Olen huomannut erikoisia asioita työtavoistani

Olen ollut pari kuukautta normipäivätyössä, mikä on yrittäjälle poikkeuksellista. Työ on tuttua mutta ympäristö vieras.

Poikkeustilanteessa olen tehnyt poikkeuksellisen paljon havaintoja itsestäni. Ihan tavallisia asioita, mutta sellaisia, joita ei normiarjessa tulisi koskaan kirjatuksi ylös. Nyt kirjaan.

1. Kirjoitusväline on minulle tärkeä. Juuri tämä siis, jolla nytkin näpytän. Kannettava kone, oma, kevyt, liikuteltava. Juuri nyt, kuten usein, sylissäni polvien päällä, polvet taiteltuna kasaan nojatuolin nojien väliin.

Näillä näppäimillä minä ajattelen, en toisten näppäimillä, niillä joita jumittavat toisten ihmisten kahvit. En vaikka sellaiset näppäimet minulle ilmaiseksi tarjottaisiin. Minulla on joka päivä oma kone mukana työpaikalla.

2. Ajattelen parhaiten, kun pystyn liikkumaan vapaasti, vaihtamaan asentoa, tekemään välillä jonkin pikkuhomman. En ole toimistopöydän ääressä istuja. Pystyn istumaan, mutta ajattelen ja kirjoitan silloin huonommin. Onneksi päivätyöhuoneessani on nahkainen, mukava nojatuoli, johon voin välillä rojahtaa luottokoneeni kanssa.

3. Tuijottaminen on minulle tärkeää. Se, ettei tarvitse esittää touhukasta. Kun ympärillä on ihmisiä, syyllistyn helposti esittämään touhukkaampaa kuin olen. Ajattelen ja kirjoitan silloin huonommin.

4. Kirjoitan pyrähdyksittäin. Saatan ajatella (hyvin) pitkän tovin ja kirjoittaa sen jälkeen kymmenen minuuttia. Sitten taas ajattelen tovin, ehkä pitkän, olen ihan hiljaa. En suinkaan näpytä kaikkea tai edes puolia siitä, mitä ajattelen; ajattelen kaiken aika valmiiksi ennen kuin kirjoitan. En ole koskaan tiedostanut tätä, mutta en koskaan kirjoittaisi raakaversioon 10 000 merkkiä, jos jutun mitta on 5000. Merkkini karsiutuvat ajatteluvaiheessa, silloin kun tuijotan seinää.

5. Tiedän, millainen on ”hyvä” lehtiotsikko. Se on toiselta nimeltään geneerinen lehtiotsikko. Siinä on huomioitu paitsi jutun sisältö myös lehden tyyli ja juttupaikan otsikon merkkimäärä. Tämä on ällöttävä havainto. Inhoan geneerisiä lehtiotsikoita. Niitä on jutuissani hyvin usein. Harrastan muun muassa kohtuuttoman paljon alkusointua.

6. Tuijottamista parempi ajatuskelan liikuttaja on käveleminen. Kävellessäni saatan puhua puoliääneen. Tähän en ryhdy toimistossa, jossa on muitakin ihmisiä. En vaan. Jos tekisin aina töitä yhteistoimistossa, tässä pitäisi tehdä parannusta.

7. Luen kaiken kirjoittamani usein kymmeniä kertoja ennen kuin päästän sen käsistäni. Tämä johtuu siitä, että asian selkeyden lisäksi rytmi on minulle tekstissä tärkeä asia, usein jopa tärkein. Vaihtelen sanoja ja sanajärjestyksiä jokaisella kierroksella. Kun olen muuttanut jotakin, luen tekstin aina alusta.

8. En printtaa juuri mitään juuri koskaan. Olen harjoitellut kyllä, sillä se saattaisi olla hyödyllistä.

9. Olen tottunut ajattelemaan työasioita – noh, aika paljon, riippumatta vuorokaudenajasta. Työajan käsite ei inspiroi minua, enkä jaksa pitää sitä pahana asiana. Ymmärrän, että jotkut ihmiset haluavat kovasti erottaa työajan vapaa-ajasta, mutta minulle aika on aina vain aikaa.

Ihminen tekee kovin monia asioita huomaamattoman automaattisesti, kun toimintaympäristö on itselle arkinen. Voisi olla hyödyllistä silloin tällöin (paitsi vaihtaa ympäristöä myös) pilkkoa tapojaan osiin ja jakaa niitä muillekin. Yhden tavallinen tapa voi tarjota toiselle korvaamattoman oivalluksen.

Äkillinen ostohimo

Perjantai, alkuilta, kaupungissa hilpeä humu. Rouvat kaksittain kahveilla ja samppanjoilla, Esplanadilla täyttä. Korkojen helpottunut kopse; suituilla bisnesnaisillakin on viikonloppu.

Ja minä: olen nyt kaksi täyttä viikkoa kulkenut tätä väliä kahdesti päivässä, eräältä asemalta erääseen korkeakattoiseen huoneistoon jossa on ihmisiä ja napse, ohittanut kaupat ja kahvilat ja Ison Numeron myyjät. En ole ostanut mitään.

Olen katsonut Maximin ikkunaa ja rakastanut sitä että sellainen paikka on olemassa. Että voisin mennä elokuviin, tästä vaan hips töiden jälkeen. Olen haistellut perjantaituoksuja jotka luikertelevat ravintoloista ulos, katsonut silmiin ihmisiä joista yhdellä on sandaalit jalassa ja jotka osaavat suomeksi ainakin tämän: ”Iso Numero, anteeksi, Iso Numero”.

Tänään, yhtäkkiä, minä ajattelen että on ostettava jotakin. Menisinkö Nansolle, niillä on kauniita hameita. (En tarvitse hameita.) Johonkin toiseen kauppaan! (En tarvitse mitään.) Iloisesti vinguttelisin korttia, olisi viikonloppu, kepeää! Minä todella ajattelen näin, joinakin päivinä. Jos vain ostaisin mitä tahansa.

Päätän katsella ihmisiä, menen Akateemiseen mutta Starbucksista ei saa pullaa. Café Aallosta saa, siellä on sitäpaitsi pöytiintarjoilu. Se maksaa minulle 8 euroa ja 30 senttiä, se että saan istua tässä enkä osta pullaa vaan karjalanpiirakan mutta todella, he tuovat sen minulle pöytään. Ilo! Kanssani täällä iäkäs herra jolla on siisti parta ja pikkutakki, lukee lehteä. Nuorempi mies, kännykkä ja viinilasi. Maripaitainen japanilainen joka on löytänyt suomalaista seuraa. Ja niitä rouvia, niitä jotka perjantaisin istuvat ystävän kanssa ja ostavat pienen pullon kuohuvaa.

Ja sitten minä kirjoitan, en osta enää mitään vaan kirjoitan. Kirjoitan niin kuin olen koko päivän tehnyt sillä sitä minä osaan tehdä. Ostaa en osaa.

Jämähtämisen estolääkitys

Kammoan sitä, että kirjoittajana vajoan turvalliseen konventionaalisuuteen, kaikkien asioiden lähestymiseen tyylillä joka on hyväksi havaittu ja helpoksi jo muodostunut. Lehtijuttuja kirjoittaessa sellainen vaara vaaniskelee sormissa koko ajan.

Kirjoitettuaan tarpeeksi juttuja henkilö nimittäin tietää hyvin, miten kirjoitetaan ”hyvä lehtijuttu”, sellainen, jota Janne Saarikivi oivasti Journalistin kolumissaan kuvailee (ja kritisoikin, hyvä).

Aseita jämähtämistä vastaan tarvitaan. Freelancer-elämän parhaita puolia on se, että asiakkaat ovat vaihtelevia, ja hyvin monenlaista on mahdollista päästä tekemään. Ensin pitää kuitenkin keksiä, mitä kaikkea oikeastaan haluaakaan tehdä.

Freenäkin voi vajota tekemään tuttuja juttuja. Voi unohtaa unelmoida ja kehittää ajatteluaan. Visiot ja hyvät ideat eivät synny itsestään, vaan niihinkin pitää panostaa. Tämä unohtuu helposti, freeltä toki mutta varmaan palkkatyöläiseltäkin.

Suomessa en ole koskaan kuullut työpaikasta, jossa olisi ihan ok nukkua päikkäreitä tai käydä päiväkävelyillä, vaikka juuri tämä voisi lisätä luovuutta huomattavan paljon. Freunde von Freunden -sivustolla haastateltu sisustussuunnittelija Brian Paquette kertoo toimistonsa viikottaisista inspiraatiopäivistä:

On Fridays, our office has “input days.” Monday through Thursday is devoted to output; Friday is all about input. We read. We go to galleries. We have outside vendors come in to show us new lighting or fabric lines. We’ll go to a new showroom. We’ll look at furniture, jewelry, anything. It’s just about jogging our brains after a week of invoicing and remembering that at the end of the day, we’re creatives.

Jos työ on luovaa, jos sen haluaa olevan, tuuletus-, unelmointi- ja ihmettelyideat on välttämätöntä ottaa vakavasti. Minun ainakin. Taidan palauttaa ohjelmaani museokeskiviikot. On täydellisen älytöntä, että sellainen tuntuu syntiseltä.

Kahdeksasta neljään

Kotikulmillani Haagassa on lähiaikoina avautunut kaksi uutta liikeyritystä, kahvila ja vintagekauppa, jotka mainostivat avattuaan kaupunginosan Facebook-ryhmässä. Kumpikin kertoi sulkevansa arkisin kello 16 tai 17.

Yllätyin siitä, että kohtuullisen hiljaisella paikalla sijaitsevat, sisään käveleviä asiakkaita tarvitsevat yritykset olivat ajatelleet voivansa pärjätä olemalla auki aikana, jolloin potentiaaliset asiakkaat ovat pitkälti töissä. Sitten oivalsin, että ehkä yrittäjät ovatkin kuten minä: eivät ole osanneet irrottaa mielestään kahdeksasta neljään -kaavaa, vaikka saavat itse päättää työaikansa.

Syksyn alussa ajoin säännöllisesti Helsingin ja Etelä-Pohjanmaan väliä. Ajoajankohta piti miettiä tarkkaan, koska väärään aikaan ajaessani silmäni alkavat lupsua väkisin kiinni. Totesin, että ainoa mahdollisuus turvalliselle ajamiselle on aamu tai aamupäivä. Samalla harmittelin, että täsmälleen sama aika olisi parasta työaikaa; iltapäivällä en useinkaan saa kummoisia aikaiseksi. Olen lähes aina noin klo 13–15 väsynyt – liian väsynyt ajamaan ja mieleltänikin uupuneimmillani.

Harmittelin tätä aikani, kunnes tajusin jotakin tärkeää työajoistani ylipäätään. Miksi yritän niin kovasti olla tehokas sellaiseen aikaan, kun se harvoin kovin hyvin onnistuu? On kummallista, että ihminen, joka voi määritellä itse työaikansa, pyrkii niin sitkeästi asettelemaan sen täsmälleen samanlaiseksi kuin kaikilla muillakin.

Lopulta päädyin jakamaan päiväni kahtia. Lounastan puolison kanssa yleensä yhden paikkeilla (hänellä on samankaltainen rytmi) enkä yritäkään kiirehtiä heti takaisin töihin. Juttelemme, käymme usein molemmat lyhyillä päiväunilla, juomme kahvit. Sen jälkeen, siinä kolmen neljän maissa, alkaakin tehdä mieli laskeutua takaisin kellarin työhuoneelle kirjoittamisen pariin. Koska ei ole lapsia haettavana eikä sellaisia harrastuksia, joihin erikseen pitäisi kiirehtiä, töitä voi iltapuolelta venyttää vailla ongelmia. Päiväunien ansiosta kuuden seitsemän aikaan tuntuu tosi virkeältä.

Tuoreet haagalaisyrittäjät päätyivät fiksaamaan työaikojaan paljon rivakammin kuin minä. He olivat fiksuja ja ottivat heti vaarin Facebookissa saamastaan palautteesta, että toimistotyöläinen ei näillä aukioloajoilla millään ehdi ostoksille. Café Glano on nykyään auki kuuteen, ja vintagekauppa Isonnevantie 39:ssäkin lupaa tarkistaa ilta-aukiolojaan.

Mokasit!

Virheiden pelko on huono seuralainen. Olen ajatellut ottaa siitä eron. Meillä on yhteistä taivalta takana jo varmaankin melkein se 33 vuotta, jotka olen ihmetellyt maailmaa. Alkaa riittää.

Viime viikolla tein juttua innovatiivisuudesta. Asiantuntijat kertoivat minulle sen, mikä on tietenkin aivan selvää: että uutta voi syntyä vain ilmapiirissä, jossa virheitä siedetään. ”Virhe on merkki siitä, että jotakin on yritetty tehdä”, sanoi erikoispsykologi Laura Honkaniemi. Hän myös muistutti, että virheen kautta saa sellaista informaatiota, joka muuten olisi jäänyt piiloon. Viisasta ja lohdullista! Mutta miten ihmeessä virheiden pelosta pääsee?

Mieleeni on jäänyt Angry Birdsin menestystä käsitelleistä lehtijutuista parhaiten se, että Roviossa epäonnistumisten kunniaksi nautitaan samppanjaa, kun onnistumisten kunniaksi avataan vain olutpullot. Se tuntuu samaan aikaan hullulta ja todella järkevältä (vaikka ei viimeaikaisten uutisten perusteella olekaan tasoittanut tietä toiseen yhtä suureen taloudelliseen menestykseen). Nurinkurisuudessaan viesti on kutkuttava.

Kesällä olin lounaalla kahdeksanvuotiaan kummitytön perheen kanssa. Kävi ilmi, että kummityttö on innostunut kirjoittamaan päiväkirjaa tietokoneella. Kuulemma jokaisen tekstin otsikko alkoi Re:. Minusta tämä yksityiskohta on mainio.

Kummitytön äiti myönsi, että hänen tekee välillä mieli korjata tytön tekstien virheitä. Entä jos lapsi ei opikaan oikeaa tapaa, kun hänen annetaan kirjoittaa jotakin jatkuvasti väärin? Taisin sanoa aika painokkaasti, että älä hyvänen aika korjaa, vaikka se varmaan onkin vastoin jotakin oppimisen pedagogiikkaa. Selitän (terveisiä kummitytön äidille, siis).

Olen luonteeltani taipuvainen tunnollisuuteen ja tarkkuuteen, kuten kummityttökin. Tähän piirteeseen on ollut koulussa helppo tarttua, ja sitä onkin kovasti kiitelty jopa toisten lahjojeni kustannuksella. Tämän suitsutuksen kannustamana olen innokkaasti opetellut kirjoittamaan pilkuntarkasti – ymmärtääkseni vasta vanhempana, että muodon lisäksi tarvitaan sisältö, ja että se oikeastaan on paljon muotoa tärkeämpää. Sen tuottaminen on kuitenkin vaikeaa, jos ei uskalla ottaa virheen riskiä. Kaikki on niin pahuksen subjektiivista ja yksisilmäistä ja joku voi loukkaantua ja…

Arvaan, että jatkuva pienten virheiden korjaaminen ja (yli)tunnollisuudesta palkitseminen johtaa vain lukittuneisiin mielikuvituksiin, turhaan epäonnistumisen pelkoon ja liian vaikeiden asioiden tekemättä jättämiseen. Luovuudella on siinä ympäristössä helposti vähän tiukat paikat, ja kuitenkin sitä tarvitaan niin omien ongelmien ratkomiseen kuin bestsellerin kirjoittamiseen tai syöpälääkkeen keksimiseen.

Tästä syystä toivon painokkaasti, että kaikki kahdeksanvuotiaat luonnostaan tunnolliset lapset saavat toisinaan kirjoittaa ilman ainoatakaan punakynäistä merkintää. Tuloksena on juuri sellaista arvokasta sisältöä, jota myöhemmin on hauska lukea – kuten tekstejä, jotka alkavat reteästi Re:

Ehkä vähän lisää roviomaista asennetta tarvittaisiin myös koulumaailmassa, ystävien kesken, parisuhteissa ja hyvänen aika somessakin. Kannustusta siihen, että uskaltaisimme heittäytyä, että rohkenisimme tehdä toisin vaikka saatamme epäonnistua, että emme ensimmäisestä harmista ripottelisi tuhkaa päällemme vaan osaisimme edes välillä ajatella: menipä kerta kaikkiaan perseelleen, nostetaanpa sen kunniaksi malja.

Liian pieni kotikieli

Jos kertoisin kirjoittavani romaania englanniksi, mitä sanoisit? Entä, jos kertoisin päättäneeni muuttaa Ranskaan, tavoitteenani Ranskan kansalaisuus?

Kirjailija J. M. Coetzeesta tuli Australian kansalainen vuonna 2006. Hän on alkujaan eteläafrikkalainen, syntynyt Kapkaupungissa vuonna 1940. Kansallisuuden vaihtoon (tai lisäykseen) liittyi historiallinen epäoikeudenmukaisuus, jota Coetzee käsittelee myös kirjoissaan: hänen esi-isänsä tulivat Etelä-Afrikkaan eettisesti kestämättömän siirtomaapolitiikan seurauksena.

Coetzee on puhunut aina kotona englantia, vaikkakin sukulaisten kanssa afrikaansia. Silti hän ei katso englantia ”omaksi kielekseen”. Kirjeenvaihdossa Paul Austerin kanssa (Tässä ja nyt, Tammi 2013) hän pohtii kielen problematiikkaa: Mikä tekee kielestä ihmisen oman? Onko äidinkielen käsite ylipäätään vanhentunut?

Paul Auster antaa samassa kirjeteoksessa esimerkin tarkistamastaan romaanikäännöksestä. Pikkujutut tuntuvat paljastavan, että englanti ei ole kääntäjän ykköskieli. Tavallaan harmittomia virheitä: prepositioita, sanontoja, pieniä erikoisuuksia – mutta kaikki tämä yhdessä tekee teoksesta sellaisenaan julkaisukelvottoman. Auster pohtii, miten pienistä vivahteista äidinkielisyys/kotikielisyys/ykköskielisyys on kiinni.

Jotkut kirjailijat ovat vaihtaneet kansallisuuden lisäksi kieltä. Esimerkiksi Milan Kundera, joka alkujaan kirjoitti tsekiksi mutta vaihtoi ranskaan asuttuaan Ranskassa kymmenen vuotta. Julia Kristeva asui yli 20-vuotiaaksi Bulgariassa mutta on julkaissut aina ranskaksi. Molemmat ovat nykyään Ranskan kansalaisia.

Mitä tapahtuu ihmisen identiteetille, kun hän päättää aikuisiällä kääntää kielensä tai kansallisuutensa toiseksi? Sillä hyvin tietoisesta päätöksestä kuvittelen olevan kyse.

Jotakin muuttuu, ja radikaalisti. Esimerkiksi ranskaksi ajatteleminen on minusta kiehtovaa ja jollakin selittämättömällä tavalla toisenlaista kuin suomeksi tai vaikkapa englanniksi ajatteleminen. Tämä liittyy kielen rakenteeseen ja tapaan ilmaista asioita. Jos olisin kielitieteilijä, osaisin ehkä selittää tämän tyydyttävällä tavalla, mutta en ole enkä osaa. Kyse on jonkinlaisesta polveilusta, tavasta rakennella sanoilla linnoja ja juoksuhautoja itse asian ympärille. Ranskalaiset tekevät sen toisin, monisanaisemmin ja koristeellisemmin, kuin englanninkieliset. Kun itse olen oppinut englannin ensin, ranskalaisten tapa ilmaista on tuntunut (tuntuu!) vaikealta opittavalta.

Voisinko vielä, 32-vuotiaana, vaihtaa kieleni, vaikka vain osittain? Rakastamani suomen kielen kielialue on niin onnettoman pieni. Kielellä töitä tekevän on melkein pakko rajoittua tämän maan rajojen sisäpuolelle, mikä on ajatuksena masentava. (Olen vilpittömästi sitä mieltä, että väkeä on Suomessa aivan liian vähän, ja meidän pitäisi kiireen vilkkaa kymmenkertaistaa asukaslukumme houkuttelemalla tänne muualta porukkaa melkein keinolla millä hyvänsä. Muuten suurella osalla yritys- ja taiteellisesta toiminnasta on tulevaisuudessakin aivan liian vähän potentiaalista asiakas-, kuulija- ja lukijakuntaa.)

Esimerkiksi kirjailijalle on lannistava ajatus, että pärjätäkseen ammatillaan taloudellisesti hyvin hänen olisi kirjoitettava kirja, jonka puolet Suomen kansasta haluaisi ostaa. Sellainen vaatimus on ihan kohtuuton ja lisäksi masentava.

Siispä kielenvaihto. Identiteetin muokkaus. Se olisi kiinnostavaa myös siksi, että se pakottaisi muuraamaan jo jämähtäneet ajatusrakennelmat uusiksi. Se tapahtuisi kielen vaihtamisen myötä vähän niin kuin huomaamatta. Katsoisin kotimaatani ja sen totuuksia toisin.

Sitten käytäntöön. Englanniksi kirjoittaminen näyttäisi äkkiseltään järkevimmältä. Siihen on hyvä pohja, jos kuuntelen amerikkalaista tuttavaa, joka sanoo: ”Sinähän osaat englantia niin hyvin, että voisit kirjoittaa vaikka amerikkalaisiin lehtiin.” Ihailen tuttavan amerikkalaismaisen positiiviseksi leimaamaani ajattelua vilpittömästi. Vaikka hän ei puhuisi ihan totta (eikä puhu) ja vaikkei hän olisi ihan tosissaankaan, ihmiselle tekee huomattavasti parempaa kuulla itseen uskovia kommentteja kuin niitä päinvastaisia. (Itse olen tietysti jo valmiiksi sitä mieltä, että en osaa englantia kovin kummoisesti enkä varsinkaan pystyisi kirjoittamaan hyvää tekstiä englanniksi asumatta ensin englanninkielisessä maassa vähintään kymmentä vuotta. Ja sittenkin epäilyttää.)

Kokeena kuitenkin kielenvaihto – tai kansallisuuden vaihto – olisi mahtava. Kutkuttava. Niin silmiä avaava, että todennäköisesti sitä on joskus kokeiltava. Sitä ennen varaan kirjastosta lisää Coetzeeta.

P.S. Kuten tästä postauksesta käy ilmi, olen (taas) joutunut syviin erimielisyyksiin edellisen postaukseni kanssa.

Horinat pois

”Olen ollut vähän huonolla mielellä, koska”, ”Olen monesti miettinyt” ja ”Eilen uimahallireissulla/kaupassa/työpaikalla” ovat tappavia tapoja aloittaa blogipostaus. Omia läheisiä lukuun ottamatta hyvin harvoja lukijoita koukuttaa jaarittelu siitä, miten jokin hyvä ajatus on kirjoittajan mieleen hiipinyt.

Sen sijaan on aloitettava siitä hyvästä ajatuksesta tai poikkeuksellisesta kokemuksesta. Keskeltä tapahtumia. Alun on ilmennettävä kirjoituksen aihetta tai sanomaa.

”Eläimet pääsevät taivaaseen”, ”Timo Soini on maailman fiksuin mies” tai ”Uimahallissa pitäisi olla eri pituisia ratoja eri kuntoisille ihmisille” ovat kiinnostavia väitteitä, jotka houkuttavat lukemaan myös jatkon. Väitteen ei tarvitse olla aukoton totuus eikä aina edes kovin punnittu. Sen tehtävä on avata keskustelu.

Katleena Kortesuo on jossakin sanonut, että yleensä blogipostauksesta kannattaa lopuksi poistaa ensimmäinen kappale kokonaan. Vinkki toimii. Samoin kannattaa poistaa kaikki ”mielestäni”-tyyppiset ilmaukset. Kun kyseessä on tietyn ihmisen blogikirjoitus tai lehtiteksti, on valmiiksi selvää, kenen näkökulma on kyseessä.

Loppuunkin pitää panostaa. Draaman kaari – alku, keskikohta ja loppu – toimii blogipostauksessakin. Lukijoille suunnattu kysymys on usein laiska lopetus. Blogipostauksen pitää herättää reaktio ilman kalastelevia kysymyksiä.

Tiiviys on valttia netissäkin. Lukea voi pitkiäkin juttuja, mutta niiltä vaaditaan erityistä ajatuksellista koherenssia ja vähintäänkin lyhyitä kappaleita. Yli neljä riviä pitkä kappale on ruudulla puuduttava massa. Väliotsikot luovat vaikutelman, että kirjoittajan tavoitteena on kymmenen vuoden takaisen lehtitekstin tyyli. Niitä on hyvä käyttää, jos näin on.

Blogikirjoittamista pitää ammattikirjoittajankin opetella. Tätä faktaa havainnollistakseni julkaisen seuraavassa tämän tekstin ensimmäisen version. Sitä ei tarvitse kuin vilkaista huomatakseen, että olen kirjoittanut tämän postauksen varsinkin itseäni varten.

Hyvä blogiteksti

Olen monesti miettinyt, miksi blogipostaus on niin vaikea kirjoittaa. Kirjoitanhan työkseni, lähinnä lehtijuttuja. Ne ovat ainakin asiakkailta saamieni palautteiden perusteilla vähintäänkin ihan hyviä, joskus jopa loistavia. Blogipostauksissa en pysty samaan.

Pohdittuani asiaa jälleen kerran päätin, että on alettava kirjoittaa tekstejä kuten lehtijuttuja. Niihin ei sovi horina omista kokemuksista, vaikka omia kokemuksia voi ja joskus kannattaakin ujuttaa joukkoon. Niihin ei sovi liika kikkailu. Niiden on oltava tiiviitä, koska merkkimäärät ovat painotuotteissa armottomia.

On aloitettava siitä, mikä kiinnostaa, ei siitä, mitä tapahtui. Tämäkin teksti alkaa aivan väärin: ”olen monesti miettinyt”. Ketä, paitsi toivottavasti läheisiäni, sellainen kiinnostaa? Siksipä kirjoitan tämän tekstin nyt uudelleen, ja toivon että siitä tulee nyt parempi. Ajattelin jättää tämän version verrokiksi lopullisen tekstin alapuolelle.