Villi meininki

Posted on by

Rakastan porkkanoita. Siksi rakastan nyt myös vuohenputkea. Kun nuoren vuohenputken varren katkaisee, se tuoksuu lempparijuurekseltani selvästi, ja siltä se myös maistuu. Hennosti mutta voimakkaasti.

Joskus juttua tehdessä käy huonosti, tai siis hyvin, siten että innostuu tarpeettomankin paljon. Ei vain haastateltavista, vaan aiheesta.

Villiyrtit ovat ihan hyvä innostuksen kohde juuri nyt. Niitä on pihat ja ojanvieret kukkuroillaan. Ne ovat pieniä ja suloisia ja kuulemma parhaimmillaan.

En ole aiemmin tuntenut kuin nokkosen, ketunleivän ja voikukan. Asiantuntevalla opastuksella sain laajennettua repertuaariani vuohenputkeen, nuoreen maitohorsmaan ja peltokanankaaliin. Ainoastaan tuosta jälkimmäisestä en ole oikein päässyt kärryille, vaikka sen pitäisi olla Suomen luonnon aatelia. Keräämäni yksilöt maistuivat raakoina kitkeriltä.

Aion jatkaa aiheeseen perehtymistä. Horta, siis ne villit, puskee maasta joka tapauksessa, jopa silloin, kun yritämme kovalla vaivalla estää niiden eloa. Se on ilmaista, sitä saa läheltä ja se on ravintoainepitoisuuksiltaan ihan eri lukemilla viljeltyjen vihannesten kanssa.

Jo lapsena kaikenlainen rikkaruohojen kitkeminen tuntui minusta epämääräisen pahalta. Ettäkö yhdet saavat elää ja toisten täytyy kuolla? Hortoilu korjaa tämän vääryyden. Vihdoinkin!

Olen huomannut erikoisia asioita työtavoistani

Posted on by

Olen ollut pari kuukautta normipäivätyössä, mikä on yrittäjälle poikkeuksellista. Työ on tuttua mutta ympäristö vieras.

Poikkeustilanteessa olen tehnyt poikkeuksellisen paljon havaintoja itsestäni. Ihan tavallisia asioita, mutta sellaisia, joita ei normiarjessa tulisi koskaan kirjatuksi ylös. Nyt kirjaan.

1. Kirjoitusväline on minulle tärkeä. Juuri tämä siis, jolla nytkin näpytän. Kannettava kone, oma, kevyt, liikuteltava. Juuri nyt, kuten usein, sylissäni polvien päällä, polvet taiteltuna kasaan nojatuolin nojien väliin.

Näillä näppäimillä minä ajattelen, en toisten näppäimillä, niillä joita jumittavat toisten ihmisten kahvit. En vaikka sellaiset näppäimet minulle ilmaiseksi tarjottaisiin. Minulla on joka päivä oma kone mukana työpaikalla.

2. Ajattelen parhaiten, kun pystyn liikkumaan vapaasti, vaihtamaan asentoa, tekemään välillä jonkin pikkuhomman. En ole toimistopöydän ääressä istuja. Pystyn istumaan, mutta ajattelen ja kirjoitan silloin huonommin. Onneksi päivätyöhuoneessani on nahkainen, mukava nojatuoli, johon voin välillä rojahtaa luottokoneeni kanssa.

3. Tuijottaminen on minulle tärkeää. Se, ettei tarvitse esittää touhukasta. Kun ympärillä on ihmisiä, syyllistyn helposti esittämään touhukkaampaa kuin olen. Ajattelen ja kirjoitan silloin huonommin.

4. Kirjoitan pyrähdyksittäin. Saatan ajatella (hyvin) pitkän tovin ja kirjoittaa sen jälkeen kymmenen minuuttia. Sitten taas ajattelen tovin, ehkä pitkän, olen ihan hiljaa. En suinkaan näpytä kaikkea tai edes puolia siitä, mitä ajattelen; ajattelen kaiken aika valmiiksi ennen kuin kirjoitan. En ole koskaan tiedostanut tätä, mutta en koskaan kirjoittaisi raakaversioon 10 000 merkkiä, jos jutun mitta on 5000. Merkkini karsiutuvat ajatteluvaiheessa, silloin kun tuijotan seinää.

5. Tiedän, millainen on ”hyvä” lehtiotsikko. Se on toiselta nimeltään geneerinen lehtiotsikko. Siinä on huomioitu paitsi jutun sisältö myös lehden tyyli ja juttupaikan otsikon merkkimäärä. Tämä on ällöttävä havainto. Inhoan geneerisiä lehtiotsikoita. Niitä on jutuissani hyvin usein. Harrastan muun muassa kohtuuttoman paljon alkusointua.

6. Tuijottamista parempi ajatuskelan liikuttaja on käveleminen. Kävellessäni saatan puhua puoliääneen. Tähän en ryhdy toimistossa, jossa on muitakin ihmisiä. En vaan. Jos tekisin aina töitä yhteistoimistossa, tässä pitäisi tehdä parannusta.

7. Luen kaiken kirjoittamani usein kymmeniä kertoja ennen kuin päästän sen käsistäni. Tämä johtuu siitä, että asian selkeyden lisäksi rytmi on minulle tekstissä tärkeä asia, usein jopa tärkein. Vaihtelen sanoja ja sanajärjestyksiä jokaisella kierroksella. Kun olen muuttanut jotakin, luen tekstin aina alusta.

8. En printtaa juuri mitään juuri koskaan. Olen harjoitellut kyllä, sillä se saattaisi olla hyödyllistä.

9. Olen tottunut ajattelemaan työasioita – noh, aika paljon, riippumatta vuorokaudenajasta. Työajan käsite ei inspiroi minua, enkä jaksa pitää sitä pahana asiana. Ymmärrän, että jotkut ihmiset haluavat kovasti erottaa työajan vapaa-ajasta, mutta minulle aika on aina vain aikaa.

Ihminen tekee kovin monia asioita huomaamattoman automaattisesti, kun toimintaympäristö on itselle arkinen. Voisi olla hyödyllistä silloin tällöin (paitsi vaihtaa ympäristöä myös) pilkkoa tapojaan osiin ja jakaa niitä muillekin. Yhden tavallinen tapa voi tarjota toiselle korvaamattoman oivalluksen.

Huolella valmistettu vauva

Posted on by

Yle Puheella Reipas, rakas raskaus -kirjan kirjoittanut Kaisa Jaakkola kertoi, kuinka äidillä on keskeinen vaikutus siihen, elääkö hänen lapsensa elämänsä terveenä vai sairaana. Samoin äidillä on suuri vaikutus siihen, tuleeko hän ylipäänsä raskaaksi.

Allergisoiduin, vaikka Jaakkolan pyrkimys oli varmasti hyvä.

Haastattelu nimittäin vahvisti ansiokkaasti sitä nykyään kovin yleistä superihmisajatusta, että voimme vaikuttaa ihan mihin tahansa, myös lisääntymiseen tai lisääntymättömyyteen.

En kiellä, ettemmekö jossain määrin voisikin, enkä tietenkään vastusta terveellisiä elämäntapoja. Jo pieni painonpudotus voi auttaa ylipainoista tulemaan raskaaksi, ja tupakoinnin lopettaminen parantaa siittiöiden laatua. Tiedän.

Mutta että kaikessa pitää tavoitella optimisuoritusta. Jaakkola kehottaa miettimään, ”millainen sinusta on hyvä synnytys”. Minusta hyvä synnytys on sellainen, jossa lapsi syntyy. Toivottavaa on, että hän syntyy hengissä, mutten usko äidin voivan siihen asiaan vaikuttaa mitenkään.

En vastusta valmistautumista. Kaikkiin elämänmuutoksiin kannattaa valmistautua. Pohdin tällaisten puheenvuorojen taustalla häilyvää ihmiskuvaa. Minusta se on onnistujan ihmiskuva.

Jos henkilö ei jostakin elimellisestä syystä saa lapsia kovin helposti, siinä ei yhtään auta vaikka vetäisi päivät pääksytysten foolihappoa, kuntoilisi sopivasti, söisi viherjauheita eikä käyttäisi yhtään päihdeaineita koskaan. Muunlaisen vaikutelman antaminen on syyllistämistä asiasta, johon emme oikeasti voi vaikuttaa.

(Vauva.fi saattaa kertoa, että greippimehun juominen johtaa raskaaksi tulemiseen, mutta ei se johda.)

Lapsentekemispuheeseen on ilmaantunut tämä outo onnistumisretoriikka samaan aikaan kun lapsettomuus on lisääntynyt ja omaa suorituskykyä korostavien liikuntalajien suosio kasvanut. Vaikka tätä ei sanota ääneen, monen kommentaarin taustalla vaikuttaa olevan ajatus, jonka mukaan lapsen saaminen on henkilökohtainen onnistuminen, omaa ansiota, ja voimme jotenkin treenata siihen itsemme. ”Valmistauduin raskauteen/synnytykseen hyvin, joten se sujui mainiosti”, saatetaan sanoa. Tai: ”Heti onnistui, kun lakkasimme yrittämästä.”

Tämä johtaa siihen, että lapsettomuus koetaan henkilökohtaiseksi epäonnistumiseksi. Liian vähän greippimehua ja hyviä rasvoja! Liian vähän tai liikaa liikuntaa! Turhaa stressiä! Huonot elämäntavat! Masentuneisuutta!

Foolihapon kokoisista asioista jaksavat huolestua naiset, jotka jo valmiiksi elävät aika terveellisesti: suorittajat. Minusta tämä ei vaikuta järin hyödylliseltä. He stressaavat tarpeeksi muutenkin.

Kaikki kunnia huolella valmistellulle vanhemmuudelle, mutta kaipaisin armollisempia puheenvuoroja. Sellaisia, että kyllä te koulutetut ja aikaisempaa terveellisemmin elävät ihmiset pärjäätte. Että ihan tarpeeksi hyviä olette pyrkimyksissänne tulla vanhemmiksi. Riitätte, kuulkaa.

Vaatteen mystinen alkuperä

Posted on by

Eilen julkaistiin Kirkko & kaupungin verkkosivuilla kirjoittamani juttu vaatteiden alkuperästä. Haastattelin siihen vaatevalmennuksia tarjoavan Kude Designin toimitusjohtaja Outi Pakarista. Tapasimme ostoskeskuksessa, ja päätimme kahvit juotuamme käydä vähän kurkkimassa ketjukauppojen vaatevalikoimia.

Kävimme H&M:ssä ja Seppälässä – emme ostoksilla, vaan kääntelemässä vaatteista esiin valmistusmaasta kertovia lappuja. Kiina, Kambodža, Bangladesh, Turkki, niissä sanottiin. Valitettavasti valmistusmaasta ei voi päätellä oikein mitään siitä, millaisissa olosuhteissa vaatteet on tehty.

H&M:n valtavassa liikkeessä oli muutama rekillinen Conscious-lätkällä merkittyä mallistoa. Oikein hyvä, mutta herättää kyllä yhä voimakkaamman kysymyksen muilla rekeillä roikkuvien vaatteiden alkuperästä. Haluaisin, että kaikki vaatevalinnat voisi tehdä puhtaalla omallatunnolla.

Lopulta suuntasimme vertailun vuoksi Marimekkoon. Eetti ry:n suomalaisia vaateketjuja koskeneessa selvityksessä se ei saanut erityisen hyviä pisteitä vaatteiden eettisestä alkuperästä, mutta kai asiat nyt sentään ovat vähän paremmin kuin halpaketjuissa, kun hinnatkin ovat H&M:ään verrattuna pilvissä?

Upeita vaatteita, kaunista suunnittelua. Taas etsimme valmistusmaita. Lapuissa lukee Liettua, Portugali, Thaimaa. (Myöhemmin luen, että Marimekon tärkeimmät valmistusmaat vuonna 2014 olivat Suomi, Viro, Liettua ja Portugali.)

Tekisi mieli unohtaa Clean Clothes -verkoston selvitys, jossa kävi ilmi, että monessa Euroopan maassakin vaatetehtailla työskenteleville maksetaan onnettomia palkkoja.

Marimekossa myyjät ovat ystävällisiä ja palvelualttiita. Kerrankin voimme sanoa, että kiitos, voit toki auttaa. Kyselemme, missä rekeillä roikkuvat vaatteet tarkemmin ottaen on tehty.

Myyjä näyttää vaivaantuneelta. Hän kertoo, että kukaan ei ole koskaan kysynyt häneltä vaatteiden alkuperästä.

”Kyllähän Marimekko valvoo niitä tehtaita… Jos vaatteita tulee vaikka Thaimaasta, niin kyllä niitä tehtaita valvotaan. Yritetään kyllä vastuullisesti toimia…”, hän sopertaa.

Hän tietää, että Marimekko on mukana ”jossakin tehtaita valvovassa systeemissä”:

”Ollaan mukana systeemissä, että niitä [tehtaita] valvotaan, ei niin että otetaan vain jostain. Mä en muista sen systeemin nimeä mutta siinä on muitakin yrityksiä mukana.” (Systeemi on BSCI, joka ei sitoudu maksamaan elämiseen riittävää palkkaa ompelijoille. Marimekko on mukana myös BCI:ssä, joka paneutuu puuvillan tuotanto-olosuhteisiin.)

Kyselemme lisää. Vaatteen lapussa lukeva ”Liettua” tai ”Thaimaa” ei vielä kerro kovin paljon. Olisiko tarjolla esimerkiksi tieto siitä, missä tehtaassa ompelutyö on tehty? Myyjä näyttää yhä vaivaantuneemmalta. Ei hän tiedä.

”Ei niitä tehtaita tuoda niin tarkasti, mä luulen vaan että se on tosi vaikeaa aukaista sitä ketjua joka tuotteen kohdalta”, hän miettii.

Mutta tarkempaa tietoa on toki tarjolla, jossakin, ehkä.

”Voihan sitä soittaa meidän pääkonttorille, jos haluais jonkin tietyn tuotteen kohdalla tietää tarkemmin… Ei ne salaisuuksia ole, mitä tehtaita käytetään”, myyjä vakuuttaa.

Soittaa pääkonttorille???

Sitä myyjä ei osaa sanoa, miksi kuluttaja ei saa helposti selvitettyä yksittäisten vaatteiden tuotantoketjua, vaikka se ei olekaan salaisuus.

Sitä minäkin ihmettelen.

Muuta tuoretta aiheesta:

  • Viime viikolla ilmestyneessä Huilissa on kiinnostava juttu siitä, onko H&M enkeli vai paholainen. Siitä käy ilmi muun muassa, että H&M:n myyjät ovat poikkeuksellisen koulutettuja vastaamaan vaatteiden alkuperää koskeviin kysymyksiin.
  • Eilisessä Hesarissa on juttu Englannissa toimivasta, pakolaisnaisia työllistävästä pikkuhousuompelimosta Who Made Your Pants. Se toivottaa asiakkaat tervetulleiksi vaikka vierailemaan tehtaillaan.

* * *

Edit 19.3. Marimekon sustainability manager Anna-Leena Teppo otti minuun yhteyttä tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen ja tarjosi vastauksia Marimekon tuotteiden alkuperään liittyen. Pisteet tästä Marimekolle! Koska samat asiat varmaankin kiinnostavat muitakin, ohessa viesti Anna-Leenan luvalla teille muillekin luettavaksi.

Hei Laura,

huomasin  blogikirjoituksesi  Marimekon vaatteiden alkuperästä. Aihe on tärkeä – hyvä, että tartuit siihen. Olit haastatellut myyjäämme  tuotteiden alkuperästä, mutta ilmeisesti myyjä ei ihan kaikkiin kysymyksiisi osannut vastata, joten kerron  mielelläni  asiasta sinulle lisää.

Viittaat kirjoituksessasi Eetti ry:n viimesyksyiseen selvitykseen ja Puhtaat vaatteet -kampanjan Itä-Euroopan maiden ompelutyön palkkatasoja koskevaan tutkimukseen. Eetti ry:n selvityksen osalta on hyvä huomioida, että tutkimuksessa pisteitä sai esimerkiksi siitä, että yritys on liittynyt Bangladeshin tehdasromahduksen jäljiltä syntyneeseen turvallisuusaloitteeseen, jonka nimi on ”Bangladesh Fire and Building Safety Accord”. Marimekon tuotteita ei valmisteta Bangladeshissa, emmekä näin ollen ole liittyneet kyseiseen aloitteeseen, mikä rokotti meiltä selvityksessä pisteen.

Puhtaat vaatteet -kampanjan eurooppalaisia tehtaita koskeva selvitys puolestaan keskittyy erityisesti Itä-Euroopan maihin, kuten Romaniaan, Bulgariaan, Slovakiaan ja Kroatiaan. Myöskään näissä maissa ei Marimekon tuotteita valmisteta.

Elämiseen riittävän palkan kysymys taas on hyvin monitahoinen, koska sen  määrittely ei ole yksiselitteistä vaan riippuu hyvin paljon alueesta ja olosuhteista. Lähtökohtaisesti edellytämme sopimusvalmistajiltamme vähintään lainmukaisen minimipalkan maksamista. Todellisuudessa valtaosa sopimusvalmistajistamme maksaa korkeampaa kuin minimipalkkaa. Työntekijäkohtainen palkkaus riippuu aina luonnollisesti myös työtehtävästä, sen vaatimustasosta ja esimerkiksi työntekijän osaamisesta, tehokkuudesta ja työkokemuksesta.

Marimekon  hankintaa ohjaavat laatu ja osaaminen, ja kullekin tuotteelle pyritään aina löytämään soveltuvin valmistaja. Vastuullisuusnäkökulmat kuten työolosuhteet ovat yksi tärkeä osa hankintapaikkojen arviointia muiden tekijöiden kuten laadun, tuotantokapasiteetin, toimitusaikojen ja kustannusten rinnalla.

Yrityksen  tehtävä on tehdä vastuulliset valinnat esimerkiksi valmistuspaikkojen suhteen, jotta yksittäisen myyjän tai etenkään kuluttajan ei tarvitse käyttää aikaansa moniportaisen tuotantoketjun selvittelyyn. On tietysti tärkeää, että myyjä osaa kertoa perusasiat Marimekon tuotteiden valmistuksesta, ja sinun kirjoituksesi on meille hyvä muistutus siitä, että  meidän täytyy jatkuvasti huolehtia myyjien riittävästä kouluttamisesta myös vastuullisuus- ja alkuperäasioissa. Myyjien on hallittava paljon tuote- ja materiaalitietoa, mutta neljä kertaa vuodessa vaihtuvat  mallistot  ja sadat  kerrallaan myytävänä olevat tuotteet edellyttäisivät jatkuvaa opiskelua, jos kaikkien tuotteiden tiedot tulisi muistaa ulkoa. Jatkossa tavoitteenamme onkin tuoda enemmän tuotetietoja esimerkiksi verkkokauppaan, ja liikkeessä asioiva asiakas voisi löytää tiedot helposti vaikkapa tuotekoodin skannaamalla.

Marimekko on päättänyt julkaista tuotteitaan valmistavien tehtaiden tietoja kuluvan vuoden aikana, kunhan asiasta on saatu sovittua valmistajien kanssa. Tässä vaiheessa tehdastiedot on tarkoitus julkaista verkkosivuilla. Kuten itsekin kirjoituksessasi selvennät, nykyinen alkuperämaamerkintä kertoo vain maan, jossa viimeinen vaihe eli esimerkiksi ompelu tapahtuu. Valmistusmaa ei kerro materiaalin tai raaka-aineen alkuperää. Olemme parhaillaan kehittämässä omia raportointijärjestelmiämme niin, että myös materiaalin viimeinen käsittelymaa kerrotaan jatkossa asiakkaalle esimerkiksi verkkokaupassa tuotetietojen kohdalla. Raaka-aineiden, kuten puuvillan osalta emme pysty vastaavaa tietoa tuotekohtaisesti lisäämään, koska puuvillan hankintaketju on monivaiheinen ja kangas  voi esimerkiksi olla sekoite monesta eri maasta  peräisin olevasta puuvillasta.

Marimekko liittyi vuonna 2013 Better Cotton Initiativeen, jolla on hyvin kokonaisvaltainen lähestymistapa puuvillan tuotannon kehittämiseen. Yksittäisten ”eettisten” tai ”ekologisten” tuotteiden sijaan haluamme, että koko tuotevalikoimamme on vastuullisesti tuotettu, eikä kuluttajan näin ollen tarvitse etsiä joukosta erityisen vastuullisia tuotteita.

Jos sinulla on lisää kysymyksiä Marimekon tuotteista tai valmistuspaikoista, voit olla milloin tahansa yhteydessä asiakaspalveluumme tai suoraan minuun ja vastaamme mielellämme.

Ystävällisin terveisin,

Anna-Leena Teppo
Sustainability Manager

Toimisiko juhlavaaterinki?

Posted on by

Ystävä tarvitsi taannoin iltapukua ja kyseli, sattuisiko minulla olemaan sopivaa. Ei ollut.

Tämä kuitenkin kirvoitti pohdinnan siitä, miten kätevää olisi, jos olisi palvelu, josta voisi helposti lainata kavereiden juhlavaatteita. Jollain kaverilla nimittäin aivan varmasti olisi juuri sellainen klassinen tumma iltapuku, jollaista ystävä kyseli.

Vaatelainaamoista ei oikein ole tullut valtavirtaa, Helsingin lainaamokin lopetti (tosin Riihimäellä aukesi juuri uusi!). Ja on todettava, että ainakaan itse en tarvitse erityistapauksia varten vaatteita kovin usein – lopulta varmaankin vain muutamia kertoja vuodessa. En siis välttämättä haluaisi sitoutua kovin suurilla summilla kuukausittaisiin lainaamopalveluihin.

Mutta entä juhlavaaterinki kaveriporukan kesken? Sellainen voisi toimia hyvin, jos olisi riittävän suuri ja riittävän tyyliltään yhtenäinen kaveriporukka. Minulla ei ole, joten pohdin hiukan avoimempaa Facebook-ryhmää tai blogisivua, johon ihmiset listaisivat pukunsa selvien ohjeiden mukaisesti. Toimisikohan se?

Huomaan hankalaksi sen, että kaipaan jonkinlaista kontaktia lainaajaan, vaikka sitten vain tietoa siitä, että tämä on kaverini kaveri. Loistavasta Kuinoma-palvelusta saisi juhlapukujakin, mutta en usko tarttuvani niihin, koska aristelen täysin vieraiden yksityishenkilöiden kanssa toimimista tällaisissa asioissa. Se on hiukan harmi.

Yhdysvalloissa näemmä toimii Rent the Runway, joka tarjoaa jopa käyttövaatteiden vuokrausta. Ajatella, jos omassa kaapissa tarvitsisi olla vain muutama vaatekappale, ja muut voisi vuokrata tai lainata vaikka Project 333:n mukaisesti kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan! Juhlavaaterinki olisi ainakin askel tähän suuntaan.

Miksi Louis Theroux on niin hyvä

Posted on by

Somessa kiertää karseimpia perhekuvia, järkyttävimpiä koulukuvia, poliitikkojen hölmöjä kommentteja, tavisten epäonnistuneita yrityksiä tehdä milloin mitäkin. Niitä me klikkaamme auki, niille me yhdessä nauramme.

New York Times kertoi pari viikkoa sitten markkinointipomo Justine Saccosta, joka menetti työpaikkansa ja maineensa yhden hiukan harkitsemattoman tviitin – tai oikeastaan sitä seuranneen some-myllytyksen (johon kuului muun muassa takia ”16 Tweets Justine Sacco Regrets” -niminen listaus BuzzFeedissä) – takia. Yhden elämä ehkä tuhoutui, mutta moni viihtyi.

Somessa ei useinkaan pyritä ymmärtämiseen vaan yhteisnauramiseen, vaikka se sitten vaatisi julkista nöyryytysshow’ta. (Muistattehan koulukiusaamisen? Siinä oli kyse samasta asiasta.)

Siksi on virkistävää seurata BBC:n dokumentaristi Louis Theroux’n tekemisiä. Hän on tehnyt 1990-luvun lopulta saakka dokumentteja erikoisista ihmisistä ja ilmiöistä, joita somessa olisi helppo myllyttää: äärikristityistä, uusnatseista, uhkapelureista, parinvaihtajista… Yhdessä dokumentissa haastateltava uskoo toimivansa välittäjänä ulkoavaruuden viesteille.

Theroux ei kuitenkaan naura. Hän suhtautuu dokumenttiensa kohteisiin lämmöllä, vaikka he olisivat kuinka omituisia. Hän kulkee haastateltaviensa rinnalla: istuu heidän sohvillaan, tiskaa heidän tiskejään, tarjoutuu osallistumaan, panee itsensä likoon.

Theroux kysyy vaikuttavan suoria kysymyksiä eikä pelkää suututtaa mutta ei koskaan vaikuta tekevän sitä tahallisesti. Hän osoittaa vilpitöntä hämmennystä, mutta hän ei ole ylimielinen eikä pyri lyömään haastateltaviaan laudalta. Theroux tuntuu suhtautuvan maailmaan poikkeuksellisen avoimesti: kuka on sanonut, että juuri se, mitä me yliopistokoulutetut toimittajat uskomme, on totta?

Siksi Louis Theroux on niin hyvä. Juuri siksi hän pääsee kohteitaan niin lähelle. He kertovat hänelle hyvin ristiriitaisia ja kyseenalaisia asioita ilman minkäänlaista pakottamisen tuntua. Katsoja saa nauraa halutessaan, mutta se on hänen omalla vastuullaan. Hän voi toisaalta myös liikuttua, ihmetellä ja oppia jotakin, itsestään ehkä.

Dokumentit toimivat toisestakin syystä. Niiden tekemiseen on käytetty paljon aikaa. Monesti dokkarit sijoittuvat Amerikkaan, ja Theroux kuvausryhmineen on käynyt paikalla monta kertaa eri aikoina. Docville Documentary Film Festivalin perusteellisessa haastattelussa (2012) hän totesikin, että BBC:n budjeteilla töitä on ollut kiva tehdä.

Kolmas Theroux’n salaisuuksista on se, että haastateltavat on valittu huolella. Esimerkiksi ostoskanavista kertovaan jaksoon (Infomercials) taustatiimi on löytänyt Win Parisin, joka tuntuu itsekin olevan kuin huolella rakennettu ostoskanavan tuote. Bordellijaksossa pääosassa esiintyvä prostituoitu on persoonallisuudeltaan yhtä ristiriitainen kuin alakin.

Olen oppinut Theroux’n dokumentteja katsoessani, miten tärkeitä oikeat tyypit ovat myös lehtijutuissa. Aika usein niin lehti- kuin televisiojuttuja tehdään aihe edellä siten, että haastatellaan melkein ketä tahansa siihen sopivaa henkilöä.

Juuri sen oikean löytäminen tuo kuitenkin tarinaan aivan oman ulottuvuutensa, joka parhaimmillaan on sellainen, jota toimittaja ei voi täysin hallita. Minusta silloin ollaan loistokkaan journalismin äärellä.

Aiheesta:
Louis Theroux’s Weird Weekends (1998–2000) Netflixissä

Aamuvegaani

Posted on by

Perusaamiaiseni on kahvi lämmitetyllä soijamaidolla ja mysli kauramaidolla. Olen aamuvegaani.

Näinä tehotuotannon aikoina olisi minusta eettisesti loogisinta olla kokovegaani.

Sain juuri loppuun Elina Lappalaisen palkitun teoksen Syötäväksi kasvatetut. Se on hienoa tutkivaa journalismia. Faktavyöry on ihailtava. Huomattavan monen virkkeen kohdalla huokasin: apua, sen on pitänyt tuollekin yksityiskohdalle löytää jokin luotettava lähde! Lappalainen ei ole kirjoittaessaan säästellyt vaivojaan.

Syötäväksi kasvatetut on kiihkoton ja informatiivinen kirja. Se kertoo eläinten tehotuotannosta sen, mitä jokaisen eläinkunnan tuotteita käyttävän pitäisikin tietää.

Minulle hätkähdyttävintä oli se, että vaikka kyse on tehotuotannosta, joka assosioituu valtaviin eläinmääriin ja suuriin halleihin, Suomen mittakaavassa tilat ovat kuitenkin siinä määrin pieniä (ja köyhiä), että eläinten hyvinvointi riippuu paljon ihmisten – esimerkiksi tuottajan perheen – hyvinvoinnista. Jos isäntä tai emäntä esimerkiksi masentuu, eläimet voivat joutua elämään kammottavissa olosuhteissa. Ei ole pomoja eikä valvojia, jotka olisivat koko ajan tai edes joka viikko katsastamassa tilannetta.

Suomalainen eläinsyöjä ei oikeastaan voi tietää, millaisissa oloissa hänen ruokansa on kasvatettu. Jotkin tilat ovat esimerkillisiä, toiset taas aivan toisesta ääripäästä. Tämä on ongelma.

Lappalaisen mukaan luomu on tällä hetkellä varmin valinta, koska se sentään takaa monia hyviä asioita (kuten suuremman elintilan eläimille ja monesti puudutuksen kivuliaiden toimenpiteiden yhteydessä). Lihaa voi ostaa myös pientiloilta, joissa pääsee itse juttusille tuottajien kanssa ja paremmin kärryille tuotantoketjusta.

Mutta mutta. Jos olen ihan rehellinen (eikä aina tekisi mieli olla), en oikein jaksa ylipäänsä innostua maitokoneiksi muutetuista lehmistä enkä pelkästään syöntitarkoitukseen jalostetusta broilerista, jotka molemmat tapetaan kun ne ovat täyttäneet tehtävänsä.

Jos olen ihan rehellinen, toisten elollisten lajien syöminen tuntuu minusta sivistymättömältä.

Silti syön kalaa, sitä on nytkin jääkaapissa. Muutakin lihaa syön, jos joku kiltti ja hyvää tarkoittava ihminen on sellaista minua varten kokannut. En nimittäin henno sanoa, että ei kelpaa, kun tuossa on tuo kuollut eläin. Sekään ei tunnu oikealta.

Olenhan minä syönyt koko ikäni kuolleita eläimiä, ja onhan se ollut tapana ja onhan se edelleen normaalia. En kuitenkaan mitenkään erityisesti edes pidä lihasta. Se tekee minusta sen syömisestä entistäkin moraalittomampaa. Syödä nyt toinen elävä olento nauttimatta edes erityisellä tavalla sen uhraamasta elämästä!

Mutkun mutkun mutkun.

Vegaanisuuteni kompastuu erityisesti kahteen, ehkä jopa kolmeen seikkaan.

1) Juusto. Rakastan juustoa. Sen jättäminen olisi uhraus. Olen ilmeisesti vastentahtoinen tekemään uhrauksia eettisyyden nimissä.

2) Ulkona syöminen. Se menisi vegaanina vaikeaksi. (Sosiaalisista tilanteista nyt puhumattakaan. En jaksaisi tilittää kenellekään ruokavaliotani, eivätkä ihmiset varmaan keskimäärin haluakaan ruokapöydän ääressä keskustella eläinten tappamisesta.) Olen nähtävästi haluton näkemään suurta vaivaa eettisyyden eteen.

3) Viili. Se on kaunista, perinteistä, mummolamaista ja niin hyvää. Välillä iskee viilikausi, ja kaapissani on kupit tietyt kupit ihan vain viilin tekoa ajatellen. En halua siis myöskään luopua tavoistani.

Yritän nyt lohduttautua sillä, että ehkä aamuvegaaniuskin on hyvä alku.

Äkillinen ostohimo

Posted on by

Perjantai, alkuilta, kaupungissa hilpeä humu. Rouvat kaksittain kahveilla ja samppanjoilla, Esplanadilla täyttä. Korkojen helpottunut kopse; suituilla bisnesnaisillakin on viikonloppu.

Ja minä: olen nyt kaksi täyttä viikkoa kulkenut tätä väliä kahdesti päivässä, eräältä asemalta erääseen korkeakattoiseen huoneistoon jossa on ihmisiä ja napse, ohittanut kaupat ja kahvilat ja Ison Numeron myyjät. En ole ostanut mitään.

Olen katsonut Maximin ikkunaa ja rakastanut sitä että sellainen paikka on olemassa. Että voisin mennä elokuviin, tästä vaan hips töiden jälkeen. Olen haistellut perjantaituoksuja jotka luikertelevat ravintoloista ulos, katsonut silmiin ihmisiä joista yhdellä on sandaalit jalassa ja jotka osaavat suomeksi ainakin tämän: ”Iso Numero, anteeksi, Iso Numero”.

Tänään, yhtäkkiä, minä ajattelen että on ostettava jotakin. Menisinkö Nansolle, niillä on kauniita hameita. (En tarvitse hameita.) Johonkin toiseen kauppaan! (En tarvitse mitään.) Iloisesti vinguttelisin korttia, olisi viikonloppu, kepeää! Minä todella ajattelen näin, joinakin päivinä. Jos vain ostaisin mitä tahansa.

Päätän katsella ihmisiä, menen Akateemiseen mutta Starbucksista ei saa pullaa. Café Aallosta saa, siellä on sitäpaitsi pöytiintarjoilu. Se maksaa minulle 8 euroa ja 30 senttiä, se että saan istua tässä enkä osta pullaa vaan karjalanpiirakan mutta todella, he tuovat sen minulle pöytään. Ilo! Kanssani täällä iäkäs herra jolla on siisti parta ja pikkutakki, lukee lehteä. Nuorempi mies, kännykkä ja viinilasi. Maripaitainen japanilainen joka on löytänyt suomalaista seuraa. Ja niitä rouvia, niitä jotka perjantaisin istuvat ystävän kanssa ja ostavat pienen pullon kuohuvaa.

Ja sitten minä kirjoitan, en osta enää mitään vaan kirjoitan. Kirjoitan niin kuin olen koko päivän tehnyt sillä sitä minä osaan tehdä. Ostaa en osaa.

Muovivaateahdistus

Posted on by

Tulin lenkiltä (anteeksi, juoksemasta). Päälläni oli tekninen urheilupaita, joka nyt on a) oudon nahkean tuntuinen ja b) kamalan hajuinen. Toivon, että on yleisesti tunnustettu tosiasia, että muovistekniset ihmevaatteet rupeavat haisemaan heti. Silti niitä ostetaan ja niiden nimeen vannotaan, mutta muistuttakaapa nyt, että miksi? Paitsi että ne haisevat ja tuntuvat epämiellyttäviltä, ne eivät katoa maapallolta ehkä koskaan.

Olin pari viikkoa sitten mukana järjestämässä vaatteidenvaihtotapahtumaa paikallisella kirkolla. Se on siis sellainen tapaus, johon ihmiset voivat parin tunnin aikana tuoda vaatteita, jotka sitten kauniisti ripustetaan esille, ja josta he voivat myös viedä vaatteita ihan niin paljon kuin ikinä haluavat. Arvatkaapa, oliko enemmän tuontia vai vientiä?

Kolmen tunnin jälkeen näytti siltä, että suuri liikuntasalillinen on kyllä täyttynyt vaatteista, mutta mitään ei ole poistunut. Tietysti ihmiset tekivät yksittäisiä löytöjä, mutta hei: he toivat mukanaan kokonaisia ikeakassillisia. Kierrätys on tietenkin hyvä asia, mutta…

vaatteidenvaihto1Epäilen, että moni hylkää kaapistaan vaatteita sillä perusteella, että ”ne eivät jotenkin tunnu enää kivoilta”. Harvempi taitaa ajatella, miksi ne eivät enää tunnu kivoilta. Usein syy on siinä, että ne ovat menettäneet muotonsa (saumat alkavat monissa nykyvaatteissa kiertää yhden pesun jälkeen) ja että alun perin siisteiksi tarkoitetuista vaatteista on tullut nyppyisiä tai nukkaisia.

Kerron salaisuuden: Nämä ovat sellaisia syitä, joiden takia vaatekappaleet eivät tunnu kivoilta muidenkaan mielestä. ”Vain hiukan kulahtaneet” vaatteet eivät kierrä. Ne ovat jätettä.

Esimerkiksi polyesteria sisältävät t-paidat voisi heti kättelyssä kieltää. Ne menevät ihan kamalan nyppyisiksi hyvin nopeasti. Ilmeisesti polyesterosuus ei oikein kestä pesua.

Hyvä paita ilmaiseksi.

Hyvä paita ilmaiseksi.

Vaatteidenvaihtotapahtumasta lähti vaikka kuinka monta ikeakassillista rekeille jääneitä vaatteita SPR:n Konttiin. Terveisiä vaan sinne. Veikkaanpa, että kierrätys ei kaikilta osin ole salamannopeaa. Hyväntekeväisyysjärjestöt joutuvatkin heittämään pois aika paljon saamiaan vaatteita ja maksamaan niistä jätemaksut.

Tekisi mieleni perustaa sellainen kampanja, jossa valaistaan ihmisiä muovivaatteiden ongelmista. En oikein tajua, kuka oikeasti voi sanoa haluavansa helposti haisevia ja ensimmäisessä pesussa nyppyyntyviä vaatteita, jotka on tehty täysin päivänvaloa kestämättömissä oloissa eivätkä katoa maapallolta koskaan. Miksi niitä siis a) tehdään, b) myydään ja c) ostetaan?

***

Asioilla on puolensa. Vaatesuunnittelija Anniina Nurmi vertailee tässä postauksessa asiallisesti puuvillaa ja polyesteriä ja vähän muitakin tekokuituja. Ehkä onkin syytä korostaa tätä: mistään materiaalista ei kannattaisi tehdä huonosti aikaa, käyttöä ja pesua kestäviä vaatteita.

Jämähtämisen estolääkitys

Posted on by

Kammoan sitä, että kirjoittajana vajoan turvalliseen konventionaalisuuteen, kaikkien asioiden lähestymiseen tyylillä joka on hyväksi havaittu ja helpoksi jo muodostunut. Lehtijuttuja kirjoittaessa sellainen vaara vaaniskelee sormissa koko ajan.

Kirjoitettuaan tarpeeksi juttuja henkilö nimittäin tietää hyvin, miten kirjoitetaan ”hyvä lehtijuttu”, sellainen, jota Janne Saarikivi oivasti Journalistin kolumissaan kuvailee (ja kritisoikin, hyvä).

Aseita jämähtämistä vastaan tarvitaan. Freelancer-elämän parhaita puolia on se, että asiakkaat ovat vaihtelevia, ja hyvin monenlaista on mahdollista päästä tekemään. Ensin pitää kuitenkin keksiä, mitä kaikkea oikeastaan haluaakaan tehdä.

Freenäkin voi vajota tekemään tuttuja juttuja. Voi unohtaa unelmoida ja kehittää ajatteluaan. Visiot ja hyvät ideat eivät synny itsestään, vaan niihinkin pitää panostaa. Tämä unohtuu helposti, freeltä toki mutta varmaan palkkatyöläiseltäkin.

Suomessa en ole koskaan kuullut työpaikasta, jossa olisi ihan ok nukkua päikkäreitä tai käydä päiväkävelyillä, vaikka juuri tämä voisi lisätä luovuutta huomattavan paljon. Freunde von Freunden -sivustolla haastateltu sisustussuunnittelija Brian Paquette kertoo toimistonsa viikottaisista inspiraatiopäivistä:

On Fridays, our office has “input days.” Monday through Thursday is devoted to output; Friday is all about input. We read. We go to galleries. We have outside vendors come in to show us new lighting or fabric lines. We’ll go to a new showroom. We’ll look at furniture, jewelry, anything. It’s just about jogging our brains after a week of invoicing and remembering that at the end of the day, we’re creatives.

Jos työ on luovaa, jos sen haluaa olevan, tuuletus-, unelmointi- ja ihmettelyideat on välttämätöntä ottaa vakavasti. Minun ainakin. Taidan palauttaa ohjelmaani museokeskiviikot. On täydellisen älytöntä, että sellainen tuntuu syntiseltä.