Aihearkisto: kirjoittaminen

Pomo auttaa aina

Posted on by

Yksinyrittäminen on yksinäistä hyvässä ja pahassa. Aika usein siinä tulee tilanne, jossa tekee mieli kysyä toista mielipidettä. Sellainen voi olla tarjolla minun työssäni esimerkiksi asiakaslehden toimituksessa, mutta aina ei ole. Monesti asia liittyy enemmän työn kokonaisuuteen kuin johonkin yksittäiseen juttuun. Sellainen ei asiakkaita kiinnosta eikä tarvitsekaan.

Tänä keväänä olen löytänyt hyvän vertaistuen: kaksi lähellä asuvaa yksinyrittäjää. Tarvitsimme kaikki tukea, kannustusta ja ehkä vähän piiskuriakin. Niinpä päätimme ryhtyä toistemme hyviksi pomoiksi. Tapaamme pari kertaa kuussa ja käymme läpi kunkin mieltä vaivaavia työasioita. Asetamme tavoitteita ja pohdimme yhdessä, miten niihin päästään. Pakotamme toisemme tekemään nekin asiat, joita tekee mieli lykätä.

Tänään pohdimme tavoitteiden asettamista ja työn tehostamista. Tällaisesta työstä tulee helposti täysin rajatonta: työtä tehdään vähintäänkin ajatuksissa koko valveillaoloaika ja joskus nukkuessakin. Lomia ei oikeastaan ole.

Töitä on tietysti joskus paljon vähemmän kuin toiste. Silloinhan voisi lomailla ja toteuttaa vaikka mitä omia projekteja! Mutta miten käy? Jos töitä on vähän, niitä vähiä tulee pureskeltua turhankin paljon. Esimerkki: Jos aikaa on, saatan etsiä pieneen juttuun roppakaupalla lähteitä. Soittaa muutaman ylimääräisen puhelun. Googlata syvemmälle ja syvemmälle. Ajatella juttua vähän tänään ja vähän huomenna ja miettiä koko ajan, että pitäisi vaan kirjoittaa se. Lopullisessa kirjoitustyössä menee muutama tunti, ja tekstiin mahtuu vaivalla hankkimastani materiaalista murto-osa. Palkkionkin saan pienestä jutusta.

Kiireessä on helpompi toimia. Asiat asettuvat luonnostaan tärkeysjärjestykseen. Mutta kukapa kiirettä koko aikaa haluaisi!

Jostakin syystä oman ajan järjestäminen on niitä vaikeimpia töitä. Ilmeisesti tämä ei ole vain yksinyrittäjien ongelma, sillä yleisin kysymys, jonka kuulen ei-freelancerilta, on: ”Miten sä saat tehtyä yhtään mitään?” Pomot auttavat. He antavat myös perspektiiviä siihen, että ihan oikeasti kyse on vain ajan järjestämisestä, ei mistään sen kummallisemmasta.

Tämän päivän keskustelujen lomassa muistelin hyvää artikkelia, jonka joskus luin The Writerista. Sen nimi on 10 ways to work more efficiently, ja se saa tehokkaan työskentelyn kuulostamaan hyvin helpolta. Amerikkalaiset ovat sellaisessa lahjakkaita!

Oma muistilistani voisi olla Kelly James-Engerin listasta vähän yksinkertaistettu versio:

  1. Älä ylisuorita. Pieneen juttuun ei tarvita ison jutun taustatyötä.
  2. Hyödynnä tekemääsi taustatyötä. Jos kuitenkin näet pientä juttua varten paljon vaivaa, käytä se hyödyksesi: sorvaa tekstejä samasta aiheesta mutta eri näkökulmista eri lehdille.
  3. Niputa työt. Älä kyttää koko ajan sähköpostia vaan hoida homma keskitetysti pari kertaa päivässä. Jos töitä on jollakin viikolla vähän, tee ne niiden vaatimassa ajassa äläkä roikota.
  4. Varaa itsellesi netitöntä kirjoitusaikaa. Pakota itsesi tekemään töitä verkottomassa tilassa muutamia tunteja päivässä.
  5. Suunnittele työtäsi. Aseta päivä-, viikko-, kuukausi- ja vuositavoitteita. Kirjaa ne ylös ja seuraa niiden toteutumista.

Näin karkotat liikuttavuuden

Posted on by

Hesarin perjantaisessa uutisessa kerrottiin sivujuonteena Supersiskot-hyväntekeväisyyshankkeesta, joka kuulemma kerää varoja ”tyttöjen syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn”. En suoranaisesti liikuttunut kohteesta, vaikka se on varmasti hyvä. Kannustushuutoni kilpistyivät sanaseikkoihin.

Syrjäytyminen on hirveän vaikea sana. En ymmärrä, mitä se tarkoittaa, eikä tunnu ymmärtävän oikein kukaan muukaan. Miksi sitä niin hanakasti viljellään? Tutkimusterminä se jotenkuten toimii, mutta journalistisessa kielessä kaipaisin avaamista.

Syrjäytymistä on vaikea määritellä, ja syrjäytyneeseen porukkaan on varmaan aika vaikea identifioitua. Eikö siis voisi tarkentaa? Puhutaanko työttömistä, opiskelupaikatta jääneistä, liian nuorina lapsia saaneista, päihdeongelmaisista? Helpottaisi tietää, minua ainakin. Liikuttaisi.

Ja sitten puhutaan ennaltaehkäisystä. Se kuulostaa raskaalta toimenpiteeltä. Eroaako ennaltaehkäisy oleellisesti ehkäisystä? Ehkäisyynhän jo sisältyy ajatus ennalta tekemisestä.

Nykyään on tietysti myös jälkiehkäisy, lähinnä kai sanassa jälkiehkäisypilleri. Mutta sekin ehkäisee ennalta, raskauden alkamisen nimittäin. Sananmuodostus on hiukan kummallinen, kun alkuosa on suhteessa yhdyntään eikä suinkaan sanan jälkiosaan.

Tiedän, että abstrakteilla sanoilla lyhennetään tekstiä. On helpompi puhua syrjäytyneistä kuin luetella kaikki ne ryhmät, joita tarkoitetaan (varsinkin, kun sitten pitäisi osata määritellä ne). Yleensä silti kannattaisi.

Pata kattilaa soimaa. Kirjoitin juuri merkkimäärältään tiukassa jutussa toiminnan laadukkuudesta, kun olisin voinut puhua nopeasta vastaamisesta puhelimeen ja ongelmien ratkomiseen paneutuvasta asiakapalvelusta. Onneksi toimitussihteeri oli valppaana. Ei näin!

Rikkaiden hommaa?

Posted on by

Mikä on rikkaiden hommaa? Ainakin työ, josta ei makseta. Jos kirjoittamisesta ei makseta, se jää niiden varaan, jotka pystyvät elämään ilmankin työstä saatua rahaa.

Freelancejournalisti Nate Thayerin jo toisaalla julkaistua kirjoitusta pyydettiin taannoin käyttöön The Atlanticin nettiversiossa vähän muunneltuna, mutta ilman palkkiota. Thayer julkaisi maaliskuussa blogissaan sähköpostikirjeenvaihtonsa The Atlanticin kanssa – koska piti sitä hyvänä esimerkkinä freelancejournalismin tilasta. Kirjoitus sai runsaasti huomiota sosiaalisessa mediassa, ja myös The Atlanticin päätoimittaja otti siihen kantaa.

Osa kirjoittajista kirjoittaa vaikka ilmaiseksi ja suhtautuu hommaan siten, että elämä on rahoitettava muulla tavoin –  järjestön varainkeruulla tai siivoamisella tai kaupan kassalla. Silloin voi kirjoittaa sitä, mitä haluaa. Keino voi olla hyvä. Kuitenkin tiedonvälitystä on vaarallista jättää tällaisen logiikan varaan. Ja tiedonvälitystähän kirjoittaminen kai on, ja journalismi nyt ainakin.

Lehtijuttuihin ei useinkaan voi vuodattaa sydänvertaan. Ei kannata. Niillä on journalistisia kriteereitä, ja lisäksi ne puserretaan viimeistään toimituksissa lehtien konseptien mukaiseksi. Konseptoitu lehti on varma ostos. Lukija tietää, mitä saa. Onko se hyvä? Ehkä. Mutta yllätyksiäkin tarvitaan. Kuka niitä tarjoaa?

Vuoden lehtikuvaajaksi valittu Meeri Koutaniemi paljasti Hesarissa olevansa juttumatkojensa takia lähes 20 000 euron veloissa. Ei huolettanut, häntä. Koutaniemi tekee tinkimätöntä työtä tärkeiksi katsomiensa aiheiden parissa. Ei taida kumarrella paljon lehtien konsepteja kohti (vuoden lehtikuvaakaan ei ollut julkaistu lehdessä). Hyvä! Tietysti sen verran on johonkin kumarrettava, että sen lainan saa, pankilta tai vanhemmilta tai kaveripiiristä.

Monia Thayerin kirjoitusta kommentoineita huoletti se, että journalismista tulee tällä menolla rikkaiden hommaa. Sitä tekevät ne, jotka ovat rohkeita JA joilla on varaa – jotka saavat jostakin lainan Bolivian-matkaa varten. Onko lopputulos se, että laadukkaissa, hitaasti ja pieteetillä tehdyissä jutuissa ja kuvissa näkyy vain se, mikä taloudellisesti turvattujen (vaikka toki terävien) ihmisten näkökulmasta on tärkeää?

Hintoja poljetaan hitaammin esimerkiksi asiakaslehdissä, joiden tilaajapohja perustuu vaikkapa jonkin liiton jäsenyyteen. Suomessa niitä onneksi riittää. Käykö niin, että ne rohkeat ja terävät, jotka ovat pakotettuja tienaamaan työllään, jäävät kirjoittamaan varmoja juttuja viimeiseen asti konseptoituihin asiakaslehtiin? (Ja onko se jäämistä?)

Mitä sitten tapahtuu – tuleeko asiakaslehdistä parempia ja muista lehdistä huonompia? Mikä media onnistuu tulevaisuudessa yllättämään? Mitä minä luen kymmenen vuoden päästä?

Paikka tarjolla nopeimmalle näpyttelijälle

Posted on by

Monen toimittajan työssä nopeus on nykyään ykkösominaisuus. Se, joka ekana twiittaa skuupin tai kirjoittaa siitä blogipostauksen tai jutun, on huipulla.

Huomaan kiinnostuvani nopeutta enemmän punnituista näkemyksistä ja huolellisuudesta. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta kiinnitän huomiota jopa välimerkkien paikkoihin ja virkkeiden viittaussuhteiden oikeellisuuteen. Häiriinnyn, kun jutussa on sellaisia löysäleitä kuin ”Kuvajournalismin arvostuksesta puhutaan varmaan ylevämpiä sanoja kuin mitä ne käytännössä ovat”. Siis mitkä ”ne”? Edellinen sitaatti on peräisin Yle Turun uutisesta, joka onnistui olennaisessa: sitä rummutettiin esimerkiksi Journalistiliiton Facebook-sivulla.

Asia on muotoa tärkeämpi, varmasti niin. Silti toivoisin, että nopeuden pakko ei leviäisi uutisista muunkinlaisiin artikkeleihin ja jopa kirjoihin. Muitakin arvoja on, vaikka sosiaalinen media kannustaa jakamaan heti, kaiken, vaikka kuinka puolivalmiina – ja lehtitalojen palkkiotkin viittaavat usein siihen, että juttu kuin juttu kannattaisi kursia kokoon mahdollisimman ripeästi. Kammoksuen uumoilen aikaa, jolloin kustannussopimuksia on tarjolla nopeimmin näpytteleville kirjailijoille.

Se oikea

Posted on by

Tämä on naurettavaa.

Minun kirjoittamiseeni – tai oikeastaan kirjoittamattomuuteeni – vaikutti pitkään se, että ei ollut oikeanlaista muistikirjaa. Sellaista, jota voi täyttää huonossa asennossa, hankalassa paikassa, sohvalla tai pöydänkulmalla. Joka sopii laukkuun.

Ehdottomasti ei viivoja.

Ei jäykkää selkää, joka pakottaa voimistelemaan kirjaa, jotta sen sivut voi täysimittaisesti hyödyntää.

Ei kierreselkääkään, koska se on ruma.

Ei liian pieniä sivuja.

Ei liikaa painoa.

Löysin vasta viime kesänä sen oikean. Se tapahtui Pariisissa, tuossa rakkauden kaupungissa (tietenkin!).

Paljastui, että olin etsinyt väärästä paikasta (miten tyypillistä!). Olin ajatellut kirjaa, mutta Centre Pompidoun kirjakaupassa silmäni avautuivat vihkohyllyllä.

Rakkauteni on musta päältä ja kermaa sisältä: Moleskinen melkein A4-kokoinen vihko, joita myydään kolmen kappaleen paketeissa. Sen sivut tuntuvat sormien välissä sopivilta. Sen kannet taipuvat vastakkain vailla väkivaltaa. Siinä on tasku, jossa voin säilyttää korttia Louise Bourgeois’n teoksesta (siinä sanotaan: ”Art is a guaranty of sanity.”). Kirjoitan siihen joka päivä.

Työjutut – muistiinpanotkin, jos mahdollista – teen aina koneella. Vapaa-ajan kirjoittaminen on erotettava tästä, aivojen on tunnistettava se eri toiminnaksi, joten suosin käsin kirjoittamista. Muistikirjassa voi ilmaista myös kahviläikillä ja laiskalla käsialalla. Se on plussaa.

Kiitokset Siniseen linnaan Marialle, joka inspiroi tämän kirjoituksen.

Huomattavan hiljainen

Posted on by

Hän kävelee läpi museon rauhallisena, joitakin ihmisiä vierellään. Hän istuu tuolille, joka on hänelle varattu. Se on suuren, lattiaan merkityn neliön keskellä. Hän painaa päänsä. Joku – kuka tahansa – istuu tuolille häntä vastapäätä. Hän nostaa katseensa, on hetken siinä, tuon tuntemattoman ihmisen seurassa. He eivät liiku, eivät puhu. Hetki on maaginen, se välittyy kamerallekin. Kun yksi joku lähtee pois, toinen joku tulee. Marina Abramović jatkaa: hän laskee päätään hiukan ja lepuuttaa silmiään nostaakseen katseensa taas kohti seuraavaa istujaa, sitä joka jakaa pienen hetken elämästä hänen kanssaan. Seitsemän tuntia päivässä, kolmen kuukauden ajan. Paikka on New Yorkin MoMA.

Yle Areenassa nyt nähtävillä oleva dokumentti performanssitaiteilija Marina Abramovićista on kiehtova.

Opin: performanssitaiteessa veri on oikeaa, kun näyttelemisessä se on ketsuppia. Mietin, miten tämä ajatus soveltuu fiktion kirjoittamiseen.

Ajattelin sitä naista, joka istuu Postitalon takana ja kerjää. Monta tuntia päivässä, olosuhteista riippumatta. Paikallaan olo on raskasta työtä, on oltava kuin vuori, sanoo Abramović. Se on tehokasta ja vierasta, sen huomaa Postitalollakin: Miten ohikävelijöiden on vaikea kestää hiljaista paikallaanistujaa keskuudessaan, ja miten häntä ei voi olla huomaamatta.

Aiheesta tavattomaksi ideaksi

Posted on by

Ilkka Malmberg toi kirjoittamistaan käsitelleessä kirjoituksessaan esille aiheen ja idean eron: ”Aihe on vaikka syrjäytyminen tai Kaija Saariahon musiikki. Kun saadaan idea, keksitään, miten juttu näistä aiheista tehdään.”

Hänpä sen kiteytti. Aiheita olisi vaikka kuinka. Ideoita taas on vähemmän – tai ainakin niitä pitää kypsytellä. Melko usein joku tuttu kehottaa kirjoittamaan jostakin tietystä aiheesta: lähipalvelujen kuolemasta, kilpikonnien suojelusta Beninissä, jalkapalloa harrastavista lapsista. Itsekin haaveilen kirjoittavani yhdestä ja toisesta aiheesta, jotka jollakin tavoin kutkuttavat. Silti tekisi mieli tehdä se toisella tavalla kuin ennen on tehty. Uudella idealla. Siksikin, että ilman hyvää ideaa kirjoittaminen on tuskaa. Ideointiin puolestaan pitäisi varata tarpeeksi aikaa, että uuden keksiminen olisi mahdollista.

Tuoreessa Journalistissa Raymond-lehden päätoimittaja Tero Salonen ihmetteli, miksi Suomessa niin usein tyydytään tekemään asiat vanhan kaavan mukaan, tutusti ja turvallisesti. Miksi esimerkiksi lehtijutuissa ei oteta enemmän riskejä? Raymondissa pidennettiin pääjuttua, vaikka mediakonsultit käskivät lyhentää. Juuri pääjutuista tulee kuulemma eniten hyvää palautetta. Sillä tavalla!

Haastattelin juuri yrittäjää, joka oli asunut Australiassa ja imenyt sieltä monenlaisia ideoita. Tuloksena hänellä oli varsin ennakkoluulottoman kuuloinen yritys, jolla oli monta toimialaa. Osa niistä ei ollut tuottavia vaan lähinnä kiinnostavia. Kaveri oli valmis odottamaan hyötyä, petaamaan sitä. Ja tekemään hyviksi katsomiaan asioita myös ilman korvausta. Hän oli (ulkomaanvuosiensa ansiosta, uskon) poistunut laatikosta, joka pakottaa ihmisen ajattelemaan tietyllä tavalla. Ihailin hiljaa.

Haamuja liikkeellä

Posted on by

Parnassossa 6–7/2012 oli mielenkiintoinen artikkeli haamukirjoittajista. En tiedä, miten yleinen haamukirjoittajien ammattikunta on Suomessa, mutta Yhdysvalloissa ghostwriting on ihan oma toimialansa. Yhä useammat (rikkaat) amerikkalaiset haluavat teettää itsestään elämäkerran, jonka he sitten julkaisevat omakustanteena, kertoi puolestaan The Writer. Lisäleipää kirjoittajille, hyvä!

Kuulin vastikään haamukirjoittajatapauksesta blogimaailmassa. Yllätyin, vaikken oikein tiedä, miksi. Netissähän identiteetin vaihtaminen sujuu suit sait.

Mainittua blogia ”kirjoittaa” julkisuuden henkilö X, mutta oikeasti sitä kirjoittaa tuntematon henkilö Y. X siis maksaa nimissään kirjoittamisesta (ja ajattelemisesta) haamukirjoittajalleen Y:lle. Toisessa tapauksessa bloggaaja S kertoi kirjoittavansa blogiaan kyllä itse mutta laittavansa puolisonsa vastaamaan ilkeisiin kommentteihin. ”Se pysyy paremmin rauhallisena”, S perusteli.

Olisiko ok, että tätä blogia kirjoittaisikin Laura Pörstin nimissä joku muu? Jos päättäisin kiillottaa henkilöbrändiäni (!) fiksummaksi, ytimekkäämmäksi, monipuolisemmaksi? Mielessäni on heti muutama ystävä, joilta voisin pyytää haamuapua… Oikeastaan he voisivat päivittää myös Facebook-statukseni.

Aamupersoona

Posted on by

Kadehdin ihmisiä, jotka lukevat aamuisin. Ennen päivän töitä he pystyvät irrottamaan itsensä todellisuudesta ja heittäytymään toiseen maailmaan! Minun ensimmäinen aamuajatukseni on tyypillisesti jokin työmurhe: keskeneräisen jutun vastentahtoisuus tai tekeillä olevan kirjan otsikkojen ja leipätekstin välissä oleva tila, joka ei suostu asettumaan. (Kyllä. Terveisiä kustannustoimittajan kammiosta.)

Ryhdyin viime kesänä kirjoittamaan aamusivuja. Se johtui Julia Cameronista, jonka kirjan Tyhjän paperin nautinto luin innokkaasti. (Nolon innokkaasti. Se ei ole varsinaista intellektuellikirjallisuutta. Ehkä juuri siksi se olikin ihana: välipala, niksipirkka, häpeilemättömän kannustava ääni.)

Kolme sivua joka aamu Moleskine-vihkoon, jossa on täydelliset, kermanväriset sivut ja suopeasti taittuva selkä. Ajoittainen yhteen sivuun tyytyminen kielii hyvin suoraan henkisestä tilastani: ahdas, tyytymätön. Kolmeen sivuun pääsevä pakottaa itsensä ottamaan ajatuksilleen tilaa.

Jos aamusivuilla saan kammettua itseni pois aamumurheesta, täytyy olla mahdollista, että minusta joskus tulee aamulukija. Ja aamujoogaaja! Tasapainoinen aamupersoona, joka nousee silloin kun kello soi eikä tuntia myöhemmin. Sellaista yhteiskuntakin arvostaa.