Vaatteita koronan aikaan

Aamulla punnitsin. Nimittäin vaatteita.

Pitäisikö laittaa heti kärkeen villahousut ja softshellit, vaikka tiedossa olisi ensin puolikas työpäivä?

Nämä(kin) ovat korona-ajan pohdintoja. Kaksivuotias on kotona, joten työt pitää hoitaa vuoroissa ja väleissä. Minä kirjoitan (tätäkin) työhuoneella kilometrin päässä kotoa. Siellä ei tarvita hienoa puvustoa, mutta jos kuitenkin…

Sen jo tiedän, että korona-aikaan tarvitaan ihan oma kapselivaatekaappinsa. Vaatteet pitää saada päälle nopeasti, koska puettavana on myös vastentahtoinen uhmaikäinen. Tärkeimmät varusteet juuri nyt ovat just ne villahousut ja softshellit, kuten myös kuoritakki ja sen alle sopiva kevytuntsikka. Lapsen kanssa on nimittäin oltava ulkona kaikki mahdollinen aika. Hän on ulkoilijasorttia ja energiaa on siinä määrin, että pienen kolmion seinät kaatuvat äkkiä (vanhempien) päälle. Ulkona ovat hiekkalaatikko, keinut, puistot, juoksureitit, pyöräilymahdollisuudet, kepit ja lätäköt. Ja kylmä, jos pitää seisoa pitkään paikallaan. Ehkä varhaiskasvattajat voisivat tässä tilanteessa paljastaa myös parhaat pukeutumisvinkkinsä?

Voisivat he toki pari muutakin vinkkiä paljastaa. Esimerkiksi sen, miten taaperon saa päiväunille, ja sen, miten parivuotiaan saa leikkimään edes hetken itsekseen. Kuulen myös mielelläni, miten uhmaikäisen saa ilman taistelua pytylle tai pukeisiin.

Noh. Toivotaan, että tässä ajassa on myös mahdollisuuksia. Takana on viikko erikoisuutta. Kenties rutiineja alkaa muodostua, ja kenties ne ovat hyviä. Pidän sitä mahdollisena.

Tänä aamuna lapsi kysyi hetken videoita katseltuaan: ”Äiti, miksi me ei tänäänkään mennä päiväkotiin?” Selitin. Sitten hän sanoi: ”Äiti, sulla on ihana mekko.”

Niin. En laittanut softshellejä, laitoin mekon. Yksi sellainen pitää olla koronakapselissakin.

Kuukausi vaatelainaamoa

Vaatelainaamo

Liityin Vaatelainaamo Vaaterekin jäseneksi kuukausi sitten. Kotonani on sittemmin käynyt kuusi vaatetta. Yksi niistä on päälläni tälläkin hetkellä. Kuudesta neljä on ollut todellisia lemppareita ja käyttiksiä, kaksi kävin viikon jälkeen vaihtamassa parempiin.

Toistaiseksi olen hommasta aika innoissani.

Olen käynyt lainaamossa nyt kolmesti. Siellä on aina kiva tunnelma. Jäsenet saattavat kysellä toistensa mielipiteitä vaatteista tai toimia toistensa makutuomareina. Ihan toisenlaista kuin kirppiksellä tai vaatekaupassa!

Valikoima on Vaaterekissä hyvä, ainakin minun kokoiselleni hoikalle ja pitkälle, mutta olen nähnyt sovittelemassa myös ihan erimallisia ihmisiä. Monet vaatteet toimivat monen kokoisille. Toisaalta on turha odotella löytävänsä jotain, mitä edellisellä kerralla näki rekillä. Suositut vaatteet ovat paljon lainassa.

Joka kerta olen hiukan haeskellut sitä, mitä lopulta haluan lainata. Haluaisin päätyä myös yllätyksiin – sellaisiin vaatteisiin, joita olisi korkea kynnys ostaa omaksi. Tällä hetkellä päällä on Aarre-merkin pitkä mekko, joka on vihreän sävyinen, kuten suuri osa muistakin lainaamistani vaatteista. Tämä kuuluu niihin vaatteisiin, joita en valitsisi ostoskoriini, mutta silti voisin hyvin asua tässä kolme lainaviikkoani.

Etsin eniten ihan tavallisia arkivaatteita. Yhden Uhanan juhlamekon lainasin, mutta en sitten päässytkään juhliin, joten se jäi käyttämättä. Mekkoja kyllä löytyy rekeiltä paljon, ja tietyksi päivämääräksi voi myös varata vaatteen kympin lisämaksusta.

Viime viikolla vein Vaaterekkiin mennessäni yhdet Muka van housut omasta kaapistani. Ne olivat minulla jääneet liian vähälle käytölle ja arvelin, että niille olisi enemmän kysyntää yhteisessä kaapissa. Sain siitä hyvästä yhden lisäkuukauden lainaamojäsenyyteeni. Hyvä diili.

Vaatelainaamon jäsenyys on jo nyt muuttanut suhdettani ostamiseen. Kirppiksillä voin todeta, että en tarvitse mitään uutta, lainaamo hoitaa sen puolen. Silti olen ostanut muutamia sellaisia vaatteita (käytettyinä toki), joita lainaamosta ei saa: uimapuvun (vanha oli huono ja kittana, joten tämä tuli tarpeeseen) ja bikinit (heräteostoksena uimapuvun myyjältä, huono idea ja menivät heti kiertoon), kevyttoppatakin vuoriksi kuoritakkiin (aivan loistava, nyt mulla on lämmin!), ballerinat juhlakengiksi (ihanat Ranskassa valmistetut Repetot!) ja t-paidan heräteostoksena (turha, vaikka maksoikin vain 50 senttiä).

Yhteensä vaatekuluja on tullut tänä vuonna 232,80 euroa. Vaaterekin jäsenyys maksoi puoleksi vuodeksi 170 euroa ja lisäksi maksoin juhlavaatteen lainauksesta kympin lisämaksun. Muut vaate- ja kenkäostokseni ovat maksaneet tänä vuonna 52,80 euroa. Kallis hinta kahdelle kuukaudelle, mutta toivoakseni se tasaantuu paljon kesää kohti, koska lainaus ei maksa mitään lisää ennen syyskuuta.

Vaihtoehtoja juustovoileivälle

Kyllä: juustovoileivät ovat superhelppo välipala, iltapala tai aamupala. Tukeva, nopea, monesti herkullinenkin. Meille ei kotiin osteta juustoa nykyään kuin poikkeustapauksissa, joten olen etsiskellyt vaihtoehtoja. Seuraavat löydöt toimivat minulle – jaan ne siltä varalta, että joku muukin kaipaa kipeästi vaihtoehtoja. Ja lisää hyvyyksiä saa ehdottaa!

Aamupalaksi

  • Mysli kauramaidolla. Ylivoimainen suosikkini, johon en kyllästy. Herkullista (kun löytää hyvän myslin) ja pitää hyvin nälkää. Voi tukevoittaa esimerkiksi banaanisiivuilla.
  • Hilloleivät. Joka viikonloppu meillä syödään näitä, koska ne ovat niin hyviä! Eivät tosin pidä kovin hyvin nälkää. Voisi ehkä tukevoittaa maapähkinävoilla?
  • Puuro. Banaania ja pähkinöitä joukkoon, niin tälläkin pötkii pitkälle. Kyllästymistä voi välttää lisukkeilla ja vaihtelemalla kasvimaitoja. (Itse kyllä keitän usein veteen.)

Välipalaksi

  • Porkkana. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta yksi ainoa porkkana tasapainottaa nälkätilaa ihmeen paljon. En ymmärrä, miksi. Johtuuko se siitä, että porkkana pureskellaan hitaasti?
  • Banaani. Nopeaa energiaa.
  • Rusinat, pähkinät, taatelit. Tosin näitä on vaikea syödä sopivasti.
  • Yosa-kauravälipala. Kaikki vegaanivälipalat eivät todellakaan ole yhtä hyviä, mutta tästä tykkään. Oma suosikkini on persikka-passion-versio.
  • Hummusleipä. Myös punajuuri-saksanpähkinätahna toimii. (Ja muutkin tahnat toki, kunhan niitä olisi kotona valmiina!)

Iltapalaksi

  • Maapähkinävoi-banaanileivät. Jossain vaiheessa söin näitä niin paljon, että ei ole vähään aikaan tehnyt mieli. Mutta herkullisia, helppoja ja ruokaisia ovat!
  • Avokadoleivät. Muista suola ja pippuri!
  • Hedelmäsalaatti. Satokauden herkuista, tietty.
  • Soija-viherpippurileikkeellä päällystetyt ruisleivät ja kauramaitokaakao. Tämä on mun syntisen tuntuinen suosikki. Miksi soija-viherpippurileike on niin penteleen pienissä paketeissa?
  • Misokeitto, sipulikeitto, vihanneskeitto… Mahdollisuudet ovat monet. Jostain syystä kevytkin suolainen kuuma asia tasaa hyvin iltanälkää.
  • Puuro. Olen intoutunut keittelemään joinakin iltoina kattilallisen riisipuuroa koko porukalle (koska lapsi rakastaa sitä). Minusta sekä soija- että kauramaito sopivat tarkoitukseen hyvin.

Huomaan, että olen hiukan (tosin vain hiukan) edistynyt viiden vuoden takaisesta tilanteesta haluamaani suuntaan. Silloin kirjoitin olevani aamuvegaani. Toivottavasti tämä kertoo jotakin positiivista mukavuudenhaluisen ihmisen kyvystä tehdä elämäntapamuutoksia!

Mikä kirjoissa kiinnostaa?

Olen jäänyt koukkuun äänikirjoihin. Kuuntelen työhuoneelle ja päiväkodille kävellessäni tietokirjoja, juuri nyt Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmaduunarin tilipäivää. Proosaa kuunnellessani koen menettäväni jotakin elämyksestä, kun keskittyminen ajottain harhautuu, mutta tietokirjat sopivat luureihin erinomaisesti. Vähän niin kuin hyvä podcast!

Muutama viikko sitten kuuntelin kuitenkin kaikenlaista oikein urakalla, koska tekeillä oli tämä kirjavinkkijuttu. Innostuin jopa dekkareista, jotka yleensä eivät ole lukulistallani. Heikki Valkaman Tulikukasta tuli päättymätön himo japanilaiseen ruokaan ja kulttuuriin.

Olen saanut yliopistokoulutuksen yleisestä kirjallisuustieteestä mutta kirjoittanut urani aikana harmillisen vähän kirjoista. Siksi onkin ollut tosi hauskaa päästä taas lukemisen (ja sen kuuntelun!) makuun myös työn merkeissä. Lokakuussa Kirjamessuilla pääsin jopa tapaamaan valtavan sympaattista ja charmanttia kirjailija David Nichollsia, josta Elisalle tekemäni juttu on täällä. Viime vuonna sain tehdä myös tosi kiinnostavan juttusarjan lasten lukemisesta Lapsemme-lehteen. Sarja löytyy täältä.

Kirjallisuustiedettä opiskelleelta kysellään välillä kirjavinkkejä. Olen huono antamaan täsmävinkkejä, kun kaikki riippuu kovasti kysyjän omasta kirjamausta. Mutta kirjoissa olisi niin paljon muutakin kaiveltavaa, ja niistä voisi kirjoittaa kovin monenlaista! Millaisia blogipostaussarjoja tai lehtijuttuja sinä aiheesta lukisit?

Annetaan

Myytiin auto. Stressasi. Se ei ollut arvokas auto mutta silti iso kauppa verrattuna useimpiin muihin käytetyn tavaran kauppoihin. Sellaisessa hommassa joutuu tilille omien tekosiensa kanssa: joutuu paljastamaan, miten autoa on pitänyt ja mitä sen kanssa mokaillut. Kun kyse on useampien satojen eurojen tuotteesta, ostajaa kyllä kiinnostavat kaikki yksityiskohdat, nekin joita en haluaisi paljastaa.

Joitakin aikoja sitten myin laadukkaan villapeiton, joka mielestäni oli oikein hyvässä kunnossa, olihan sitä käytetty vain vähän. Viedessäni sen kunnolliseen päivänvaloon vain hiukan ennen ostajan saapumista huomasin kuitenkin, että siinä oli joitakin kellertäviä tahroja. Hinkkasin niitä paniikissa. Lähetin ostajalle viestin. Tunsin itseni huijariksi, vaikka ostaja ei lopulta vaikuttanut olevan haaleista tahroista millänsäkään. Pitikö hän minua likaisena tyyppinä?

Tiedostan, että oma tavara tuntuu itselle arvokkaammalta kuin toiselle. Omat tahrat eivät ällötä niin kuin toisten eikä reikä vaatteessa tunnu niin vakavalta, kun tietää, mistä se on peräisin. Omaan tavaraan liittyy tunnearvoa, käyttöarvoa ja muistoarvoa. Käyttöarvo parhaassa tapauksessa siirtyy uudelle omistajalle, muut arvot eivät. Ei ostaja halua maksaa mokasta, jonka minä olen omistajana tehnyt, eikä siitä, että takki on palvellut minua oikein hyvin läpi vaikeiden elämäntilanteiden. Se on ymmärrettävää.

Paras keino, jonka keksin tämän yhtälön ratkaisemiseksi, on ilmaiseksi antaminen. Siitä tulee yleensä molemmille osapuolille hyvä mieli, vaikka tuotteessa olisi jokin pieni moitekin (ja puhun nyt kunnollisesta tavarasta enkä mistään roskiskamasta, joka siis kuuluu roskikseen). Jos antaa suoraan, ilman hyväntekeväisyysjärjestön välikättä, näkee myös, että tuote menee käyttöön – asia, joka tuntuu monelle (etenkin naiselle) olevan tärkeä. Tietenkin on se mahdollisuus, että joku sitten diilaa annetun tavaran eteenpäin, mutta mitä sitten. Kovassa on leipä sillä alalla. (Hyväntekeväisyysjärjestölle tai kauppojen vaatekeräyksiin pikkuvikaista taas ei kannata lahjoittaa, kuten tämän viikon MOT jälleen muistuttaa. Viallisetkin vaatteet laivataan keräyksistä muihin maihin, mahdollisesti jäteongelmaksi Afrikkaan asti.)

Autoa emme antaneet ilmaiseksi, mutta aika monta muuta tuotetta aion vastedes antaa. Olen huono ja stressaava myyjä – pienten asioiden myymiseen saattaa mennä minulta paljon sellaista aikaa, jonka haluaisin käyttää toisin. Luotan siihen, että antaminen jotenkin saa palkintonsa. Kuka tietää: ehkä universumi joskus antaa takaisin jollakin mielikuvituksellisella tavalla.

Siirsin vaatekaappini Vuorikadulle

Tässä keväällä on tiedossa muutamat juhlat. Juhlin harvoin, ainakaan kovin hienosti, eikä vaatekaapissani ole juhlavaatteita lukuun ottamatta hiukan liian lyhyeksi käynyttä mustahkoa silkkimekkoa. Tiedän kyllä mistä haaveilen: tästä Elizabeth Suzannin mekosta ja siihen sopivasta vyöstä, mutta niiden tilaaminen Suomeen nostaisi hinnan yli 400 euroon – ja lisäksi pitäisi luottaa postiin ja siihen, että vaate oikeasti on täydellinen. Tämä yhdistelmä ei tunnu mahdolliselta.

Olen joskus tehnyt jutun vaatelainaamo Vaaterekistä, joten se pulpahti tuskailujeni keskellä mieleeni. En ole ollut jäsen, koska totuuden nimessä freelancer-arkeni ei vaadi kovin hienoja tai vaihtelevia vaatteita. Nyt päätin kuitenkin hoitaa juhlavaatehuoleni yhteisellä vaatekaapilla. Sieltä löytyisi varmasti mekko ja toinenkin kevään juhliin – ja lisäksi tavallisuudesta poikkeavia arkivaatteita!

Tänään maksoin puolen vuoden jäsenyydestä 170 euroa ja sain mukaani Lillen ihanan paitapuseron ja Aarrekidin merinoneuleen kolmeksi viikoksi. Karsin välittömästi kotivaatekaappini, koska suunnitelmissa on käyttää lainavaatteita ahkerasti. Kolmen viikon kuluttua palautan nämä ja haen kaappiini kaksi uutta kaveria.

Toiveenani on, että Vaaterekin jäsenyys säästäisi minut vaateostoksilta puoleksi vuodeksi. Sukille ja alusvaatteillekaan ei pitäisi olla nyt tarvetta. Lisäksi haaveilen siitä, että vähän uudenlaisten vaatteiden käyttäminen opettaisi minulle, millaisista vaatteista nykyään tykkään, ja paljastaisi ehkä, mikä minulle parhaiten sopii. Lainaamisen kynnys on nimittäin paljon matalampi kuin ostamisen, joten ei ole aina pakko päätyä niihin kaiksta varmimmilta vaikuttaviin vaihtoehtoihin – siis minun tapauksessani turvallisiin väreihin (katson teitä, musta ja tummansininen) ja kuviottomiin vaatteisiin.

Näihin vaatteisiin meillä ei ole varaa

Onhan näitä nähty, ajattelin kun huomasin pari kuukautta sitten Stacey Dooleyn dokumentin Totuus halpamuodista Yle Areenassa. Katsoin sen vasta tällä viikolla.

Sen jälkeen ajattelin, että paljon enemmän on muututtava, paljon pikemmin.

Dooley matkustaa dokumentissa Indonesiaan, yhteen vaatetuotannon keskuksista, jossa valmistetaan meilläkin tunnettujen ketjuliikkeiden vaatteita (vuonna 2017 Suomeen tuotiin Indonesiasta vaatteita 21 miljoonan euron arvosta, kertovat Tullin ulkomaankauppatilastot).

Hän perehtyy siellä Citarumjoen tilanteeseen. Noin 25 miljoonaa ihmistä tarvitsee päivittäin tästä joesta saatavaa vettä juotavakseen, kasteluvedekseen ja sähköntuotantoon. Ihmiset siis käyttävät jokivettä pestäkseen tiskejään ja vaatteitaan, käydäkseen suihkussa ja kastellakseen viljelyksiään.

Ja mitä tapahtuu.

Citarumiin kaadetaan päivittäin 20 000 tonnia roskaa ja 340 000 tonnia jätevettä, jotka tulevat pääosin joen rannoilla sijaitsevista paristatuhannesta tekstiilitehtaasta. Dooleyn dokumentissa näkyy aivan konkreettisesti, miten musta jätevesi virtaa jokeen ja miten ihottumista kärsivät ihmiset sitten pesevät siinä vaatteitaan ja astioitaan. Vesi näyttää kiehuvan, koska siitä puuttuu happea: eläimet ja kasvit ovat kuolleet kemikaalien tieltä. Joessa kelluu kuolleita rottia. Kaikkialla haisee.

Tutkija kertoo, että Citarumissa on hirveitä määriä raskasmetalleja, joille altistuminen aiheuttaa muun muassa aivovaurioita ja älykkyysosamäärän laskua.

Ongelma on yleisesti tiedossa mutta sille on vaikea tehdä mitään. Aktivistit kyllä yrittävät: he muuraavat betonilla umpeen jätevesiputkia (ja saavat sen vuoksi tappouhkauksia). Mutta vaatefirmat haluavat ostaa mallistojensa tuotannon niin halvalla kuin mahdollista. Monet niistä eivät edes tiedä, millaisissa oloissa vaatteet oikeasti tehdään ja minne tuotannosta aiheutuvat jätevedet dumpataan – tai ainakaan ketjuliikkeiden edustajat eivät halua vastata kysymyksiin asiasta.

Entäs me kuluttajat? Haluammeko ostaa vaatteita, jotka tuhoavat maapallon ja miljoonien ihmisten elinolosuhteet? Tuskin.

Dokumentti on nähtävissä vielä 12 päivää. Se kannattaa katsoa. Yhden ihmisen askeleet ovat lyhyitä, mutta joukkona voimme kyllä muuttaa kulutustottumuksiamme – sillä nyt on pakko. Tekstiiliteollisuus on Dooleyn dokkarin ja muidenkin lähteiden mukaan maailman toiseksi saastuttavin teollisuudenala.

Paperiliittymän paluu

Meille tulee paperi-Hesari. Niin ei ollut vielä pari vuotta sitten. Olimme jo täysin tottuneita digilehden käyttäjiä ja iloitsimme siitä, että nurkkiin ei kerry pinokaupalla paperiroskaa.

Sitten syntyi lapsi. Hän kasvoi vauvasta taaperoksi. Aamiaishetket kännykkää tuijottaen alkoivat tuntua jollain perustavalla tavalla vanhemmuuden vastaisilta. Mitä lapsi oppisi siitä, että hänen vanhempansa olisivat aamusta alkaen uppoutuneet kännykkään, vaikka sitten uutisiin tai johonkin erityisen sivistävään pitkään artikkeliin?

Lasten lukeminen lisääntyy tutkitusti, kun he näkevät vanhempiensa lukevan. Kännykkälukeminenkin on tietysti lukemista, mutta miltä se näyttää lapselle? Mitä jää oppimatta, jos lapsi ei koskaan näe kotona fyysistä sanomalehteä?

Emme halunneet ottaa riskiä. Tilasimme paperia kotiin.

Paperilehti muutti lehdenlukutapojani. On sanottava: paremmiksi. Lueksin myös sellaista, mistä en välttämättä ole valmiiksi kovin kiinnostunut, kun taas digilehdestä avasin vain itseäni kiinnostavimmat artikkelit. Sivistyin vähemmän. Paperilla kiinnitän huomiota kuviin ja otsikoihin toisella tavalla kuin ruudussa ja huomaan myös, että ne ovat minusta paperilehdessä paljon kiinnostavampia ja informatiivisempia. Digin klikkiotsikot olivat jo ehtineet nostaa verenpainettani niin, että epäilin koko Hesarin laadun romahtaneen. Paperilehti paljasti, että se ei ole totta.

Kaksivuotias lapseni haluaa nykyään aamuisin oman lehden. Hän katselee äidin ja isän lehdenlukua, osoittelee kuvista kiinnostavia asioita ja kysyy: ”Mitä tossa lukee?” Hän tietää, että lukeminen on rauhaa vaativa hetki, jota pitää kunnioittaa (vaikkei toki aina toteuta tätä toivetta). En tiedä, miten sama olisi saavutettu digilehden voimin.

Vähän naurettavaltahan tämä entisaikaistaminen tuntuu, mutta rehellisyyden nimissä olen itsekin nauttinut vähän vähemmän digitaalisesta arjesta.

Silti vähän mietityttää. Seuraavaksi rupean varmaan puhumaan televisiouutisten puolesta. Ystävä nimittäin huomautti, että hän oli jo lapsena varsin tietoinen yhteiskunnallisista asioista siksi, että niistä kerrottiin kodin paraatipaikalla joka päivä kello 20.30. Tajusin, että itsekin osasin lapsena nimetä senaikaisen hallituksen kaikki ministerit paremmin kuin nykyään, kiitos televisiouutisten. Pitääkö niihinkin oikeasti palata valveutuneen kansalaisen kasvattamiseksi?

P.S. Aiheeseen liittyen kirjoitin Lapsemme-lehteen jutun otsikolla Miksi taapero haluaa lukea saman kirjan sata kertaa? 

Mitä opin Facebook-ryhmän ylläpitäjänä

Eräänä syysiltana seitsemän vuotta sitten kävelimme naapurin Johannan kanssa kotiin joogasta. Meillä oli tapana sillä matkalla visioida naapurustoamme paremmaksi paikaksi elää. Oli kaikenlaisia lennokkaita suunnitelmia kahvilasta lähtien. Taisimme olla molemmat aika helposti innostuvaa sorttia.

Yksi suunnitelma oli nopeasti toteutettavissa: Facebook-ryhmä. Niihin aikoihin kaupunginosaryhmiä oli vielä vähän, mutta näimme sellaisen mahdollisuudet heti. Kyllähän paikallinen liiketoimintakin vilkastuisi, jos olisi paikka, missä ilmaiseksi ilmoittaa! Muistaakseni vielä samana iltana perustin Facebookiin ryhmän nimeltä Haagan ilmoitustaulu.

Tällä hetkellä ryhmässä on vajaat 9 700 jäsentä, ja uusia tulee joka päivä. Eilen klikkasin oman nimeni kohdalla nappia ”poista ylläpito-oikeus”. Totesin, että on aika käyttää aikaa johonkin muuhun. Olen nimittäin seitsemässä vuodessa oppinut, että Facebook-ryhmän ylläpito on ihan oma taiteenlajinsa, johon uppoaa reippaasti resursseja päivittäin.

Mitä sitten olen ylläpitovuosinani oppinut? Aika paljon. Voi olla, että miettisin kaksi kertaa, jos nyt pitäisi perustaa Facebookiin kaupunginosaryhmä.

Tällaisessa ryhmässä kohtaa suuri joukko hyvin erilaisia ihmisiä: eri ikäisiä, erilaisista taustoista ja sosiaaliluokista, erilaisilla puoluekannoilla ja arvostuksilla. Kaupunginosaryhmä on tosi kaukana kuplasta. Samalla kun tämä on mahtava asia ja juuri sitä, mitä halusinkin, se aiheuttaa myös paljon konflikteja, joihin sitten ylläpitäjänä pitää ottaa kantaa. Monesti ihmiset olettavat toisten olevan itsen kanssa aika samanlaisia ja kiihtyvät, kun näin ei ole (minäkin!). En ole ihan varma, onko some-aika lisännyt ihmisten kykyä ottaa vastaan erilaisia mielipiteitä. Joskus tuntuu, että on käynyt päinvastoin.

Jos nyt pitäisi valmentaa seitsemän vuoden takaista minua ylläpitohommiin, kertoisin seuraavat asiat:

  1. Kun ryhmä kasvaa muutamista tuhansista jäsenistä vähän isommaksi, ihmiset odottavat ylläpitäjän läsnäoloa. Halutaan siis, että joku kontrolloi ja siivoaa aikuisten ihmisten keskusteluja. Vastuuta keskustelun kulusta lykätään mieluusti auktoriteetille. Tämä on ollut minulle ehkä yllättävin asia ylläpitourallani. Olin lapsellisesti ajatellut, että riittää kun hyväksyy jäseniä ja poistaa silloin tällöin kaupunginosaan liittymättömiä aloituksia.
  2. Ryhmäläiset vaativat ylläpitäjiltä helposti radikaaleja toimia, kuten jonkun itseä ärsyttävän ihmisen poistamista ryhmästä. Pitäisi myös jaella varoituksia ja selvittää riitoja yksityisviesteillä. Ylläpitäjä mielletään siis jonkinlaiseksi jääkiekkotuomariksi. Hänen on päätettävä oma linjansa näiden vaatimusten suhteen.
  3. Tosiasia, jota ei voi paeta: ylläpitäjällä on valtaa. Hänen on tarkkaan mietittävä (ja jaettava toisten ylläpitäjien kanssa), millaisin pelisäännöin ryhmää vedetään. Millaiset asiat, huomautukset ja puheenaiheet ovat aidosti sellaisia, että ne kannattaa siivota pois, mielellään heti? Tässä asiassa on oltava looginen ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan. Se ei ole aina helppoa. Journalistin ohjeiden tuntemisesta on ollut itselleni hyötyä, ja olen yrittänyt toimia niiden mukaan esimerkiksi kuvien julkaisun kohdalla.
  4. Jotkut ihmiset tai asiat ärsyttävät ylläpitäjää henkilökohtaisesti, mutta se ei saisi vaikuttaa delete-sormen tai kommentoinnin herkkyyteen. Ylläpitäjän ei pidä provosoitua. On hyvä muistaa, että ne keskustelut nousevat ylimmäksi, joita käydään ahkerimmin, ja tämä vaikuttaa koko ryhmän ilmapiiriin. Ylläpitäjän ei kannata sitä ainakaan huonontaa.
  5. Joskus poistoja ehkä kannattaa perustella, mutta sitä on syytä harkita tarkkaan. Jos omat perustelut ovat vahvat ja nojaavat ryhmän sääntöihin, niistä jankkaaminen julkisesti ryhmässä ei johda muuhun kuin ärsyttävään ilmapiiriin ja ajan katoamiseen päivistä (kommentteja nimittäin tulee!). Toki omaa toimintaa on aina tarkasteltava kriittisesti.
  6. Kaupunginosaryhmässä monella on tarve puida paikallisia rikoksia, esim. pyörävarkauksia, tai joitakin muita epämiellyttäviksi koettuja tapahtumia (”näin epäilyttävän näköisen miehen meidän talon edessä”). Näissä on ylläpitäjän oltava erityisen hereillä. Keskustelut räjähtävät helposti arvauksiksi, syytöksiksi ja huhujen jakamiseksi ja sisältävät monesti jopa laittomuuksia (väkivaltauhkauksia, ihmisten kuvien tai henkilökohtaisten tietojen jakamista tms.). Yhteinen kauhistelu on suosittu ajanviete, ja vaikka se ehkä lisää yhteisöllisyyttä, se monesti tapahtuu jonkun toisen kustannuksella.
  7. Rasismia, väheksyntää ja henkilökohtaisia loukkauksia kohtaa isossa ryhmässä usein. Olen joutunut monta kertaa miettimään rajaa näiden suhteen. Paras linja on täydellinen nollatoleranssi, mutta sitä valvoakseen on ensin tarkasti selvitettävä itselleen, mikä on rasismia, mikä väheksyntää. Ne kuulostavat helpoilta asioilta erottaa mutta käytännössä tämä asia on ollut se, mikä on eniten vienyt aikaa minulta ylläpitäjänä.
  8. Ylläpito on monella tavalla mielenkiintoista. Siinä oppii uutta ihmisistä. Silti homma on sikäli epäkiitollista, että ylläpitäjä saa osakseen myös uhkailua ja vähintäänkin monenlaisia vuodatuksia yksityisviestein. Minulle on kerrottu esimerkiksi, että osoitteeni kyllä tiedetään. Tämä siitä huolimatta, että olen mielestäni ollut (joskus liiankin) varovainen ja harkitseva ylläpitäjä.

Miksi kirjoitan tästä aiheesta? Tarkoitus ei ole valittaa itse valitusta vapaaehtoishommasta vaan tuoda esille metatyö, joka siihen liittyy. Siitä on minusta puhuttu toistaiseksi aika vähän, vaikka Facebook-ryhmät ovat lisääntyneet ja kasvaneet. Kun perustamme ryhmiä, ylläpidämme niitä ja toisaalta esitämme ylläpitäjille vaatimuksia, muistakaamme siis: ylläpito ei koskaan ole vain sitä, miltä se näyttää.

Lapsellani ei ole kauppatakkia

IMG_1711Pidän arjen kannalta ihanana, että lapsen vaatevarasto on helppokäyttöinen. Siis: kaiken pitää mahtua paikoilleen helposti ja sopia yhteen niin, että yläosan ja alaosan voi valita melkein sokkona. Meillä tämä tarkoittaa kaksivuotiaan vaatteissa sitä, että housut ovat yksivärisiä (pääosin tummia) ja värimaailma on kaiken kaikkiaan rajattu. Tykkään sinisestä ja punaisesta, ja niitä onkin lapsosen vaatelaatikossa paljon. Oikeastaan kaikki on ostettu kierrätettynä. Kesätennarit ostettiin kenkäkaupasta, mitä lapsi jaksaa suurena ihmeenä muistella…

Vaikka ostan lähes pelkästään kierrätettyä, valitsen vain hyväkuntoisia ja luonnonkuituisia vaatteita – ja on minulla myös makuni. Lapsen laatikossa on pääosin yksiväristä ja raidallista, samanlaista simppeliä kuin omassanikin, lähinnä siksi että huomaan kuitenkin valitsevani vaatteista ne yksinkertaisemmat. (Kuviot ovat pääosin lahjaksi saatuja, ja lapsi tykkää niistä kyllä kovasti.) Pyrin pitämään vaatteet puhtaina ja ehjinä. Korjailen reikiä, jos vaatteella on meillä vielä tiedossa käyttöikää. Kohta-liian-pienet ja reikäiset leikkaan nenäliinoiksi tai heitän pois.

Ennen lapsen syntymää pohdin, minkä verran vaatteita on sopivasti. Esimerkiksi Ihana maatuska -blogia kirjoittavan Riinan perheessä pärjätään tosi vähällä (ja Riinan vaatepostaukset ovat aina inspiroivia). Hänen tapansa on ostaa tosi vähän ja tosi mieluista, mikä saattaa olla parempi metodi kuin omani. Perheeni isoin hankinta ennen lapsen syntymää oli kuivaava pesukone, joka säästää levittelemästä pyykkitelinettä pienessä asunnossa (ah!). Pyykkiä myös pestään meillä monena päivänä viikossa, joten sen puolesta vaatteita ei meilläkään tarvittaisi kovin paljon.

Meille melko sopiva määrä on noin seitsemän paitaa ja seitsemät housut ja päälle teeppareita, neuletakki ja huppari. Silti lapsellani on enemmän vaatteita kuin tämä. Syy lienee siinä, että käytettynä ostaminen on minulle tärkeää, ja ostan vaatetta kirppiksiltä silloin kun löydän juuri sopivaa ja ehkä lähitulevaisuudessa tarpeellista (en osta kovin isoja kokoja varastoon, mutta seuraavaa kokoa kyllä). Joskus käy niin, että ostetut eivät olekaan koskaan ihan sopivia ja silti niitä tulee roikotettua kaapissa. Toisinaan taas lapsen laatikkoon kerääntyy useampaa kokoa, kun joitakin suosikkeja tekee mieli käyttää vähän nafteinakin ja toisaalta valmiiksi ostettu isompi kokokin on jo hyvä. Jatkuvaa läpikäymistä kyllä tarvitaan, ettei vaatevarasto muutu kaaokseksi. Voin vain kuvitella tämän työn määrää, jos lapsia on useampi.

Suuri säästövinkkini koskee ulkovaatteita. Pidättäkää hengitystänne! Tässä se tulee: Yhdellä käyttötakilla per kausi pärjää, kun ostaa sopivan tyylisen sekä leikkeihin että kauppaan ja seuraavan koon takin jo varastoon. Näin ollen vähän liian ison takin voi heittää päälle, jos katastrofi iskee (tosin meillä ei ole vielä tarvinnut, kun käyttötakki on voitu pestä illalla ja se on ollut kuiva seuraavaksi aamuksi).

Okei, ehkä kaikki jo tiesivät tämän. Tuntuu kuitenkin, että moni haalii kalliita ulkovaatteitakin monta kaiken varalta. Tietysti perheillä on erilaiset tarpeet, ja joissakin tilanteissa varavaatteiden varavaatteet ovat varmasti järkevät, mutta meille on riittänyt tuo yksi takki per kausi.

Sama koskee ulkohousuja. Ja ei, lapseni ei ole mitenkään erityisen siistiä sorttia, vaan vilkas ja utelias kaksivuotias. Toistaiseksi tällä periaatteella on kuitenkin pärjätty. Meillä ei siis ole  sitä, mitä Facebookin myynti-ilmoituksissa kutsutaan kauppatakiksi. Termi on kyllä lystikäs!