Oppia piimävellistä

Posted on by

Yksi suomalainen heittää ruokaa roskiin keskimäärin 24 kiloa vuodessa. Varmaan heitän sen verran itsekin. Se järkyttää herkkää mieltäni – onhan joku ensin nähnyt vaivan ruoan tuottamisessa, sitten sen säilömisessä, pakkaamisessa, kuljettamisessa ja myymisessä. Minä kehtaan hakea ison työn tuloksen kaupasta heittääkseni sen roskikseen. Vieläpä maksan siitä! 24 kilolla ruokaa pärjäisi yksi ihminen pitkään.

Jamie Oliver on oiva tyyppi. Keväällä televisiossa pyöri hänen säästöaterioitaan esittelevä sarja. Oliver todisti siinä, miten hyvää ruokaa saa kokattua edullisesti. Hän teki myös täsmäiskuja hävikin kanssa painiskelevien normibrittien jääkaapeille ja antoi kuumia vinkkejä siihen, miten nuupahtanut salaatti freesataan tai miten ehkäistään hedelmien alituinen pilaantuminen. Innostuin ohjelman myötä kiinnittämään bioroskikseen meneviin antimiin huomiota ihan uudella tavalla (onhan se Jamie niin kovin söpö!).

Oikeasti ei tarvitsisi mennä kovin kauas innostumaan, koska omaankin lähipiiriini kuuluu ihmisiä, joille ruokien tarkka hyödyntäminen on arkipäivää. Kaksi mummoani ja anoppini ovat tässä lajissa erityisen taitavia, ja olen ryhtynyt kuuntelemaan heidän ruoanlaittofilosofioitaan erityisen tarkalla korvalla.

Anoppi kertoi taannoin pelastavansa kaupasta 30 prosentin alennuksella myytävät tuotteet, joiden parasta ennen -päiväys lähestyy. Sama pelastusinto on periytynyt hänen tyttärelleenkin. Itse olen suhtautunut punalappuisiin tuotteisiin vähän epäluuloisesti, mutta anopin ja naton vakuuttavien perustelujen myötä terve järki sai vallan ja innostuin. Ja niinhän se on, että esimerkiksi maito ei tunnu nykyään huononevan millään, parasta ennen -päivyksestä viis. Lihakaan tuskin menee huonoksi sillä sekunnilla, kun viisari värähtää yli viimeisen käyttöpäivän.

Suunnittelen kerääväni parhaat hävikinvälttämisvinkit listaksi, jonka voin sitten julkaista itseni ja kenties muidenkin hyödyksi. Hyviä ideoita otetaan siis vastaan. Viime viikolla tutustuin eteläpohjalaisessa mummolassa mummuni valmistamaan piimävelliin, johon uppoavat piimän lisäksi riisin, leipäjuuston ja rusinoiden jämät. Jostakin syystä juuri se ruoka ei ollut siirtynyt jälkipolvien keittiöihin…

Vaihtoehto small talkille

Posted on by

Jos en olisi se mikä olen, voisin olla kampaaja. Se oli minun toinen haaveammattini lapsena (toinen oli kirjailija, joka yleisen hyväksyttävyyden ja koulutusmahdollisuuksien vuoksi muuntui toimittajaksi).

Minulla on vaihtoehtoammattiani varten liikeidea, jota silloin tällöin hellin mielessäni. Se on Salon Silent, Hiljainen salonki – kampaamo, jossa kukaan ei kysy asiakkaalta tulevista lomasuunnitelmista eikä perheen kuulumisista eikä kerro omasta avioerostaan eikä lapsensa uimaan oppimisesta. Hiljaisessa salongissa saa istua rauhassa, yrittämättä.

Puhumisessa ei ole mitään pahaa, mutta kuulun itse niihin ihmisiin jotka mieluummin ovat hiljaa kuin juttelevat niitä näitä, minun näkökulmastani joutavia. Kaipaan hiljaisuutta rentoutuakseni. Kampaajat, kosmetologit ja mikä pahinta, hierojat, ovat kuitenkin usein ohjelmoituja jorisemaan joutavia. Se siitä rentoutumisesta! Hätäännyn usein heidän puolestaan siitä, kuinka monta kertaa päivässä he joutuvat viihdyttämään asiakkaitaan samoilla anekdooteilla.

On mahdollista, että he eivät koe sitä lainkaan raskaaksi, ja suorastaan todennäköistä on se, että he nauttivat päivän aikana kuulemistaan erilaisista näkökulmista asioihin. Ainakin, jos he ovat puheliasta, avointa, ei-liian-herkkää tyyppiä. Kaikki eivät kuitenkaan ole. Minä esimerkiksi kerään itseni joka kerta jaksaakseni kohdata kampaajan, eikä tämä johdu hiuksista.

Tähän mennessä introvertille sopiva ratkaisu on ollut vaihtaa kampaamoa tasaisin väliajoin. Tuntematon kampaaja ei läheskään yhtä innokkaasti ryhdy juttusille henkilökohtaisista asioista, saati arvostelemaan huonoja hiustenhoitotapoja. Huono puoli on se, että kelvollinen kampaamo pitää joka kerta erikseen etsiä, eikä koskaan tiedä mitä saa. Niin työn jälki kuin hetken miellyttävyys voivat olla aivan mitä tahansa.

Liikeidealleni on siis yksinkertainen syy. Haluaisin itse asioida Salon Silentissä. Siellä saisivat kaikki olla omia vaitonaisia itsejään ilman yhtään huvittunutta hymyreaktiota.

Jään odottamaan sitä aikaa, kun kirjoittamisesta ei enää kukaan halua maksaa mitään.

Viisas ei vastaa sähköposteihin

Posted on by

Lähestyn melkein aina potentiaalisia haastateltavia ensin sähköpostitse. Ajattelen olevani kiltti ja helpottavani molempia osapuolia: Haastateltava saa käsityksen siitä, mihin häntä pyydän, ja myös mahdollisuuden kieltäytyä. Itse vältyn häiritsemästä ihmisiä hankalissa paikoissa ja saan sähköpostitse sovittua mustaa valkoisella.

Useimmat ihmiset vastaavat toimittajan sähköposteihin, yleensä nopeasti ja ystävällisesti. On kuitenkin tietty porukka ihmisiä (yleensä aina miehiä), jotka eivät vastaa mitään. Koskaan.

Kylläpä se ärsyttää. Ei vastaa minun viestiini, siis minun! Hankaloittaa työtäni, mokoma! Varmasti ylimielinen tyyppi!

Törmäsin tänään Eric Barkerin blogipostaukseen, jossa hän lainaa Tim ”Neljän tunnin työviikko” Ferrissin tehokkuusohjeita. Se muistutti, että nämä sähköpostihiljaiset ovat ehkä muita viisaampia, mitä tulee työn tuottavuuteen.

Toisin kuin minä, he ehkä

  • keskittyvät olennaiseen – siihen, mikä heidän työssään on tärkeää (ilmeisesti se ei ole haastatteluissa näkyminen)
  • eivät selaa sähköpostia koko ajan
  • antavat itsensä olla offline
  • eivät suostu reagoimaan kaikkeen, mitä meili työpäivän keskelle sylkee – edes sen vertaa, että lähettäisivät satunnaiselle toimittajalle sähköpostin, jossa kiittävät kiinnostuksesta ja kohteliaasti kieltäytyvät haastattelusta.

Kun kaikilla on kiire ja pitäisi priorisoida, ehkä vastaamatta jättäminen on hyväkin tapa karsia tärkeät viestit ei-tärkeistä. Kaikkeen reagointiin menee aikaa ja energiaa.

Ehkä pitäisi ottaa oppia. Sillä totta on tämä: Ne ihmiset, jotka todella haluavat tavoittaa heidät, soittavat perään. Niin minäkin.

Ylimielisen vaikutelman antaminen saattaa olla pieni hinta niistä tunneista, jotka nämä (mies)henkilöt kategorisella vastaamattomuudella elämässään säästävät.

Pullamössösukupolvi unelmatyön perässä

Posted on by

Yläasteen historianopettajani tapasi kutsua meitä pullamössösukupolveksi. Hän oli oikein hyvä opettaja, mutta tämän termin pedagogiikasta en ole vakuuttunut. Mieleeni tulee lähinnä, että jotakin siinä oli kerrottu meidän kaikkinaisesta laiskuudestamme, kun pullakin piti mössönä saada suuhun.

Sama ajatus on seurannut ikäluokkaani myöhemminkin. Hesarissa oli reilu kuukausi sitten juttu otsikolla Vain unelmatyö kelpaa suomalaisnuorille. Jo otsikko oli tutkimustuloksiin verrattuna kummallinen (nuoret arvostivat esim. rahaa yllättävänkin paljon), eikä asenne tekstissä muutenkaan tuntunut järin rakentavalta (pahoittelen epämääräisyyttä – en pääse enää lukemaan juttua). Toimittaja haastatteli nuorta start up -yrittäjää ja piti tärkeänä mainita, että hän oli töissä sukkasillaan. Kuulin historianopettajani äänen. Kehtaavatkin etsiä unelmatyötä, ja vielä sukkasillaan! Ryhdistäytyisivät!

Jutun ilmestymispäivänä haastattelin HelsinkiMission kansalaistoimintaa johtavaa Henrietta Grönlundia Sivistys-lehteen. Keskustelimme Hesarin artikkelista pitkän tovin. Hän kertoi vapaaehtoistyötä käsittelevästä väitöstutkimuksestaan käyvän kyllä ilmi, että nuoret haluavat tehdä itselleen merkityksellistä vapaaehtoistyötä, mutta hän ei pitänyt sitä mitenkään ristiriitaisena epäitsekkäiden tavoitteiden kanssa. Onko siinä jotakin pahaa, että nuori lähtee Intiaan vapaaehtoistyöhön, koska kokee sen merkitykselliseksi, hän kysyi. Samaa voi kysyä palkkatyön osalta. Eikö ole arvokasta etsiä unelmatyötä?

Ilkka Halava ja Mika Pantzar tulkitsevat EVA:n raportissa 2000-luvun alussa täysi-ikäistynyttä ja sitä nuorempaa väkeä niin, että he (me) ovat kasvaneet kuluttaja-arvojen, eivät tuottaja-arvojen ympäröiminä. Näin ollen heidän arvomaailmassaan kaikista arvostetuimpia asioita eivät ole pitkäjänteisyys, paikallisuus, ahkeruus, lojaalius tai kyky ostaa materiaa, kuten edellisellä sukupolvella. Kuluttaja-arvojen keskellä kasvanut on opetettu ja oppinut korostamaan pikemminkin omaa hyvinvointia, autonomiaa, uuden luomista, globaaliutta ja merkityksellisyyttä (itselle, muille). (Osa tulkinnoista on omiani; tunnistin tutkijoiden näkemykset hyvin.) Heidän ajatuksensa ovat virkistäviä, koska niistä puuttuu opettavainen asenteellisuus uutta ja nuorempaa kohtaan – siis se kovin tavallinen tyyli, että nuori sukupolvi pitää nyt opettaa tavoille ja kunnon ihmisiksi.

Halava ja Pantzar pohtivat, miten sukupolvi, joka on kasvanut kuluttajiksi, voisi olla parhaiten hyödyksi yhteiskunnalle. Hekään eivät pidä ristiriitaisena sitä, että ihmiset tekevät itselleen merkityksellisiä asioita ja samalla hyödyttävät muita. Nämä asiathan palvelevat ihannetilanteessa samaa päämäärää.

Historianopettajani puhe pullamössösukupolvesta liittyi oletettavasti juuri siihen, että minun sukupolveni on edellistä huonompi tekemään velvollisuudentunnosta sitä, mitä käsketään. Hän oli siinä ihan oikeassa: velvollisuus ei motivoi meitä. Ympärilläni on yhä nyt aikuisena paljon suunnilleen ikäisiäni ihmisiä, jotka kokevat, että edeltävien sukupolvien huolella rakentamat toimistot ja kellokorttijärjestelmät vain kahlitsevat ja rajoittavat, tekevät kaikki uudet ajatukset mahdottomiksi. Pelkkä velvollisuudentunto ei riitä viettämään päiviä niiden keskellä.

Aika pitkään ikätovereilleni on historianopettajan hengessä hoettu, että pitää tottua vaan, sitä se elämä on. Aja autolla töihin, leimaa kellokortti ja palaa kaupan kautta omistuksessasi olevaan rivitalokotiin, jotta olet kunnon kansalainen (ja pidä herran jestas kengät jalassa, kun olet töissä). Entä jos ihminen on 35 eikä ole tottunut? Entä jos 40 tai 45, 50 tai 55? Kuinka kauan pitää yrittää sopeutua edellisten sukupolvien arvoihin ja uskoa, että kyllä he vaan tiesivät meidänkin puolestamme?

Luulen, että on aika myöntää, että ei tämä sukupolvi tästä muutu. Nyt työelämänsä alussa olevan porukan kaikkinaiseksi hyödyntämiseksi on keksittävä uusi, parempi raami työnteolle. Meidän osamme kuitenkin on ratkaista maailman viheliäisimpiä ongelmia (esimerkiksi ilmastonmuutos ja globaali epätasa-arvo). Siirryttäköön siis osoittelevasta ja sukupolvia arvottavasta puheesta pohtimaan yhdessä sitä, miten tämä tapahtuu ja miten kaikenikäiset motivoidaan siihen. Aikaa ei ole loputtomasti.

Ainahan voit ryhtyä yrittäjäksi

Posted on by

Yrittäjyys on nykypuheissa ihannoitua toimintaa. Se on unelmien toteuttamista, jota arvostetaan. ”Olisipa ihanaa jos voisi vaan…”, aloittaa moni vakaa palkansaaja keskustelun unelmaansa toteuttavan yrittäjän tai yrittäjyyttä harkitsevan kanssa.

Mahdollisesti tästä syystä moni ryhtyy yrittäjäksi aika ruusuisin perustein. Eikä siinä mitään – jos ei haittaa se, että yrittäjä voi löytää itsensä erittäin kusisesta rahatilanteesta suhteellisen helposti.

Kolmen vuoden yrittäjä- ja yli kymmenen vuoden freelancer-kokemuksella tekee mieli sanoa: ennen yrittäjäksi (tai freelanceriksi) ryhtymistä kannattaa valmentautua yrittämisen todellisuuteen niin hyvin kuin voi. Se on mahdollista eikä poista unelmien toteuttamisen aspektia. Valmentautuminen on sitä tärkeämpää, mitä enemmän oma ja perheen elanto on yrittämisestä kiinni. Se kannattaa, vaikka yrittäjyys tai freelancerius ei olisi itse valittua.

Sillä vaikka me olemme tosi ihastuneita kivijalkakukkakauppoihin ja suomalaisten suunnittelijoiden luomuksia myyviin vaateliikkeisiin ja Rytmissä istuviin luovan työn tekijöihin, mikään näistä ei ole erityisen helppo tapa ansaita elantoa.

Moni tietää tämän periaatteessa mutta ei ymmärrä sitä käytännössä. He ehkä ajattelevat: ”Lehtijutusta maksetaan 400 euroa. Se on aika hyvin. Jos henkilö x tekee kaksi juttua viikossa, hän tienaa 3200 euroa kuussa, mikä on varsin mukavasti aika vähällä työllä. Onnenpekka!”

Valitettavasti tämä on palkansaajan logiikkaa, jota ei lainkaan voi soveltaa yrittäjyyteen (tai freelanceriuteen, joka on lopulta sama asia). Tämä siitä syystä, että palkansaaja maksaa työnantajalleen ainakin puolitoista kertaa palkkansa verran. Hänelle maksetaan kaikenlaista eläkkeestä työterveyshuoltoon, työhuoneesta ateriatukiin. Ja lomat tietenkin.

Yrittäjä on oma työnantajansa. Siitä seuraa yrittäjän logiikkaa.

Jos myyt palveluasi tai tuotettasi suoraan yksityiselle ihmiselle, olipa kyse jumppatunnista tai kukkakimpusta, tuotteen hinnasta 24 prosenttia menee ensin ihan suoraan verottajalle arvonlisäveron muodossa. Siis kympin kimpusta jää reilu 8 euroa.

Jos et itse tuota tuotetta, sinun on ostettava se jostakin, eikä se ole ilmaista. (Tämä lienee selvää.) Jäljelle jäävästä voitto-osuudesta 23,3 prosenttia menee yrittäjän pakolliseen eläkemaksuun. Se on lähes neljäsosa. Sitten on varattava jotakin (ihan merkittävää) vuokriin, sähköihin, vakuutuksiin ja laitteisiin ja niiden ylläpitoon. (Esimerkiksi Suomen freelance-journalistit ry laskee, että sivukuluihin menee noin 50 prosenttia laskutuksesta.) Vasta näiden kulujen jälkeen viivan alle jää verotettava tulo, josta lähtevät ennakkoverot.

Jos lisäksi haluaa nauttia palkansaajan normaalitilanteesta, siis yhdestä palkallisesta lomakuukaudesta, raha siihen on tienattava yhtenätoista muuna kuukautena. (En nyt tässä edes puutu lomarahoihin, joihin useat palkansaajat ovat Suomessa tottuneet.) Jos on työntekijöitä, sama kertautuu.

Todellisuus on tämä: Yrittäjä ei saa euron euroa, jos ei osaa tai saa myytyä itseään. Siis jos vaikka väsyy tavallista vakavammin. Ei vaikka olisi unelmahommissaan ja kaikki ihmiset kehuisivat ja ihailisivat koko ajan.

Sen sijaan veroja hän joutuu maksamaan myös, vaikka ei myisi mitään, koska on ennakkoperintärekisterissä. Samoin hän maksaa yrittäjän eläkevakuutusta (kertasumma voi olla vaikkapa 900 euroa). Hän joutuu maksamaan, jos joutuu äkillisesti hoidattamaan jotakin sairautta (tai sitten hän voi mennä terveyskeskukseen, josta hän joutuu maksamaan menetetyn työajan muodossa). Hän joutuu maksamaan, jos tietokone tai viileäkaappi – tai mitä nyt sitten hänen yrityksessään ikinä tarvitaankin kipeästi – menee rikki.

Sellaista se on, oikeasti. Eikä se haittaa. Minä rakastan yrittämistä ja se sopii minulle juuri nyt hyvin. Mutta olen huolissani. Pelkään, että yrittäjämyönteisestä ja innovatiivisesta ikäluokastani poikkeuksellisen suurella osalla ei ole kummoistakaan turvaa tilanteessa, jossa he sairastuvat tai jäävät eläkkeelle – vain siksi, että yrittäjän logiikka on useimmille vierasta eivätkä he ole koskaan tulleet ajatelleksi, että yeliä pitäisi maksaa itse. Tällaisia asioita ei ole opittu koulussa eikä niitä ole edellinen sukupolvi osannut opettaa. Niitä eivät tunne monet työvoimaviranomaisetkaan.

Tunnen monia freelancereita, jotka ovat kuvitelleet, että heille on maksettu esimerkiksi kymmenen vuoden aikana saaduista palkkioista eläkettä. Ehkä he ovat luottaneet siihen, että toimeksiantaja huolehtii. Ei huolehdi. Ei ole maksettu.

Yrittäminen on ihanaa, mutta tietämättömyys, varaukseton ihailu ja hyvää tarkoittava arvailu ovat yrittäjälle vaarallisia seuralaisia. Toivottavasti nykykoulussa jo kerrotaan jotakin yrittämisestä.

P.S. Törmäsin tänään sopivasti Design Sponge -blogin Grace Bonneyn radio-ohjelmaan, jossa hän paljastaa 12 asiaa, jotka olisi ollut hyvä tietää ennen yrityksen perustamista. Kannattaa kuunnella. Näkökulma on lohdullisen amerikkalainen.

Vaihtoehdottomuuden vapaus

Posted on by

Jos vaatteesi huutelevat kaipaavasti kaapistasi joka kerta kun avaat sen, kärsit samasta ongelmasta kuin minä ennen: sinulla on ihania vaatteita, ehkäpä ihan kohtuullinen määrä, mutta monet niistä haluaisivat tulla puetuiksi enemmän kuin lopulta tulevat.

Olen ratkaissut ongelman. Ratkaisulla on kolme osaa.

1) Seuraavan asian tiedostaminen: Vaatteilla ei ole tunteita, vain niiden käyttäjällä on. Vaatteiden kaipaava huutelu kertoo sinun tunteistasi – esimerkiksi harmista tai häpeästä, joka aiheutuu siitä, että on tullut ostettua itselle vääränlainen vaikkakin ihana vaate.

2) Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi (Atena 2013) lukeminen. Se kertoo selkokielisesti, järkeenkäyvästi ja hauskasti, miten vaatekaapista tulee sellainen, joka ei aiheuta edellä kuvattuja tuntoja aina kun sen avaa. Saramäen ohjeita noudattamalla vaatekaappiin jäävät vain ne itselle sopivat ihanat vaatteet. Iso plussa: samalla tulee helposti oltua ekologinenkin, tai ainakin ekologisempi kuin ennen.

3) Käyttövaatekaapin rankka karsiminen. Paino sanalla käyttö-. Kaikesta ei tarvitse luopua, vaan ideana on rajoittaa juuri sillä hetkellä käsillä olevia vaihtoehtoja.

Kokonaisuudessaan ratkaisu on siis kovin yksinkertainen. Se kiteytyy siihen, että vaatteita on kaapissa kerrallaan melko vähän. Vähät vaatteet on varaa valita tarkasti, asukokonaisuudet huomioiden. Ja tadaa: olet aina omasta mielestäsi kivasti ja sopivasti pukeutunut.

Kolme vuotta sitten muutimme edellistä pienempään asuntoon ja totesimme, että jos tilaa on alle 50 neliötä ja ihmisiä kaksi, ei ehkä ole syytä pitää 12 hengen astiastoa. Luopuessamme astioista tajusin, että juuri tai ainakin lähes samanlaisia yksilöitä on naurettavan helppo hankkia tilalle sitten, kun (tai ehkä jos) niitä tarvitaan. Luopuminen on paljon työläämpää. Tämä pätee myös vaatteisiin ja melkein kaikkeen tavaraan, pois lukien tosi tärkeät muistoesineet.

Ihastuin Saramäen kirjaan hyvän filosofian mutta myös kirjaa varten tehdyn huolellisen tutkimustyön tähden. Haastattelinkin kirjailijaa Kirkkoon ja kaupunkiin muutama viikko sitten.

Saramäellä on myös oivallinen blogi, jonka vakiolukijaksi olen vasta nyt tajunnut ryhtyä. Sen kautta olen löytänyt monta muuta kiinnostavaa blogia samasta aihepiiristä (esimerkiksi Sopivasti ja Minimalismin ilo; myös kirjailija Laura Honkasalon Sininen kirjahylly sivuaa järkevää kuluttamista). En näköjään ole ainoa, jota ahdistaa loputon vaihtoehtojen määrä mitättömissä asioissa. Liioitellun vaatekaapin lisäksi koruja on sata, purkkeja ja purnukoita kymmeniä ja lisäksi kasoittain mattoja, verhoja, lakanoita, pyyhkeitä, oudonvärisiä sukkia ja sen sellaista. Ja kaikkea pitäisi ehtiä käyttämään!

Usein olen kuullut väitettävän, että vaihtoehtojen kirjo on rikkaus. Olen uskonutkin sen. Mutta mitä tapahtuu, kun kokeilee vaikka ruokien suunnittelua viikoksi kerrallaan? Mikä vaihtoehdottomuuden vapaus! Hämmentävä tunne 80–90-luvuilla kasvaneelle.

Rinna Saramäki huomauttaa viisaasti kirjassaan, että viime kädessä esineiden säilyttäminenkin maksaa. Ainakaan helsinkiläisen ei kannata käyttää käyttämättömän, ehkä jopa ahdistavan, tavaran säilömiseen kovin monta neliötä.

Taannoin laajesin vaatekaapin karsimisfilosofiaa vessan purnukoihin, ja jotenkin oudon vapauttavalta tuntui todeta ääneen, että kymmenen vuotta sitten avatun aurinkorasvan jämän voi todella heittää pois. (Jennin Arkijärki -blogissa on käynnissä haaste juuri tähän liittyen.)

Karsimisessa on ainoastaan se vika, että siihen voi jäädä koukkuun. Kunhan ilma vähän lämpenee, aion käydä täyteen ahdetun vinttikomeron kimppuun…

Suomalainen maahanmuuttaja

Posted on by

Katsoin tällä viikolla Mika Ronkaisen dokumentin Laulu koti-ikävästä (Areenassa vielä kolme päivää). Se oli paras suomalainen elokuva, jonka olen nähnyt ehkä koskaan.

Leffa kertoo Kai Latvalehdosta, osan lapsuudestaan Ruotsissa viettäneestä suomalaisesta, joka aikuisiällä tajuaa, kuinka paljon tämä yksi hänen valintansa ulottumattomissa oleva asia on vaikuttanut hänen kokemukseensa elämästä.

Suomessa on yhä enemmän hänen kaltaisiaan: suomalaisia, jotka ovat asuneet lapsuutensa ulkomailla. Se on voimavara. Kerron, miksi.

Heille moni asia ei ole lainkaan niin itsestään selvä kuin meille, jotka olemme kasvaneet suomalaisiin normeihin ja totuuksiin. Sellaisiin, että on aivan normaalia olla puhumatta bussissa vierustoverille edes silloin, kun pitäisi jäädä pois (käsineiden pukeminen riittää, tiedättehän).

Kuten Kai Latvalehto, moni heistä vaikuttaa tuntevan olonsa aina hiukan ulkopuoliseksi. He eivät ole oppineet käsinekoodeja, eivät ole imeneet niitä itseensä sienten tavoin. He ihmettelevät sellaista. He eivät oikein ole suomalaisia mutta eivät toisaalta sitten lapsuudenmaalaisiaankaan.

Olen perehtynyt tähän asiaan nyt 13 vuotta, sillä elän ulkomailla kasvaneen suomalaisen kanssa.

Minulle on aivan selvää, että käyn silloin tällöin vanhoilla kotikulmillani, siellä missä kävin koulua, siellä missä vietin kesiä, siellä missä juostiin serkkujen kanssa rappusissa ja paistettiin lättyjä. Se ei ole vaikeaa. Näihin paikkoihin pääsee bussilla tai junalla. Kaikki Suomessa 80-luvulla lapsuutensa viettäneet voivat jakaa kokemuksen järvien rannoista, rintamamiestaloista, vastaleikatun ruohon tuoksusta, mansikka-ajan alkamisesta ja pakkautumisesta talvihaalareihin, luistinten kiristämisestä sormet hyydyttävässä pakkasessa koulun kentän laidalla ja koulun kellon äänestä.

Muualla kasvanut ei voi. Ei vaikka hänen nimensä olisi Matti Möttönen. Hän on kotoisin muualta, muistelee toisenlaisia. Televisiossa oli erilaiset mainokset, kaupassa toiset karkit, arjessa erilainen rytmi. Koulussa lapset kättelivät.

Lapsuusiän lopussa Suomeen muuttaneet sanovat tyypillisesti, ettei juuri tehnyt mieli puhua taustastaan sen jälkeen, kun siitä sai ensimmäiset kerran kuulla karvaasti. Sillä kaikki (?) saavat, ovat saaneet. Suomalainen on oppinut, että rajojen ulkopuolelta tulee uhka.

Aikuisena Suomessa kasvaneet suhtautuvat Matti Möttösen kokemukseen ihailevasti: sinähän osaat kahta kieltä! Mutta ulkopuolisuutta ei tajua kukaan. Sinähän olet ihan samanlainen kuin mekin!

Ei taida olla mahdollista selittää – tai edes tietää – mikä vaikutus on sillä, että Matti Möttönen ei ole lapsena koskaan kuullut hiihtoselostusta televisiosta, ja ettei se herätä hänessä mitään nostalgisia tunteita. Matti Möttönen ei osaa luistella. Möttönen ei ole imenyt sellaista ajatusta, että Suomi on maailman paras maa ja että on lottovoitto syntyä Suomeen. Tai jotain toista ajatusta, josta en osaa antaa esimerkkiä, koska se on minulle niin itsestään selvä.

Kuitenkin: Kolmannen kulttuurin kasvatit olisivat tarpeellisia tulkkeja moneenkin tilanteeseen, joita tämä globalisoituva maailma tarjoilee. He kiinnittävät usein huomiota toisiin asioihin kuin me täällä kasvaneet. He katsovat tätä maata kuin maahanmuuttajat – hehän ovat maahanmuuttajia, joilla on supisuomalainen nimi. Toisaalta he osaavat katsoa tätä maata myös kuten suomalainen perusjamppa, koska he ovat sellaisten lapsia ja lastenlapsia.

Englanniksi tällaisille ihmisille on nimikin: third culture kid. He kuuluvat kolmanteen kulttuuriin, joka ei ole heidän passikulttuurinsa (ja vanhempiensa kulttuuri) eikä toisaalta asuinmaansa kulttuurikaan. Suomeksi ei taida olla vakiintunutta vastinetta (en ota lukuun matkalaukkulasta, joka tuntuu ulkoa päin määritellyltä). Suomessa ulkomailla vietetty lapsuus redusoituu muotoon: sinähän osaat ruotsia/ranskaa/portugalia!

Mutta kieltä voi opiskella koulussa. Kulttuurisia normeja ja huomaamattomia ajattelutapoja ei.

Eräs kolmannen kulttuurin kasvatti kertoi, että Suomeen muutettuaan häntä ihmetytti eniten se, kuinka ihmiset jatkuvasti syljeksivät kaduille. Oletko koskaan huomannut?

Liian pieni kotikieli

Posted on by

Jos kertoisin kirjoittavani romaania englanniksi, mitä sanoisit? Entä, jos kertoisin päättäneeni muuttaa Ranskaan, tavoitteenani Ranskan kansalaisuus?

Kirjailija J. M. Coetzeesta tuli Australian kansalainen vuonna 2006. Hän on alkujaan eteläafrikkalainen, syntynyt Kapkaupungissa vuonna 1940. Kansallisuuden vaihtoon (tai lisäykseen) liittyi historiallinen epäoikeudenmukaisuus, jota Coetzee käsittelee myös kirjoissaan: hänen esi-isänsä tulivat Etelä-Afrikkaan eettisesti kestämättömän siirtomaapolitiikan seurauksena.

Coetzee on puhunut aina kotona englantia, vaikkakin sukulaisten kanssa afrikaansia. Silti hän ei katso englantia ”omaksi kielekseen”. Kirjeenvaihdossa Paul Austerin kanssa (Tässä ja nyt, Tammi 2013) hän pohtii kielen problematiikkaa: Mikä tekee kielestä ihmisen oman? Onko äidinkielen käsite ylipäätään vanhentunut?

Paul Auster antaa samassa kirjeteoksessa esimerkin tarkistamastaan romaanikäännöksestä. Pikkujutut tuntuvat paljastavan, että englanti ei ole kääntäjän ykköskieli. Tavallaan harmittomia virheitä: prepositioita, sanontoja, pieniä erikoisuuksia – mutta kaikki tämä yhdessä tekee teoksesta sellaisenaan julkaisukelvottoman. Auster pohtii, miten pienistä vivahteista äidinkielisyys/kotikielisyys/ykköskielisyys on kiinni.

Jotkut kirjailijat ovat vaihtaneet kansallisuuden lisäksi kieltä. Esimerkiksi Milan Kundera, joka alkujaan kirjoitti tsekiksi mutta vaihtoi ranskaan asuttuaan Ranskassa kymmenen vuotta. Julia Kristeva asui yli 20-vuotiaaksi Bulgariassa mutta on julkaissut aina ranskaksi. Molemmat ovat nykyään Ranskan kansalaisia.

Mitä tapahtuu ihmisen identiteetille, kun hän päättää aikuisiällä kääntää kielensä tai kansallisuutensa toiseksi? Sillä hyvin tietoisesta päätöksestä kuvittelen olevan kyse.

Jotakin muuttuu, ja radikaalisti. Esimerkiksi ranskaksi ajatteleminen on minusta kiehtovaa ja jollakin selittämättömällä tavalla toisenlaista kuin suomeksi tai vaikkapa englanniksi ajatteleminen. Tämä liittyy kielen rakenteeseen ja tapaan ilmaista asioita. Jos olisin kielitieteilijä, osaisin ehkä selittää tämän tyydyttävällä tavalla, mutta en ole enkä osaa. Kyse on jonkinlaisesta polveilusta, tavasta rakennella sanoilla linnoja ja juoksuhautoja itse asian ympärille. Ranskalaiset tekevät sen toisin, monisanaisemmin ja koristeellisemmin, kuin englanninkieliset. Kun itse olen oppinut englannin ensin, ranskalaisten tapa ilmaista on tuntunut (tuntuu!) vaikealta opittavalta.

Voisinko vielä, 32-vuotiaana, vaihtaa kieleni, vaikka vain osittain? Rakastamani suomen kielen kielialue on niin onnettoman pieni. Kielellä töitä tekevän on melkein pakko rajoittua tämän maan rajojen sisäpuolelle, mikä on ajatuksena masentava. (Olen vilpittömästi sitä mieltä, että väkeä on Suomessa aivan liian vähän, ja meidän pitäisi kiireen vilkkaa kymmenkertaistaa asukaslukumme houkuttelemalla tänne muualta porukkaa melkein keinolla millä hyvänsä. Muuten suurella osalla yritys- ja taiteellisesta toiminnasta on tulevaisuudessakin aivan liian vähän potentiaalista asiakas-, kuulija- ja lukijakuntaa.)

Esimerkiksi kirjailijalle on lannistava ajatus, että pärjätäkseen ammatillaan taloudellisesti hyvin hänen olisi kirjoitettava kirja, jonka puolet Suomen kansasta haluaisi ostaa. Sellainen vaatimus on ihan kohtuuton ja lisäksi masentava.

Siispä kielenvaihto. Identiteetin muokkaus. Se olisi kiinnostavaa myös siksi, että se pakottaisi muuraamaan jo jämähtäneet ajatusrakennelmat uusiksi. Se tapahtuisi kielen vaihtamisen myötä vähän niin kuin huomaamatta. Katsoisin kotimaatani ja sen totuuksia toisin.

Sitten käytäntöön. Englanniksi kirjoittaminen näyttäisi äkkiseltään järkevimmältä. Siihen on hyvä pohja, jos kuuntelen amerikkalaista tuttavaa, joka sanoo: ”Sinähän osaat englantia niin hyvin, että voisit kirjoittaa vaikka amerikkalaisiin lehtiin.” Ihailen tuttavan amerikkalaismaisen positiiviseksi leimaamaani ajattelua vilpittömästi. Vaikka hän ei puhuisi ihan totta (eikä puhu) ja vaikkei hän olisi ihan tosissaankaan, ihmiselle tekee huomattavasti parempaa kuulla itseen uskovia kommentteja kuin niitä päinvastaisia. (Itse olen tietysti jo valmiiksi sitä mieltä, että en osaa englantia kovin kummoisesti enkä varsinkaan pystyisi kirjoittamaan hyvää tekstiä englanniksi asumatta ensin englanninkielisessä maassa vähintään kymmentä vuotta. Ja sittenkin epäilyttää.)

Kokeena kuitenkin kielenvaihto – tai kansallisuuden vaihto – olisi mahtava. Kutkuttava. Niin silmiä avaava, että todennäköisesti sitä on joskus kokeiltava. Sitä ennen varaan kirjastosta lisää Coetzeeta.

P.S. Kuten tästä postauksesta käy ilmi, olen (taas) joutunut syviin erimielisyyksiin edellisen postaukseni kanssa.

Horinat pois

Posted on by

”Olen ollut vähän huonolla mielellä, koska”, ”Olen monesti miettinyt” ja ”Eilen uimahallireissulla/kaupassa/työpaikalla” ovat tappavia tapoja aloittaa blogipostaus. Omia läheisiä lukuun ottamatta hyvin harvoja lukijoita koukuttaa jaarittelu siitä, miten jokin hyvä ajatus on kirjoittajan mieleen hiipinyt.

Sen sijaan on aloitettava siitä hyvästä ajatuksesta tai poikkeuksellisesta kokemuksesta. Keskeltä tapahtumia. Alun on ilmennettävä kirjoituksen aihetta tai sanomaa.

”Eläimet pääsevät taivaaseen”, ”Timo Soini on maailman fiksuin mies” tai ”Uimahallissa pitäisi olla eri pituisia ratoja eri kuntoisille ihmisille” ovat kiinnostavia väitteitä, jotka houkuttavat lukemaan myös jatkon. Väitteen ei tarvitse olla aukoton totuus eikä aina edes kovin punnittu. Sen tehtävä on avata keskustelu.

Katleena Kortesuo on jossakin sanonut, että yleensä blogipostauksesta kannattaa lopuksi poistaa ensimmäinen kappale kokonaan. Vinkki toimii. Samoin kannattaa poistaa kaikki ”mielestäni”-tyyppiset ilmaukset. Kun kyseessä on tietyn ihmisen blogikirjoitus tai lehtiteksti, on valmiiksi selvää, kenen näkökulma on kyseessä.

Loppuunkin pitää panostaa. Draaman kaari – alku, keskikohta ja loppu – toimii blogipostauksessakin. Lukijoille suunnattu kysymys on usein laiska lopetus. Blogipostauksen pitää herättää reaktio ilman kalastelevia kysymyksiä.

Tiiviys on valttia netissäkin. Lukea voi pitkiäkin juttuja, mutta niiltä vaaditaan erityistä ajatuksellista koherenssia ja vähintäänkin lyhyitä kappaleita. Yli neljä riviä pitkä kappale on ruudulla puuduttava massa. Väliotsikot luovat vaikutelman, että kirjoittajan tavoitteena on kymmenen vuoden takaisen lehtitekstin tyyli. Niitä on hyvä käyttää, jos näin on.

Blogikirjoittamista pitää ammattikirjoittajankin opetella. Tätä faktaa havainnollistakseni julkaisen seuraavassa tämän tekstin ensimmäisen version. Sitä ei tarvitse kuin vilkaista huomatakseen, että olen kirjoittanut tämän postauksen varsinkin itseäni varten.

Hyvä blogiteksti

Olen monesti miettinyt, miksi blogipostaus on niin vaikea kirjoittaa. Kirjoitanhan työkseni, lähinnä lehtijuttuja. Ne ovat ainakin asiakkailta saamieni palautteiden perusteilla vähintäänkin ihan hyviä, joskus jopa loistavia. Blogipostauksissa en pysty samaan.

Pohdittuani asiaa jälleen kerran päätin, että on alettava kirjoittaa tekstejä kuten lehtijuttuja. Niihin ei sovi horina omista kokemuksista, vaikka omia kokemuksia voi ja joskus kannattaakin ujuttaa joukkoon. Niihin ei sovi liika kikkailu. Niiden on oltava tiiviitä, koska merkkimäärät ovat painotuotteissa armottomia.

On aloitettava siitä, mikä kiinnostaa, ei siitä, mitä tapahtui. Tämäkin teksti alkaa aivan väärin: ”olen monesti miettinyt”. Ketä, paitsi toivottavasti läheisiäni, sellainen kiinnostaa? Siksipä kirjoitan tämän tekstin nyt uudelleen, ja toivon että siitä tulee nyt parempi. Ajattelin jättää tämän version verrokiksi lopullisen tekstin alapuolelle.

Ajatus jouluksi

Posted on by

Kirjoitin tämän viikon Kirkkoon ja kaupunkiin jutun kaupunkilaisten lapsiperheiden puutteellisista verkostoista. Aihe on uinut eteeni parin vuoden ajan vähän joka puolelta. Siitä ovat puhuneet asiantuntijat HelsinkiMissiolta ja Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirastosta. Siitä ovat puhuneet pikkulasten vanhemmat.

Ilmiö on häkellyttävä. Kaupungissa, täällä Helsingissä, elää huima määrä perheitä, joilla ei ole ketään apunaan, koskaan. Naapuria ei kovin monessa paikassa voi pyytää katsomaan vartiksi lapsia edes hätätapauksessa. Kaksplussaan kirjoitin keväällä Terhistä, joka ei keskosvauvan yksinhuoltajana päässyt edes ruokakauppaan, kun pikkuista ei vielä saanut viedä pakkaseen eikä apuvoimia ollut.

Samaan aikaan on paljon sellaisia perheitä, joilla olisi voimia auttaa. Pyytämisen kulttuuri on vain kadonnut. Keneltä pitäisi ruveta pyytämään? Voiko vain sellainen ihminen auttaa, jolla menee omassa elämässään täydellisesti? Pitäisikö tarjoutua avuksi hanakammin?

Vaikka olen pesunkestävä individualisti, olen vakuuttunut siitä, että on keksittävä uudenlaisia verkostoja, joiden tehtäviin kuuluu myös arkinen auttaminen. Muuten tässä uupuu kokonainen sukupolvi ja sivuvaikutuksena ehkä seuraavakin.

HelsinkiMissio on ryhtynyt jo tuumasta toimeen. Se tarjoaa lapsiperheille tukihenkilöitä ja äiti- ja isämentoreita. Joulukorttien lähettämisen sijaan tuen tänä vuonna tätä työtä. Samalla mietin, mitä konkreettista voisin itse tehdä toisten jaksamisen hyväksi. Mieti sinäkin! Asiantuntijoiden mukaan pienikin apu takaa monessa perheessä sen, ettei elämä suistu vakavasti raiteiltaan.

Ystävällistä joulua!