Vaatevuosi 2020

Kolme viime vuonna ostettua vaatetta: Sininen takki paikallisesta kierrätysryhmästä, kengät Akseli-kirppikseltä ja hame Mujista.

Uusi vuosi, uusi budjetti.

Olen huono suunnittelemaan rahankäyttöä tarkasti, vaikka siitä olisi pienituloiselle paljon hyötyä. Vaatehommissa olen sentään kunnostautunut. Tiedän jo seitsemän vuoden kokemuksella, paljonko käytän niihin rahaa. (Vuoden 2019 unohdin raportoida, mutta vuoden 2018 saldo on täällä.) Vaatekulutuksen seuraaminen on varmasti isoin yksittäinen tekijä, joka on vaikuttanut ostokäyttäytymiseeni.

Viime vuoden vaateostokseni on lueteltu seuraavassa. Kolme tähteä saavat ne, joita olen käyttänyt paljon. Yhtä vaatetta lukuun ottamatta kaikki on ostettu käytettyinä.

Vaateostokseni 2020:

:: Vaatelainaamo Vaaterekin jäsenyys, 6 kk, 170 e (***)
:: Kevytuntsikka vuoriksi kuoritakkiin 7,20 e (*** ihan täydellinen idea, joka lisää välikausitakin käyttöaikaa)
:: Repetto-ballerinat 25 e (vähän naftit ja tarpeen vain juhlissa, joita ei ole ollut – mutta Repetto, made in France!)
:: Vaaleanpunainen t-paita 0,50 e (***)
:: Uikkari 10 e (***)
:: Bikinit 10 e (olivat epäsopivat, annoin heti pois)
:: Vaaterekin varausmaksu juhlapuvulle 10 e (turha, koska en päässyt juhliin)
:: Adidas Gazellet 38 e (Torissa oli ilmoitettu näille väärä koko, joten myin ne heti pois 34 eurolla.)
:: Levis-farkut 10 e (*** Opin vahingossa, että on olemassa oikeasti korkeavyötäröisiä farkkuja, hurraa!)
:: Gudrun Sjödenin trikoopaita (***) ja Uniqlon merinoneuletakki 45 e (***)
:: Mujin hame, 13 e
:: Vintage silkkiasu 68 e (Virhe. Haluaisiko joku ostaa ysärityylisen silkkiasun?)
:: Adidas Gazellet 6,50 e (*** Uudet sopivat löytyivät nopeasti, ja hyvällä hinnalla!)
:: Sukat x 3, 2,50 e (***)
:: Aarre-collegepaita 24 e (*** Kokeilin tätä vaatelainaamossa ja kun löysin Torista, tiesin, että tulee käyttöön.)
:: Sininen trenssi 5 e (***)
:: Marimekon liehupaita 28,90 e
:: Harmaa silkki-puuvillatoppi 24,90 e (***)
:: Musta silkki-puuvillatoppi 15 e (***)
:: R-Collectionin t-paita 14 e (***)
:: Lapuan kankureiden pellavahuivi 2 e (***)
Ostetut vaatteet yht. 325,50 e + vaatelainaamon jäsenyys yht. 495,50 e.

Summa on koko seuranta-aikani (2014–2020) pienin ja alittaa jopa kohtuullisen minimin viitebudjetin, jonka mukaan työikäisen naisen täytyy varata vaatteisiin ja kenkiin 672 euroa vuodessa. Vähäinen rahankäyttö ei tietenkään ole mikään itseisarvo, mutta omaan elämäntilanteeseeni se passaa juuri nyt hyvin.

Vaatekaappiini jäi viime vuoden ostoksista 20 vaatetta. Niistä 15 oli erittäin hyviä hankintoja, joita olen käyttänyt paljon. Korkea onnistumisprosentti viittaa siihen, että olen kehittynyt ostajana. Tunnen makuni vähän entistä paremmin enkä ryntää kirpputorillakaan ostamaan heti kaikkea ihanaa (Kierrätyskeskuksen ilmaislaari on kyllä yhä heikkouteni).

Tajuan lukuja tarkastellessani, että viime vuoden pieneen vaatekulutukseen on kolme yksinkertaista syytä. Ja huomio: yksikään niistä ei ole korona! (Vaikka okei, sekin ehkä vaikutti.) Yksikään niistä ei myöskään ole kehitykseni ihmisenä.

Ensimmäinen syy on vaatelainaamon jäsenyys. Se pelasti minut vaihtelunhalulta ja tarpeelta shoppailla. Se poisti jopa innon kierrellä kirpputoreilla. Sain hipelöidä vaatteita joka toinen tai kolmas viikko lainaamossa sydämeni kyllyydestä, ja joka kerta sain kaksi ihanaa uutuutta mukaani. Eikä haitannut sekään, että joskus teki kolmeksi viikoksi virhelainauksen.

Toinen syy on värianalyysi, jonka tein keväällä. Se on auttanut ostamaan hyvän värisiä vaatteita. Kun löydän (vaikkapa nettikirppikseltä) jotain potentiaalista, vertaan sitä aina värikorttiini. Jos vaatteen väriä ei löydy eikä se tunnu asettuvan sävyjeni väliin, hylkään sen. Yksinkertaista. Strategia on toiminut, sillä olen viihtynyt harvoissa ostamissani vaatteissa aiempaa paremmin ja toisaalta ostanut myös värikkäitä vaatekappaleita rohkeammin. En näytä enää omasta mielestäni puolikuolleelta. Se on aika kivaa.

Kolmas syy on käytetyn ostaminen. Pyrin siihen aika orjallisesti, vaikka se vie paljon (muita kuin rahallisia) resursseja, eli lähinnä aikaa. Yleensä löydän sen, mitä etsin, jos maltan odottaa. Emmy ja Tori ovat suosikkiostospaikkojani, mutta käyn myös livekirppiksillä.

Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun ostin ainoastaan yhden vaatteen uutena. Se oli impulssihankinta Mujin alennusmyynnistä: ilmapallomallinen hame, johon ihastuin välittömästi. Muji on heikko kohtani, koska sen estetiikka viehättää. Se on ainoa liike, johon yhä menen huvikseni kiertelemään. No, pian ostokseni jälkeen ilmestyi Hesarissa Ville Similän ansiokas artikkeli Halvan paidan kallis hinta, joka palautti taas todellisuuteen ja muistutti, että aika karua on se fiilistely esteettisesti miellyttävässä japanilaisketjussakin.

Tänä vuonna olen myös ollut aiempaa kriittisempi sen suhteen, mitä hyväksyn kirpparilta mukaani. Ostan käytettyinä myös ketjuvaatteita, mutta mieluummin ostaisin mahdollisimman laadukasta ja huolella tehtyä. Toisaalta ajattelen, että hyvä pikamuotivaatekin ansaitsee pidemmän elämän kirppiksen rekin kautta, joten kategorisesti en niitä vältä. Kirppiksellä ainakin näkee, minkä vaatteen saumat kestävät pesuja kiertämättä.

Tälle vuodelle on jo vaatehankinnat aloitettu, sillä alushousuni putoavat päältä ja kaipaavat kipeästi korvaajia. Niin pitkälle en ole vielä päässyt, että ostaisin nekin käytettynä, joten vuoden 2021 ihkauusina ostettujen vaatteiden saldo päihittää jo edellisvuoden vastaavan. Näin siis vuosisaldot vähän hämäävät. Jos liian kauan jättää jotakin tyystin ostamatta, kohta on edessä iso lasku.

Normaalia kulutusta

Ennen joulua lapsi sanoo: Hei, meidän pihassa on kuusi, ei tarvitse ostaa omaa! Ystäväni antaa hänelle lastensa vanhoja leluja, hän huolehtii: Meillä on aika pieni koti. Kun mummu vie hänet Stockmannin Hesburgeriin, hän innostuu: Tätä ravintolaa ympäröi tosi iso kirppis! Hän kysyy minulta, onko hänen hammasharjansa ostettu kirpputorilta. Hän on kolme ja puoli.

Kulutus on sellainen asia, jota ei oikein voi olla jälkikasvulle opettamatta. Opettajana toimii se yksi ainoa ehkä toimiva opetusmenetelmä, eli esimerkki. Voihan se olla että meillä puhutaankin kuluttamisesta aika paljon, pohditaan mitä ostetaan ja mitä ei, mietitään mihin jokin tavara mahtuisi jos omistaisimme sen, mutta pääasiassa hänen ajatuksensa tulevat minulle yllätyksinä, joita ihmettelen enkä tiedä opettaneeni.

En tiedä mitä hän hiukan isompana ajattelee vanhempiensa kulutustottumuksista, tai ovatko ne siihen mennessä jollain olennaisella tavalla muuttuneet. Mutta juuri nyt käytetyn ostaminen, turhan välttäminen, tavaroiden laadusta huolehtiminen ja ahkera korjaaminen ovat lapselle ihan arkisia, neutraaleja asioita, joita kotona tapahtuu. Ne ovat normi. Olen siitä ehkä vähän ylpeä, mutta pääasiassa helpottunut. Hänen standardinsa ovat ulottuvillamme, toiveensa täytettävissämme, vielä.

Toistaiseksi huolehdin itse enemmän siitä että hän kulkee polvista paikatuissa housuissa, jonkun Onnin tai Toivon tai Alvarin vanhoissa. Mitä muut ajattelevat, huomaan kysyväni, mutta lapsi kysyy vain, kenen vanhat nämä housut ovat. Hän haluaa tietää edellisen käyttäjän nimen. Sitten hän kertoo sen kaikille.

P.S. Juuri kun olimme pohtineet, millaisista materiaaleista saisimme rakennettua hyvän majan, paikalliseen Buy Nothing -ryhmään ilmaantui elähtänyt patja. Lopputulos näkyy kuvassa.

Koska olen valkoinen

+ Kukaan ei koskaan, siis ikinä, kysele kotimaatani eikä kyseenalaista oikeuttani asua Suomessa.
+ Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, missä maassa vanhempani ovat syntyneet eikä pidä sitä selittävänä tekijänä millekään minussa.
+ Minulle puhutaan aina ensin suomea.
+ Minua ei pidetä automaattisesti köyhänä.
+ Koulussa minua kannustettiin opiskelemaan pitkälle.
+ Mielipiteenilmaisujani, opettajan vastustamista ja ärsyttävää käytöstä ei koskaan liitetty ihonväriini.
+ Kun teininä hengailin kavereideni, tyttöjen ja poikien, kanssa keskustassa, meitä saatettiin pitää häiritsevinä mutta meitä ei kierretty kaukaa kaiken varalta.
+ Kun teininä menin työhaastatteluun, haastattelija ei yllättynyt ihonväristäni.
+ Jos kohtelen jotakuta kaltoin, siitä ei syytetä ihonväriäni eikä muita valkoisia ihmisiä.
+ Halutessani voin esittää perusteettomia syytöksiä ihmisestä, jonka ihonväri on toinen kuin minun, ja todennäköisesti minua uskotaan.
+ Minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä minusta esitettyjä perusteettomia syytöksiä.
+ Voin valita uuden asuinalueen miettimättä, miten minuun siellä suhtaudutaan.
+ Lapseni näkee lastenkirjoissa ja televisio-ohjelmissa jatkuvasti näköisiään ihmisiä, jotka ovat enemmistö. Hän oppii ajattelemaan, että hänen näköisensä ovat normaaleja.
+ Voin valita ammatin miettimättä, miten ulkonäköni vaikuttaa sen harjoittamiseen.
+ Voin mennä lääkäriin luottaen, että hoito ei ole huonompaa ihonvärini vuoksi tai että oireitani ei sen vuoksi uskota.
+ Voin suunnitella matkaa Venäjälle ja melkein mihin tahansa muuallekin pelkäämättä pahoinpitelyä. Väkivallan uhka ei ylipäänsä ole ensisijainen kriteeri matkakohteideni valinnassa.
+ Kun lapseni mekastaa ja riehuu julkisella paikalla, kukaan ei kiinnitä huomiota meidän ihonväriimme. Emme edusta ketään.
+ Minulta kysytään tietä, neuvoa, apua. Ihmisillä on matala kynnys rupatella minulle leikkipuistossa niitä näitä.
+ Saan vuokra-asunnon verrattain helposti. Naapureilla on korkea kynnys ryhtyä hankkimaan perheelleni häätöä.
+ Voin väittää, että toisenlainen kokemus maailmasta on väärä, yliherkkä tai liian vihainen, ja minua kompataan heti oikealta ja vasemmalta.
+ Voin sanoa, että jos edelliset esimerkit riippuvatkin ihonväristä, se on ”luonnollista”, eikä tätä monikaan pidä outona tai rasistisena.
+ Voin olla miettimättä ihonväriäni ja pohtia, milloin ja miten näistä rasismiasioista lapselleni puhuisin (kun ne ovat niin vaikeita!). Minulla on varaa etsiä mahdollisimman sopivaa hetkeä, jota ei välttämättä koskaan tule.

Tällaisia, hajanaisia, mietin näinä aikoina, kun yritän ymmärtää jotain alkeellista rakenteellisesta rasismista. Lista voisi olla vaikka kuinka pitkä.

Jos elämässäsi on vartti aikaa ja sama aihepiiri kiinnostaa, katso Nova Reidin Tedx Talk. Jos taas kaipaat hyvää podcastia etkä välttele näkökulmiesi laajentamista, suosittelen Layla Saadin The Good Ancestoria.

1200 euron viikko

Seuraa rahapuhetta, sillä koen velvollisuudekseni välillä raottaa freelancerin tulonmuodostusta. Palkkioasiat herättävät kollegoiden kesken aina keskustelua, ja monesti ostajat ovat niistä yhtälailla ymmällään.

Laskutin viime viikon töistäni 1200 euroa. Se ei tarkoita palkkaa, vaan maksan tästä summasta 24,1 prosenttia pakollista yrittäjäeläkevakuutusta (YEL), työhuoneeni vuokran, työvälineeni ja niiden päivityksen ja huollon, kirjanpitoni, lomani ja terveydenhuoltoni. Verotettavaa tuloa jää noin puolet laskutettavasta summasta, viime viikolla siis 600 euroa.

Mitä tein? Viikko oli poikkeuksellisen työntäyteinen, ja jouduin jopa kieltäytymään kolmesta juttukeikasta, jotka olisivat tuoneet tuhat euroa lisälaskutettavaa. En yksinkertaisesti olisi ehtinyt tehdä niitä. Tein nytkin töitä täydet työpäivät ja lisäksi kolmena iltana. Yritän välttää iltatöitä, mutta viime viikolla se ei ollut mahdollista, koska deadlineja lähestyvät jutut eivät työajan puitteissa asettuneet. Joka viikko en jaksaisi tällaista työmäärää.

Kirjoitin kaksi isohkoa henkilöjuttua. Toisen olin haastatellut etukäteen ja haastattelunauhankin jo purkanut, toisen haastattelun purkamisineen tein viime viikon aikana. Haastatteluun meni pari tuntia, matkat päälle, ja haastattelunauhan purkamiseen reilu pari tuntia (kysymykset olin suunnitellut valmiiksi). Lisäksi kirjoitin jutut, pyysin kommentteja tilaajilta ja tarkistutin jutut haastateltavilla (toisen jutun viilailu jäi tälle viikolle). Väleissä vastailin sähköposteihin. Perjantain päätteeksi kävin vielä yhdellä lisäjuttukeikalla, jonka olin jossain välissä viikolla suunnitellut. Valmistauduin myös maanantain töihin, koska tiedossa oli pari haastattelua heti aamusta.

Yhteensä tein töitä kolmelle toimeksiantajalle. Yhtään myyntiä en ehtinyt tehdä, mikä todennäköisesti kostautuu lähiviikkoina.

Viikko oli poikkeuksellinen sikäli, että päällekkäin oli kaksi henkilöjuttua, jotka kuormittavat ajattelua paljon. Niitä on kiva välillä tehdä – näidenkin juttujen tähden sain keskustella pitkään kahden todella mielenkiintoisen ihmisen kanssa – mutta mieluusti eri viikoilla. Nyt flunssa oli sotkenut suunnitelmia; jouduin pari viikkoa sitten olemaan koronatestikaranteenissa muutaman päivän ja perumaan haastattelun (henkilöjuttuja varten ihmisiä on aika tylsä haastatella puhelimitse tai videoitse, vaikka sekin on koettu).

Jos tienaisin joka viikko samalla tavalla kuin viime viikolla, verotettava tuloni olisi 2400 euroa kuussa. Tosiasiassa tulojen määrä riippuu monesta tekijästä. Pienemmistä ja siksi usein vähemmän vaativista jutuista tienaa suhteessa paremmin. Henkilöjutut taas vaativat ympärilleen ilmaa, jotta en toimittajana tee väkivaltaa haastateltavan ajatuksille. On ehdittävä ajatella. Siksi varaan niille työpäiviä mieluummin hiukan yläkanttiin vaikka palkkio jää siten suhteellisesti pieneksi. Viimeviikkoinen viisi päivää kahdelle isolle jutulle oli minulle minimi. Olen tehnyt toimittajan hommia parikymmentä vuotta ja tiedän, että tämän nopeammaksi en tule. En osaa ajatella pikavauhtia.

Freelancerin todellisuutta on sekin, että aina ei ole isoja eikä pieniä juttuja viikolle aikataulutettavaksi. Kiireiset viikot kostautuvat, jos myyntiä ei ehdi tehdä eikä vakituisilta asiakkailta tule sopivasti tilauksia. Silloin viikkotulo tietysti putoaa, joskus nollaan asti.

Suomen freelance-journalistit ry, johon minäkin kuulun, julkaisee vuosittain palkkiosuosituksia. Jos haluaisin päästä palkkasuhteisen toimittajan mediaaniansioon 3774 euroa kuussa, minun pitäisi laskuttaa päivän työstä reilu 500 euroa ja viikosta reilu 2500. Se on hyvä tavoite. Käytännössä lehdissä on yleensä tarkat palkkiotaulukot, jotka ovat aika kaukana suosituksista. Tai sitten pitäisi osata ajatella tuplanopeudella.

Vaatelainaamon jäsenyys säästi rahaa

Ensimmäinen pidempi vaatelainaamokauteni – puoli vuotta ja vähän koronapidennystä päälle – päättyi lokakuun alussa. Kokemus oli mainio, vaikka en heti jatkanutkaan jäsenyyttä.

Mitä sain?

Tyydytystä vaihtelunhaluuni. Muutaman viikon välein sain aina kaksi uutta vaatetta. Ostoshalut olivat tästä syystä minimaaliset, ja rahaa säästyi. Käytin Vaaterekin jäsenyyteen 170 euroa (+ yhteen juhlamekon varausmaksuun 10 euroa), ja sen lisäksi olen näiden kahdeksan kuukauden aikana ostanut vaatteita ja kenkiä 271,50 eurolla, siis noin 34 eurolla kuussa. Kaikkiaan vaatteisiin on tänä vuonna mennyt 451,50 euroa, mikä on minulle tavallista vähemmän.

Realismia vaatetarpeisiini. Huomasin, millaisia vaatteita tulen käyttäneeksi. Monet lainaamistani olivat kolmen viikon laina-aikana kovassa käytössä. Esimerkiksi villakankaisia ihanan kauniita housuja en kuitenkaan käyttänyt kertaakaan, vaikka ajattelin niiden täydentävän vaatekaappiani juuri passelilla tavalla. Asuntomme on tosi lämmin, joten kotona ei voi pukeutua villaan, ja tässä elämäntilanteessa, jossa kaikenlaista sotkua on lapsen ansiosta aika tavalla, vaikeasti pestäviä vaatteita ei vaan tee mieli käyttää. Sellaisia on varmasti turha nyt ostaakaan.

Mahdollisuuden kokeilla. Kokeilin lainavaatteissa sellaisia värejä ja kuvioita, joita en olisi muuten kokeillut. Huomasin, että viihdyn esimerkiksi kirkkaassa laventelinvioletissa. Päädyin ostamaan yhden vaatteen, josta olin lainaviikkoina kovasti pitänyt mutta jota en koskaan olisi ostanut ennen lainaamista (siinä on kuvioita!).  

Vähemmän vaatepaniikkia. Äkillisen vaatetarpeen (juhlat! kuvaus!) vuoksi ei tarvinnut rynnätä kauppaan. Riitti, kun raivasi aikaa yhteisellä vaatekaapilla käymiseen. Ihanaa.

Kivan yhteisön. Vaaterekissä on tosi kiva henki. Lainaamon Emmi ja Veera muistavat asiakkaiden nimet, kysyvät kuulumiset ja toimivat makutuomareina tarvittaessa. Asiakkaat juttelivat keskenään, tietenkin – meillähän oli yhteinen vaatekaappi!

Suomalaiset vaatteet. Sain pukeutua non-stoppina vaatteisiin, jotka on lähellä ja huolella tehty ja joita on paljon rakastettu. Ne tuntuivat merkityksellisiltä. Löysin myös uuden suosikkimerkin, kun huomasin viikosta toiseen lainaavani Aarre Labelin vaatteita.

Miksi sitten en jatkanut jäsenyyttä?

Sijainti ei ollut minulle optimaalinen. Vaatelainaamo Vaaterekki on keskustassa ja monelle juuri passelilla paikalla, mutta ei mitenkään omien matkojeni varrella. Sinne piti siis tehdä asiaa erikseen, varsinkin nyt, kun liikkuminen on koronan takia muutenkin vähäistä.

Pesuhommat stressasivat. Vaatteet palautetaan tietenkin pestyinä, joten pesu ja kuivatus piti muistaa hoitaa hyvissä ajoin. Minua stressasi joka kerta: mitä, jos vaatteeseen onkin tullut tahra, jota en ole huomannut ja joka ei lähde pois? (Siinä tapauksessa vaate olisi pitänyt lunastaa. En joutunut lunastamaan mitään.) Päädyin pesemään vaatelainaamon vaatteita yksittäin, koska pelkäsin, että niille olisi muuten tapahtunut jotain. Tämä oli kokemuksen tylsin puoli.

Kaipasin minimalismia. Valikoima on Vaaterekissä hyvä mutta tarjolla on paljon monenlaista printtiä ja suhteessa huomattava määrä tunikoita/lyhyitä mekkoja. Koska itse olen vaatteissa useimmiten minimalismin ystävä ja lisäksi pitkäselkäinen, tämä rajoitti omaa valinnanvaraani. Olisin mieluusti kokeillut esimerkiksi Tauko-merkin Pier-pooloa tai Muka van Pihla-pooloa, himoitsemiani perusvaatteita siis, mutta näitä ei koskaan omilla käynneilläni ollut rekillä. Minulla olisi siis ainakin juuri tässä elämäntilanteessa käyttöä sellaisille perusvaatteille, joita vaatelainaamossa ei ole suuria määriä. 

Silti.

Plussat voittavat miinukset moninkertaisesti. Hiukan harmittaa, etten juuri nyt ole Vaaterekin jäsen. Sitten, kun maailmassa taas järjestetään juhlia ja kaltaiseni freelancer liikuskelee arjessa ahkerammin pois työhuoneeltaan, saatan hyvin palata yhteisen vaatekaapin äärelle. Tuntuisi kotoisalta.

Paljonko lapsen vaatteisiin menee rahaa

Väitän, että leikki-ikäisen voi vaatettaa vaikka ilmaiseksi, jos ei ole todella tarkka estetiikasta ja asuu väkirikkailla kulmilla. Korjaustaitokin auttaa. Olen itse saanut paikallisesta Buy Nothing -ryhmästä lapselle pikkuvikaisia merkkihousuja, t-paitoja ja ulkoilupuvun, ja muutakin olisin varmasti saanut, jos olisin pyytänyt. Tässä tulee helposti lähinnä runsaudenpula: ihmisillä on kaapeissaan paljon omille lapsille pieneksi käynyttä vaatetta, jossa on reikä tai tahra. He tuskailevat, mitä sen kanssa tekisi. (Moni on toki valmis antamaan ihan ehjääkin vaatetta ilmaiseksi lastenvaaterumban minimoimiseksi.)

Minä en ole yrittänyt saada koko vaatekaapillista ilmaiseksi, mutta hankin lapselle vaatteet käytettyinä. Ensisijaisesti teen näin ympäristö- ja ihmisoikeussyistä mutta myös siksi, että perheemme on pienituloinen. Kovin paljon rahaa ei ole laittaa haalareihin ja kenkiin, jotka jäävät pieniksi hetkessä. Kalliisiin virheostoksiin ei varsinkaan ole varaa. Käytettyjen vaatteiden hyviin puoliin kuuluu se, että ne on testattu valmiiksi.

Käytettynä ostaminen vaatii aikaa, varsinkin jos on kuten minä: tarkka laadusta ja estetiikasta. En halua mitä tahansa. Haluan lapselle pienen mutta toimivan vaatevaraston. Sen pitäisi sisältää kauniita, kestäviä ja käytännöllisiä vaatteita mutta samalla sellaisia, joita lapsi rakastaa. Tämä ei ole ihan helppo yhdistelmä. (Lapseni käyttäisi vaikka joka päivä naapurustosta saatua, jo parhaat päivänsä nähnyttä Batman-paitaa, joka tietenkään ei ole oma suosikkini: se ei hengi omia arvojani, ei harkitsevaa epäkaupallista kotia, rauhallista kasvatusta, laadukasta koulutusta eikä mitään muutakaan sellaista, mitä varmaan yritän lapseni vaatteilla viestiä. Ihan oikein minulle!)

Olen omien vaatekulujeni ohella laskenut tänä vuonna, paljonko olen käyttänyt lapsen vaatteisiin. On vasta syyskuu, mutta kolmevuotiaan vaatteet tälle vuodelle alkaa olla hankittu. Rahaa on kulunut noin 450 euroa. Tähän summaan sisältyy vaatteita koossa 104 ja koko vaatekerta koossa 110 sekä joitakin isompia yksilöitä. Lisäksi siihen sisältyy kenkiä koissa 28–30. Vaatteet ovat yhtä sukkapakettia lukuun ottamatta käytettyinä hankittuja.

Mitä kaikkea siis?

Ulkovaatteet:
– 3 haalaria, 72 e
– 2 kurahousut, 10 e
– 1 välikausihousut, 6 e
– 2 välikausi-/toppatakkia, 28 e
– 1 sade-/välikausitakki, 9 e
– 12 kengät, tossut tai kumpparit, 117 e
– 2 hanskat, 11 e

Sisävaatteet:
– 1 merinovillatakki, 34 e
– 1 juhlavaatesetti (housut, takki, liivi), 20 e
– 11 paitaa, 24 e
– 1 huppari 18 e
– 3 housut, 22 e
– 1 collegeasu, 12 e
– 3 yöhousut, 3 e
– 1 kylpytakki, 10 e

Alusvaatteet ja sukat:
– 2 pakettia sukkia (toinen uusi), 14 e
– 7 harjoitusalushousut, 40 e

Olen tyytyväinen siitä, että turhia vaatteita en ole juuri ostanut, vaikka lukumääräisesti vähemmilläkin olisimme varmasti pärjänneet. Jotkin paidat ja kengät ovat käyneet turhan pian pieniksi, mutta tämä ei suuresti sureta, kun niihin ei ole upotettu valtavia summia. Juhlavaatesetti on menossa pieneksi ja jäi käyttämättä, koska kevään juhlat peruuntuivat tunnetusta syystä. Lapsi ei ole vuoteen käyttänyt vaippoja, mutta hiukan imua sisältäviä harjoitusalushousuja käytimme pitkään öisin. Ne olivat hyviä, mutta ilmankin olisi pärjätty.

Muutaman itselleni sopivan säästöperiaatteen olen keksinyt. Ostan villapuvut tosi isokokoisina, koska niistä voi helposti kääriä hihat ja lahkeet. Niinpä nytkin on villapuku olemassa viime vuodelta. Myös hupparit ja villatakit sopii pitkäselkäiselle lapselle ostaa isossa koossa. Niinpä maltoin tänä vuonna ostaa suomalaismerkin kalliin hupparin, joka on eettisesti valmistettu, ja merinovillatakin, joka jo edellisessä koossa osoittautui loistavaksi.

Elättelen toivoa, että lapsen pituuskasvu vähitellen hiukan laantuu ja pärjäilemme samalla vaatesetillä pidempään. Sen myötä yritän myös edelleen karsia vaatekaapin sisältöä. Jää nähtäväksi, toimiiko lapsella periaate ”vähemmän ja laadukkaampaa”, kuten toivoisin, vai kannattaisiko mieluummin haalia enemmän, edullista ja monenkirjavaa (lisää Batmania?). Tavoitteena olisi tietysti vähentää vaatteisiin käyttämääni metatyöaikaa.

Jos käytetyt vaatteet lapselle kiinnostavat, tsekkaa:
:: Helsingissä Little Copenhagen (laadukas second hand -osasto)
:: Helsingissä Kumpulan helmi, ent. Vekarakirppis (monenkuntoista ja -hintaista lastenvaatetta, myös merkki-)
:: Emmy (käytettyjen vaatteiden nettikauppa, jossa kirppiksiin verrattuna korkeahkot hinnat mutta laadukasta tavaraa ja helppo ostaa kerralla isompi setti)
:: Epäkelpokirppis viallisille vaatteille (Facebook-ryhmä, josta voi löytää tai kysellä pikkuvikaista ilmaiseksi tai pikkurahalla)

Miten lukeminen on vaikuttanut ajatteluusi?

Olen kysynyt otsikon kysymystä muutamilta tunnetuilta henkilöiltä viime aikoina, kun olen tehnyt Elisalle juttusarjaa ihmisten elämään vaikuttaneista kirjoista (Terhi Kokkosen kanssa keskustelimme pitkään ja kiinnostavia, hänen pohdintansa ovat täällä). Kysymys on monen mielestä kiinnostava mutta vaikea. Miten erottaa kirjojen ja lukemisen seuraukset ajattelun kehittymisestä muuten?

Mahdotontahan se onkin. Päätin kuitenkin kokeilla, miten itse vastaisin omiin kysymyksiini.

Lapsena luin paljon mutta en valtavasti, en kokonaisia kirjastollisia kuten jotkut kaverit. En ollut ahmijalukija enkä ole vieläkään. Kirjalla, sen kielellä ja sisällöllä on minulle väliä – jätän kirjoja surutta kesken, jos en koe niitä sillä hetkellä omikseni.

Lapsena yksi tärkeä kirjasarja oli Ann M. Martinin The Baby-sitters Club, lastenvahtikerho, jossa 12-vuotiaat tytöt perustivat lastenhoitoyrityksen. Yrittäjyys on kiinnostanut minua aina. Jo ihan pienenä myimme kukkia ja muuta sälää parhaan ystäväni kanssa tienposkessa, ja vähän vanhempana tein itsekin paljon lastenhoitokeikkaa sekä julkaisin lehteä, joka ilmestyi monta vuotta joka kuukausi (vuosikerta taisi maksaa 35 markkaa). Lastenvahtikerhokirjojen innoittamana kuvasimme kaveriporukalla myös videoelokuvan, jonka ohjaajana toimin. Nyt ajattelen, että kirjojen viestin on täytynyt olla voimaannuttava. Tytöt tekevät, toimivat, ratkovat!

Lukiossa minulla oli nuori äidinkielenopettaja, jonka innostuksen asiaansa aistin heti, kun hän vähän epävarmana astui ensi kertaa luokan eteen. Hän antoi tehtäväksi lukea Seitsemän veljestä ja pitää prosessista lukupäiväkirjaa. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka paljon kirjat voivat antaa, jos niille suo aikaa ja ajatuksia vähän tavanomaista enemmän. Ymmärsin yllätyksekseni, että Seitsemän veljestä on hauska kirja – lukioikäisenä en ollut ajatellut, että klassikot voisivat naurattaa. Osa hupia tietenkin oli vanha kieli potrine ukkoineen. Mikä kuvailun voima!

Vähän myöhemmin luin Milan Kunderan Identiteetin, josta en enää muista paljoakaan mutta joka oli tärkeä minulle vuosikausia. Se paljasti kielen ja filosofian mahdollisuuksia, valotti humanistista ajattelua ja raotti verhoa, jonka taakse olen myöhemmin astunut kokonaan. Luulen, että Identiteetti oli jonkinlainen käänne. Pitäisi lukea se uudestaan.

Päädyin lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä yliopistolle. Opintojen myötä oli pakko lukea monta maailmankirjallisuuden klassikkoa. Onneksi! Erityisen antoisaa (vaikkakin työlästä) oli lukea vanhaa kirjallisuutta – antiikin tarinoita kahlaava tajuaa väkisinkin, että tietyt kaavat ja uskomukset ovat olleet olemassa hyvin kauan, samankaltaisissa muodoissa. Se on lohdullista. Ovidiuksen myyttikuvaus Metamorfooseja oli suosikkejani, ehkä tiiviytensä vuoksi.

Löysin näihin aikoihin Pirkko Saision trilogian, joka alkaa teoksesta Pienin yhteinen jaettava. Samastuin vahvasti hänen kokemukseensa siitä, että minä muuttuu häneksi, että ihminen katselee omaa elämäänsä ulkopuolelta, tekee itsestään henkilön. Ihailin myös hänen kieltään, sitä ekonomisuutta ja tarkkuutta, samoin kuin ihailin Eeva-Liisa Mannerin runojen rytmiä.

Niin moni kirjailija ja teos on vaikuttanut minuun salakavalasti kielensä kauneuden, luontevan rytmin tai jonkinlaisen selittämättömän tunnelman kautta, että sitä on mahdoton pukea sanoiksi. Heitä on mahdotonta jäljittää. Olin jo unohtaa Virginia Woolfin!

Osa kirjoista vaikuttaa vaikuttaa ajatuksiin ja arvoihin hyvin suoraan. Woolf menee myös siihen kategoriaan (niin, onhan naisella oltava oma huone). Merete Mazzarellan vanhempi tuotanto oli avartavaa; että niin näennäisesti pienestä voi edes kirjoittaa ja että sen kautta voi tavoittaa jotakin erittäin sanomisen arvoista, yhteiskunnan mikroliikkeitä. Susanna Alakosken sosioekonomiset teemat ja omakohtainen kirjoitustapa ovat olleet tajunnanräjäyttäviä, tärkeitä, ytimessä. Hän on auttanut ymmärtämään ihmistä. J. M. Coetzeen kaikkea elämää puolustava tuotanto on herättänyt eläinajatuksiani, Petina Gappahin novellit Zimbabwesta avanneet sellaista kulttuuria ja ajattelua, joka olisi ilman kaunokirjallisuutta jäänyt minulle ikuisesti vieraaksi. Niin, ja tietysti on Simone de Beauvoir, jota olen ihaillut ja lukenut myös historian ymmärtämisen vuoksi.

Miten lukemani kirjat ovat vaikuttaneet ajatteluuni? Huomaan itsekin, että kysymys on mahdoton. Kun kirjahanat avaa, alkaa vyöryä vaikutteita, ajatuksia, muistoja. Ymmärrän, että koko arvomaailmani on teksteille rakennettu, ja tämä pieni otos tuntuu heti epäoikeudenmukaiselta. Julkaisen sen silti. Se kertoo yhdenlaisen tarinan minusta, ja niin olkoon hyvä.

Raja

Kuinka kauan jaksan olla seurassa?
Kenen kanssa haluan olla?
Mitä en halua tehdä?
Mihin saakka on hyvä valvoa?
Millaisiin sähköposteihin vastata?
Milloin pitää puhelinta äänettömällä?
Haluanko mennä juhliin?
Haluanko jäädä pois?
Mikä tekee minulle hyvää?
Millaisista hetkistä nautin?
Kun tiedän, miten toimin?

Missä on minun rajani?

Kuinka ajatella hyvää

täpsy2

Paljonko teidän lapsilla on ruutuaikaa? Tämä kysymys tulee esille elämänpiirissäni aika usein, olenhan kolmevuotiaan äiti. Huomaan ruutuaikajutut netissä ja lehdissä, siitä puhuvat kaverit ja tuttavat. Olen ymmärtänyt tämän: siitä kuuluu olla huolissaan. Ja: tällaisista asioista huolehtiminen on hyvän keskiluokkaisen vanhemmuuden merkki.

Tunnustan. En ole kauhean huolissani. Tämä ei johdu siitä, ettei lapseni katsoisi ruutua. Hän katsoo, aika paljonkin. Se ei ole kuitenkaan tämän pohdinnan pointti.

Pointti on se, että tuntuu synnintunnustukselta sanoa, että en ole huolissani. Tämä ei päde vain ruutuaikaan vaan vanhemmuuteen yleensä.

Minun naispuolisena vanhempana, äitinä, kuuluisi nimittäin huolehtia, verrata ja tuskailla – ja nimenomaan asioita, jotka eivät liity perushuolenpitoon, rakkauteen ja turvallisuuteen. En usko vertailevani itseäni kovin paljon muihin vanhempiin tai suhtautuvani äitiyteeni ylikriittisesti, mutta koen silti painetta huolestua ruudusta. Siksipä otin asian esille (taas) yhtenä iltana puolison kanssa. Mietin, pitäisikö jotakin muuttaa: paremmat rajat, nätimpi elämä, enemmän mielikuvituksellista ihanaa vapaata leikkiä. Pitäisikö luopua ruudusta kokonaan ja boom, tulla paremmaksi vanhemmaksi?

Puoliso kuunteli ja sanoi sitten: ”Mä en ole tästä asiasta yhtään huolissani.” Tajusin, että niinpä, en oikeastaan minäkään. Minusta teemme niin kuin juuri nyt on kaikkien kannalta hyvä. Mutta omatunto kolkuttaa välillä, koska ympäristöni käskee olla huolissaan. Eikö puolison ympäristö käske? Kysyin. ”Ei me puhuta kavereiden kanssa lapsista kauhean ongelmalähtöisesti”, hän sanoi. Hän kertoi ystävänsä useammin kertovan hienoista kalareissuista poikansa kanssa.

Tässä on kaksi puolta. Sanotaan, että naiset tekevät perheiden metatyön. Joku voisi sanoa, että ruutuajasta huolehtiminen, ja huolehtiminen ylipäänsä, on metatyötä, jonka mies jättää naisen harteille. Meillä metatyötä tekee yhtälailla miespuolinen vanhempi, joten vastuunsiirtoargumentti ei tässä toimi.

Toinen puoli asiasta, minusta kiinnostavampi, on tuo ongelmalähtöisyys. Miksi niin monia vanhemmuuteen (vai äitiyteen?) liittyviä asioita lähestytään lähtökohtaisesti katastrofiajattelun kautta? Miksi naiset lähestyvät? Miksi sellainen on niin normaalia ja hyväksyttyä, ehkä jopa velvollisuus? Ruutuaika ei tietenkään ole ainoa asia, jossa tämä katastrofointi ja huolipuhe tulee esiin. Selvää on, että oikeita ja universaalisti päteviä vastauksia on hyvin harvoihin asioihin, joten lopulta kyse on paljolti omasta lähestymistavasta.

Oikeasti haluaisin ajatella kokonaisuuksia, isoja linjoja: perheen arvoja, keskinäistä rakkautta, kaikkien jaksamista. Haluaisin vetää omat rajani niiden perusteella. Haluaisin ajatella, että teemme parhaamme. Haluaisin ajatella hyvää: Sitä, että lapsi saa käpertyä isänsä jalkoihin katsomaan ohjelmaansa, sitä kun hän painautuu ihan lähelle, sitä kun hän toivoo toivoo toivoo että tänään voitaisiin mennä eläinmuseoon, esittelee uuden (kavereiden vanhan) pyöränsä kaikille maailman upeimpana aarteena ja kertoo kysyjille kesän parhaita juttuja olleen uimahallireissu Itikseen ja käynti Kansallismuseossa (kylpylä- ja mökkireissut sekä matka läpi Suomen ovat jo autuaasti unohtuneet).

Kysymys on siitä, mitä kohtaa kuvassa katsoo, ja mistä päättää sitten kertoa toisillekin.

Ketä varten pukeudumme?

Tänään päälläni:

  • Emmystä vastikään hankkimani, Samu-Jussi Kosken Marimekolle suunnittelema liehupaita värissä minttujätski
  • Kesällä naapurustosta ostetut Levi’s-farkut, joiden myötä opin, että kunnolla vyötärölle nousevia farkkumallejakin on olemassa (ah)
  • Lomalla Espoon Akseli-kirppikseltä löytämäni Adidas Gazellet. Olin hankkinut saman mallin kengät Torista vähän aikaisemmin, mutta jouduin myymään ne, kun koko olikin ollut ilmoituksessa pielessä. Nämä sen sijaan ovat hyväkuntoiset ja sopivat – ja maksoivat 6,50 euroa. Löytö!

Olen siis uusissa vaatteissa. Se tuntuu piristävältä. Erityisesti minttujätskin värinen paita aiheuttaa tänään levollisuuden tunteita. Väri on minulle uusi, mutta uskaltauduin kokeilemaan, kun värianalyysi kerran väitti sen minulle sopivan. Kannatti! (Paljastan tietenkin samalla tässä, että olen ostanut uutta värianalyysin tekemisen jälkeen, täsmälleen kuten uumoilinkin…)

Tänään tapaan ihmisiä, mutta monina päivinä en juurikaan. Usein vien lapsen päiväkotiin ja siirryn kirjoittamaan työhuoneelle. Voisin liikkua vaikka yöpuvussa ilman, että kukaan välttämättä huomaisi mitään. Paitsi tietysti minä itse.

Harjoittelen ottamaan pukeutumisen vakavasti (ja kyllä, harjoiteltavaa on). Empiirisesti on selvää, että vaatteet vaikuttavat useimpina päivinä omaan oloon. Ei niin, että aina pitäisi olla pukeutunut jotenkin hienosti, mutta vaatteilla on kätevää viestiä itselleen, että ottaa itsensä, mieltymyksensä ja aikeensa vakavasti. Kunnioittaa itseään, ehkä?

Tänään olen pukeutunut niin, että on helppo sienestää.
Tänään olen valmis puistoilemaan lapsen kanssa.
Tänään aion pitää itseäni hyvänä tyyppinä, joka osaa kirjoittaa.

Tällaisia lauseita voin puhella itselleni vaatteilla. Voin kehystää elämääni, ja, tavallaan, ojennella itselleni onnistumisen avaimia ihan vain pukeutumisvalinnoilla. Puistoon lähteminen on helpompaa, jos vaatteita ei tarvitse sitä varten vaihtaa, ja toisaalta puistossa viihtyy tosi paljon paremmin, jos ei koko ajan ole epämukavaa tai kylmä.

En tiedä, olenko yksin ajatellessani, että nämä tällaiset ajatukset ovat jotenkin – noh, turhia. Tai ehkäpä sellaisia, joita saa kyllä ajatella, mutta joista ei kannata tehdä tällaista tekstin kokoista numeroa. Turhamaisuus on sellainen naiselliseksi mielletty piirre, jota meidät on opetettu karttamaan. Kovin syvässä istuu se ajatus, että eihän nyt vaatteilla ole väliä. Tai ainakaan ei pitäisi olla! Siis mitä ihmettä? Vaatteilla, joita jokainen ihminen käyttää joka päivä ja jotka kaikki kanssaihmiset näkevät, ei saisi olla väliä?

Helposti ajatellaan, että kun ihminen pukeutuu jotenkin, hän pukeutuu aina toisia varten, ja sellainen on ristiriidassa oman yksilönvapauden kanssa. En tiedä, miksi niin kiihkeästi ajattelemme pukeutuvamme toisille. Itsehän me vaatteemme kannamme (ihollamme!), itsehän niiden merkityksen ymmärrämme paljon paremmin kuin kukaan muu. Toki me samalla viestimme vaatteilla, mutta aivan ensisijassa kuitenkin ehkä itsellemme.

Puhukaamme siis kauniisti.