa viettäneet voivat jakaa kokemuksen järvien rannoista, rintamamiestaloista, vastaleikatun ruohon tuoksusta, mansikka-ajan alkamisesta ja pakkautumisesta talvihaalareihin, luistinten kiristämisestä sormet hyydyttävässä pakkasessa koulun kentän laidalla ja koulun kellon äänestä.
Muualla kasvanut ei voi. Ei vaikka hänen nimensä olisi Matti Möttönen. Hän on kotoisin muualta, muistelee toisenlaisia. Televisiossa oli erilaiset mainokset, kaupassa toiset karkit, arjessa erilainen rytmi. Koulussa lapset kättelivät.
Lapsuusiän lopussa Suomeen muuttaneet sanovat tyypillisesti, ettei juuri tehnyt mieli puhua taustastaan sen jälkeen, kun siitä sai ensimmäiset kerran kuulla karvaasti. Sillä kaikki (?) saavat, ovat saaneet. Suomalainen on oppinut, että rajojen ulkopuolelta tulee uhka.
Aikuisena Suomessa kasvaneet suhtautuvat Matti Möttösen kokemukseen ihailevasti: sinähän osaat kahta kieltä! Mutta ulkopuolisuutta ei tajua kukaan. Sinähän olet ihan samanlainen kuin mekin!
Ei taida olla mahdollista selittää – tai edes tietää – mikä vaikutus on sillä, että Matti Möttönen ei ole lapsena koskaan kuullut hiihtoselostusta televisiosta, ja ettei se herätä hänessä mitään nostalgisia tunteita. Matti Möttönen ei osaa luistella. Möttönen ei ole imenyt sellaista ajatusta, että Suomi on maailman paras maa ja että on lottovoitto syntyä Suomeen. Tai jotain toista ajatusta, josta en osaa antaa esimerkkiä, koska se on minulle niin itsestään selvä.
Kuitenkin: Kolmannen kulttuurin kasvatit olisivat tarpeellisia tulkkeja moneenkin tilanteeseen, joita tämä globalisoituva maailma tarjoilee. He kiinnittävät usein huomiota toisiin asioihin kuin me täällä kasvaneet. He katsovat tätä maata kuin maahanmuuttajat – hehän ovat maahanmuuttajia, joilla on supisuomalainen nimi. Toisaalta he osaavat katsoa tätä maata myös kuten suomalainen perusjamppa, koska he ovat sellaisten lapsia ja lastenlapsia.
Englanniksi tällaisille ihmisille on nimikin: third culture kid. He kuuluvat kolmanteen kulttuuriin, joka ei ole heidän passikulttuurinsa (ja vanhempiensa kulttuuri) eikä toisaalta asuinmaansa kulttuurikaan. Suomeksi ei taida olla vakiintunutta vastinetta (en ota lukuun matkalaukkulasta, joka tuntuu ulkoa päin määritellyltä). Suomessa ulkomailla vietetty lapsuus redusoituu muotoon: sinähän osaat ruotsia/ranskaa/portugalia!
Mutta kieltä voi opiskella koulussa. Kulttuurisia normeja ja huomaamattomia ajattelutapoja ei.
Eräs kolmannen kulttuurin kasvatti kertoi, että Suomeen muutettuaan häntä ihmetytti eniten se, kuinka ihmiset jatkuvasti syljeksivät kaduille. Oletko koskaan huomannut?
Laura Pörsti 