Jotkin asiat eivät muutu

Posted on by

”Mitä hyötyä sinulla siitä, jos välttämättä tahdot kotimaassa kasvaneita appelsiineja, kun niitä kumminkin on mahdoton saada?” kysyy Jussi siskoltaan Hannalta Papin perheessä. Luin sen pitkästä aikaa, enkä lakkaa hämmästelemästä näytelmän osuvuutta vielä 122 vuotta ensi-iltansa jälkeen.

Tuo appelsiinijuttukin. Sehän on suoraan kuin nykyisestä lähiruoka-/ruokapiiri-/kauppaketjukeskustelusta.

Näytelmän varsinainen aihe, seuraavan sukupolven irrottautuminen edellisestä, ei sekään tunnu lainkaan vanhentuneelta. Se on lohdullista. Suosittelen Canthia kesälukemiseksi.

Yllätykset kielletty

Posted on by

Hesarissa oli tänään juttu siitä, miten kaikki kiva on kielletty. Suomessa on vahva usko suunnitelmallisuuteen, sen voimaan ja kannattavuuteen: kun kielletään sitä ja tätä, säästytään pahalta. Moni on tottunut suunnittelemaan vähän kaikenlaista, sillä tällaisessa hyvinvointivaltiossa kasvaa luottamaan suunnitelmien toteutumiseen. Halutaan uusi asunto ja säästetään siihen. Varataan lomamatka puolen vuoden päähän. Käytetään pyöräilykypärää ettei loukkaannuttaisi liikenteessä, ja vältetään kovia rasvoja tiedätte-kyllä-miksi.

Täydellisen suunnitelmallisuuden lopputulos olisi kuitenkin pehmokypärässä kävelevä (ei juokseva) henkilö, joka ei koskaan käyttäisi tulta, teräaseita tai sanoja. Ettei vaan satu mitään!

Suunnitelmallisuuden maailmassa koen usein olevani sivuraiteella. Teen kaiken viime tipassa: sovin matkat, juhlat, tapaamiset. Ahdistaa suunnitella sellaisia tarkasti, pitkän ajan päähän – eihän sitä tiedä, onko hengissäkään! Työtkin tulevat vähän suunnittelematta, joskus tiiviissä ryppäissä ja toisinaan hyvinkin ripotellen.

Monta kertaa olemme puolison kanssa lentäneet maailmalle ja ryhtyneet vasta perillä pohtimaan hotellikysymystä. Minulle (ja hänellekin, onneksi) esimerkiksi toukokuisessa Prahassa seikkailu raskasta matkalaukkua vetäen ja yösijaa etsien kuuluu jotenkin olennaisesti reissuun, vaikka on olemassa mahdollisuus, että jäämme yöksi taivasalle. Se jää mieleen paremmin kuin huolella suunniteltu taksimatka hyvissä ajoin varattuun huoneeseen. Jos kaikki tällainen harhailu jää pois, matka tuntuu meistä laimealta.

Yritän ymmärtää toista koulukuntaa. Kaikenlainen ennakoimattomuus ja epävarmuus ahdistaa heitä. He nauttivat suunnittelusta, asioiden merkitsemisestä paperille, siitä että suunnitelma etenee kauniina kaarena toteutukseen. En ole varma, mutta luulen että täydellinen suoritus (hyvä suunnitelma > onnistunut toteutus) tuo heille onnea. Niinkö se on?

Suomessa näkee hyvin vähän suunnittelemattomuuden aiheuttamia positiivisia kohtauksia kaupungilla (perheriitoja ja puukonheiluttelua kylläkin). Ei spontaania yhteislaulua eikä kummallista tanssiesitystä kadunkulmassa. Ei kävelytielle roudattuja ravintolapöytiä, kun ilta on kuuma ja asiakkaita virtaa yli kapasiteetin (niin, tämä on tietysti kiellettyäkin). Kuten Hesarin jutusta ilmeni, vanhemman tekemää pullaa tai kakkua ei saa viedä päiväkotiin tarjolle, sillä suunnitelmaan kuuluu tuoteseloste: se on tärkeä, jotta allergiatapauksia tai turhaa tyytymättömyyttä ei ilmenisi. Kun toteutuksen moitteettomuutta varjellaan, huonojen yllätysten ohessa poistuvat hyvät yllätykset. Eikö se haittaa?

Suunnittelu sinänsä on varmasti hyvä asia. Suunnitelmissa on vikana lähinnä se, että ihminen tuppaa tekemään niitä kovin odotusten mukaisesti ja pysymään niissä silloinkin, kun joustoa kaivattaisiin. Helposti voi suunnitella vain sellaista, mitä tuntee tai on nähnyt. Suunnitelmia rajaavat lopulta hyvin tiukat näkemykset ”rentouttavasta matkasta”, ”oikeanlaisesta romantiikasta” tai ”hyvistä ravintoloista”. Minusta se on kuristavaa: tuntuu, että ajatukset kuolevat nälkään!

Taide on tietenkin usein suunniteltua, mutta parhaimmillaan se onnistuu yllättämään. Suunnittelija on tieten tahtoen kääntänyt aivojaan ympäri, kuvitellut toisin. Sellaista suunnitelmallisuutta haluaisin annoksen.

Eilen istuin Kiasmassa Eija-Liisa Ahtilan The Tent House -veistoksen sisällä ja ihmettelin, miksi kaikkia nukkekoteja ei tehdä näin: Lattia olisi pöydän korkeudella, ja sen keskellä olisi reikä. Leikkijä istuisi jakkaralla niin, että ylävartalo pilkistäisi reiästä sisään taloon. Mikä poikkeuksellinen katsantokanta maailmaan!

Näin karkotat liikuttavuuden

Posted on by

Hesarin perjantaisessa uutisessa kerrottiin sivujuonteena Supersiskot-hyväntekeväisyyshankkeesta, joka kuulemma kerää varoja ”tyttöjen syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn”. En suoranaisesti liikuttunut kohteesta, vaikka se on varmasti hyvä. Kannustushuutoni kilpistyivät sanaseikkoihin.

Syrjäytyminen on hirveän vaikea sana. En ymmärrä, mitä se tarkoittaa, eikä tunnu ymmärtävän oikein kukaan muukaan. Miksi sitä niin hanakasti viljellään? Tutkimusterminä se jotenkuten toimii, mutta journalistisessa kielessä kaipaisin avaamista.

Syrjäytymistä on vaikea määritellä, ja syrjäytyneeseen porukkaan on varmaan aika vaikea identifioitua. Eikö siis voisi tarkentaa? Puhutaanko työttömistä, opiskelupaikatta jääneistä, liian nuorina lapsia saaneista, päihdeongelmaisista? Helpottaisi tietää, minua ainakin. Liikuttaisi.

Ja sitten puhutaan ennaltaehkäisystä. Se kuulostaa raskaalta toimenpiteeltä. Eroaako ennaltaehkäisy oleellisesti ehkäisystä? Ehkäisyynhän jo sisältyy ajatus ennalta tekemisestä.

Nykyään on tietysti myös jälkiehkäisy, lähinnä kai sanassa jälkiehkäisypilleri. Mutta sekin ehkäisee ennalta, raskauden alkamisen nimittäin. Sananmuodostus on hiukan kummallinen, kun alkuosa on suhteessa yhdyntään eikä suinkaan sanan jälkiosaan.

Tiedän, että abstrakteilla sanoilla lyhennetään tekstiä. On helpompi puhua syrjäytyneistä kuin luetella kaikki ne ryhmät, joita tarkoitetaan (varsinkin, kun sitten pitäisi osata määritellä ne). Yleensä silti kannattaisi.

Pata kattilaa soimaa. Kirjoitin juuri merkkimäärältään tiukassa jutussa toiminnan laadukkuudesta, kun olisin voinut puhua nopeasta vastaamisesta puhelimeen ja ongelmien ratkomiseen paneutuvasta asiakapalvelusta. Onneksi toimitussihteeri oli valppaana. Ei näin!

Rikkaiden hommaa?

Posted on by

Mikä on rikkaiden hommaa? Ainakin työ, josta ei makseta. Jos kirjoittamisesta ei makseta, se jää niiden varaan, jotka pystyvät elämään ilmankin työstä saatua rahaa.

Freelancejournalisti Nate Thayerin jo toisaalla julkaistua kirjoitusta pyydettiin taannoin käyttöön The Atlanticin nettiversiossa vähän muunneltuna, mutta ilman palkkiota. Thayer julkaisi maaliskuussa blogissaan sähköpostikirjeenvaihtonsa The Atlanticin kanssa – koska piti sitä hyvänä esimerkkinä freelancejournalismin tilasta. Kirjoitus sai runsaasti huomiota sosiaalisessa mediassa, ja myös The Atlanticin päätoimittaja otti siihen kantaa.

Osa kirjoittajista kirjoittaa vaikka ilmaiseksi ja suhtautuu hommaan siten, että elämä on rahoitettava muulla tavoin –  järjestön varainkeruulla tai siivoamisella tai kaupan kassalla. Silloin voi kirjoittaa sitä, mitä haluaa. Keino voi olla hyvä. Kuitenkin tiedonvälitystä on vaarallista jättää tällaisen logiikan varaan. Ja tiedonvälitystähän kirjoittaminen kai on, ja journalismi nyt ainakin.

Lehtijuttuihin ei useinkaan voi vuodattaa sydänvertaan. Ei kannata. Niillä on journalistisia kriteereitä, ja lisäksi ne puserretaan viimeistään toimituksissa lehtien konseptien mukaiseksi. Konseptoitu lehti on varma ostos. Lukija tietää, mitä saa. Onko se hyvä? Ehkä. Mutta yllätyksiäkin tarvitaan. Kuka niitä tarjoaa?

Vuoden lehtikuvaajaksi valittu Meeri Koutaniemi paljasti Hesarissa olevansa juttumatkojensa takia lähes 20 000 euron veloissa. Ei huolettanut, häntä. Koutaniemi tekee tinkimätöntä työtä tärkeiksi katsomiensa aiheiden parissa. Ei taida kumarrella paljon lehtien konsepteja kohti (vuoden lehtikuvaakaan ei ollut julkaistu lehdessä). Hyvä! Tietysti sen verran on johonkin kumarrettava, että sen lainan saa, pankilta tai vanhemmilta tai kaveripiiristä.

Monia Thayerin kirjoitusta kommentoineita huoletti se, että journalismista tulee tällä menolla rikkaiden hommaa. Sitä tekevät ne, jotka ovat rohkeita JA joilla on varaa – jotka saavat jostakin lainan Bolivian-matkaa varten. Onko lopputulos se, että laadukkaissa, hitaasti ja pieteetillä tehdyissä jutuissa ja kuvissa näkyy vain se, mikä taloudellisesti turvattujen (vaikka toki terävien) ihmisten näkökulmasta on tärkeää?

Hintoja poljetaan hitaammin esimerkiksi asiakaslehdissä, joiden tilaajapohja perustuu vaikkapa jonkin liiton jäsenyyteen. Suomessa niitä onneksi riittää. Käykö niin, että ne rohkeat ja terävät, jotka ovat pakotettuja tienaamaan työllään, jäävät kirjoittamaan varmoja juttuja viimeiseen asti konseptoituihin asiakaslehtiin? (Ja onko se jäämistä?)

Mitä sitten tapahtuu – tuleeko asiakaslehdistä parempia ja muista lehdistä huonompia? Mikä media onnistuu tulevaisuudessa yllättämään? Mitä minä luen kymmenen vuoden päästä?

Paikka tarjolla nopeimmalle näpyttelijälle

Posted on by

Monen toimittajan työssä nopeus on nykyään ykkösominaisuus. Se, joka ekana twiittaa skuupin tai kirjoittaa siitä blogipostauksen tai jutun, on huipulla.

Huomaan kiinnostuvani nopeutta enemmän punnituista näkemyksistä ja huolellisuudesta. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta kiinnitän huomiota jopa välimerkkien paikkoihin ja virkkeiden viittaussuhteiden oikeellisuuteen. Häiriinnyn, kun jutussa on sellaisia löysäleitä kuin ”Kuvajournalismin arvostuksesta puhutaan varmaan ylevämpiä sanoja kuin mitä ne käytännössä ovat”. Siis mitkä ”ne”? Edellinen sitaatti on peräisin Yle Turun uutisesta, joka onnistui olennaisessa: sitä rummutettiin esimerkiksi Journalistiliiton Facebook-sivulla.

Asia on muotoa tärkeämpi, varmasti niin. Silti toivoisin, että nopeuden pakko ei leviäisi uutisista muunkinlaisiin artikkeleihin ja jopa kirjoihin. Muitakin arvoja on, vaikka sosiaalinen media kannustaa jakamaan heti, kaiken, vaikka kuinka puolivalmiina – ja lehtitalojen palkkiotkin viittaavat usein siihen, että juttu kuin juttu kannattaisi kursia kokoon mahdollisimman ripeästi. Kammoksuen uumoilen aikaa, jolloin kustannussopimuksia on tarjolla nopeimmin näpytteleville kirjailijoille.

Vapaa, siis yrittäjä

Posted on by

Kun liityin Suomen freelance-journalisteihin joitakin vuosia sitten, luin kiinnostuneena freelancereiden palkkiotilastoja. Tutustuin termiin freen satanen, jonka yhdistys on havainnollistanut puolikkaaksi sataseksi. Siis: kun tienaat satasen, puolet menee sivukuluihin. Sivukuluilla ei tarkoiteta veroja.

Silloin ajattelin: eihän nyt sentään puolta sivukuluihin! Nyt ajattelen: varaa puolet sivukuluihin.

Toimittaja Kirsi Alaniva kirjoitti tänään ilmestyneeseen Journalistiin freelancereiden tienesteistä ja laski, että jos saa päivän työstä 80 euroa, siitä jää käteen verojen jälkeen ”alle 10 euroa tunti”. Minä ajattelin: Jäisikin! (Ja, että toivottavasti kukaan toimittaja ei enää tee päivän työtä tuolla hinnalla.) Hänen laskutapansa oli sellainen, jota moni toimeksiantaja mieluusti noudattaisi. Oletan nimittäin, että hän ei tarkoittanut ”alle 10 eurolla” neljää euroa.

Siksi, ihan vain tämän yleisen väärinkäsityksen korjatakseni, tekee mieli kirjoittaa, että:

Vapaa toimittaja ja vapaa kustannustoimittaja ovat yrittäjiä. Heidän laskuttamansa summat on syytä rinnastaa pikemminkin toiminimiputkimiesten tienesteihin kuin kuukausipalkkaisten toimittajien. Sivukulut osuvat silloin paremmin kohdilleen.

Niin vapaa toimittaja, vapaa kustannustoimittaja kuin vapaa putkimieskin maksavat itse sosiaaliturvansa. Tämä tarkoittaa, että he maksavat lakisääteistä yrittäjäeläkettä 22,5 prosenttia tuloistaan. Lisäksi he maksavat itse työtilansa ja sen vakuutuksen. He maksavat vakuutuksen itselleenkin, jos sellaista tarvitsevat. He ostavat tarvitsemansa työvälineet ja ohjelmistot sekä niihin päivitykset. He huollattavat välineensä omalla rahallaan.

Vapaa maksaa itse itselleen lomat ja huolehtii, että hänellä on tämänpäiväisen työn tekemisen lisäksi varaa myös hankkia lisää töitä itselleen ja hoitaa kirjanpitonsa. Siihen menee aikaa, jota ei voi suoraan laskuttaa keneltäkään. Se pitää siis sisällyttää hintoihin.

Vapaa maksaa itse kaiken terveydenhuoltonsa. Hän maksaa, kun työhuoneella menee vessa tukkoon, kun haastateltavalle pitää tarjota lounas, kun keikka peruuntuu, kun osaamista on pidettävä yllä ja kouluttauduttava.

Esimerkiksi.

Eikä siinä mitään. Sellaista on olla vapaa ja yrittäjä. Mutta: Se, mitä vapaa toimittaja, vapaa kustannustoimittaja tai vapaa putkimies saa bruttona käteen, ei ole se summa, minkä he laskuttavat. Se on noin puolet siitä.*

*En puutu tässä lainkaan arvonlisäveroon, joka ainakin putkimiehen tapauksessa vielä suurentaa laskutettavan summan ja bruttopalkkion eroa.

Ihan tavallinen työpäivä

Posted on by

Sandra Juto kirjoitti muutama päivä sitten työpäivästään. Se oli samalla tavoin kiinnostavaa kuin kävelyretket pimeällä, kun valaistujen asuntojen tunnelma valuu kadulle. Yhdestä ikkunasta kurkistaa koko seinän mittainen kirjahylly, toisesta taidekokoelma, kolmannesta Lokki-valaisin poikineen. Aika monessa kodissa vilkkuu levoton, sinertävä valo.

Sandran vapaa työpäivä kuulosti kiehtovalta ja sopivan koherentilta. Se muistutti paljon omaani, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että usein työpäivästäni on koherenssi kaukana. Työni voi olla sekalaisten pienten tekstien askaroimista, nettisurffailua, soittelua ja keskustelua, ajattelua kävelyllä, pitkän jutun työstämistä koneen ääressä tai pilkuntarkkaa tekstin viilaamista ja loputonta tarkistelua. Usein se on näitä kaikkia. Aika usein se ei näytä työltä.

Olen huono rutiineissa. Herään joka päivä eri aikaan. Syön joka päivä eri aikaan. Inhoan vähän harrastuksia, joissa pitää olla johonkin tiettyyn aikaan. Teen töitä melkein joka päivä eri toimeksiantajalle. Joinakin päivinä en tee mitään, mistä voisin suoraan lähettää jollekulle laskun.

Teen töitä eri paikoissa. Joskus kotona yövaatteissa. Usein työhuoneella villatakissa. Toisinaan edustuskelpoisena kahvilassa. Huomaan, että yhtään isommat jutut syntyvät paremmin, kun ympärillä on sopiva häly ja tarjolla hyvää kahvia. Editointi taas vaatii hiljaisuutta. Ideoimiseen sopii parhaiten kävely. Jos kiireellisiä töitä ei ole, otan aika rennosti. Jos on, herään varhain ja työskentelen helposti myöhään. Olen deadline-natsi.

Aika monilla tuttavillani on ihan toisenlainen työ. Siinä on enemmän raameja. Joskus koen, että kuukausipalkkainen keskustelukumppani haluaa palauttaa minut ruotuun, kun puhumme työstä. Hän ilmaisee, että jokaisen ihmisen kyllä pitäisi toimia työyhteisössä ja leimata kellokorttia vaikka sitten hampaat irvessä, sillä se opettaa paljon ja siihen kyllä tottuu. Varmaan näin. Omasta työstä valittaminen on arkipäiväistä, sosiaalisesti hyväksyttyä ja ilmeisesti suorastaan toivottavaa. Kärsimys nimittäin kasvattaa luonnetta.

Se oikea

Posted on by

Tämä on naurettavaa.

Minun kirjoittamiseeni – tai oikeastaan kirjoittamattomuuteeni – vaikutti pitkään se, että ei ollut oikeanlaista muistikirjaa. Sellaista, jota voi täyttää huonossa asennossa, hankalassa paikassa, sohvalla tai pöydänkulmalla. Joka sopii laukkuun.

Ehdottomasti ei viivoja.

Ei jäykkää selkää, joka pakottaa voimistelemaan kirjaa, jotta sen sivut voi täysimittaisesti hyödyntää.

Ei kierreselkääkään, koska se on ruma.

Ei liian pieniä sivuja.

Ei liikaa painoa.

Löysin vasta viime kesänä sen oikean. Se tapahtui Pariisissa, tuossa rakkauden kaupungissa (tietenkin!).

Paljastui, että olin etsinyt väärästä paikasta (miten tyypillistä!). Olin ajatellut kirjaa, mutta Centre Pompidoun kirjakaupassa silmäni avautuivat vihkohyllyllä.

Rakkauteni on musta päältä ja kermaa sisältä: Moleskinen melkein A4-kokoinen vihko, joita myydään kolmen kappaleen paketeissa. Sen sivut tuntuvat sormien välissä sopivilta. Sen kannet taipuvat vastakkain vailla väkivaltaa. Siinä on tasku, jossa voin säilyttää korttia Louise Bourgeois’n teoksesta (siinä sanotaan: ”Art is a guaranty of sanity.”). Kirjoitan siihen joka päivä.

Työjutut – muistiinpanotkin, jos mahdollista – teen aina koneella. Vapaa-ajan kirjoittaminen on erotettava tästä, aivojen on tunnistettava se eri toiminnaksi, joten suosin käsin kirjoittamista. Muistikirjassa voi ilmaista myös kahviläikillä ja laiskalla käsialalla. Se on plussaa.

Kiitokset Siniseen linnaan Marialle, joka inspiroi tämän kirjoituksen.

Sano se suomeksi

Posted on by

Oletteko ajatelleet, että kun suomalainen puhuu tuoleista ja pöydistä, hän puhuu huoneessa olevista kaluista? Työkalu, tarvekalu, huonekalu. Entä oletteko pohtineet sitä sympaattista asiaa, että suomalainen ei kotiin mennessään mene vain kotiin, vaan on ihan erikseen nimetyllä kotimatkalla? Sitä ei tuosta vaan käännetä toiselle kielelle.

Aamu Songin ja Johan Olinin esitys eilisessä PechaKucha-illassa Helsingin yliopistolla oli virkistävä katsaus Companyn suunnitteluun korean-, suomen- ja venäjänkielisten sanojen kautta. Aivot kääntyivät vähän.

Yrittäjä on myös hyvä sana. Onnistunutta konkretiaa.