Kahdeksasta neljään

Kotikulmillani Haagassa on lähiaikoina avautunut kaksi uutta liikeyritystä, kahvila ja vintagekauppa, jotka mainostivat avattuaan kaupunginosan Facebook-ryhmässä. Kumpikin kertoi sulkevansa arkisin kello 16 tai 17.

Yllätyin siitä, että kohtuullisen hiljaisella paikalla sijaitsevat, sisään käveleviä asiakkaita tarvitsevat yritykset olivat ajatelleet voivansa pärjätä olemalla auki aikana, jolloin potentiaaliset asiakkaat ovat pitkälti töissä. Sitten oivalsin, että ehkä yrittäjät ovatkin kuten minä: eivät ole osanneet irrottaa mielestään kahdeksasta neljään -kaavaa, vaikka saavat itse päättää työaikansa.

Syksyn alussa ajoin säännöllisesti Helsingin ja Etelä-Pohjanmaan väliä. Ajoajankohta piti miettiä tarkkaan, koska väärään aikaan ajaessani silmäni alkavat lupsua väkisin kiinni. Totesin, että ainoa mahdollisuus turvalliselle ajamiselle on aamu tai aamupäivä. Samalla harmittelin, että täsmälleen sama aika olisi parasta työaikaa; iltapäivällä en useinkaan saa kummoisia aikaiseksi. Olen lähes aina noin klo 13–15 väsynyt – liian väsynyt ajamaan ja mieleltänikin uupuneimmillani.

Harmittelin tätä aikani, kunnes tajusin jotakin tärkeää työajoistani ylipäätään. Miksi yritän niin kovasti olla tehokas sellaiseen aikaan, kun se harvoin kovin hyvin onnistuu? On kummallista, että ihminen, joka voi määritellä itse työaikansa, pyrkii niin sitkeästi asettelemaan sen täsmälleen samanlaiseksi kuin kaikilla muillakin.

Lopulta päädyin jakamaan päiväni kahtia. Lounastan puolison kanssa yleensä yhden paikkeilla (hänellä on samankaltainen rytmi) enkä yritäkään kiirehtiä heti takaisin töihin. Juttelemme, käymme usein molemmat lyhyillä päiväunilla, juomme kahvit. Sen jälkeen, siinä kolmen neljän maissa, alkaakin tehdä mieli laskeutua takaisin kellarin työhuoneelle kirjoittamisen pariin. Koska ei ole lapsia haettavana eikä sellaisia harrastuksia, joihin erikseen pitäisi kiirehtiä, töitä voi iltapuolelta venyttää vailla ongelmia. Päiväunien ansiosta kuuden seitsemän aikaan tuntuu tosi virkeältä.

Tuoreet haagalaisyrittäjät päätyivät fiksaamaan työaikojaan paljon rivakammin kuin minä. He olivat fiksuja ja ottivat heti vaarin Facebookissa saamastaan palautteesta, että toimistotyöläinen ei näillä aukioloajoilla millään ehdi ostoksille. Café Glano on nykyään auki kuuteen, ja vintagekauppa Isonnevantie 39:ssäkin lupaa tarkistaa ilta-aukiolojaan.

Mokasit!

Virheiden pelko on huono seuralainen. Olen ajatellut ottaa siitä eron. Meillä on yhteistä taivalta takana jo varmaankin melkein se 33 vuotta, jotka olen ihmetellyt maailmaa. Alkaa riittää.

Viime viikolla tein juttua innovatiivisuudesta. Asiantuntijat kertoivat minulle sen, mikä on tietenkin aivan selvää: että uutta voi syntyä vain ilmapiirissä, jossa virheitä siedetään. ”Virhe on merkki siitä, että jotakin on yritetty tehdä”, sanoi erikoispsykologi Laura Honkaniemi. Hän myös muistutti, että virheen kautta saa sellaista informaatiota, joka muuten olisi jäänyt piiloon. Viisasta ja lohdullista! Mutta miten ihmeessä virheiden pelosta pääsee?

Mieleeni on jäänyt Angry Birdsin menestystä käsitelleistä lehtijutuista parhaiten se, että Roviossa epäonnistumisten kunniaksi nautitaan samppanjaa, kun onnistumisten kunniaksi avataan vain olutpullot. Se tuntuu samaan aikaan hullulta ja todella järkevältä (vaikka ei viimeaikaisten uutisten perusteella olekaan tasoittanut tietä toiseen yhtä suureen taloudelliseen menestykseen). Nurinkurisuudessaan viesti on kutkuttava.

Kesällä olin lounaalla kahdeksanvuotiaan kummitytön perheen kanssa. Kävi ilmi, että kummityttö on innostunut kirjoittamaan päiväkirjaa tietokoneella. Kuulemma jokaisen tekstin otsikko alkoi Re:. Minusta tämä yksityiskohta on mainio.

Kummitytön äiti myönsi, että hänen tekee välillä mieli korjata tytön tekstien virheitä. Entä jos lapsi ei opikaan oikeaa tapaa, kun hänen annetaan kirjoittaa jotakin jatkuvasti väärin? Taisin sanoa aika painokkaasti, että älä hyvänen aika korjaa, vaikka se varmaan onkin vastoin jotakin oppimisen pedagogiikkaa. Selitän (terveisiä kummitytön äidille, siis).

Olen luonteeltani taipuvainen tunnollisuuteen ja tarkkuuteen, kuten kummityttökin. Tähän piirteeseen on ollut koulussa helppo tarttua, ja sitä onkin kovasti kiitelty jopa toisten lahjojeni kustannuksella. Tämän suitsutuksen kannustamana olen innokkaasti opetellut kirjoittamaan pilkuntarkasti – ymmärtääkseni vasta vanhempana, että muodon lisäksi tarvitaan sisältö, ja että se oikeastaan on paljon muotoa tärkeämpää. Sen tuottaminen on kuitenkin vaikeaa, jos ei uskalla ottaa virheen riskiä. Kaikki on niin pahuksen subjektiivista ja yksisilmäistä ja joku voi loukkaantua ja…

Arvaan, että jatkuva pienten virheiden korjaaminen ja (yli)tunnollisuudesta palkitseminen johtaa vain lukittuneisiin mielikuvituksiin, turhaan epäonnistumisen pelkoon ja liian vaikeiden asioiden tekemättä jättämiseen. Luovuudella on siinä ympäristössä helposti vähän tiukat paikat, ja kuitenkin sitä tarvitaan niin omien ongelmien ratkomiseen kuin bestsellerin kirjoittamiseen tai syöpälääkkeen keksimiseen.

Tästä syystä toivon painokkaasti, että kaikki kahdeksanvuotiaat luonnostaan tunnolliset lapset saavat toisinaan kirjoittaa ilman ainoatakaan punakynäistä merkintää. Tuloksena on juuri sellaista arvokasta sisältöä, jota myöhemmin on hauska lukea – kuten tekstejä, jotka alkavat reteästi Re:

Ehkä vähän lisää roviomaista asennetta tarvittaisiin myös koulumaailmassa, ystävien kesken, parisuhteissa ja hyvänen aika somessakin. Kannustusta siihen, että uskaltaisimme heittäytyä, että rohkenisimme tehdä toisin vaikka saatamme epäonnistua, että emme ensimmäisestä harmista ripottelisi tuhkaa päällemme vaan osaisimme edes välillä ajatella: menipä kerta kaikkiaan perseelleen, nostetaanpa sen kunniaksi malja.

Liian pieni kotikieli

Jos kertoisin kirjoittavani romaania englanniksi, mitä sanoisit? Entä, jos kertoisin päättäneeni muuttaa Ranskaan, tavoitteenani Ranskan kansalaisuus?

Kirjailija J. M. Coetzeesta tuli Australian kansalainen vuonna 2006. Hän on alkujaan eteläafrikkalainen, syntynyt Kapkaupungissa vuonna 1940. Kansallisuuden vaihtoon (tai lisäykseen) liittyi historiallinen epäoikeudenmukaisuus, jota Coetzee käsittelee myös kirjoissaan: hänen esi-isänsä tulivat Etelä-Afrikkaan eettisesti kestämättömän siirtomaapolitiikan seurauksena.

Coetzee on puhunut aina kotona englantia, vaikkakin sukulaisten kanssa afrikaansia. Silti hän ei katso englantia ”omaksi kielekseen”. Kirjeenvaihdossa Paul Austerin kanssa (Tässä ja nyt, Tammi 2013) hän pohtii kielen problematiikkaa: Mikä tekee kielestä ihmisen oman? Onko äidinkielen käsite ylipäätään vanhentunut?

Paul Auster antaa samassa kirjeteoksessa esimerkin tarkistamastaan romaanikäännöksestä. Pikkujutut tuntuvat paljastavan, että englanti ei ole kääntäjän ykköskieli. Tavallaan harmittomia virheitä: prepositioita, sanontoja, pieniä erikoisuuksia – mutta kaikki tämä yhdessä tekee teoksesta sellaisenaan julkaisukelvottoman. Auster pohtii, miten pienistä vivahteista äidinkielisyys/kotikielisyys/ykköskielisyys on kiinni.

Jotkut kirjailijat ovat vaihtaneet kansallisuuden lisäksi kieltä. Esimerkiksi Milan Kundera, joka alkujaan kirjoitti tsekiksi mutta vaihtoi ranskaan asuttuaan Ranskassa kymmenen vuotta. Julia Kristeva asui yli 20-vuotiaaksi Bulgariassa mutta on julkaissut aina ranskaksi. Molemmat ovat nykyään Ranskan kansalaisia.

Mitä tapahtuu ihmisen identiteetille, kun hän päättää aikuisiällä kääntää kielensä tai kansallisuutensa toiseksi? Sillä hyvin tietoisesta päätöksestä kuvittelen olevan kyse.

Jotakin muuttuu, ja radikaalisti. Esimerkiksi ranskaksi ajatteleminen on minusta kiehtovaa ja jollakin selittämättömällä tavalla toisenlaista kuin suomeksi tai vaikkapa englanniksi ajatteleminen. Tämä liittyy kielen rakenteeseen ja tapaan ilmaista asioita. Jos olisin kielitieteilijä, osaisin ehkä selittää tämän tyydyttävällä tavalla, mutta en ole enkä osaa. Kyse on jonkinlaisesta polveilusta, tavasta rakennella sanoilla linnoja ja juoksuhautoja itse asian ympärille. Ranskalaiset tekevät sen toisin, monisanaisemmin ja koristeellisemmin, kuin englanninkieliset. Kun itse olen oppinut englannin ensin, ranskalaisten tapa ilmaista on tuntunut (tuntuu!) vaikealta opittavalta.

Voisinko vielä, 32-vuotiaana, vaihtaa kieleni, vaikka vain osittain? Rakastamani suomen kielen kielialue on niin onnettoman pieni. Kielellä töitä tekevän on melkein pakko rajoittua tämän maan rajojen sisäpuolelle, mikä on ajatuksena masentava. (Olen vilpittömästi sitä mieltä, että väkeä on Suomessa aivan liian vähän, ja meidän pitäisi kiireen vilkkaa kymmenkertaistaa asukaslukumme houkuttelemalla tänne muualta porukkaa melkein keinolla millä hyvänsä. Muuten suurella osalla yritys- ja taiteellisesta toiminnasta on tulevaisuudessakin aivan liian vähän potentiaalista asiakas-, kuulija- ja lukijakuntaa.)

Esimerkiksi kirjailijalle on lannistava ajatus, että pärjätäkseen ammatillaan taloudellisesti hyvin hänen olisi kirjoitettava kirja, jonka puolet Suomen kansasta haluaisi ostaa. Sellainen vaatimus on ihan kohtuuton ja lisäksi masentava.

Siispä kielenvaihto. Identiteetin muokkaus. Se olisi kiinnostavaa myös siksi, että se pakottaisi muuraamaan jo jämähtäneet ajatusrakennelmat uusiksi. Se tapahtuisi kielen vaihtamisen myötä vähän niin kuin huomaamatta. Katsoisin kotimaatani ja sen totuuksia toisin.

Sitten käytäntöön. Englanniksi kirjoittaminen näyttäisi äkkiseltään järkevimmältä. Siihen on hyvä pohja, jos kuuntelen amerikkalaista tuttavaa, joka sanoo: ”Sinähän osaat englantia niin hyvin, että voisit kirjoittaa vaikka amerikkalaisiin lehtiin.” Ihailen tuttavan amerikkalaismaisen positiiviseksi leimaamaani ajattelua vilpittömästi. Vaikka hän ei puhuisi ihan totta (eikä puhu) ja vaikkei hän olisi ihan tosissaankaan, ihmiselle tekee huomattavasti parempaa kuulla itseen uskovia kommentteja kuin niitä päinvastaisia. (Itse olen tietysti jo valmiiksi sitä mieltä, että en osaa englantia kovin kummoisesti enkä varsinkaan pystyisi kirjoittamaan hyvää tekstiä englanniksi asumatta ensin englanninkielisessä maassa vähintään kymmentä vuotta. Ja sittenkin epäilyttää.)

Kokeena kuitenkin kielenvaihto – tai kansallisuuden vaihto – olisi mahtava. Kutkuttava. Niin silmiä avaava, että todennäköisesti sitä on joskus kokeiltava. Sitä ennen varaan kirjastosta lisää Coetzeeta.

P.S. Kuten tästä postauksesta käy ilmi, olen (taas) joutunut syviin erimielisyyksiin edellisen postaukseni kanssa.

Horinat pois

”Olen ollut vähän huonolla mielellä, koska”, ”Olen monesti miettinyt” ja ”Eilen uimahallireissulla/kaupassa/työpaikalla” ovat tappavia tapoja aloittaa blogipostaus. Omia läheisiä lukuun ottamatta hyvin harvoja lukijoita koukuttaa jaarittelu siitä, miten jokin hyvä ajatus on kirjoittajan mieleen hiipinyt.

Sen sijaan on aloitettava siitä hyvästä ajatuksesta tai poikkeuksellisesta kokemuksesta. Keskeltä tapahtumia. Alun on ilmennettävä kirjoituksen aihetta tai sanomaa.

”Eläimet pääsevät taivaaseen”, ”Timo Soini on maailman fiksuin mies” tai ”Uimahallissa pitäisi olla eri pituisia ratoja eri kuntoisille ihmisille” ovat kiinnostavia väitteitä, jotka houkuttavat lukemaan myös jatkon. Väitteen ei tarvitse olla aukoton totuus eikä aina edes kovin punnittu. Sen tehtävä on avata keskustelu.

Katleena Kortesuo on jossakin sanonut, että yleensä blogipostauksesta kannattaa lopuksi poistaa ensimmäinen kappale kokonaan. Vinkki toimii. Samoin kannattaa poistaa kaikki ”mielestäni”-tyyppiset ilmaukset. Kun kyseessä on tietyn ihmisen blogikirjoitus tai lehtiteksti, on valmiiksi selvää, kenen näkökulma on kyseessä.

Loppuunkin pitää panostaa. Draaman kaari – alku, keskikohta ja loppu – toimii blogipostauksessakin. Lukijoille suunnattu kysymys on usein laiska lopetus. Blogipostauksen pitää herättää reaktio ilman kalastelevia kysymyksiä.

Tiiviys on valttia netissäkin. Lukea voi pitkiäkin juttuja, mutta niiltä vaaditaan erityistä ajatuksellista koherenssia ja vähintäänkin lyhyitä kappaleita. Yli neljä riviä pitkä kappale on ruudulla puuduttava massa. Väliotsikot luovat vaikutelman, että kirjoittajan tavoitteena on kymmenen vuoden takaisen lehtitekstin tyyli. Niitä on hyvä käyttää, jos näin on.

Blogikirjoittamista pitää ammattikirjoittajankin opetella. Tätä faktaa havainnollistakseni julkaisen seuraavassa tämän tekstin ensimmäisen version. Sitä ei tarvitse kuin vilkaista huomatakseen, että olen kirjoittanut tämän postauksen varsinkin itseäni varten.

Hyvä blogiteksti

Olen monesti miettinyt, miksi blogipostaus on niin vaikea kirjoittaa. Kirjoitanhan työkseni, lähinnä lehtijuttuja. Ne ovat ainakin asiakkailta saamieni palautteiden perusteilla vähintäänkin ihan hyviä, joskus jopa loistavia. Blogipostauksissa en pysty samaan.

Pohdittuani asiaa jälleen kerran päätin, että on alettava kirjoittaa tekstejä kuten lehtijuttuja. Niihin ei sovi horina omista kokemuksista, vaikka omia kokemuksia voi ja joskus kannattaakin ujuttaa joukkoon. Niihin ei sovi liika kikkailu. Niiden on oltava tiiviitä, koska merkkimäärät ovat painotuotteissa armottomia.

On aloitettava siitä, mikä kiinnostaa, ei siitä, mitä tapahtui. Tämäkin teksti alkaa aivan väärin: ”olen monesti miettinyt”. Ketä, paitsi toivottavasti läheisiäni, sellainen kiinnostaa? Siksipä kirjoitan tämän tekstin nyt uudelleen, ja toivon että siitä tulee nyt parempi. Ajattelin jättää tämän version verrokiksi lopullisen tekstin alapuolelle.

Yhteinen kahvihuone

Minulta kysytään usein, miten jaksan työskennellä ilman työyhteisöä. Sen kysyy tietysti ihminen, joka työskentelee yhteisössä. Minä taas olen tehnyt hyvin lyhyitä pätkiä elämästäni töitä samassa toimistossa muiden kanssa. On vaikea vastata.

Kaikissa lyhytaikaisissa työpaikoissani on ollut kivoja ihmisiä. Olen kuitenkin hidas solahtamaan porukoihin enkä kiinny yhteisöön kovin nopeasti. Olen aina tuntenut työpaikoissa tiettyä epämukavuutta, koska stressaan helposti ympärillä olevista. Minulle yksin oleminen on kai paljon helpompaa kuin useimmille.

Nykyisessä työhuoneessani on parikymmentä omaa neliötä eikä ihmisiä ihan lähellä. Nautin siitä. Vaikka tykkään käydä juttukeikoilla ja tavata ihmisiä, monena aamuna olen huomattavan onnellinen siitä, että tänään ei tarvitse välttämättä tavata ketään. Voi vain kirjoittaa.

Samalla ajatus itse rakennetusta työyhteisöstä, jonkinlaisesta kivasta kollektiivista, kiehtoo salaperäisesti. Työhuoneyhteisöt kuulostavat inspiroivilta ja ja näyttävät usein huomattavan viihtyisiltä. Niissä on valoa ja ammattilaisuuden tuntua, oikean työpaikan kahvintuoksua. Onkohan minulta vain jäänyt jotakin ymmärtämättä?

Seuraavan kerran kysyn vastakysymyksen työyhteisöttömyyttäni ihmetteleville. Haluaisin kuulla perustelun, joka tekisi työyhteisöstä houkuttelevan vaihtoehdon myös minulle. Visioita hyvästä kollektiivista nimittäin olisi, ja vapaata toimistotilaakin kotinurkilla yllin kyllin.

Tehkäämme hauskoja virheitä

Kuuluuko kirjoittaa aika ajoin vai aika-ajoin? Riippuu, mitä haluaa sanoa. Aika ajoin tarkoittaa samaa kuin hetkittäin, aika-ajoin taas kilpaillaan esimerkiksi formula 1:n paalupaikasta.

Olen tällä viikolla törmännyt kahdesti siihen, että ylimääräinen tavuviiva on luonut merkitykseen tahatonta hauskuutta. Tällaisia virheitä kannattaa tehdä ihan vain rentouttavan naurun takia. Samasta syystä kannattaisi varmaan muutenkin päästää irti täydellisyyden tavoittelusta.

”Kilvoittelija pidättäytyy aika-ajoin ylimääräisestä ulkonaisesta mukavuudesta ja nautinnoista löytääkseen hiljaisuuden äänet ja luonnollisen valon värit.” (kirjasta Vesi vetää puoleensa, Maahenki 2002)

Kirjoittajan kultaiset säännöt

Rakastan vinkkilistoja, sellaisia ytimekkäitä ja yksinkertaistavia. Kirjoittamiseen liittyen eritoten. Ne saavat koko homman tuntumaan niin kovin helpolta, sellaiselta ala-asteen matematiikalta. Mitä sitä turhaan tuskailemaan!

Sellainen tunne on kirjoittajalle ihan tervetullut.

Siispä seuraa vinkkikimara, sääntökokoelma, ihana yksinkertaistus: näin kirjoitat hyvin. Ei tarvii kuin toteuttaa.

1. Hanki kirjoitushimo.
Tämä vinkki on peräisin Auli Iikkaselta. Se on minusta loistava. Copyblogger pukee sen seuraavaan muotoon: ”Työskentele sellaisessa fyysisessä ja henkisessä tilassa, joka herättää kirjoitushalusi. Pyri tähän tilaan kaikin mahdollisin keinoin.”

2. Ole hiljaa.
Tämä on peräisin Hanna Jensenin haastattelijan kymmenestä säännöstä, jotka ovat kaikki oivallisia. Vaikka tämä vinkki liittyy nimenomaan haastattelemiseen, näen siinä totuuden myös kirjoittamisen suhteen. Pitää olla hiljaa, jotta kuulee sen, mitä on kirjoitettava.

3. Aloita kiinnostavimmalla.
Hanna Jensenin kirjoittajan kymmenessä säännössä neuvotaan aloittamaan lehtijuttu sillä, minkä juttukeikalta tullessasi ensimmäisenä kerroit kaverille tai puolisolle. Turhat lörinät pois ei ole huono vinkki, vaikka kyseessä olisi pidempikin teksti.

4. Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista.
Tämä on Kurt Vonnegutin vinkki ja pätee kaikkiin teksteihin. Jaarittelu on hirveää. Ja helpompaa kuin tiiviys.

5. Kysy tyhmiä.
Tämän opin Laajasalon kristillisessä opistossa lukuvuonna 2000–2001, kun opiskelin siellä tiedotusoppia. Vinkki oli tietysti ajateltu toimittajan työhön mutta sopii muuhunkin kirjoittamiseen. Proosaa kirjoittaessani minun on kyseltävä tyhmiä itseltäni ja henkilöiltäni. Niiden kautta pääsen käsiksi kiinnostaviin itsestäänselvyyksiin jotka eivät olekaan itsestäänselvyyksiä.

6. Kirjoita romaani, älä jäljittele romaania.
Ajatus on peräisin Monica Fagerholmilta. Hän lausuu jotakin tämän kaltaista teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 5. Sovellettavissa muihinkin teksteihin ja varmaan myös muihin taiteenlajeihin.

7. Älä syleile maailmaa. Kirjoita miellyttääksesi vain yhtä henkilöä.
Taas Kurt Vonnegutin vinkki.

8. Jos sanan voi poistaa, tee se.
Tämä on lainattu George Orwellin viiden vinkin listalta. Kruunaa kaiken.

Vartti riittää

Turun Sanomien kulttuuritoimittaja Tuomo Karhu sanoi syyskuun Kirjailija-lehdessä oppineensa, että kirjailijahaastatteluun riittää usein vartti.

Onko tuo tosissaan, ajattelin minä.

Tämä johtui siitä, että itse pidän selviönä, että haastatteluun, melkein mihin tahansa haastatteluun, menee yli vartti.

Kysymyksiä heräsi. Olenko hidas? Olenko onnettoman hidas? Kulutanko ihmisten aikaa turhaan? Miten kirjailijasta saa olennaisen irti vartissa? Kaikki ihan aiheellisia pohdintoja, ajattelen.

Kiitos siis Karhulle. Pitäisi useamminkin kyseenalaistaa omat selviönsä ja miettiä miksi toimii, kuten toimii. Sen voi tehdä vain peilaamalla muiden kokemuksiin.

Jaanpa siis muutaman oman kokemukseni, noin niin kuin peiliksi.

Väitän, että…

  • usein vartti riittää 2000 merkin tekstin editointiin.
  • usein vartti riittää pikku-uutisen kirjoittamiseen.
  • usein vartti riittää pienehkön jutun raakaversion hahmotteluun.
  • usein vartti riittää ihan hyvään kahvipaussiin.
  • usein vartti riittää koko tulevan päivän tunnelman pelastavaan aamukävelyyn.
  • usein vartti riittää neljän laskun askarointiin.
  • usein vartti riittää päivän Hesarin selaamiseen.
  • usein vartti riittää jutun korjaamiseen ja loppuviilauksiin, kun se on saapunut haastateltavan tarkistuksesta.
  • usein vartti riittää asiantuntijan puhelinhaastatteluun, kun lähteitä on monta.
  • usein vartti riittää loistavan lounaan laittamiseen.
  • usein vartti riittää nukahtamiseen.

Tekisi kyllä mieli sanoa myös, mihin vartti minusta ei riitä. Se olisi paljon helpompaa. Mutta olkoon. Tyydyn sanomaan, että ihan kaikesta ei tulisi minusta pyrkiä suoriutumaan vartissa, edes tällaisessa tehokkuuden nimeen vannovassa yhteiskunnassa.

Opi kokoomusnuorilta

Projekti: Hanki lisää rohkeutta.

Älä niin helvetisti pelkää olevasi joskus idiootti (olet sitä joka tapauksessa).

Minä rakastan perussuomalaisia ja kokoomusnuoria, koska he sanovat ääneen sen minkä ajattelevat eivätkä hyssytä varo pelkää koska jos hyssyttää varoo pelkää koko ajan ei koskaan opi mitään. Kukaan ei opi, ei puhuja, ei kuulija.

Idiootteja ovat monet ajatukset, ja monien (että vähemmistövaltuutetun virka pitäisi lakkauttaa, mitä hemmettiä?), mutta onko sallittua sanoa ääneen vain hyviä ja punnittuja ajatuksia?

Eikö niiden, joiden ajatukset ovat hyviä ja punnittuja, pitäisi osata kertoa niistä ajatuksistaan toisillekin? Joku kutsui sellaista keskusteluksi. Vai pitäisikö kaikilla jotenkin sisäsyntyisesti olla vain hyviä ja punnittuja ajatuksia? Pitäisikö jokaisen ymmärtää vaikkapa nyt ihmisarvon ajatus ilman, että siitä koskaan käydään julkista keskustelua?

Väitän, että huonojen ajatusten tuominen julki on hyväksi. Huonot ajatukset (jotka ylittävät uutiskynnyksen) mahdollistavat hyvienkin esilletuomisen. Pitää vain uskaltaa puhua, muuallakin kuin omissa kivoissa porukoissa ja muutoinkin kuin turvallisesti yläviistosta huudellen.

Että sitä rohkeutta, kiitos.

Mitä saa kirjoittaa vieraasta?

Köyhyys, mustat ihmiset, värikylläisyys, punainen maa, kankaat, rytmit, djembe rannalla. Mistä puhun?

Kyllä te tiedätte.

Nopea kertaus: Afrikka on maailman toiseksi suurin maanosa, jossa on yli miljardi asukasta ja 54 kansallisvaltiota. Silti, kuten tiedämme, sen maihin viitataan meillä päin usein vain ”Afrikkana” ja ihmisiin ”afrikkalaisina”. Se on vieras, kaukana, hankala. Siksi on helpointa laittaa kaikki samaan porukkaan: sellaista se on siellä Afrikassa.

Toimittaja Anna Karatvuo on rohkea. Hän oli kolme viikkoa Somalimaassa ja teki Ylelle kiinnostavan kuvareportaasin Somaliassa naisten voimin toimivasta radiokanavasta. Tarkoitus oli varmasti kertoa asiat juuri niin kuin ne ovat.

Mutta mutta.

Tulvassa Warda Ahmed (jolla tekstinsä perusteella on sukulaisia Hargeysassa) kritisoi Karatvuota siitä, että tämä ”maalaa kuvaa alistetuista naisista, joilla ei ole omaa ääntä”, ja sanoo, että ei tunnista tuntemaansa Hargeysaa yhtään hänen reportaasistaan. ”Juttu on alusta loppuun samaa paatoksellista jauhantaa, jossa nostetaan jalustalle keskiluokkainen eurooppalainen feminismi ja tarkastellaan sieltä nenänvartta pitkin epäonnisia etelän siskoja, joita länkkärifeminismi ei ole vielä tavoittanut”, Ahmed lataa.

Karatvuo vastaa olevansa kritiikistä ”todella hämmästynyt”: ”Kuvareportaasini pohjaa kokemuksiini, huomioihini ja keskusteluihin, joita kävin kolmeviikkoisen matkani aikana Somalimaan pääkaupungissa Hargeisassa.”

Ymmärrän molempia. Ahmedin kritiikki osuu varmasti, kolme viikkoa kun ei voi millään antaa kaupungista, sen naisista tai laeista kovin moniulotteista kuvaa. Ja kyllä, naisten omaa ääntä olisi kannattanut lisätä juttuun. Mutta ei kukaan ole täydellinen. Olisiko parempi vaihtoehto se, että Karatvuo ei olisi kirjoittanut ollenkaan?

Asuttuani viisi kuukautta Beninissä totesin, että en uskalla kirjoittaa sen ihmisistä, kulttuurista, uskonnosta tai mistään julkisesti paljon mitään. Ehdin siinä ajassa ymmärtää vain sen, että tämä kaikki on minulle aivan loputtoman vierasta. En tajua mitään. Kysyn vääriä kysymyksiä. Kirjoittaminen olisi hirveän vaikeaa.

Mutta onko olemassa oikea näkökulma? Warda Ahmedin näkökulma tuskin on sama kuin kaikkien niiden, joilla on sukulaisia Somaliassa. On hyvä, että rohkeat vierailijat, myös länkkärifeministit, kirjoittavat Afrikasta. Kullanarvoista on, että heitä kritisoidaan, ja että kirjoittajia on muunkinlaisista taustoista.

Toki toivoisin, että me kaikki eurooppalaistaustaiset muistaisimme, että ihan oikeasti: meidän näkemyksemme on vahvasti meidän kulttuurimme normeilla ja stereotypioilla väritetty. Ei niitä voi välttää. Jos voi, niin miksi Afrikka-kuvat ovat aina niin ihanan värikylläisiä, miksi maa on niin punaista ja taivas niin pahuksen sininen? Sanon vaan, että ei Beninissä kyllä ainakaan. Kuuma oli kyllä.

Heti perään totean, että itse en ole ollut kovin rohkea. Olen uskaltanut kirjoittaa Afrikasta julkisesti vähän. Suunnilleen tämän verran.