Tapojen muuttamisen voima

Nokonuuka-blogi teki juuri huomion logiikasta, jolla tyhjät hyllyt alkavat näyttää täysiltä. Se menee seuraavasti: Kun olet vähentänyt vaikkapa keittiötavaraa laatikkokaupalla, aluksi hyllyt näyttävät väljiltä. Kun menee vähän aikaa – ehkäpä vain puoli vuotta – ne alkavat taas näyttää täysiltä, vaikka tavaraa ei ole tullut lisää. Tulee tunne, että mitään ei voi ostaa siksi, että hyllylle ei mahdu.

Normaalin käsite siis muuttuu, ja vaikuttaa siltä, että vieläpä aika nopeasti. Kun totun hyllyyn, josta on helppo napata mitä tahansa milloin tahansa, muu alkaa tuntua mahdottomalta tai oudolta.

Huomio on kiinnostava, koska sitä voi helposti soveltaa mihin tahansa muuhunkin asiaan. Ajattelinkin kokeilla tavan muuttamisen voimaa mummolle soittamisessa.

Olen nyt syksyllä viettänyt melkoisesti aikaa 93-vuotiaan isoäitini kanssa 400 kilometrin päässä kotoani, mutta kun palaan arkeen, soitan mummolle hyvin harvoin. Olen ylipäätään surkea soittelija. Kuitenkin mummolassa ollessani huomaan selvästi, että puhelut ovat lähes liikuntakyvyttömälle mummolle tärkeitä, joskus suorastaan päivän kohokohtia. Miksi siis en soittaisi?

Toiveeni on, että onnistun vähä vähältä muuttamaan normiani asiassa. Nykyinen normaalini on, että soitan mummolle silloin, kun olen menossa tapaamaan häntä, en juuri muulloin.

Nyt päätänkin, että soitan mummolle vaikkapa edes kerran parissa viikossa. Päätöksen (ja sen, että olen nyt kirjoittanut sen tähän) voimalla asia pysyy toivoakseni mielessäni. Kun olen onnistunut uudessa tavassani parin kuukauden ajan, ennustan sen muuttuneen minulle normaaliksi. Siinä kohtaa olisi iso askel lopettaa soittelu kokonaan.

Saa nähdä, miten käy.

Pieni koti on hyvä vaihtoehto

Kävin viime viikolla erään viisihenkisen perheen ihanassa kodissa. Se oli viihtyisä, kodikas ja kekseliäs eikä pursuillut tavaraa. Toisaalta se ei ollut minimalistinen sellaisella kalsealla, valkoisella tavalla kuin sisustuslehtien lukaalit. Siellä oli kaikki, mitä tarvitaan.

Kodissa oli yksi erityisen kiinnostava piirre. Sen koko oli 48 neliötä. Se oli siis samankokoinen kuin minun kaksihenkisen perheeni kaksio.

Perheen sisustusvinkit voi lukea ja Mari Mäkiön ottamat kuvat katsella marraskuussa ilmestyvästä Huilista (kannattaa tilata jo nyt!).

Kaikki kiinnostava ei kuitenkaan mahtunut lehteen. Jäin pohtimaan esimerkiksi sitä, miksi viisihenkisen perheen asumista alle 50 neliössä pidetään yleisesti hyvin outona. Sen sijaan kaksihenkisen perheen asuminen vaikkapa sadassa neliössä on ihan normaalia.

Sehän on pähkähullua. Etenkin Helsingissä joudumme tekemään aika paljon töitä voidaksemme kustantaa asuinneliöt – myös ne, joissa hyvin harvoin ehdimme oleskella. Lisäksi joudumme sisustamaan ja lämmittämään myös vähällä käytöllä olevat huoneet. Asuntojen lämmitys vaikuttaa eniten yksittäisen ihmisen hiilijalanjälkeen, mutta ilmeisesti emme oikein ymmärrä, kuinka paljon energiaa (ja siis rahaa) kotien lämmitys nielee.

Voisi kuvitella, että aika suuri osa ihmisistä asuisi mieluummin vähän ahtaammin ja tekisi vähemmän töitä, jos sellaista kysyttäisiin.

Pikkuasunnon perhe, jossa äiti opiskelee, pystyy asuntonsa koon takia asumaan ihastuttavassa vanhassa asunnossa Helsingin elävimmässä kaupunginosassa. Kouluikäiset pojat ovat kovia pelaamaan jalkapalloa ja pääsevät harrastuksiin itse, kävellen. Ei tarvitse viettää monta tuntia päivässä autossa tai julkisissa tylsistyen. Puistoja, kirjasto ja kahviloita on kivenheiton päässä.

Loputtomasti tavaraa pieneen asuntoon ei tietenkään mahdu, mutta aika tyhmää on kyllä ostaa asuinneliöitä Helsingistä varastotilaksi.

Senkin tämä perhe todisti, että kolme yli viisivuotiasta lasta pärjää yhdessä huoneessa vallan hyvin, kun järjestelyt ovat selvät. Yleistä on ainakin omassa tuttavapiirissäni ollut, että heti uuden vauvan syntyessä muutetaan sellaiseen asuntoon, jossa kaikille on oma huone. Miksei se sellainenkin, niin kuin mummoni sanoisi, mutta kiva olisi, jos vaihtoehtokin olisi ihan normaali idea.

Onneksi pienistä kodeistakin nyt puhutaan entistä enemmän. Vähien neliöiden eduista kirjoitti juuri Minimalismin ilo, ja kesällä samaa aihetta pohti Sopivasti. 30 neliössä puolisonsa ja lapsensa kanssa asuva Toni Vaahtera antoi puolestaan Minimalisti-blogissaan juuri vinkin, joka säästää sängyn verran tilaa. Ja ei: se ei ole parvi.

Kahdeksasta neljään

Kotikulmillani Haagassa on lähiaikoina avautunut kaksi uutta liikeyritystä, kahvila ja vintagekauppa, jotka mainostivat avattuaan kaupunginosan Facebook-ryhmässä. Kumpikin kertoi sulkevansa arkisin kello 16 tai 17.

Yllätyin siitä, että kohtuullisen hiljaisella paikalla sijaitsevat, sisään käveleviä asiakkaita tarvitsevat yritykset olivat ajatelleet voivansa pärjätä olemalla auki aikana, jolloin potentiaaliset asiakkaat ovat pitkälti töissä. Sitten oivalsin, että ehkä yrittäjät ovatkin kuten minä: eivät ole osanneet irrottaa mielestään kahdeksasta neljään -kaavaa, vaikka saavat itse päättää työaikansa.

Syksyn alussa ajoin säännöllisesti Helsingin ja Etelä-Pohjanmaan väliä. Ajoajankohta piti miettiä tarkkaan, koska väärään aikaan ajaessani silmäni alkavat lupsua väkisin kiinni. Totesin, että ainoa mahdollisuus turvalliselle ajamiselle on aamu tai aamupäivä. Samalla harmittelin, että täsmälleen sama aika olisi parasta työaikaa; iltapäivällä en useinkaan saa kummoisia aikaiseksi. Olen lähes aina noin klo 13–15 väsynyt – liian väsynyt ajamaan ja mieleltänikin uupuneimmillani.

Harmittelin tätä aikani, kunnes tajusin jotakin tärkeää työajoistani ylipäätään. Miksi yritän niin kovasti olla tehokas sellaiseen aikaan, kun se harvoin kovin hyvin onnistuu? On kummallista, että ihminen, joka voi määritellä itse työaikansa, pyrkii niin sitkeästi asettelemaan sen täsmälleen samanlaiseksi kuin kaikilla muillakin.

Lopulta päädyin jakamaan päiväni kahtia. Lounastan puolison kanssa yleensä yhden paikkeilla (hänellä on samankaltainen rytmi) enkä yritäkään kiirehtiä heti takaisin töihin. Juttelemme, käymme usein molemmat lyhyillä päiväunilla, juomme kahvit. Sen jälkeen, siinä kolmen neljän maissa, alkaakin tehdä mieli laskeutua takaisin kellarin työhuoneelle kirjoittamisen pariin. Koska ei ole lapsia haettavana eikä sellaisia harrastuksia, joihin erikseen pitäisi kiirehtiä, töitä voi iltapuolelta venyttää vailla ongelmia. Päiväunien ansiosta kuuden seitsemän aikaan tuntuu tosi virkeältä.

Tuoreet haagalaisyrittäjät päätyivät fiksaamaan työaikojaan paljon rivakammin kuin minä. He olivat fiksuja ja ottivat heti vaarin Facebookissa saamastaan palautteesta, että toimistotyöläinen ei näillä aukioloajoilla millään ehdi ostoksille. Café Glano on nykyään auki kuuteen, ja vintagekauppa Isonnevantie 39:ssäkin lupaa tarkistaa ilta-aukiolojaan.

Turhat ja tarpeelliset tavarat

Tykkään haastaa itseäni pohtimaan, mitä tavaroita oikeasti tarvitsen. Kyse ei ole siitä, että haluaisin poistaa nämä tavarat kaikkien ihmisten käytöstä, vaan oman elämän optimoimisesta. Yhdelle tärkeä voi olla toiselle täysin turha. Vierastan ajatusta, että kaikilla ihmisillä/suomalaisilla/naisilla/miehillä/lapsilla pitää olla joitakin tiettyjä tavaroita. Usein sellainen ajattelu on peräisin markkinamiesten kynästä.

Olen huomannut, että elämäni on suorastaan miellyttävämpää ilman joitakin sellaisia tavaroita, joita aiemmin luulin joka kodin pakollisiksi varusteiksi. En tarvitse niitä enkä ole erityisen kiinnostunut ostamaan tai huoltamaan niitä. Olen siis luopunut niistä. Tällaisia tavaroita ovat esimerkiksi:
:: mikroaaltouuni (inhoan sitä osin haaleaa, osin tulikuumaa lopputulosta sekä ääntä)
:: kahvinkeitin (meillä on monta mutteripannua)
:: hiustenhoitoaine
:: melkein-hyvät vaatteet
:: sängynjalat
:: valtava astiasto
:: froteepyyhkeet (suosin ohuita puuvillaisia tai pellavaisia)
:: talouspaperi (käytämme kangasservettejä ja neulomiani rättejä)
:: nestesaippua (kuka sen keksi?)
:: monen sortin siivousmyrkyt (yksi hyvä riittää – ja sekin saattaa olla turha)
:: elmukelmu (emme tule toimeen)
:: teflonpannut (meillä on timanttipannut, joiden pohja ei kupruile)

Keksin jatkuvasti lisää tavaroita, joiden omistaminen tekee mieli kyseenalaistaa, lähinnä kai luovuutta kirvoittavan ajatusleikin vuoksi. Tarkoitukseni ei ole ryhtyä askeetikoksi, vaan luopua sellaisesta, jota ilman pärjäisin yhtä hyvin kuin nyt tai paremmin, jos ajattelisin vähän toisin. Viime aikoina olen pohtinut muun muassa seuraavien arkitavaroiden tarpeellisuutta:
:: erilliset yövaatteet (legginsit ja toppi toimivat käytössäni huomattavasti paremmin)
:: imuri (meillä on hyvä lattiaharja sekä lattiasieni)
:: jääkaappi ympäri vuoden (meillä on vanhanaikainen kylmäkaappi)
:: astiankuivauskaappi (meillä on astianpesukone)
:: dvd:t ja cd:t (pääosin katson netistä)
:: korkokengät (en totu)
:: viimeinenkin siivousaine (etikka ja ruokasooda riittäisivät ja olisivat monikäyttöisempiä)
:: työpöytä (kirjoitan nytkin sohvalla maaten)
:: deodorantti (kookosöljy on kokeilussa)
:: sampoo (ainakin vähentäminen helpottaisi elämää)
:: paperinenäliinat (miksei kankaisia?)

Toki meillä sitten on paljon sellaisiakin tavaroita, joita ei joka kodissa ole eikä tarvita ja joista en hevin luopuisi – ne ovat minulle elämänlaadun kannalta tärkeitä. Esimerkiksi
:: herätyskello (en halua katsoa kännykkää aamulla ensimmäisenä)
:: mutteripannu (hyvä kahvi)
:: taide
:: ompelukone
:: polkupyörä
:: kumisaappaat
:: perustyökalut

Tykkään myös esimerkiksi seuraavista omistamistamme tavaroista, vaikka ilmankin pärjäisin (kokeiltu on):
:: vedenkeitin
:: maidonvaahdotin
:: saumuri
:: auto
:: astianpesukone
:: niittipyssy

Jokapäiväisyyksien kyseenalaistamiseen liittyvä himoni ulottuu myös tavaroiden ulkopuolelle. Miksi syödä (yleensä teollisesti ja valitettavan epäinhimillisesti tuotettua) lihaa, jos siitä ei erityisemmin pidä? Miksi värjätä hiuksia, kun oma väri sopii omaan ihosävyyn todennäköisesti paremmin? Miksi ostaa, kun voi jättää ostamatta?

On tietysti mahdollista, että tämäkin on markkinamiesten keksintöä. Huomaan, että täsmälleen samaan aikaan oman kasvavan kiinnostukseni kanssa minimalismismista ja vähän kaiken vähentämisestä on tullut trendikästä. Missä se markkinarako on, en tiedä, mutta ehkä sekin vielä nähdään. Ainakin ammattijärjestäjien ammattikunta on syntynyt.

Nainen, koko ja tasa-arvo

Koulun diskossa minua ei juuri koskaan haettu tanssimaan. Jos haettiin, tanssiminen tuntui hassulta. Tälle saattoi olla monta syytä, mutta yksi oli ilmeinen: olin poikia päätä pidempi. Ja se ei oikein käynyt laatuun, ei poikien eikä minun mielestäni.

Luokan suosituin tyttö oli luokan lyhyin, sillä suuri osa pojista oli pieniä. Jo kymmenvuotiaat tiesivät, että tytön kuuluu olla poikaa pienempi, se on maailman järjestys. Ja minä parka olin pitkä! Siksi suhtauduin luokan poikiin kuin pikkuveljiin. En voinut ajatella heitä potentiaalisina pussailukavereina, vaikka pussailua tuli muuten alakouluikäisenä mietittyä.

En saanut keneltäkään rakkauskirjeitä, mutta olin se, joka äänestettiin luokan lehden päätoimittajaksi ja jonka opettaja pyysi puhumaan koulun kevätjuhlaan.

Yllättävän vähän puhutaan siitä, miten paljon fyysinen koko vaikuttaa lapsen ja sen myötä hänestä kasvavan aikuisen identiteettiin. Pitkät naiset kyllä puhuvat tästä; en tiedä, huomaavatko muut vaikutusta.

Jos jo alakoulussa oppii olemaan se tyttö, johon pojat suhtautuvat pikemminkin tasaveroisena isosiskona kuin potentiaalisena tyttöystävänä, se vaikuttaa varmasti myöhempään sukupuoliajatteluun. Jos taas on aina ollut se siro tyttö, jonka söpöyttä ihaillaan ja jota tanssitetaan ja halaillaan – sekin vaikuttaa.

Ainakin 90-luvun tytöt ja pojat noudattelivat toiveissaan ja käytöksessään aika tarkasti roolimalleja, joita voi hyvällä syyllä kutsua perinteisiksi. Jostakin me olimme niin oppineet. Identiteetti muotoutui sukupuolisessa pelissä, jossa tasa-arvoisuus ei ollut mitenkään ensisijainen kriteeri. Poikia pelottivat tytöt, joilla oli ääni ja mielipiteitä, lyhyt tukka tai liiallinen pituus. Sellaiset tytöt olivat ehkä ylimielisiä tai pelottavia tai itsetietoisia. Eivät naisellisia, tiedättehän.

Minun elämääni kokemus ulkopuolisuudesta on leimannut vahvasti. Olen iloinen siitä, etten ole ollut se sopivankokoinen, sylissä pyöriteltävä tyttö – yläasteikäisenä heitä oli paljon, he seurustelivat milloin kenenkin kanssa – ja olen siten joutunut miettimään paljon sitä, mitkä ovat omia, henkilökohtaisia vahvuuksiani, ja kenen ihailua kaipaan ollakseni olemassa.

Ryhdyin viimeistään yläasteikäisenä ajattelemaan ja kannattamaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Minun oli jollakin tavalla selitettävä se, että en ollut kovaa valuuttaa teinien pelissä. Aika nopeasti, pahimmista murrosiän kriiseistä selvittyäni, aloin kovasti ihmetellä aikani sukupuolten välistä dynamiikkaa, joka oli kuin Jane Austenin romaanista.

Me, niin sanotun tasa-arvoisen Suomen kolmikymppiset, olemme kasvaneet maailmaan, jossa suuri joukko tyttöjä on lapsesta saakka opetettu kohteen, ihailtavan, suloisen ja hellittävän paikalle. Toinen joukko tyttöjä – pitkät, lihavat, jollakin tapaa erilaiset – on aseteltu sivustakatsojiksi. (Heistä moni on myöhemmin hakenut paikkansa hauskuudella tai akateemisella pätemisellä.) Pojat on pantu koko homman yleisöksi, joka valikoi ja päättää asioista, mutta vähän passiivisella, lähinnä joukkovoimaan nojaavalla tavalla, sillä pojathan kuitenkin ovat laumasieluja, joita villit vaistot ohjaavat.

Tällaiset asetelmat jäävät päälle.

Niinpä en ole kovin yllättynyt siitä, että 1) kavereistani ainoastaan miespuoliset ovat edenneet urallaan jo alle kolmikymppisinä johtaja-asemiin, 2) tuntemani äidit jäävät lasten kanssa kotiin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä; isä saattaa haluta jäädä, mutta ”työtilanne ei anna myöten” ja 3) ihan järkevillekin naisille on erittäin tärkeää löytää itseään pidempi mies (en usko, että suomalaiset tässä eroavat juurikaan britti- ja yhdysvaltalaisnaisista, jotka tutkimuksen mukaan haluavat pidemmän miehen ”tunteakseen olonsa naisellisiksi ja suojatuiksi”).

Siitäkään en ole ihmeissäni, että sinkkunaisilta kysellään niin hanakasti heidän miessuhteistaan. On aivan tavallista, että pitkään yksin eläneelle naiselle todetaan, että hän on ”liian vaativa” ja että ”pitäisi laskea rimaa” (siis muuttua normaaliksi, hyvänen aika!). Ajatus ilmeisesti on se, että koulutetun kolmekymppisen naisen pitäisi onnen ja normaalin yhteiskunnallisen aseman saavuttaakseen ottaa rinnalleen mies, joka voi oikeastaan, loppupeleissä, olla kuka tahansa. Kunhan on mies.

Sellaista tasa-arvoa Suomessa vuonna 2014.

yritän ymmärtää

yksi toivoo elämältä kekkereitä ja konsertteja (huulipunaa ja nousuhumala, elämän pirskahteleva koreus)
toista juhlat kalventavat sisältä käsin (palleaan juuttuvat sanat, kylmä hiki, ihmispaljouden paniikki)

yksi säästää kaiken sillä sitä voi tarvita (take away -astioita eväsretkille, keittiönkaappeja tuntemattomiin huoneisiin)
toiselle paljous ei jätä tilaa hengittää (tavarat ovat sisuskaluja)

yksi herää aikaisin sillä se on luonnollista (onhan työ!)
toinen on yöperhonen, kissa tai lepakko (hän ei lypsä lehmiä)

yksi menee lukkoon neuvoista (sun kannattais)
kun toinen saa niistä ideoita (niin kannattais!)

yksi pelkää hiljaisuutta (se on yksinäistä)
ja toinen vihaa kaikkea ääntä (se kiihdyttää)

yksi rakastaa eläimiä (pitää niitä kodissaan)
toinen rakastaa eläimiä (haluaa vapauttaa ne)

yhden ovet ovat aina auki (mitä olisi elämä ilman ystäviä)
toinen ei kutsu kotiinsa koskaan (se on sielu johon ei saa tunkeutua)

yksi jännittää työtehtävää kolme viikkoa (pystynkö siihen)
toinen muistaa minuuttia vaille että sellainen on (mitä ne muut stressaa)

yksi ei kerro mitään kysyttäessä (ei niitä oikeasti kiinnosta)
toinen loukkaantuu jos ei kysytä (mitä itsekeskeisyyttä)

yksi pyöräilee aina kypärä päässä (miksi kukaan on ilman)
toiselle elämä on riskien ottamista (uhkia on kaikkialla)

ja kaikki he, yhdet ja toiset,
toimivat omista lähtökohdistaan
rakastavat omista lähtökohdistaan
ja siksi, usein
he kompastuvat arvostelun aukkoihin
putoavat ymmärtämättömyyden suohon
ryhtyvät lopulta sotaan
turhista asioista

Vaihtoehto small talkille

Jos en olisi se mikä olen, voisin olla kampaaja. Se oli minun toinen haaveammattini lapsena (toinen oli kirjailija, joka yleisen hyväksyttävyyden ja koulutusmahdollisuuksien vuoksi muuntui toimittajaksi).

Minulla on vaihtoehtoammattiani varten liikeidea, jota silloin tällöin hellin mielessäni. Se on Salon Silent, Hiljainen salonki – kampaamo, jossa kukaan ei kysy asiakkaalta tulevista lomasuunnitelmista eikä perheen kuulumisista eikä kerro omasta avioerostaan eikä lapsensa uimaan oppimisesta. Hiljaisessa salongissa saa istua rauhassa, yrittämättä.

Puhumisessa ei ole mitään pahaa, mutta kuulun itse niihin ihmisiin jotka mieluummin ovat hiljaa kuin juttelevat niitä näitä, minun näkökulmastani joutavia. Kaipaan hiljaisuutta rentoutuakseni. Kampaajat, kosmetologit ja mikä pahinta, hierojat, ovat kuitenkin usein ohjelmoituja jorisemaan joutavia. Se siitä rentoutumisesta! Hätäännyn usein heidän puolestaan siitä, kuinka monta kertaa päivässä he joutuvat viihdyttämään asiakkaitaan samoilla anekdooteilla.

On mahdollista, että he eivät koe sitä lainkaan raskaaksi, ja suorastaan todennäköistä on se, että he nauttivat päivän aikana kuulemistaan erilaisista näkökulmista asioihin. Ainakin, jos he ovat puheliasta, avointa, ei-liian-herkkää tyyppiä. Kaikki eivät kuitenkaan ole. Minä esimerkiksi kerään itseni joka kerta jaksaakseni kohdata kampaajan, eikä tämä johdu hiuksista.

Tähän mennessä introvertille sopiva ratkaisu on ollut vaihtaa kampaamoa tasaisin väliajoin. Tuntematon kampaaja ei läheskään yhtä innokkaasti ryhdy juttusille henkilökohtaisista asioista, saati arvostelemaan huonoja hiustenhoitotapoja. Huono puoli on se, että kelvollinen kampaamo pitää joka kerta erikseen etsiä, eikä koskaan tiedä mitä saa. Niin työn jälki kuin hetken miellyttävyys voivat olla aivan mitä tahansa.

Liikeidealleni on siis yksinkertainen syy. Haluaisin itse asioida Salon Silentissä. Siellä saisivat kaikki olla omia vaitonaisia itsejään ilman yhtään huvittunutta hymyreaktiota.

Jään odottamaan sitä aikaa, kun kirjoittamisesta ei enää kukaan halua maksaa mitään.

Viisas ei vastaa sähköposteihin

Lähestyn melkein aina potentiaalisia haastateltavia ensin sähköpostitse. Ajattelen olevani kiltti ja helpottavani molempia osapuolia: Haastateltava saa käsityksen siitä, mihin häntä pyydän, ja myös mahdollisuuden kieltäytyä. Itse vältyn häiritsemästä ihmisiä hankalissa paikoissa ja saan sähköpostitse sovittua mustaa valkoisella.

Useimmat ihmiset vastaavat toimittajan sähköposteihin, yleensä nopeasti ja ystävällisesti. On kuitenkin tietty porukka ihmisiä (yleensä aina miehiä), jotka eivät vastaa mitään. Koskaan.

Kylläpä se ärsyttää. Ei vastaa minun viestiini, siis minun! Hankaloittaa työtäni, mokoma! Varmasti ylimielinen tyyppi!

Törmäsin tänään Eric Barkerin blogipostaukseen, jossa hän lainaa Tim ”Neljän tunnin työviikko” Ferrissin tehokkuusohjeita. Se muistutti, että nämä sähköpostihiljaiset ovat ehkä muita viisaampia, mitä tulee työn tuottavuuteen.

Toisin kuin minä, he ehkä

  • keskittyvät olennaiseen – siihen, mikä heidän työssään on tärkeää (ilmeisesti se ei ole haastatteluissa näkyminen)
  • eivät selaa sähköpostia koko ajan
  • antavat itsensä olla offline
  • eivät suostu reagoimaan kaikkeen, mitä meili työpäivän keskelle sylkee – edes sen vertaa, että lähettäisivät satunnaiselle toimittajalle sähköpostin, jossa kiittävät kiinnostuksesta ja kohteliaasti kieltäytyvät haastattelusta.

Kun kaikilla on kiire ja pitäisi priorisoida, ehkä vastaamatta jättäminen on hyväkin tapa karsia tärkeät viestit ei-tärkeistä. Kaikkeen reagointiin menee aikaa ja energiaa.

Ehkä pitäisi ottaa oppia. Sillä totta on tämä: Ne ihmiset, jotka todella haluavat tavoittaa heidät, soittavat perään. Niin minäkin.

Ylimielisen vaikutelman antaminen saattaa olla pieni hinta niistä tunneista, jotka nämä (mies)henkilöt kategorisella vastaamattomuudella elämässään säästävät.