Kallis mekko, joka olikin halpa mekko

Posted on by

Ostan harvoin kalliita designmekkoja. Se tuli ehkä ilmi heille, jotka lukivat ekoluksuksesta kirjoittamani jutun viime viikolla ilmestyneestä Huilista.

Luonnehdin siinä 178,30 euroa maksavaa mekkoa kalliiksi. Sain palautetta.

Circumnavigaten Hannu Nuotio huomautti ystävällisesti, että tuon hintainen designmekko ei ole kallis, ja myös, että en ollut huomannut yhtä aika olennaista seikkaa: tuon ekoluksusmekon ovh on 679,54 euroa. Sitä ei mainosteta mekkoa myyvässä Honest by -verkkokaupassa, mutta kyllä sen selville saa, kun käy läpi kaupan tarjoamat läpinäkyvyystiedot. En ollut tehnyt sitä tarpeeksi huolellisesti. Harmittaa! Huilin päätoimittaja Riikka Suominen valottaa aiheesta käymäämme keskustelua Huilin blogissa.

Harmittaa ennen kaikkea taviskuluttajan puolesta. Vaatteiden alkuperästä on tosi vaikea saada tietoa. Honest by tuntuu siksi olevan todellinen edelläkävijä: verkkokaupasta voi tosiaan tarkistaa, missä mekon vetoketju on valmistettu. Sieltä näkee myös, paljonko suunnittelija ottaa katetta lopputuloksesta. Se on kiinnostavaa ja herättävää.

Siksi hiukan ihmettelen tätä 178,30 euroa, jonka ei kaupan etusivulla kerrota olevan alennushinta. Minä menin lankaan, vaikken toimittajana saisi: halusin liikaa uskoa, että tuollainen hinta oikein jaettuna on mahdollinen ja reilu ekologisesta luksusmekosta. Kuinka moni muu, asiaan ehkä vähemmän perehtyvä, ottaa tuon hinnan todesta?

Miksi verkkokauppa ei merkitse etusivullaan, että 178,30 euroa on alennettu 679,54 eurosta? Minun logiikallani se tekisi mekon nykyhinnasta edullisemman ja haluttavamman: Noin arvokas tuote, nyt näin edullisesti! Sen on pakko olla hyvä diili!

Mutta ei.

Mekon hintalaskurisivua tutkailemalla selviää, että sen materiaaleihin on kulunut 33,83 euroa. Valmistamiseen on mennyt 90,43 euroa. Alennushinta kattaa ne, mutta sitten: suunnittelija Nicolas Andreas Taraliksen studion kuluja tulee tämä hinta kerrottuna 2,3:lla. Se merkitsee 208 euroa. Lisäksi vielä Honest byn kulut: hinta kerrotaan 2,7:llä.

Arvonlisäveron kanssa mekon kokonaishinnaksi tulee tällä logiikalla juuri se 679,54 euroa.

Sitten kuitenkin on ihan mahdollista myydä mekkoa monta kertaa halvemmalla. Miksi? Vielä ymmärtäisin, jos kyseessä olisi tämä yksi malli, joka on kestoalessa, mutta Honest byn verkkokaupassa sama logiikka pätee melkein kaikkiin vaatteisiin. Kuka ei saa osuuttaan?

Kovin sekavaa on. Ja kuitenkin tiedostavalla kuluttajalla on lopulta yksi ainoa toive: totuuden kuuleminen. Jos totuus on, että designmekosta on maksettava 700 euroa, kertokaa se. Selvästi. Kiitos.

Yhteinen kahvihuone

Posted on by

Minulta kysytään usein, miten jaksan työskennellä ilman työyhteisöä. Sen kysyy tietysti ihminen, joka työskentelee yhteisössä. Minä taas olen tehnyt hyvin lyhyitä pätkiä elämästäni töitä samassa toimistossa muiden kanssa. On vaikea vastata.

Kaikissa lyhytaikaisissa työpaikoissani on ollut kivoja ihmisiä. Olen kuitenkin hidas solahtamaan porukoihin enkä kiinny yhteisöön kovin nopeasti. Olen aina tuntenut työpaikoissa tiettyä epämukavuutta, koska stressaan helposti ympärillä olevista. Minulle yksin oleminen on kai paljon helpompaa kuin useimmille.

Nykyisessä työhuoneessani on parikymmentä omaa neliötä eikä ihmisiä ihan lähellä. Nautin siitä. Vaikka tykkään käydä juttukeikoilla ja tavata ihmisiä, monena aamuna olen huomattavan onnellinen siitä, että tänään ei tarvitse välttämättä tavata ketään. Voi vain kirjoittaa.

Samalla ajatus itse rakennetusta työyhteisöstä, jonkinlaisesta kivasta kollektiivista, kiehtoo salaperäisesti. Työhuoneyhteisöt kuulostavat inspiroivilta ja ja näyttävät usein huomattavan viihtyisiltä. Niissä on valoa ja ammattilaisuuden tuntua, oikean työpaikan kahvintuoksua. Onkohan minulta vain jäänyt jotakin ymmärtämättä?

Seuraavan kerran kysyn vastakysymyksen työyhteisöttömyyttäni ihmetteleville. Haluaisin kuulla perustelun, joka tekisi työyhteisöstä houkuttelevan vaihtoehdon myös minulle. Visioita hyvästä kollektiivista nimittäin olisi, ja vapaata toimistotilaakin kotinurkilla yllin kyllin.

Tehkäämme hauskoja virheitä

Posted on by

Kuuluuko kirjoittaa aika ajoin vai aika-ajoin? Riippuu, mitä haluaa sanoa. Aika ajoin tarkoittaa samaa kuin hetkittäin, aika-ajoin taas kilpaillaan esimerkiksi formula 1:n paalupaikasta.

Olen tällä viikolla törmännyt kahdesti siihen, että ylimääräinen tavuviiva on luonut merkitykseen tahatonta hauskuutta. Tällaisia virheitä kannattaa tehdä ihan vain rentouttavan naurun takia. Samasta syystä kannattaisi varmaan muutenkin päästää irti täydellisyyden tavoittelusta.

”Kilvoittelija pidättäytyy aika-ajoin ylimääräisestä ulkonaisesta mukavuudesta ja nautinnoista löytääkseen hiljaisuuden äänet ja luonnollisen valon värit.” (kirjasta Vesi vetää puoleensa, Maahenki 2002)

Omistaminen ei ole ilmaista

Posted on by

Olen kirjoittanut parin vuoden ajan varsin paljon aiheista, jotka liittyvät asumiseen ja taloyhtiöihin. On käynyt selväksi, että periaate, jolla taloyhtiön hoitovastike muodostuu, on monelle taloyhtiöasukkaallekin epäselvä. Sitkeässä on ajatus ”taloyhtiöstä, joka maksaa” – vaikka taloyhtiön rahat tulevat osakkaiden pussista.

Yhtiövastike koostuu hoitovastikkeesta, joka kattaa tarpeen mukaan yhtiön vuosittaisia hoitokuluja, ja rahoitusvastikkeesta, jolla maksetaan taloyhtiölainoja. Viime vuonna kerrostaloyhtiöiden keskimääräinen hoitovastike oli 3,81 euroa neliöltä kuussa. Osakas ei maksa rahoitusvastiketta, jos taloyhtiölainaa ei ole tai jos osakas on maksanut osuutensa siitä kerralla pois.

Meidän yhtiössä nostettiin hoitovastiketta muutama vuosi sitten 1,5 eurolla per neliö. Maksamme hoitovastiketta nyt kuusi euroa neliöltä. Se on paljon. Aika usein kysytään, miksi ihmeessä vastikkeemme on niin korkea. Eikö voitaisi maksaa vähemmän, kun kerran muutkin?

Olisi kiva, jos voitaisiin, mutta todellisuus on vähän toinen.

Jos taloyhtiössä on 15 asuntoa (kuten meillä) ja kaikissa niissä alle 50 neliötä (kuten meillä) eikä liikehuoneistoja tai huoneisto-omistuksia (kuten meillä), hoitokulut per neliö ovat helposti korkeammat kuin isommassa yhtiössä. Joudumme ostamaan isännöinnin ja huollon kuten muutkin yhtiöt. Nämä palvelut tuskin maksaisivat kymmenkertaisesti, vaikka yhtiössä olisi kymmenkertainen määrä asuntoja tai asuinneliöitä.

Joudumme tekemään huoltokorjauksia taloon kuten muutkin – niidenkään määrä ei kasva asuinneliöiden suhteessa, joten me maksamme enemmän per neliö kuin isomman yhtiön asukkaat. Maksamme jätehuollosta saman kuin maksaisimme, vaikka asuntoja olisi vähän enemmän. Lämmityksessä sentään säästämme, mutta kiinteistösähkössä lopulta aika vähän.

Siis ei: emme voi maksaa yhtä vähän kuin naapurit, joiden taloyhtiössä on 100 asuntoa ja jotka lisäksi omistavat yhteisesti kaksi vuokrattavaa huoneistoa (siis taloyhtiö omistaa).

Onneksi pienessä taloyhtiössä on hyviäkin puolia. Osakkaat ja asukkaat ovat tuttuja keskenään. Talkoomeininkiä voi hyödyntää ja luovatkin ideat taloyhtiön vaurastuttamiseksi voivat mennä läpi. Meille on esimerkiksi rakennettu äänieristetty soittotila, jota vuokrataan muusikkojen treenitarpeisiin.

Haastattelin viime viikolla kahta asuntosijoittajaa, Olli Turusta ja Joonas Oravaa, jotka totesivat mieluiten sijoittavansa isoissa taloyhtiöissä sijaitseviin asuntoihin. Kuten arvelinkin, he perustelivat tätä skaalaedulla. Sijoittajat tietysti ovat kiinnostuneita hoitovastikkeen koosta potentiaalisessa kohteessa. Heidän mukaansa alhainen vastike kertoo yleensä hyvää: taloyhtiöllä on varallisuutta.

Sellaisiakin tilanteita kuitenkin on, että se ei kerro hyvää. Vastiketta ei ehkä ole nostettu vuosiin, ja lopputulos on se, että taloyhtiön tavallisten vuosikulujen kattamiseksi otetaan joka vuosi uutta hoitolainaa. Jos hoitovastike on alhainen, asunnonostajan kannattaakin varmistua siitä, elääkö taloyhtiö jatkuvasti velaksi. Se saattaa kertoa paljon yhtiön kulttuurista noin muutenkin.

Huhu sopii moukariksi – vai sopiiko?

Posted on by

Lauantain Turun Sanomissa ammattibloggaajat kertoivat, että yritykset painostavat bloggaajia piilomainontaan. Se ei yllätä.

Yritykset tietysti toivoisivat piilomainontaa myös toimittajilta, tai ainakin ne toivoisivat tulevansa mainituiksi positiiviseen sävyyn. Lukija voi kuitenkin luottaa siihen, että lehtijutussa ei ole piilomainontaa, koska journalisteja ja julkaisijoita sitovat Journalistin ohjeet. Bloggaajilla vastaavia ohjeita ei ole.

Journalistin ohjeet kaksi ja kolme ovat tässä yhteydessä erityisen kiinnostavia:

2. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.
3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

Nämä ohjeet takaavat riippumattoman journalismin mutta ovat joskus aika vaikeita ammattitoimittajillekin. Lisäksi julkaisut ovat erilaisia. Miten toimitaan tiukassa paikassa asiakaslehdessä, jossa asiakas maksaa sisällön? Entä miten varmistetaan haastateltavan oikeudenmukainen käsittely, jos toimittaja pitää tämän puheita täytenä soopana? Miten kunnioitetaan ja ollaan rehellisiä samaan aikaan?

Journalistin ohjeet kehottavat pyydettäessä antamaan haastateltavalle mahdollisuuden virheiden korjaamiseen ennen julkaisua.

18. Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on syytä suostua, jos julkaisuaikataulu sen mahdollistaa. Tarkastamisoikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.

Käytännössä ohjeen toinen virke vaatii usein hienovaraisuutta. Haastateltavalle voi korjausvaiheessa tulla mieleen yhtä ja toista, mitä haastattelutilanteessa ei lainkaan käsitelty. Toimittajan tyyli tai näkökulmavalinta ei ehkä miellytä häntä, ja korjaukset ulottuvat myös toimittajan osuuksiin. Kenties toimittajan valitsema toinen haastateltava tuntuu väärältä – hänen sanomisensahan ovat ihan ristiriitaisia omien repliikkien kanssa!

Journalistisen työn tarkoitus ei kuitenkaan ole saattaa minkään alan yrityksiä kritiikittömän hyvään valoon vain siksi, että ne ovat suostuneet haastatteluun. Yritys saa itseään tyydyttävän jutun helpoiten siten, että se ei kätke kaapissaan luurankoja (tai ottamalla yhteyttä bloggaajaan, ehkä). Sillä kaikkien edellisten ohjeiden lisäksi toimittajaa sitoo tämä:

12. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.

Sellaistakin sattuu, että haastateltavaa rupeaa haastattelun jälkeen kaduttamaan. Vasta mustaa valkoisella nähdessään haastateltava tajuaa, ettei oikeastaan halunnutkaan kertoa julkisesti asiaansa. Kyse ei tarvitse olla siitä, että toimittaja olisi kirjoittanut epätotta tai edes mitään erityisen kiusaannuttavaa. Kiva keskusteluhetki vaan näyttää tekstitiedostona jotenkin hurjalta.
Journalistin ohjeet kuitenkin panevat toimittajan hälytyskellot soimaan, jos haastateltava haluaa vetää sanansa takaisin:

19. Haastateltavan kieltoon julkaista lausumansa tulee suostua vain, jos olosuhteet ovat haastattelun antamisen jälkeen muuttuneet niin olennaisesti, että julkaiseminen olisi selvästi kohtuutonta.

Palataan bloggaajiin. Jotkut nimittävät heitä hyviksi sijaisiksi journalisteille, joita irtisanotaan nyt joukoittain. Hyvää blogia onkin kiva lukea, ja usein pointit ovat terävämpiä kuin journalismissa ikään. Mutta tämä yksi pikku juttu olisi kyllä syytä huomioida.

Miten ihmeessä voin olla varma, että bloggaaja on tarkistanut lähteensä? Mistä tiedän, kenen näkökulmasta hän kirjoittaa? Kenen on vastuu, kun bloggaaja julkaisee piilomainontaa tai epätotta jossakin isossa blogiyhteisössä?

Somessa yritys saattaa saada piilomainontaa läpi, mutta samalla tavalla se voi joutua ansaitsemattoman huonon julkisuuden kynsiin aika äkillisesti. Jos eettisiä pelisääntöjä ei ole, huhu riittää moukaroinnin perusteeksi.

Kirjoittajan kultaiset säännöt

Posted on by

Rakastan vinkkilistoja, sellaisia ytimekkäitä ja yksinkertaistavia. Kirjoittamiseen liittyen eritoten. Ne saavat koko homman tuntumaan niin kovin helpolta, sellaiselta ala-asteen matematiikalta. Mitä sitä turhaan tuskailemaan!

Sellainen tunne on kirjoittajalle ihan tervetullut.

Siispä seuraa vinkkikimara, sääntökokoelma, ihana yksinkertaistus: näin kirjoitat hyvin. Ei tarvii kuin toteuttaa.

1. Hanki kirjoitushimo.
Tämä vinkki on peräisin Auli Iikkaselta. Se on minusta loistava. Copyblogger pukee sen seuraavaan muotoon: ”Työskentele sellaisessa fyysisessä ja henkisessä tilassa, joka herättää kirjoitushalusi. Pyri tähän tilaan kaikin mahdollisin keinoin.”

2. Ole hiljaa.
Tämä on peräisin Hanna Jensenin haastattelijan kymmenestä säännöstä, jotka ovat kaikki oivallisia. Vaikka tämä vinkki liittyy nimenomaan haastattelemiseen, näen siinä totuuden myös kirjoittamisen suhteen. Pitää olla hiljaa, jotta kuulee sen, mitä on kirjoitettava.

3. Aloita kiinnostavimmalla.
Hanna Jensenin kirjoittajan kymmenessä säännössä neuvotaan aloittamaan lehtijuttu sillä, minkä juttukeikalta tullessasi ensimmäisenä kerroit kaverille tai puolisolle. Turhat lörinät pois ei ole huono vinkki, vaikka kyseessä olisi pidempikin teksti.

4. Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista.
Tämä on Kurt Vonnegutin vinkki ja pätee kaikkiin teksteihin. Jaarittelu on hirveää. Ja helpompaa kuin tiiviys.

5. Kysy tyhmiä.
Tämän opin Laajasalon kristillisessä opistossa lukuvuonna 2000–2001, kun opiskelin siellä tiedotusoppia. Vinkki oli tietysti ajateltu toimittajan työhön mutta sopii muuhunkin kirjoittamiseen. Proosaa kirjoittaessani minun on kyseltävä tyhmiä itseltäni ja henkilöiltäni. Niiden kautta pääsen käsiksi kiinnostaviin itsestäänselvyyksiin jotka eivät olekaan itsestäänselvyyksiä.

6. Kirjoita romaani, älä jäljittele romaania.
Ajatus on peräisin Monica Fagerholmilta. Hän lausuu jotakin tämän kaltaista teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 5. Sovellettavissa muihinkin teksteihin ja varmaan myös muihin taiteenlajeihin.

7. Älä syleile maailmaa. Kirjoita miellyttääksesi vain yhtä henkilöä.
Taas Kurt Vonnegutin vinkki.

8. Jos sanan voi poistaa, tee se.
Tämä on lainattu George Orwellin viiden vinkin listalta. Kruunaa kaiken.

Televisio vuonna 2013

Posted on by

Ostimme television. Olemme olleet ilman ehkä vuodesta 2005.

Halusimme sellaisen vastaanottimen, joka meidän mielestämme näyttää sopivankokoiselta. Siitä sanottiin markkinointitekstissä: ”T24B300 soveltuu erinomaisesti esimerkiksi lapsen huoneeseen ensimmäiseksi televisioksi”. Emme oikein tienneet, mitä siitä olisi pitänyt päätellä. Jokin oli muuttunut edellisen tv:n ostoajoista. Ostimme kuitenkin lastenhuoneen ensi-tv:n, ja ihan hyvin se näyttää olohuoneessakin toimivan.

Jotkin mainokset eivät sentään muutu. Nämä bioluvilit pitävät edelleen kiinni maailmankuvasta, jossa pyykinpesu on naisten hommaa, ja näillä naisilla on aina lapsia. He ovat poikkeuksellisen kiinnostuneita siitä, onko vaatteissa ”tahroja” (sana tahra on epäilemättä yhä hengissä pyykinpesuainemainosten ansiosta).

Tiettyjä mainoksia ei ennen ollut. Jatkuvasti minulle kaupataan esimerkiksi ripulilääkettä. Mitä ihmettä? Olen ollut siinä uskossa, että sellaista sopii käyttää lähinnä matkalla, äärimmäisessä hätätapauksessa. Ovatko suomalaisten ruokailutottumukset muuttuneet sellaisiksi, että koko ajan olisi jonkinlainen imodium tarpeen?

Muutamassa vuodessa sisustusohjelmista on tullut ”laitetaan asuntosi myyntikuntoon” -ohjelmia, joissa hinnat ovat tärkeitä. Televisiossa tehdään nykyään hirveästi kiinteistökauppaa! Aika paljon tuntuu myös olevan ohjelmia, jotka opastavat ihmisiä rahankäytössä. Tarvetta varmaan onkin, jotta voisi ostaa niitä kiinteistöjä.

Vielä vuonna 2005 oli poikkeuksellista olla televisioton. Saimme kuulla melkein aggressiivisia kommentteja, koska moni tuntui kokevan televisiosta luopumisemme jotenkin uhkaavaksi toimenpiteeksi. Se on muuttunut eniten. Nykyään on ihan tavallista olla televisioton. Ehkä se johtuu siitä, että televisio ole enää televisio. Mekin olemme jo monta vuotta käyttäneet ahkerasti Yle Areenan tapaisia palveluita.

Kummallista onkin nyt katsoa elokuvaa perinteisestä televisiosta, kun filmiä ei saakaan pysäyttää juuri silloin kuin huvittaa. En tiedä, totunko siihen enää. Onneksi televisiosta voi edelleen vanhaan tapaan katsoa Yle Areenaa – ainakin sitten, kun löytää oikeat laitteet yhdistävän kaapelin. Se ei muuten ole ihan yksinkertaista.

Vartti riittää

Posted on by

Turun Sanomien kulttuuritoimittaja Tuomo Karhu sanoi syyskuun Kirjailija-lehdessä oppineensa, että kirjailijahaastatteluun riittää usein vartti.

Onko tuo tosissaan, ajattelin minä.

Tämä johtui siitä, että itse pidän selviönä, että haastatteluun, melkein mihin tahansa haastatteluun, menee yli vartti.

Kysymyksiä heräsi. Olenko hidas? Olenko onnettoman hidas? Kulutanko ihmisten aikaa turhaan? Miten kirjailijasta saa olennaisen irti vartissa? Kaikki ihan aiheellisia pohdintoja, ajattelen.

Kiitos siis Karhulle. Pitäisi useamminkin kyseenalaistaa omat selviönsä ja miettiä miksi toimii, kuten toimii. Sen voi tehdä vain peilaamalla muiden kokemuksiin.

Jaanpa siis muutaman oman kokemukseni, noin niin kuin peiliksi.

Väitän, että…

  • usein vartti riittää 2000 merkin tekstin editointiin.
  • usein vartti riittää pikku-uutisen kirjoittamiseen.
  • usein vartti riittää pienehkön jutun raakaversion hahmotteluun.
  • usein vartti riittää ihan hyvään kahvipaussiin.
  • usein vartti riittää koko tulevan päivän tunnelman pelastavaan aamukävelyyn.
  • usein vartti riittää neljän laskun askarointiin.
  • usein vartti riittää päivän Hesarin selaamiseen.
  • usein vartti riittää jutun korjaamiseen ja loppuviilauksiin, kun se on saapunut haastateltavan tarkistuksesta.
  • usein vartti riittää asiantuntijan puhelinhaastatteluun, kun lähteitä on monta.
  • usein vartti riittää loistavan lounaan laittamiseen.
  • usein vartti riittää nukahtamiseen.

Tekisi kyllä mieli sanoa myös, mihin vartti minusta ei riitä. Se olisi paljon helpompaa. Mutta olkoon. Tyydyn sanomaan, että ihan kaikesta ei tulisi minusta pyrkiä suoriutumaan vartissa, edes tällaisessa tehokkuuden nimeen vannovassa yhteiskunnassa.

Opi kokoomusnuorilta

Posted on by

Projekti: Hanki lisää rohkeutta.

Älä niin helvetisti pelkää olevasi joskus idiootti (olet sitä joka tapauksessa).

Minä rakastan perussuomalaisia ja kokoomusnuoria, koska he sanovat ääneen sen minkä ajattelevat eivätkä hyssytä varo pelkää koska jos hyssyttää varoo pelkää koko ajan ei koskaan opi mitään. Kukaan ei opi, ei puhuja, ei kuulija.

Idiootteja ovat monet ajatukset, ja monien (että vähemmistövaltuutetun virka pitäisi lakkauttaa, mitä hemmettiä?), mutta onko sallittua sanoa ääneen vain hyviä ja punnittuja ajatuksia?

Eikö niiden, joiden ajatukset ovat hyviä ja punnittuja, pitäisi osata kertoa niistä ajatuksistaan toisillekin? Joku kutsui sellaista keskusteluksi. Vai pitäisikö kaikilla jotenkin sisäsyntyisesti olla vain hyviä ja punnittuja ajatuksia? Pitäisikö jokaisen ymmärtää vaikkapa nyt ihmisarvon ajatus ilman, että siitä koskaan käydään julkista keskustelua?

Väitän, että huonojen ajatusten tuominen julki on hyväksi. Huonot ajatukset (jotka ylittävät uutiskynnyksen) mahdollistavat hyvienkin esilletuomisen. Pitää vain uskaltaa puhua, muuallakin kuin omissa kivoissa porukoissa ja muutoinkin kuin turvallisesti yläviistosta huudellen.

Että sitä rohkeutta, kiitos.

Naisia, miehiä, ihmisiä

Posted on by

Lueskelin eilen Setan toimittajaopasta. Innostuin luettuani Hesarin oivan jutun tyypistä, jonka tyttöystävästä oli tullut poikaystävä.

Kannatti, tietenkin. En ollut aikaisemmin ajatellut, että on harhaanjohtavaa sanoa transseksuaalinen, kun kyse on transsukupuolisesta. Esimerkiksi. Paljon tiedostamatonta on siellä, missä luulee tiedostavansa.

Työtoverini toi taannoin Facebookissa esille, että heterot puhuvat hyvin paljon seksuaalisesta suuntautumisestaan. Kerrotaan ”mun miehestä” tai ihaillaan vaikkapa kuumia palomiehiä. Heitetään läppää, jossa on vahva hetero-oletus. Totta tosiaan.

Lehtijuttua kirjoittaessani mietin usein (aina?) sukupuolta ja ikää. Onko aiheellista kertoa, mitä haastateltavan puolisolla tai lapsilla on jalkovälissään? Haluaako lukija tietää, minkä ikäinen haastateltava on? Monesti tällaisia tietoja pidetään selviöinä – tietenkin ne on kerrottava jutussa! Vaikka kyse olisi työstä ja yhteiskunnallisista mielipiteistä.

Samalla nämä asiat vaikuttavat paljon tulkintaan. Haastateltavan puheet tulkitaan toisin, jos hänen kumppaninsa on hänen kanssaan samaa sukupuolta. Samoin hänet on helpompi leimata johonkin kategoriaan (myös negatiivisesti), jos hänen ikänsä kerrotaan. Toisaalta molemmilla asioilla saattaa joskus olla merkitystä. Mutta milloin?

Kirjoitin taannoin jutun miehestä, jolla oli mielenkiintoinen työ. Hänen ikäänsä ei kerrottu jutussa, vaikka mielenkiintoista oli, että hän ei ollut vanha. Ikä kävi suurin piirtein ilmi kuvasta. Jutussa kerrottiin hänen perheestään sen verran, että esille tuli seksuaalinen suuntautuminen (hetero) ja lasten sukupuolet.

Olisin voinut kirjoittaa vain puolisosta ja lapsista. Tämä olisi ollut ehkä viisaampaa. Ainakaan lasten kohdalla emme tiedä, mitä sukupuolta he kokevat olevansa. Kuitenkin kirjoitin, kuten haastateltava puhui, eikä se ollut vahinko. Minusta jotakin mielenkiintoista kertoi se, että hän puhui vaimosta ja halusi tuoda esille lasten sukupuolet: hän oli melko perinteinen tyyppi eikä ehkä erityisen sensitiivinen seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvissä asioissa.

Silti jäin miettimään. Olisiko minun kuitenkin toimittajana pitänyt kirjoittaa toisin?