Kulahtaneen vaatteen kohtalo

Posted on by

Aina välillä tulee puhetta siitä, mitä täysin kulahtaneille vaatteille pitäisi tehdä. Huomasin, että juuri nyt asiaa puidaan Jennin Arkijärki -blogissa. Siinäpä visainen ja hyvä kysymys, jota pohdin itsekin.

Kirjoitin aiheesta jutun Kirkkoon & kaupunkiin suunnilleen tasan kolme vuotta sitten. Sitä ei löydy enää hakukoneella arkistosta vaan ainoastaan lehden vähän hankalakäyttöisestä näköisversiosta 43/2011 (s. 8–9), joten julkaisen sen nyt helppolukuisempana tässä. En ole päivittänyt tietoja sitten vuoden 2011, mutta aika hyvää osviittaa tämä antanee yhä.

***

Lumpun uusi elämä

Pääkaupunkiseutulainen heittää noin yhdeksän kiloa tekstiiliä vuodessa sekajätteeseen. Suuri osa siitä on vaatetta, joka ei kelpaa kirpputorille eikä hyväntekeväisyyteen. Vaihtoehtoja kuitenkin on.

Lattialla seisoo kaksi suurta kassillista käytöstä poistettuja vaatteita.
”Nämä ovat ehkä viideltä vuodelta”, arvioi niiden omistaja, lauttasaarelainen Lotta Kivelä.
Osa vaatteista on hyväkuntoisia ja joutaisi kirpputorille. Yli puolet on kuitenkin sitä osastoa, joka ei enää ilahduta ketään.
”Osaa olen käyttänyt tosi vähän, mutta silti ne näyttävät kulahtaneilta”, Kivelä harmittelee.
Niinpä. Halpaketjun trikoopaita voi menettää muotonsa ensimmäisessä pesussa. Sitten pitäisi keksiä, mitä sille tekisi.
Hyväntekeväisyyteen lumppuja ei kannata syytää. Esimerkiksi Fidan laatikoista ne menevät energiajätteeksi, ja järjestö joutuu maksamaan niistä 100 euroa tuhannelta kilolta. Se on pois hyväntekeväisyyskohteilta.
Olennaista on katsoa ongelmavaatteen materiaalilappua. Se määrittää, mihin tarkoitukseen vaatteen voi kierrättää.

Virttyneet t-paidat eivät ole vielä tiensä päässä – kunhan ne ovat puuvillaa tai puuvillatrikoota ja puhtaita. Hämeen Sininauha ry:n työllistämät päihdeongelmaiset ja pitkäaikaistyöttömät leikkaavat niistä konepyyhkeitä teollisuuden tarpeisiin.
”Niihin pyyhitään öljyisiä käsiä ja työkaluja”, kertoo Naisten työpajan ja kirpputorin vastaava ohjaaja Ulla Tuohimäki Hämeen Sininauhasta.
Tarkoitukseen sopivat myös muut puuvillavaatteet, rikkinäisetkin.
Hämeen Sininauhalle vaatteet päätyvät esimerkiksi Marttojen lumppukeräysten kautta. Helsingissä varmin keräyksen järjestäjä on Munkkiniemen Martat. Se kerää tekstiilejä aina toukokuussa yhden päivän ajan.
”Meillä on heti joulun jälkeen linjat kuumina lumppukeräykseen liittyen. Olen yrittänyt rohkaista muitakin yhdistyksiä kerääjiksi”, kertoo toiminnanjohtaja Anne Lempinen Uudenmaan Martoista.

Myös nyppyyntyneet ja reikäiset villavaatteet voidaan uusiokäyttää. 30 pitkäaikaistyötöntä Jyväskylässä työllistävä EkoCenter JykaTuote tekee niistä esimerkiksi öljynimeytysmattoja autokorjaamoille. Akryylineuleista syntyy altakastelumattoja puutarhojen tarpeisiin.
JykaTuote saa osan materiaalistaan Marttojen lumppukeräysten ja Hämeen Sininauhan kautta pääkaupunkiseudulta.
”Tarvitsisimme lisää vaatteita, joissa on vähintään 35 % lampaanvillaa. Loppu voi olla mitä tahansa”, yksikön päällikkö Usko Hintikka kertoo.
”Pesty villavaate pyrkii imemään rasvaa ja toimii siksi hyvin öljyn imeytyksessä.”
Villavaatteiden keräämistä EkoCenter JykaTuote kokeilee nyt Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen kautta. Sinne tiensä löytävä villalumppu päätyy siis ainakin toistaiseksi jyväskyläläisten uusiotuotteisiin.

Keinokuituvaatteet akryylia lukuun ottamatta eivät lumppukeräyksiin kelpaa. Niiden kierrättämisessä kannattaakin käyttää luovuutta. Lotta Kivelä ompeli vanhasta lempitopistaan passipussin.
”Ihan täydellinen siitä ei tullut, mutta värit ovat kivat”, hän toteaa.
Jos itse ei ole käsityöintoinen, Kierrätyskeskuksen Kädentaitopalvelu Näprä ottaa vastaan nappeja, nauhoja, kangastilkkuja ja muuta askarteluun sopivaa. Myös matonkuteet sinne kelpaavat. Niitä voi leikata mistä tahansa kankaasta.
”Kuteet leikataan niin, että silmukkajonot ovat pystysuunnassa. Paksut ja heikot saumat kannattaa poistaa”, neuvoo Leppävaaran kudonta-aseman ohjaaja Jaana Saha.
Espoolaisilla kudonta-asemilla maton voi kutoa itsekin. Päivähinta on viisi euroa ja loimi on valmiina. Päivisin paikalla on ohjaaja auttamassa.

Alusvaatteet ovat sitä lumppukategoriaa, jonka kohtalo on jäteastia. Jos taloyhtiössä on energiajätekeräys, ne voi pudottaa sinne – yhdessä sukkien, keinokuituvaatteiden ja likaisten vaatteiden kanssa. Rintaliiveistä kannattaa ensin poistaa metalliosat.
Energiajätteestä valmistetaan kierrätyspolttoainetta, jota käytetään oheispolttoaineena teollisuus- ja voimalaitoksissa. Näin se muuttuu sähköksi tai lämmöksi.
”Jos vaatetta ei voi uusiokäyttää, energiajäte on paras vaihtoehto. Ympäristöhaitat jäävät vähäisiksi, koska polttolämpötilat ovat korkeat ja laitosten savukaasut puhdistetaan”, kertoo HSY:n ympäristöasiantuntija Elina Karhu.
”Kotitakassa vaatteita ei saa polttaa, sillä niin alhaisissa lämpötiloissa syntyy vaarallisia yhdisteitä, ja hiukkaspäästöt jäävät suuriksi.”
Vaikka tekstiili Helsingissä poltetaan energiajätteen mukana, muilla paikkakunnilla se saattaa kuulua sekajätteeseen. Myös kauppakeskusten energiajätekeräyksistä on aina syytä tarkistaa niiden omat ohjeet.

Kun vaatteet Lotta Kivelän kasseista on lajiteltu, sekajätteeseen menevä pussi on kutistunut pieneksi: vanhat nahkahanskat ja jotkut kengät. Sekajätteeseen kuuluvat myös keinonahka, sadevaatteet ja PVC-muovi.
Suurin osa vaatteista palaa vintille odottamaan kirpputoria ja kevään lumppukeräyksiä.

Lähteet: Pääkaupunkiseudun kotitalouksien sekajätteen määrä ja laatu vuonna 2007. YTV:n julkaisuja 15/2008.

Välineurheilija

Posted on by

”Haluaisin ostaa sellaiset kengät, joita ennen kutsuttiin lenkkareiksi”, sanoin urheilukaupan myyjälle muutama kuukausi sitten. (Kuvittelen, että hän hymyili vinosti.) Hän johdatti minut ystävällisesti hyllylle, jossa luki ”juoksu”. En olisi uskaltanut lähestyä sellaista hyllyä itse.

Kävi ilmi, että terminologia ei ole ainoa, mikä on muuttunut siitä, kun viimeksi olin vastaavilla ostoksilla (okei, siitä on kauan). Muistattehan, miltä entiset lenkkarit näyttivät? Ne olivat melkein aina valkoiset ja vähän mohelot. Ehei enää!

Olin ajatellut ihan tavallisia, mustia lenkkareita – sellaisia, joilla ei erotu massasta. Ei, ei, ei! Kun yritin sopertaa jotakin neutraalista väristä, sain kokeiltavakseni kaksi paria neonpinkkejä kenkiä. Yritin lisää, ja sain neonvihreitä. Ymmärrätte kuvion.

Myyjä (jolla oli neonkeltaiset kengät) lohdutti minua sillä, että en varmastikaan erotu massasta pinkeillä kengillä. Niinpä otin ne.

Tapahtui omituinen tavarailmiö. Markkinamiehet ehkä onnistuivat, mutta minäkin hyödyin.

Ennen lenkkarit olivat ulkoilukenkiä, vähän rumia ja ankeita – ne jalassa sopi vallan hyvin vaikkapa haravoida. Mutta kun nuo kengät ovat juoksuhyllystä. Jotenkin ne huutelevat siihen malliin, että niillä pitäisi liikkua keijunkepeästi, mieluiten kävelyä nopeammalla tempolla.

Ja kas: Olen ihan oikeasti tänä syksynä käynyt aika säännöllisesti juoksemassa. Siis lenkillä. Juoksulenkillä. Se on huomionarvoista, koska vaikka pidän juoksemisen vapaudesta, se on aina ollut minulle sikamaisen raskasta.

Myönnän, että syyt intooni saattavat olla täysin materialistiset. Ensimmäinen on kenkäsyy. Neonpinkit ovat aika ihanat.

Toinen on housusyy. Ennen urheiluhousuinani palvelivat äidin vanhat, vähän rikkinäiset tuulihousut, joiden purjemaiset lahkeet kahisivat joka askeleella. Tänä syksynä ostin kapeat mustat housut, jotka istuvat hyvin eivätkä kahise, ja jollaisia lisäksi käyttävät mainosten mukaan ammattimäkihyppääjät (very cool!).

Ja sitten, kolmas syy: olen vihdoin käsittänyt, että vaikka ei muuten kuuntelisi musiikkia juuri koskaan, lenkillä on kuunneltava, koska se vaan siivittää ihmeellisesti eteenpäin sellaistakin, jota helposti pistää ja väsyttää kahden minuutin kohdalla. Kiitos siis iPhone, kuulokkeet, kuulokkeita paikallaan pitävä panta ja Spotify.

Kiitos Alanis Morissetten tuotanto vuodelta 1995, että jaksoin viime viikolla juosta 22 minuuttia putkeen ihan lellisti. Naurakaa pois, mutta se on ennätykseni.

P.S. En laske urheiluvaatteita vaatebudjettiini. Onko se huijausta?

Lapsellista ihanteellisuutta

Posted on by

Oletteko huomanneet saman kuin minä?

Monet fiksut valinnat ovat kaikkien mielestä ok, jos perustelet ne oman itsesi kautta. Siis: ”Lopetin lihansyönnin, koska en pidä lihasta.” ”En käytä autoa, koska rakastan bussimatkailua.” ”Perheemme asuu yksiössä, koska olemme vähävaraisia.”

Mutta auta armias, jos sanot lopettaneesi lihansyönnin, koska eläinten tehotuotanto on epäinhimillistä ja ilmaston kannalta ongelmallista. Tai että et käytä autoa, koska se saastuttaa. Tai että perheesi asuu yksiössä, koska lämmitys syö energiaa ja iso kämppä kerää turhaa tavaraa.

Silloin sinusta tulee hyvin helposti idealisti ja ideologinen, ituhippi ja viherpiipertäjä. Vaikka olet ainoastaan punninnut faktoja, joiden ei kenellekään sivistyneelle suomalaiselle luulisi tulevan yllätyksenä, ja toiminut niiden valossa parhaaksi katsomallasi tavalla. Ja sen jälkeen ollut rehellinen kanssaihmisille.

Ilmeisesti koemme helposti jotenkin uhkaavaksi toisten ihmisten yrittämisen. Kun Leo Stranius kertoo, ettei ekologisista syistä käytä uunia, hän tuo implisiittisesti esiin sen tosiasian, että myös minun uunini kuluttaa paljon energiaa verrattuna lieteen.

Ajatteleva kuulija joutuu (vähintäänkin mielessään) ottamaan kantaa asiaan omalta osaltaan, vaikka ei haluaisi. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla huono juttu. Uunin vaatima energiamäärä ei riipu Straniuksen tai kenenkään muunkaan valinnoista tuon taivaallista. Se on kiistämätön tosiasia, joka meidän tulisi valinnoissamme huomioida.

Ihmettelen seuraavaa: Miten ihmeessä meistä on tullut sellainen yhteiskunta, jossa hyveellisyys ja ihanteet ovat jotenkin pahoja asioita? Miksi on hyväksytympää toimia kuin kunnon individualisti, ”koska mä haluun” tai ”koska se on helppoa”, eikä suuremman yleisen hyvän puolesta?

En nimittäin oikein ymmärrä, mitä mielekästä on elämässä, jossa ei ole ihanteita.

Täältä saat kotimaisen trikoopaidan

Posted on by

Suomessa ommeltuja vaihtoehtoja on olemassa myös sellaisista perusvaatteista kuin sukat ja trikoopaita. Jee!

Seuraavalla listalla on yrityksiä, joiden tuotteet täyttävät kaksi kriteeriä: ne edustavat joka päivä välttämättömiä perusvaatteita perusmallisina (esim. T-paidoissa haen yksivärisiä ja kikkailuttomia) ja ne ommellaan Suomessa.

Tämä on siis yhdenlainen hyvisten lista. Toisenlaisiakin kriteerejä voisi käyttää. Mukaan ei ole otettu sellaisia yrityksiä, jotka teettävät vain osan vaatteista Suomessa, vaan tässä on nyt haettu työn osalta täyttä kotimaisuusprosenttia.

Listaa varten ei myöskään ole syynätty sitä, mistä materiaali tulee ja miten se on tuotettu, vaikka sekin on tärkeä kysymys.

Täydennysideat ovat tervetulleita!

Sukkahousut ja leggingsit
  • Merineule (bambu- ja puuvillaleggingsejä Kustavista)
  • La Pirouette* (trikoita urheilumateriaaleissa Tampereelta)
  • Kaino (merinovillaleggingsejä Köyliöstä)
  • Second Chance (leggingsejä myös capreina ja kuvioilla Fiskarsista)
Kerrastot
  • Finnsvala (lämpö- ja teknisiä kerrastoja Kärsämäeltä)
  • Ruskovilla (merinovilla-, villasilkki- ja silkkikerrastoja Artjärveltä)
  • Tam-Silk (pitkiksiä, aluspaitoja ja alushameita Kangasalta)
  • Delffi (merinovillakerrastoja Tampereelta, bonuksena uimapukuja!)
Rintaliivit
  • La Pirouette* (urheiluun soveltuvia toppeja Tampereelta)
  • Tyra Therman (ylellisiä ja melko erikoisia rintaliivejä Helsingistä)
Yksiväriset t-paidat
  • La Pirouette* (monipuolinen paitavalikoima Tampereelta)
  • Höö (mustia ja raidallisia t-paitoja Lahdesta)
  • Dama Design (pidempihihaisia t-paitoja ja tunikoja Turusta)
Alushousut
  • Tam-Silk (peittäviä alushousuja ja boksereita Kangasalta)
Sukat
Pitkähihaiset, yksiväriset trikoopaidat
  • La Pirouette* (monenlaisia ja -värisiä perustrikoopaitoja Tampereelta)
  • Merineule (puolipitkähihaisia puuvillapaitoja Kustavista)
  • Erja Raittinen (puolipitkähihaisia ja pitkähihaisia puuvilla-bambupaitoja Joutsasta)
  • Sampsukka (monenlaisia trikoopaitoja Joensuusta ja Nastolasta)

*Piruetti-liike myy myös maahantuotuja tuotteita, mutta sen oman La Pirouette -merkin vaatteet leikataan ja ommellaan myymälän yhteydessä Tampereella.

Listaa päivitetty 3.12. Listalla aluksi ollut Kude Design ompeluttaa tuotteensa Virossa, vain Vekki-neuleliivit tehdään Suomessa. Sidoste puolestaan valmistaa 70 prosenttia tuotteistaan Tampereella, loput muualla Euroopassa. Sen Suomessa valmistetut tuotteet on merkitty avainlipulla.

Edit 25.11. Muokkasin otsikoita niin, että käy ilmi, että paitalistalla on niitä yrityksiä, joiden mallistossa on ainakin yksi yksivärinen t-paita tai trikoopaita. Monilla niistä on mallistoissaan myös kuviollisia, mutta jos vain kuviollisia paitoja tarjoavat yritykset ottaisi tähän mukaan, lista ei enää auttaisi sitä, joka etsii niitä kaikista yksinkertaisimpia, jopa hiukan persoonattomia perusvaatteita.

Suomalaisia perusvaatteita

Posted on by

Vaateostoksilla saa olla ahdistunut hyvästä syystä, sillä edelleenkään yksikään suuri suomalainen vaatemerkki ei ole sitoutunut maksamaan ompelijoilleen elämiseen riittävää palkkaa. Tämä on ihan hirvittävä, nolo ja vakava epäkohta. Vaatemerkkien eettisiin kannanottoihin voi tutustua tarkemmin Eettisen kaupan puolesta ry:n vasta julkaistulla, ansiokkaalla sivustolla.

Inhimillisissä oloissa tuotettujen vaatteiden ostamisen ei pitäisi olla näin vaikeaa. Sen pitäisi olla niin helppoa, että se olisi automaattista. Ei ole realistista olettaa, että syynäämme erilaisia sivustoja ja pienellä präntillä painettuja tietoja vaatteiden valmistusmaasta firmojen nettisivuilta aina ostosta harkitessamme.

Tiedon pitäisi olla paremmin käsillä. Parasta olisi, jos joku olisi editoinut tarjotun vaatevalikoiman jo puolestamme, eikä mitään yksinkertaisesti saisi teettää epäinhimillisissä oloissa.

Olin viime viikolla mukana vaatealan ihmisten tapaamisessa. Mietimme, miten reilusti tuotettujen vaatteiden ostamisesta saisi yhtä houkuttelevaa kuin kaikenkarvaisten laaduttomien pikamuotituotteiden haalimisesta. Yksi keino olisi se, että kuluttajalle olisi tarjolla paljon nykyistä paremmin tietoa siitä, mitkä merkit hoitavat hommat asiallisesti ja mitä niillä on valikoimissaan.

Ajattelin kantaa ohuen korren kekoon listaamalla sellaisia yrityksiä, jotka tarjoavat vaatekaapin perustuotteita (alusvaatteita, leggingsejä, trikoopaitoja ja sukkia) ja joiden vaatteet valmistetaan Suomessa. Niitä on, mutta löytäminen ei ole ihan helppoa. Ainakaan minä en ole törmännyt yhteenkään kunnolliseen koontiin asiasta. Enemmän ovat esillä suunnittelijavetoiset merkit, jotka eivät yleensä tarjoa niitä mielikuvituksettomia tuotteita, joita tarvitsemme huolella pohdittujen luomusten lisäksi.

Vaatteiden eettisyydelle ja etenkin ekologisuudelle on paljon muitakin kriteerejä kuin suomalainen ompelutyö, mutta lähituotteiden suosiminen on yksi hyvä linjanveto. Voinemme luottaa siihen, että suomalaisissa tehtaissa työskenteleville ompelijoille maksetaan elämiseen riittävä palkka, että he saavat käydä pissalla kesken työpäivän eikä ketään lukita työn ääreen yökausiksi.

Jos lähellä valmistetut lämmikkeet kiinnostavat, pysy kanavalla. Lista vaatehyviksistä seuraa.

Tapojen muuttamisen voima

Posted on by

Nokonuuka-blogi teki juuri huomion logiikasta, jolla tyhjät hyllyt alkavat näyttää täysiltä. Se menee seuraavasti: Kun olet vähentänyt vaikkapa keittiötavaraa laatikkokaupalla, aluksi hyllyt näyttävät väljiltä. Kun menee vähän aikaa – ehkäpä vain puoli vuotta – ne alkavat taas näyttää täysiltä, vaikka tavaraa ei ole tullut lisää. Tulee tunne, että mitään ei voi ostaa siksi, että hyllylle ei mahdu.

Normaalin käsite siis muuttuu, ja vaikuttaa siltä, että vieläpä aika nopeasti. Kun totun hyllyyn, josta on helppo napata mitä tahansa milloin tahansa, muu alkaa tuntua mahdottomalta tai oudolta.

Huomio on kiinnostava, koska sitä voi helposti soveltaa mihin tahansa muuhunkin asiaan. Ajattelinkin kokeilla tavan muuttamisen voimaa mummolle soittamisessa.

Olen nyt syksyllä viettänyt melkoisesti aikaa 93-vuotiaan isoäitini kanssa 400 kilometrin päässä kotoani, mutta kun palaan arkeen, soitan mummolle hyvin harvoin. Olen ylipäätään surkea soittelija. Kuitenkin mummolassa ollessani huomaan selvästi, että puhelut ovat lähes liikuntakyvyttömälle mummolle tärkeitä, joskus suorastaan päivän kohokohtia. Miksi siis en soittaisi?

Toiveeni on, että onnistun vähä vähältä muuttamaan normiani asiassa. Nykyinen normaalini on, että soitan mummolle silloin, kun olen menossa tapaamaan häntä, en juuri muulloin.

Nyt päätänkin, että soitan mummolle vaikkapa edes kerran parissa viikossa. Päätöksen (ja sen, että olen nyt kirjoittanut sen tähän) voimalla asia pysyy toivoakseni mielessäni. Kun olen onnistunut uudessa tavassani parin kuukauden ajan, ennustan sen muuttuneen minulle normaaliksi. Siinä kohtaa olisi iso askel lopettaa soittelu kokonaan.

Saa nähdä, miten käy.

Pieni koti on hyvä vaihtoehto

Posted on by

Kävin viime viikolla erään viisihenkisen perheen ihanassa kodissa. Se oli viihtyisä, kodikas ja kekseliäs eikä pursuillut tavaraa. Toisaalta se ei ollut minimalistinen sellaisella kalsealla, valkoisella tavalla kuin sisustuslehtien lukaalit. Siellä oli kaikki, mitä tarvitaan.

Kodissa oli yksi erityisen kiinnostava piirre. Sen koko oli 48 neliötä. Se oli siis samankokoinen kuin minun kaksihenkisen perheeni kaksio.

Perheen sisustusvinkit voi lukea ja Mari Mäkiön ottamat kuvat katsella marraskuussa ilmestyvästä Huilista (kannattaa tilata jo nyt!).

Kaikki kiinnostava ei kuitenkaan mahtunut lehteen. Jäin pohtimaan esimerkiksi sitä, miksi viisihenkisen perheen asumista alle 50 neliössä pidetään yleisesti hyvin outona. Sen sijaan kaksihenkisen perheen asuminen vaikkapa sadassa neliössä on ihan normaalia.

Sehän on pähkähullua. Etenkin Helsingissä joudumme tekemään aika paljon töitä voidaksemme kustantaa asuinneliöt – myös ne, joissa hyvin harvoin ehdimme oleskella. Lisäksi joudumme sisustamaan ja lämmittämään myös vähällä käytöllä olevat huoneet. Asuntojen lämmitys vaikuttaa eniten yksittäisen ihmisen hiilijalanjälkeen, mutta ilmeisesti emme oikein ymmärrä, kuinka paljon energiaa (ja siis rahaa) kotien lämmitys nielee.

Voisi kuvitella, että aika suuri osa ihmisistä asuisi mieluummin vähän ahtaammin ja tekisi vähemmän töitä, jos sellaista kysyttäisiin.

Pikkuasunnon perhe, jossa äiti opiskelee, pystyy asuntonsa koon takia asumaan ihastuttavassa vanhassa asunnossa Helsingin elävimmässä kaupunginosassa. Kouluikäiset pojat ovat kovia pelaamaan jalkapalloa ja pääsevät harrastuksiin itse, kävellen. Ei tarvitse viettää monta tuntia päivässä autossa tai julkisissa tylsistyen. Puistoja, kirjasto ja kahviloita on kivenheiton päässä.

Loputtomasti tavaraa pieneen asuntoon ei tietenkään mahdu, mutta aika tyhmää on kyllä ostaa asuinneliöitä Helsingistä varastotilaksi.

Senkin tämä perhe todisti, että kolme yli viisivuotiasta lasta pärjää yhdessä huoneessa vallan hyvin, kun järjestelyt ovat selvät. Yleistä on ainakin omassa tuttavapiirissäni ollut, että heti uuden vauvan syntyessä muutetaan sellaiseen asuntoon, jossa kaikille on oma huone. Miksei se sellainenkin, niin kuin mummoni sanoisi, mutta kiva olisi, jos vaihtoehtokin olisi ihan normaali idea.

Onneksi pienistä kodeistakin nyt puhutaan entistä enemmän. Vähien neliöiden eduista kirjoitti juuri Minimalismin ilo, ja kesällä samaa aihetta pohti Sopivasti. 30 neliössä puolisonsa ja lapsensa kanssa asuva Toni Vaahtera antoi puolestaan Minimalisti-blogissaan juuri vinkin, joka säästää sängyn verran tilaa. Ja ei: se ei ole parvi.

Kahdeksasta neljään

Posted on by

Kotikulmillani Haagassa on lähiaikoina avautunut kaksi uutta liikeyritystä, kahvila ja vintagekauppa, jotka mainostivat avattuaan kaupunginosan Facebook-ryhmässä. Kumpikin kertoi sulkevansa arkisin kello 16 tai 17.

Yllätyin siitä, että kohtuullisen hiljaisella paikalla sijaitsevat, sisään käveleviä asiakkaita tarvitsevat yritykset olivat ajatelleet voivansa pärjätä olemalla auki aikana, jolloin potentiaaliset asiakkaat ovat pitkälti töissä. Sitten oivalsin, että ehkä yrittäjät ovatkin kuten minä: eivät ole osanneet irrottaa mielestään kahdeksasta neljään -kaavaa, vaikka saavat itse päättää työaikansa.

Syksyn alussa ajoin säännöllisesti Helsingin ja Etelä-Pohjanmaan väliä. Ajoajankohta piti miettiä tarkkaan, koska väärään aikaan ajaessani silmäni alkavat lupsua väkisin kiinni. Totesin, että ainoa mahdollisuus turvalliselle ajamiselle on aamu tai aamupäivä. Samalla harmittelin, että täsmälleen sama aika olisi parasta työaikaa; iltapäivällä en useinkaan saa kummoisia aikaiseksi. Olen lähes aina noin klo 13–15 väsynyt – liian väsynyt ajamaan ja mieleltänikin uupuneimmillani.

Harmittelin tätä aikani, kunnes tajusin jotakin tärkeää työajoistani ylipäätään. Miksi yritän niin kovasti olla tehokas sellaiseen aikaan, kun se harvoin kovin hyvin onnistuu? On kummallista, että ihminen, joka voi määritellä itse työaikansa, pyrkii niin sitkeästi asettelemaan sen täsmälleen samanlaiseksi kuin kaikilla muillakin.

Lopulta päädyin jakamaan päiväni kahtia. Lounastan puolison kanssa yleensä yhden paikkeilla (hänellä on samankaltainen rytmi) enkä yritäkään kiirehtiä heti takaisin töihin. Juttelemme, käymme usein molemmat lyhyillä päiväunilla, juomme kahvit. Sen jälkeen, siinä kolmen neljän maissa, alkaakin tehdä mieli laskeutua takaisin kellarin työhuoneelle kirjoittamisen pariin. Koska ei ole lapsia haettavana eikä sellaisia harrastuksia, joihin erikseen pitäisi kiirehtiä, töitä voi iltapuolelta venyttää vailla ongelmia. Päiväunien ansiosta kuuden seitsemän aikaan tuntuu tosi virkeältä.

Tuoreet haagalaisyrittäjät päätyivät fiksaamaan työaikojaan paljon rivakammin kuin minä. He olivat fiksuja ja ottivat heti vaarin Facebookissa saamastaan palautteesta, että toimistotyöläinen ei näillä aukioloajoilla millään ehdi ostoksille. Café Glano on nykyään auki kuuteen, ja vintagekauppa Isonnevantie 39:ssäkin lupaa tarkistaa ilta-aukiolojaan.