Huomattavan hiljainen

Posted on by

Hän kävelee läpi museon rauhallisena, joitakin ihmisiä vierellään. Hän istuu tuolille, joka on hänelle varattu. Se on suuren, lattiaan merkityn neliön keskellä. Hän painaa päänsä. Joku – kuka tahansa – istuu tuolille häntä vastapäätä. Hän nostaa katseensa, on hetken siinä, tuon tuntemattoman ihmisen seurassa. He eivät liiku, eivät puhu. Hetki on maaginen, se välittyy kamerallekin. Kun yksi joku lähtee pois, toinen joku tulee. Marina Abramović jatkaa: hän laskee päätään hiukan ja lepuuttaa silmiään nostaakseen katseensa taas kohti seuraavaa istujaa, sitä joka jakaa pienen hetken elämästä hänen kanssaan. Seitsemän tuntia päivässä, kolmen kuukauden ajan. Paikka on New Yorkin MoMA.

Yle Areenassa nyt nähtävillä oleva dokumentti performanssitaiteilija Marina Abramovićista on kiehtova.

Opin: performanssitaiteessa veri on oikeaa, kun näyttelemisessä se on ketsuppia. Mietin, miten tämä ajatus soveltuu fiktion kirjoittamiseen.

Ajattelin sitä naista, joka istuu Postitalon takana ja kerjää. Monta tuntia päivässä, olosuhteista riippumatta. Paikallaan olo on raskasta työtä, on oltava kuin vuori, sanoo Abramović. Se on tehokasta ja vierasta, sen huomaa Postitalollakin: Miten ohikävelijöiden on vaikea kestää hiljaista paikallaanistujaa keskuudessaan, ja miten häntä ei voi olla huomaamatta.

Aiheesta tavattomaksi ideaksi

Posted on by

Ilkka Malmberg toi kirjoittamistaan käsitelleessä kirjoituksessaan esille aiheen ja idean eron: ”Aihe on vaikka syrjäytyminen tai Kaija Saariahon musiikki. Kun saadaan idea, keksitään, miten juttu näistä aiheista tehdään.”

Hänpä sen kiteytti. Aiheita olisi vaikka kuinka. Ideoita taas on vähemmän – tai ainakin niitä pitää kypsytellä. Melko usein joku tuttu kehottaa kirjoittamaan jostakin tietystä aiheesta: lähipalvelujen kuolemasta, kilpikonnien suojelusta Beninissä, jalkapalloa harrastavista lapsista. Itsekin haaveilen kirjoittavani yhdestä ja toisesta aiheesta, jotka jollakin tavoin kutkuttavat. Silti tekisi mieli tehdä se toisella tavalla kuin ennen on tehty. Uudella idealla. Siksikin, että ilman hyvää ideaa kirjoittaminen on tuskaa. Ideointiin puolestaan pitäisi varata tarpeeksi aikaa, että uuden keksiminen olisi mahdollista.

Tuoreessa Journalistissa Raymond-lehden päätoimittaja Tero Salonen ihmetteli, miksi Suomessa niin usein tyydytään tekemään asiat vanhan kaavan mukaan, tutusti ja turvallisesti. Miksi esimerkiksi lehtijutuissa ei oteta enemmän riskejä? Raymondissa pidennettiin pääjuttua, vaikka mediakonsultit käskivät lyhentää. Juuri pääjutuista tulee kuulemma eniten hyvää palautetta. Sillä tavalla!

Haastattelin juuri yrittäjää, joka oli asunut Australiassa ja imenyt sieltä monenlaisia ideoita. Tuloksena hänellä oli varsin ennakkoluulottoman kuuloinen yritys, jolla oli monta toimialaa. Osa niistä ei ollut tuottavia vaan lähinnä kiinnostavia. Kaveri oli valmis odottamaan hyötyä, petaamaan sitä. Ja tekemään hyviksi katsomiaan asioita myös ilman korvausta. Hän oli (ulkomaanvuosiensa ansiosta, uskon) poistunut laatikosta, joka pakottaa ihmisen ajattelemaan tietyllä tavalla. Ihailin hiljaa.

Haamuja liikkeellä

Posted on by

Parnassossa 6–7/2012 oli mielenkiintoinen artikkeli haamukirjoittajista. En tiedä, miten yleinen haamukirjoittajien ammattikunta on Suomessa, mutta Yhdysvalloissa ghostwriting on ihan oma toimialansa. Yhä useammat (rikkaat) amerikkalaiset haluavat teettää itsestään elämäkerran, jonka he sitten julkaisevat omakustanteena, kertoi puolestaan The Writer. Lisäleipää kirjoittajille, hyvä!

Kuulin vastikään haamukirjoittajatapauksesta blogimaailmassa. Yllätyin, vaikken oikein tiedä, miksi. Netissähän identiteetin vaihtaminen sujuu suit sait.

Mainittua blogia ”kirjoittaa” julkisuuden henkilö X, mutta oikeasti sitä kirjoittaa tuntematon henkilö Y. X siis maksaa nimissään kirjoittamisesta (ja ajattelemisesta) haamukirjoittajalleen Y:lle. Toisessa tapauksessa bloggaaja S kertoi kirjoittavansa blogiaan kyllä itse mutta laittavansa puolisonsa vastaamaan ilkeisiin kommentteihin. ”Se pysyy paremmin rauhallisena”, S perusteli.

Olisiko ok, että tätä blogia kirjoittaisikin Laura Pörstin nimissä joku muu? Jos päättäisin kiillottaa henkilöbrändiäni (!) fiksummaksi, ytimekkäämmäksi, monipuolisemmaksi? Mielessäni on heti muutama ystävä, joilta voisin pyytää haamuapua… Oikeastaan he voisivat päivittää myös Facebook-statukseni.

Aamupersoona

Posted on by

Kadehdin ihmisiä, jotka lukevat aamuisin. Ennen päivän töitä he pystyvät irrottamaan itsensä todellisuudesta ja heittäytymään toiseen maailmaan! Minun ensimmäinen aamuajatukseni on tyypillisesti jokin työmurhe: keskeneräisen jutun vastentahtoisuus tai tekeillä olevan kirjan otsikkojen ja leipätekstin välissä oleva tila, joka ei suostu asettumaan. (Kyllä. Terveisiä kustannustoimittajan kammiosta.)

Ryhdyin viime kesänä kirjoittamaan aamusivuja. Se johtui Julia Cameronista, jonka kirjan Tyhjän paperin nautinto luin innokkaasti. (Nolon innokkaasti. Se ei ole varsinaista intellektuellikirjallisuutta. Ehkä juuri siksi se olikin ihana: välipala, niksipirkka, häpeilemättömän kannustava ääni.)

Kolme sivua joka aamu Moleskine-vihkoon, jossa on täydelliset, kermanväriset sivut ja suopeasti taittuva selkä. Ajoittainen yhteen sivuun tyytyminen kielii hyvin suoraan henkisestä tilastani: ahdas, tyytymätön. Kolmeen sivuun pääsevä pakottaa itsensä ottamaan ajatuksilleen tilaa.

Jos aamusivuilla saan kammettua itseni pois aamumurheesta, täytyy olla mahdollista, että minusta joskus tulee aamulukija. Ja aamujoogaaja! Tasapainoinen aamupersoona, joka nousee silloin kun kello soi eikä tuntia myöhemmin. Sellaista yhteiskuntakin arvostaa.

Aika kirjoittaa

Posted on by

Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre olivat kumppanukset koko elämänsä ajan, mutta eivät koskaan asuneet yhdessä. Se olisi rikkonut työrauhan.

Molemmat kirjoittivat paljon ja menestyksellisesti, aamupäivisin, omassa sopessaan. Beauvoir sai Mandariineistä Goncourt-palkinnon vuonna 1954, Sartre olisi saanut Nobelin kymmenen vuotta myöhemmin ellei olisi kieltäytynyt siitä.

He priorisoivat.

Nykyään kirjoittajat valittavat, ettei ole aikaa kirjoittaa. Arvaan – ja tämä perustuu vain omaan kokemukseeni – ettei ole rohkeutta priorisoida.

Pitää olla päivätyö ja harrastukset ja someläsnäolo ja perheaika ja rahaa ostaa lomamatkoja ja uusia mediavälineitä ja vaatteita ja Iittalan Sarjattomia. Pitää nukkua ja liikkua, jotta pysyisi edes jossakin kuosissa, koska kokopäiväinen tietokonetyö tekee todellisuudessa ihmisestä ajattelukyvyttömän. Pitää laittaa ruokaa, ja sen pitää olla karppia tai luomua tai ainakin nyt läheltä. Ja sisustaa pitää! Maalata tuo seinä ja vaihtaa keittiön kaappien ovet.

Kirjoita siinä sitten.

Vaikka onhan näitä (erityisesti naisten hellimiä) tarinoita, että kirjoitin viisi romaania viidentoista minuutin pätkissä keittiönpöydän ääressä, kun pullataikina kohosi ja kuopus oli päiväunilla.

Mitähän sanoisi Simone?

Hän täyttäisi tänään 105 vuotta.

Ammatti: kirjoittaja

Posted on by

Miksi suomeksi ei puhuta kirjoittajista ammattikuntana? Englannin sana writer on loistava, tarpeeksi laaja. Se ei tarkoita pelkkää toimittajaa, eikä mainostekstien nikkaria, eikä kirjailijaakaan. Se voi olla kaikkia näitä.

Kirjoittaja on tekstialan käsityöläinen. Sanat ovat hänen työvälineitään. Hän ei mitenkään välttämättä ole taiteilija, mutta voi olla sitäkin.

Suomi on harrastajakirjoittajien maa, sanotaan (harrastajien yhteyteen kirjoittaja muuten näköjään on vakiintunut). Silti täällä ei tietääkseni ole yhtään kirjoittajille suunnattua lehteä. Kummallista.

Ostin eilen Akateemisesta The Writerin, ja huomasin ahmivani sitä. Kahden minuutin ajan olin varma, että minun täytyy perustaa Suomeen kirjoittajien lehti. Löysin myös lehden blogin, josta paljastuu, mitä Joyce Carol Oates tekisi, jos aloittaisi kirjailijanuransa nyt:

”I would blog.”

Ajatus jouluksi

Posted on by

Tänä vuonna olen jälleen saanut tehdä työtä inspiroivien, lahjakkaiden ja kannustavien ihmisten kanssa. Kiitos teille kaikille!

Freelancerille yllättävät sähköpostiviestit, nopeat reaktiot, kiitokset ja kritiikkikin ovat erityisen tärkeitä, kun työ on varsin yksinäistä. Kiitos teille, jotka olette kommentoineet, ihmetelleet, kehuneet tai lähettäneet muuten vaan viestin.

Tänäkään vuonna en lähetä joulukortteja. Sen sijaan haluan tukea HelsinkiMission työtä yksinäisten nuorten hyväksi.

Olen tämän vuoden aikana kirjoittanut HelsinkiMissio-lehteen useita artikkeleita, jotka ovat käsitelleet huostaanotettujen nuorten ja yksinäisten lapsiperheiden vaikeuksia. Olen oppinut, että tämä kaupunki on täynnä ihan tavallisia perheenäitejä, jotka eivät halua mennä leikkipuistoon, koska ”siellä kaikilla muilla on asiat niin hyvin”. Traagista, ja niin tuttua.

Me Facebook-ajan ihmiset olemme lyhyessä ajassa oppineet kuvittelemaan, että ”normaalit” kodit ovat sellaisia kuin sisustuslehdissä ja ”normaalit” ihmiset niitä, jotka saavat joka viikonloppu valtavat sienisaaliit, joiden lapset on puettu kauniisti ja joilla on vain mielenkiintoisia töitä, harrastuksia ja ystäviä. ”Ongelmat” on ulkoistettu syrjäytyneille. Se on pelottavaa.

Jouluna haluan tuijottaa 15 minuuttia lumista maisemaa. Haluan laskea peilin seinältä lattialle ja katsoa, mitä sieltä näkyy. Outoja näkökulmia toivon sinullekin. Hyvää joulua!

Some ja lehti tappeli, kumpi voitti?

Posted on by

Tein tällä viikolla ilmestyneeseen Kaksplussaan jutun vanhemmuusbloggauksesta. Haastattelin muun muassa viestintäkouluttaja, Ei oo totta -bloggari Katleena Kortesuota.

Katleenan kanssa keskustellessamme nousi esille yksi aihe ylitse muiden: saako lapsia esitellä äitien tai isien blogeissa nimin ja kuvin. Katleena oli harvinaisen ehdottomasti sitä mieltä, että ei. Se oli hyvin kiinnostavaa, sillä hänellä oli mainiot perustelut.

Hyvän keskustelun päätteeksi haastateltava totesi, että tästä asiasta hänen pitää muuten kirjoittaa blogiinsa. Idea kuulosti hyvältä. Samalla tiedostin, että tässä piilee omalta kannaltani vähän ikävä vaara: Katleenan suosittu blogi nostattaa herkullisen aiheen esille jo nyt (oli lokakuun alku), ja Kaksplus ilmestyy marraskuun lopussa. Olisiko pitänyt pyytää nopealiikkeistä viestintäkouluttajaa bloggaamaan asiasta vasta kahden kuukauden kuluttua? Absurdi ajatus.

Katleena postasi aiheesta samana päivänä ja sai kommenttivyöryn. Hänet pyydettiin Yle Puheen haastatteluun aiheen tiimoilta. Asiaa pyöriteltiin myös äitiblogeissa, kun toinen haastateltavani, Aniiri-blogia pitävä Satu, päätyi rajaamaan lastensa yksityisyyttä blogissaan entistä tarkemmin.

Kirjoitin jutussani lopulta aika paljon muustakin kuin lasten esiintymisestä blogeissa. Se oli alkuperäinen tarkoituskin. Lopullisen valinnan tein kuitenkin myös siksi, ettei juttu olisi aivan vanhentunut ilmestyessään.

Entä jos aiheena olisikin ollut ainoastaan se, saavatko vanhemmat esitellä lapsiaan sosiaalisessa mediassa? Miten olisi aikakauslehtitoimittajan pitänyt toimia? Ainakaan nopeuskisa somen kanssa ei kannata.

Toimittajamme valoisa unelmakaksio

Posted on by

Kaveri kertoi kaveristaan, jonka äiti on sisustuslehden X toimittaja. ”Se oli tosi kiva, kun kaveri muutti omaan kotiin: siitä tehtiin lehteen juttu ja se sai kaikenlaista kivaa kämppäänsä.” Minä häkellyin. Noinko se oikeasti menee?

Olen huomannut monessa sisustuslehdessä trendin, jossa haastateltavia ei ole tarvinnut etsiä kaukaa. Juttuja tehdään milloin oman ruokatoimittajan keittiöstä, milloin avustajan valoisasta unelmakodista. Kädessäni on juuri nyt lehti, jossa on ensin juttu avustajan Y kodista ja muutaman aukeaman perästä hänen kirjoittamansa juttu toisen henkilön kodista. Tekijältä-palstat eivät enää riitä, nyt omia toimittajia tai luottoavustajia haastatellaan jo ihan kunnon jutuissakin.

Ehkä he vaan ovat niin trendikkäitä ja hyvämakuisia. Ehkä tosiaan. Kauniitahan nuo ovat: sisustustoimittajien kodit, ruokatoimittajien keittiöt, muotitoimittajan vaatteet.

Mutta ei sen kyllä näin pitänyt mennä, journalismin nimittäin. Ei ole ok, että kun tarvitsen juttuun haastateltavaa ja sovin itse kuvaukseen, haastattelen itseäni. Miksi?

Väitän, että tekijät tulevat hyvin herkästi sokeiksi oikeasti uudelle ja kiinnostavalle, jos luottavat liikaa omaan käsitykseensä hyvästä mausta tai inspiroivuudesta. Jutut alkavat toistaa itseään. Juuri nyt loputtomasti mustavalkoista ja graafisia kuvioita, yksinkertaista ja vähän vekkulia, valon tulvintaa, piristävää keltaista. Kun samat avustajat vielä kirjoittavat useampaan lehteen ja tulevat kaikkiin näihin haastatelluiksikin, jäljelle jää yksi sana. Blaah.

En tiedä, mitä on hyvä sisustusjournalismi. Sisustuslehdillä olisi oiva tilaisuus näyttää se minulle. Voisikohan lehdistä jonakin päivänä tutkailla myös niitä ihan tavallisia koteja, joissa ehkä on Sotkan lasivitriini, mutta jossa monin tavoin nautitaan elosta – tai on keksitty jokin omituinen ratkaisu, jolla on saatu taiottua lisää tilaa? Uskoisin, että ammattilainen osaisi kuvata sellaisiakin kiinnostavasti. (Tässä on hyvä ote.)

Lisää kukkakauppa-kampaamo-kahviloita!

Posted on by

Kivenheiton päässä koti- ja työpaikastani on sympaattinen Mäntsälän lähileipomo. Haen sieltä melkein kaikki leipämme. Kupposen kuumaakin siellä saisi juoda.

Vaikka ollaan Pohjois-Haagassa, joka ei ole aivan vilkkainta liiketoiminta-aluetta, leipomossa ei ole koskaan tyhjää. Kahvittelijoita on aina.

Leipomo-kahvion konsepti on loistava. Leivät ja leivokset ovat mahtavan hyviä. Palvelu on tuttavallista ja aina ystävällistä. Hyllyillä on myös pikkuleipiä ja muutamia luomutuotteita. Kun perjantaina kävin ostamassa leivät viikonlopuksi, olipa tarjolla myös tuoreita suppilovahveroita.

Tällainen monipuolinen ja joustava yrittäminen on juuri sitä toimintaa, jota tällaiset lähiöt kaipaisivat elääkseen ja hengittääkseen. On ajateltava uudella tavalla – tai ehkä tosi vanhalla. Mäntsälän lähileipomon kaltaisia paikkoja on ollut aina. Avainsanana on innostunut yrittäjä ja lisukkeena hauskat, joskus yllättävätkin ideat.

Johanna Vehkoo kirjoitti tämän viikon Journalistissa, että myös journalismin alalla pärjäävät tulevaisuudessa parhaiten monenlaisille asiakkaille myyvät hyvien ideoiden ihmiset, joiden kiinteät kulut ovat pienet. Ja ne isot yritykset, jotka eivät jää itkemään kansalaisten muuttuneita lehdenlukutottumuksia, vaan keksivät ydintuotteensa kylkeen muutakin. Allekirjoitan täysin.

Epäkohtiin tarttuminen on tärkeää, mutta vierastan kaikkea uutta vastustavaa vinkunaa. Vinkuna on sellaista valittamista, joka ei etene eikä lopu millään.

Pienyrittäjä voi helposti laajentaa toimintaansa ihan minne vain, jos yksi ala alkaa kyllästyttää tai ei tuo leipää pöytään. Voi vaikkapa tehdä niin kuin Rentokillan Auli: uutistoimittajasta tuli shindo-ohjaaja ja sanayrittäjä. Vääntäkäämme siis aivomme omituisiin asentoihin ja nauttikaamme! Ehkäpä liiketoiminta lähiöissä elpyy siinä samassa.