Miksi taide auttaa

Kansanedustaja Elina Lepomäki pohti kiinnostavassa Twitter-keskustelussa, onko taiteella jokin objektiivinen arvo, ja että millä muulla sitä voi mitata kuin rahalla. Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin voittopuheen jälkeen sitä ovat selvästi pohtineet Suomessa muutkin.

Lepomäen kysymys askarruttaa minua. Oletan, että hän on joskus lukenut kirjan, katsonut televisiosarjaa, käynyt konsertissa tai teatterissa, elokuvissa tai taidenäyttelyssä. Ehkä hän on lukenut sarjakuvia, seurannut suomalaista designia tai nauttinut tietokoneen hyvin muotoillusta käyttöliittymästä. Ajatteleeko hän tosiaan, että hänen kokemansa taide on muuttunut arvokkaaksi vasta siinä kohtaa, kun joku on rahoittanut sen?

Ehkä hän ajattelee.

Yritän siis kertoa, miksi itse ajattelen toisin.

***

Kotikulmillamme kaksi viikkoa sitten tapahtuneet Pariisin terrori-iskut iskivät kulttuuriin: kahviloihin, konserttiin, jalkapallo-otteluun. Terroristit pitivät näitä paikkoja merkittävinä vapauden symboleina.

”Daesh on julistanut sodan kulttuuria vastaan, koska kulttuurin voima on sille sietämätön”, sanoi Ranskan kulttuuriministeri Fleur Pellerin Le Parisienissa 22.11. Hänen mielestään kulttuuri on joukkotuhoase pimeyden voimia vastaan. Ranska on perustanut solidaarisuusrahaston auttamaan kulttuuritoimijoita, joiden esityksiä on peruttu ja lipputulot laskeneet terrori-iskujen jälkeen.

”Terroristit haluavat polttaa kirjamme. Me avaamme aina vaan lisää kirjastoja”, Pellerin julistaa.

Olen mielissäni, sillä tarvitsen nyt asetta pelkoni selättämiseksi. Jos olen ihan rehellinen, juuri nyt pelkään kanssaihmisiä metrossa. Kaikki vastaantulijat näyttävät vähän epäilyttäviltä. Pohdin puolivakavissani, onko kenkäkaupan istuimeen piilotettu pommi ja räjähdänkö istuutuessani. Se on kestämätöntä.

Kaipaan muistutusta siitä, että ihminen osaa luoda hyvää. Haluan katsella kauniita vaatteita ja huolella suunniteltuja taloja, kävellä pieteetillä suunnitellussa puistossa, ihailla erikoisia maalauksia ja lukea tekstejä, joissa pyritään ymmärtämään ihmisyyttä.

Saan tästä iloa ja lohtua, jotka auttavat minua jatkamaan elämää, toimimaan. Ymmärtämään pelkoani ja käsittelemään vihaani.

Uskon, että taidetta ja kulttuuria tutkimalla voin lopulta oppia jotakin myös ihmisestä, joka päätyy räjäyttämään itsensä konserttisalissa marraskuisena perjantai-iltana.

Minusta on arvokasta, että taide vastaa tähän tarpeeseen, vaikka ei ole mittaria kertomaan, kuinka paljon vointini tai tuleva tuottavuuteni sen avulla kohenee.

***

Usein penätään, että taiteen ja tieteen pitäisi osoittaa hyödyllisyytensä. Lepomäkikin kyselee mittareiden perään. Se on ymmärrettävää mutta sisältää ongelman, joka on seuraava: on mahdotonta mitata, mistä taiteellisesta tai tieteellisestä saavutuksesta lopulta on hyötyä. (Ihan yhtä vaikeaa kuin on tietää etukäteen, mikä yritys menestyy.)

Ensin pitäisi määritellä hyöty. Onko huumekauppa hyödyllistä siksi, että siinä pyörii paljon rahaa? Onko viestintäassistentin/koodarin/sairaanhoitajan työ hyödyllistä vain siksi, että joku maksaa hänelle palkkaa?

Emme tiedä, millaisia ajattelutaitoja tai keksintöjä kymmenen minuutin kuluttua tai kauempana tulevaisuudessa tarvitaan. Einsteinin kehittelemä suhteellisuusteoria takaa nykyään sen, että arkeemme kuuluu esimerkiksi tarkka GPS-paikannus, kuten kosmologi Kari Enqvist blogissaan selittää. ”Lyhyesti: ilman suhteellisuusteoriaa GPS-paikannus ajautuisi päivässä pieleen kymmenen kilometriä”, hän kirjoittaa.

Mistä tahansa hyvin spesifistä tutkimuksesta voi odottamatta tulla koko maailmanhistorian mullistava. Jokin taideteos voi puhutella yli kulttuurirajojen tai estää vaikka vain yhden ihmisen itsemurhan. Tällainen hyöty on kuitenkin sillä tavoin välillistä, että itse lähteelle, ajatuksen alkuun ponkaisseelle taiteilijalle tai tieteilijälle, siitä ei koidu tuloa.

Saudi-Arabian Riadissa Mohammad Bin Nayef Centerissä entisiä ekstremistejä autetaan pääsemään irti islamismista antamalla heille maaleja, pensselit ja lupa ilmaista tunteitaan. Taideterapeutti Awad al-Yami kertoo NBC Newsille, että joillekin tämä on ihan uutta, koska osa radikaali-islamistisista ryhmistä pitää maalaamista ja piirtämistä epäislamilaisena. Tulokset ovat vakuuttavat: keskuksen mukaan jopa 87 prosenttia asiakkaista pääsee kiinni yhteiskuntaan.

Mitä hyöty siis on? Olen taipuvainen ajattelemaan, että se on jotakin muuta kuin jonkun kassaan kirjaostoksesta kilahtaneita euroja.

***

Toki taide, tiede ja kulttuuri myös työllistävät ihmisiä. Yksi kirjailija työllistää itsensä lisäksi kustannustoimittajaa, markkinointihenkilökuntaa, painon väkeä, graafikon tai kuvittajan, ehkä erillisen oikolukijan… Noin niin kuin alkajaisiksi. Jos kirjaa käännetään, työllistämisvaikutus lisääntyy yhä.

Ei se minusta ole huono yhden ihmisen panos verrattuna moneen muuhun eri aloilla työskentelevään. Mutta: edelleenkään ei voida etukäteen tietää, myyvätkö kirjailijan teokset nyt tai koskaan. Ehkä eivät. Ovatko ne siinä tapauksessa arvottomia?

Esimerkiksi Aleksis Kiven tuotantoa alettiin kunnolla arvostaa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hän eli äärimmäisessä köyhyydessä.

Nykyään tuemme taidetta ja kulttuuria julkisista varoista. Vuonna 2015 taiteen ja kulttuurin valtiontuki on noin 463 miljoonaa euroa, josta suurin osa tulee veikkausvoittovaroista. Olemme tehneet arvovalintoja: apurahojen verovapaus on tietoinen päätös, kuten Vesa Linja-aho blogipostauksessaan huomauttaa.

Arvovalinnoista voi ja pitää keskustella, mutta tosiasia on, että taideteosten tuottaminen – hyvä taide – vaatii aikaa ja ajattelua. Sitä tekevät yksittäiset ihmiset, jotka näin lisäävät yhteiseen hyvään: meidän yhteiseen kulttuuriseen pääomaamme. Yleensä heille ei kukaan maksa palkkaa.

***

Kun terrori-iskuista oli kulunut neljä päivää, menin Elifantreen keikalle Pariisin Ruotsi-instituuttiin. Olin yhä shokissa. Musiikki osui johonkin paljon syvemmälle kuin rationaalisuuteen pyrkivä analyysini. Se kävi kiinni paniikin ytimeen. Itkin. Tunsin konsertin jälkeen oloni kirkastuneeksi. Ajattelin, että ehkä elämä voittaa, sittenkin.

Olisiko hyvä mittari taiteen arvosta se, että joku itkee tai nauraa sen äärellä? Minusta se ei voi olla merkityksetöntä.

Lohtu, ilo.

Me olemme ihmisiä.

Huolella valmistettu vauva

Yle Puheella Reipas, rakas raskaus -kirjan kirjoittanut Kaisa Jaakkola kertoi, kuinka äidillä on keskeinen vaikutus siihen, elääkö hänen lapsensa elämänsä terveenä vai sairaana. Samoin äidillä on suuri vaikutus siihen, tuleeko hän ylipäänsä raskaaksi.

Allergisoiduin, vaikka Jaakkolan pyrkimys oli varmasti hyvä.

Haastattelu nimittäin vahvisti ansiokkaasti sitä nykyään kovin yleistä superihmisajatusta, että voimme vaikuttaa ihan mihin tahansa, myös lisääntymiseen tai lisääntymättömyyteen.

En kiellä, ettemmekö jossain määrin voisikin, enkä tietenkään vastusta terveellisiä elämäntapoja. Jo pieni painonpudotus voi auttaa ylipainoista tulemaan raskaaksi, ja tupakoinnin lopettaminen parantaa siittiöiden laatua. Tiedän.

Mutta että kaikessa pitää tavoitella optimisuoritusta. Jaakkola kehottaa miettimään, ”millainen sinusta on hyvä synnytys”. Minusta hyvä synnytys on sellainen, jossa lapsi syntyy. Toivottavaa on, että hän syntyy hengissä, mutten usko äidin voivan siihen asiaan vaikuttaa mitenkään.

En vastusta valmistautumista. Kaikkiin elämänmuutoksiin kannattaa valmistautua. Pohdin tällaisten puheenvuorojen taustalla häilyvää ihmiskuvaa. Minusta se on onnistujan ihmiskuva.

Jos henkilö ei jostakin elimellisestä syystä saa lapsia kovin helposti, siinä ei yhtään auta vaikka vetäisi päivät pääksytysten foolihappoa, kuntoilisi sopivasti, söisi viherjauheita eikä käyttäisi yhtään päihdeaineita koskaan. Muunlaisen vaikutelman antaminen on syyllistämistä asiasta, johon emme oikeasti voi vaikuttaa.

(Vauva.fi saattaa kertoa, että greippimehun juominen johtaa raskaaksi tulemiseen, mutta ei se johda.)

Lapsentekemispuheeseen on ilmaantunut tämä outo onnistumisretoriikka samaan aikaan kun lapsettomuus on lisääntynyt ja omaa suorituskykyä korostavien liikuntalajien suosio kasvanut. Vaikka tätä ei sanota ääneen, monen kommentaarin taustalla vaikuttaa olevan ajatus, jonka mukaan lapsen saaminen on henkilökohtainen onnistuminen, omaa ansiota, ja voimme jotenkin treenata siihen itsemme. ”Valmistauduin raskauteen/synnytykseen hyvin, joten se sujui mainiosti”, saatetaan sanoa. Tai: ”Heti onnistui, kun lakkasimme yrittämästä.”

Tämä johtaa siihen, että lapsettomuus koetaan henkilökohtaiseksi epäonnistumiseksi. Liian vähän greippimehua ja hyviä rasvoja! Liian vähän tai liikaa liikuntaa! Turhaa stressiä! Huonot elämäntavat! Masentuneisuutta!

Foolihapon kokoisista asioista jaksavat huolestua naiset, jotka jo valmiiksi elävät aika terveellisesti: suorittajat. Minusta tämä ei vaikuta järin hyödylliseltä. He stressaavat tarpeeksi muutenkin.

Kaikki kunnia huolella valmistellulle vanhemmuudelle, mutta kaipaisin armollisempia puheenvuoroja. Sellaisia, että kyllä te koulutetut ja aikaisempaa terveellisemmin elävät ihmiset pärjäätte. Että ihan tarpeeksi hyviä olette pyrkimyksissänne tulla vanhemmiksi. Riitätte, kuulkaa.

Ihmisen arvo

Mikä on ihmisen arvo? Kirjailija Susanna Alakoski kirjoittaa teoksessaan Köyhän lokakuu veljestään, joka on ollut narkomaani ja vanki ja maksanut ruotsalaisille veronmaksajille täten maltaita. Heidän lapsuudenperheensä on Suomesta Ruotsiin muuttanut, siis maahanmuuttajaperhe, ja hyvin epävakaa sellainen: liikaa päihteitä, riitoja ja rahahuolia. Alakoski kysyy:

Kannattaako ihminen pelastaa?
Kannattaako Susanna Alakosken veli pelastaa?
Miksi kannattaisi?

On ihmisiä, jotka ajattelevat, että kaikki ihmiset vetäisivät vain lonkkaa jos olisi mahdollisuus. En tiedä, miten he selittävät sen, että useimmat lottovoittajat pysyttelevät töissä miljoonistaan huolimatta. Tai miksi he itse kuitenkin tekevät täyttä viikkoa töitä, vaikka monesti tienaavat enemmän kuin elämiseensä tarvitsevat. Usein nämä ihmiset kuitenkin lopettaisivat työttömyysturvan ja kaiken muunkin yhteiskunnan avun, ”koska ne lisäävät laiskottelua”.

En ole koskaan tajunnut, mitä he tekisivät niille ihmisille, jolla menee niin huonosti, että he eivät pysty oikein mihinkään. Aivan kuin he ajattelisivat, että jos yhteiskunta ei huolehtisi, nämä tyypit heti ryntäisivät töihin, koska olisi pakko.

Mutta siis mihin töihin? Mistä he löytäisivät töitä, jos vaikka käyttävät huumeita tai juovat ihan liikaa, kokevat itsensä arvottomiksi hylkiöiksi eivätkä ole kahteenkymmeneen vuoteen nostaneet päätään tyynystä ennen puoltapäivää? Eivät ole koskaan oppineet käymään säännöllisesti missään?

Mitä tehdä Susanna Alakosken veljelle?

Joo, näiden tyyppien pitäisi ryhdistäytyä. Mutta jos he eivät ryhdistäydy? Eivät onnistu ryhdistäytymään. Niin pitäisikö heidät sitten vetää viemäristä alas tai hukuttaa suureen veteen tai ajaa autolla yli vai vain odottaa, että he aiheuttavat oman kuolemansa ja pahimmassa tapauksessa onnettomuutta myös sivullisille (sillä jostakinhan sitä rahaa on saatava, ihmisellä on pahuksen sitkeä elämänvietti)?

***

Jos jonkin tuotteen, vaikkapa lääkkeen, kehittämiseen ja testaamiseen on mennyt paljon rahaa, se on arvokas. Se tarkoittaa, että siitä pitää maksaa kallis hinta. Entä jos ihminen käyttää paljon verovaroja – lisääkö se hänen arvoaan vai vähentääkö? Jos olen tullut kalliiksi, onko se sijoitus minuun vai hukkaan heitettyä rahaa?

Voisiko uskoa (tai jopa luottaa, sokeastikin), että se raha, jonka minuun sijoitat, voi vielä tuottaa takaisin – esimerkiksi sellaista verorahaa, jonka turvin sinä puolestasi voit sairastaa?

Voisiko ajatella, että yhteiskunta sijoittaa ihmisiin, koska se pitää meitä sijoittamisen arvoisina, kaikesta huolimatta.

***

Näin haluaisin vastata Susanna Alakosken kysymyksiin: Ihminen kannattaa pelastaa (jos voi). Susanna Alakosken veli kannattaa pelastaa (jos voi). Miksi? Siksi, että toisen arvoon uskominen – kaikesta huolimatta – on ihmisyyttä.

Köyhyys on sitä että ihmisellä ei ole sananvaltaa, vaikutusvaltaa. Sitä kun hän ei usko voivansa muuttaa omaa tilannettaan, sitä kun olot eivät kohene vaikka hän käykin töissä. Se on kuin eläisi käsikoukkua toivottomuuden kanssa. (Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu)

Lahjan antamisen vaikeus

Muistan mielelläni jouluna läheisiäni. Haluaisin osoittaa, että välitän ja että toivon että heillä on kaikki hyvin, lämmin ja ruokaa eikä liian vaivalloista.

Mutta miten se nykypäivänä tehdään?

En halua kasata kenellekään tarpeetonta tavaraa mutta en myöskään koe tarvetta ”antaa lahjaksi” metsäreissua tai leffailtaa yhdessä. Minun puolestani jokainen saa ihan itse valita miten käyttää aikansa ja kenen kanssa. (Pidän vähän outonakin ajatusta, että minä kaikessa armollisuudessani lahjoittaisin omaa seuraani jollekulle.)

Hyväntekeväisyyslahja, kuten Birdlifen asentama linnunpönttö metsän linnuille tai vuohi kehitysmaahan, on kyllä oiva idea, mutta jotenkin jättää kylmäksi sekin, että vuodesta toiseen ojentelee läheisilleen niitä kirjekuoria: annoin kyllä sinulle lahjan mutta oikeastaan sinä et saanut sitä. Ehkä olen pinnallinen, mutta minusta olisi usein kiva antaa jotakin edes vähän konkreettisempaa.

Lopputulos on, että ajattelen helposti pääni puhki sitä, mikä voisi oikeasti olla hyödyksi kummilapselle/äidille/sisarukselle. Usein tuskastun. Joskus keksin jotakin omasta mielestäni loistavaa. Mitä monimutkaisempi ajatuskulku on, sitä todennäköisempää on kuitenkin, että vastaanottaja ei pysty seuraamaan sitä.

Tuntuu, että koko lahjahomma monimutkaisutuu vuosi vuodelta, vaikka lahjat vähenevät. Niiden vähien kun pitäisi olla täydellisiä, ettei kukaan vaan pety tai suorastaan vihastu (väärä väri! väärä tavara! liika tavara! miten kehtaat tuhota maapallon!). Niin: yhä enemmän ajattelen toisten mahdollista pettymystä, en antamisen elettä, sen itseisarvoa.

Se on hälyttävää.

Siis: Tänä vuonna päädyimme puolison kanssa olemaan tylsiä ja käyttämään lahjapohdintoihin vain rajallisen, melko vähäisen ajan. Päädyimme konkreettisiin lahjoihin. Vaikka joku pettyisi.

Ostamme kummilapsille kirjat. Olen monena vuonna ongelmoinut, että kaikki eivät ehkä pidä kirjoista ja vieväthän ne tilaa ja onhan kirjastot enkä ehkä osaa valita juuri oikeaa, mutta nyt päädyin kysymään: mitä sitten?

Kirja on meiltä, kirjoittavilta, looginen lahja, ja lisäksi sen ostaminen tukee vaikeuksissa rypevää kirja-alaa ja suomalaista kulttuuria. Kirjan voi lukea monta kertaa ja sen voi kierrättää vaikka kirjaston kierrätyspisteessä jonkun toisen iloksi. Meiltä saatuja kirjoja ei tarvitse säilyttää haluttomasti hyllyssä.

Lahjalistalla ovat myös herkut, villasukat ja säärystimet. Parhaina vuosina teen monenlaista itse, tänä vuonna ostan Ruskovillaa. Hyvälaatuiset sukat voi panna kiertoon, jos niistä ei tykkää, ja herkutkin voi antaa eteenpäin. Antamisen elettä voi kierrättää!

Sillä lahjan antamisen tarkoitus on, lopulta, jokin muu kuin vastaanottajan miellyttäminen. Ehkä se on vain ihan yksinkertainen, pieni viesti: Minä välitän sinusta. Ole hyvä.

Miksi luen kirjoja

”Miten paljon sinulla on töitä, onko sinulla aikaa lukea?” kysyi mummoni eilen. Hänellä oli pöydällään kirja, jota hän halusi tarjota luettavaksi, jos minulla ”olisi aikaa lukea”.

Hämmennyin kysymyksestä. Mummoni ja minun maailmat eroavat siinä, että hänelle työ on fyysistä tekemistä, minulle hyvin paljon ajattelua – ja esimerkiksi lukemista.

En voisi kuvitella tilannetta, jossa minulla ei olisi aikaa lukea. En voisi tehdä työtäni, jos en lukisi. Siis: tietenkin minulla on aikaa lukea! Usein tosin valitsen olla lukematta ja olen sen sijaan Facebookissa, tai sitten kirjoitan tai katson televisiota tai neulon tai laitan ruokaa. Tai olen lenkillä.

Kuitenkin: ajattelen, että lukeminen on elämäni selkäranka.

Jos en olisi koskaan lukenut romaaneja, ymmärtäisin erilaisuutta huonosti. Olen kasvanut sellaisissa turvallisissa ja vakaissa oloissa, joita varmaankin lapselle pidetään hyvinä; niissä on seurusteltu lähinnä hyvin samankaltaisista oloista tulevien lasten kanssa. Kaikki ovat asuneet aikalailla samanlaisissa kodeissa ja käyneet samoissa paikoissa matkoilla.

Fiktio on vienyt minut toisiin maailmoihin. Kirjat ovat auttaneet kehittämään moraalista ajattelua ja ymmärtämään, että hyvin toisenlainen elämäkin voisi olla mahdollinen ja hyvä.

Aikuisuuden kynnyksellä kirjat olivat tärkeitä myös vertaistukena, jota ei muuten liikaa ollut tarjolla. Milan Kunderan Identiteetti ja Tietämättömyys olivat itseään etsivälle, kirjoittamista rakastavalle lukioikäiselle lohdullisia. Ne antoivat tunteen, että joku tässä maailmassa ymmärtää ja se joku on vieläpä arvostettu ja fiksu ihminen. Irja Raneen Naurava neitsyt tarjosi valtavan esteettisen elämyksen, Waltarin Sinuhe puolestaan avasi maailmaa ja mielikuvitusta hyvin konkreettisesti. Näitä kirjoja en unohda koskaan.

Yleissivistys-termiä kuulee nykyään aika vähän. En ole varma, pidetäänkö yleissivistystä enää kovin tärkeänä. Ihmiset ovat hyvin keskittyneitä tietyille aloille. Sitä ainakin pidetään hyvänä asiana. Lapset harrastavat jo hyvin pienestä jotakin yhtä asiaa eivätkä ehkä edes ehdi muuta.

Nykyään on myös ihan ok sanoa julkisesti, että ei ehdi lukea romaaneja, tai että ei lue muuta kuin oman alansa kirjallisuutta.

Samalla koko kirja-ala on kriisissä. Kirjoja ei enää osteta. Anna-Riikka Carlson pohtii Kiiltomadon pääkirjoituksessa kiinnostavasti sitä, mitä asialle voisi tehdä.

Romaanien lukeminen ei tietenkään ole mikään yleissivistyksen mittari, ja paljon muutakin voi lukea (ja katsoa). Silti uskon, että juuri kaunokirjallisuudella on oma erityisasemansa ajattelun kehittäjänä. Se on hidasta, vaatii jotakin – ja ihminen kaipaa pientä ponnistelua, minä ainakin! Siitä tulee hyvä olo. Kaunokirjallisuus voi myös tarjota häkellyttäviä esteettisiä elämyksiä, joiden voimaa ei pidä väheksyä.

Lisäksi, ja ehkä tärkeimpänä: Erilaisuuden ymmärtäminen on ajankohtaista koko ajan. Tällä viikolla sitä vaaditaan kansanedustajilta, kun he äänestävät avioliittolain muutoksesta tasa-arvoisempaan suuntaan. Jotta maailma voi olla parempi paikka, tarvitaan kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Sitä pitää harjoitella – eikä kaunokirjallisuuden lukeminen ole huono harjoitus.

Törmäsin eilen Facebook-keskusteluun, jossa eräs osapuoli sanoi, ettei osallistu työhönsä liittyvään Facebook-pöhinään siksi, ettei löydä sille aikaa. Minusta hän olisi voinut sanoa, ettei osallistu siksi, ettei pidä Facebookia tarpeeksi tärkeänä käyttääkseen siihen aikaa. Se olisi ollut ihan ok ja lisäksi rehellisempää.

Koska kaikkihan me priorisoimme. Tuskin kiireisellä perheenäidillä tai vaativaa palkkatyötä tekevällä henkilöllä on erityistä aikaa olla Facebookissa, mutta he ovat silti. He valitsevat, että ovat siellä eivätkä toisaalla.

Sama juttu on lukemisen kanssa. Me valitsemme sen, tai jätämme valitsematta, siis valitsemme jotakin muuta – vaikkapa työn, jossa muu tekeminen menee romaanien lukemisen edelle, tai pikkulapsiarjen, jossa nukkuminen menee lukemisen edelle. ”Ei ole aikaa” on epärehellisyyttä.

Vaihtoehdottomuuden vapaus

Jos vaatteesi huutelevat kaipaavasti kaapistasi joka kerta kun avaat sen, kärsit samasta ongelmasta kuin minä ennen: sinulla on ihania vaatteita, ehkäpä ihan kohtuullinen määrä, mutta monet niistä haluaisivat tulla puetuiksi enemmän kuin lopulta tulevat.

Olen ratkaissut ongelman. Ratkaisulla on kolme osaa.

1) Seuraavan asian tiedostaminen: Vaatteilla ei ole tunteita, vain niiden käyttäjällä on. Vaatteiden kaipaava huutelu kertoo sinun tunteistasi – esimerkiksi harmista tai häpeästä, joka aiheutuu siitä, että on tullut ostettua itselle vääränlainen vaikkakin ihana vaate.

2) Rinna Saramäen kirjan Hyvän mielen vaatekaappi (Atena 2013) lukeminen. Se kertoo selkokielisesti, järkeenkäyvästi ja hauskasti, miten vaatekaapista tulee sellainen, joka ei aiheuta edellä kuvattuja tuntoja aina kun sen avaa. Saramäen ohjeita noudattamalla vaatekaappiin jäävät vain ne itselle sopivat ihanat vaatteet. Iso plussa: samalla tulee helposti oltua ekologinenkin, tai ainakin ekologisempi kuin ennen.

3) Käyttövaatekaapin rankka karsiminen. Paino sanalla käyttö-. Kaikesta ei tarvitse luopua, vaan ideana on rajoittaa juuri sillä hetkellä käsillä olevia vaihtoehtoja.

Kokonaisuudessaan ratkaisu on siis kovin yksinkertainen. Se kiteytyy siihen, että vaatteita on kaapissa kerrallaan melko vähän. Vähät vaatteet on varaa valita tarkasti, asukokonaisuudet huomioiden. Ja tadaa: olet aina omasta mielestäsi kivasti ja sopivasti pukeutunut.

Kolme vuotta sitten muutimme edellistä pienempään asuntoon ja totesimme, että jos tilaa on alle 50 neliötä ja ihmisiä kaksi, ei ehkä ole syytä pitää 12 hengen astiastoa. Luopuessamme astioista tajusin, että juuri tai ainakin lähes samanlaisia yksilöitä on naurettavan helppo hankkia tilalle sitten, kun (tai ehkä jos) niitä tarvitaan. Luopuminen on paljon työläämpää. Tämä pätee myös vaatteisiin ja melkein kaikkeen tavaraan, pois lukien tosi tärkeät muistoesineet.

Ihastuin Saramäen kirjaan hyvän filosofian mutta myös kirjaa varten tehdyn huolellisen tutkimustyön tähden. Haastattelinkin kirjailijaa Kirkkoon ja kaupunkiin muutama viikko sitten.

Saramäellä on myös oivallinen blogi, jonka vakiolukijaksi olen vasta nyt tajunnut ryhtyä. Sen kautta olen löytänyt monta muuta kiinnostavaa blogia samasta aihepiiristä (esimerkiksi Sopivasti ja Minimalismin ilo; myös kirjailija Laura Honkasalon Sininen kirjahylly sivuaa järkevää kuluttamista). En näköjään ole ainoa, jota ahdistaa loputon vaihtoehtojen määrä mitättömissä asioissa. Liioitellun vaatekaapin lisäksi koruja on sata, purkkeja ja purnukoita kymmeniä ja lisäksi kasoittain mattoja, verhoja, lakanoita, pyyhkeitä, oudonvärisiä sukkia ja sen sellaista. Ja kaikkea pitäisi ehtiä käyttämään!

Usein olen kuullut väitettävän, että vaihtoehtojen kirjo on rikkaus. Olen uskonutkin sen. Mutta mitä tapahtuu, kun kokeilee vaikka ruokien suunnittelua viikoksi kerrallaan? Mikä vaihtoehdottomuuden vapaus! Hämmentävä tunne 80–90-luvuilla kasvaneelle.

Rinna Saramäki huomauttaa viisaasti kirjassaan, että viime kädessä esineiden säilyttäminenkin maksaa. Ainakaan helsinkiläisen ei kannata käyttää käyttämättömän, ehkä jopa ahdistavan, tavaran säilömiseen kovin monta neliötä.

Taannoin laajesin vaatekaapin karsimisfilosofiaa vessan purnukoihin, ja jotenkin oudon vapauttavalta tuntui todeta ääneen, että kymmenen vuotta sitten avatun aurinkorasvan jämän voi todella heittää pois. (Jennin Arkijärki -blogissa on käynnissä haaste juuri tähän liittyen.)

Karsimisessa on ainoastaan se vika, että siihen voi jäädä koukkuun. Kunhan ilma vähän lämpenee, aion käydä täyteen ahdetun vinttikomeron kimppuun…

Kirjoittajan kultaiset säännöt

Rakastan vinkkilistoja, sellaisia ytimekkäitä ja yksinkertaistavia. Kirjoittamiseen liittyen eritoten. Ne saavat koko homman tuntumaan niin kovin helpolta, sellaiselta ala-asteen matematiikalta. Mitä sitä turhaan tuskailemaan!

Sellainen tunne on kirjoittajalle ihan tervetullut.

Siispä seuraa vinkkikimara, sääntökokoelma, ihana yksinkertaistus: näin kirjoitat hyvin. Ei tarvii kuin toteuttaa.

1. Hanki kirjoitushimo.
Tämä vinkki on peräisin Auli Iikkaselta. Se on minusta loistava. Copyblogger pukee sen seuraavaan muotoon: ”Työskentele sellaisessa fyysisessä ja henkisessä tilassa, joka herättää kirjoitushalusi. Pyri tähän tilaan kaikin mahdollisin keinoin.”

2. Ole hiljaa.
Tämä on peräisin Hanna Jensenin haastattelijan kymmenestä säännöstä, jotka ovat kaikki oivallisia. Vaikka tämä vinkki liittyy nimenomaan haastattelemiseen, näen siinä totuuden myös kirjoittamisen suhteen. Pitää olla hiljaa, jotta kuulee sen, mitä on kirjoitettava.

3. Aloita kiinnostavimmalla.
Hanna Jensenin kirjoittajan kymmenessä säännössä neuvotaan aloittamaan lehtijuttu sillä, minkä juttukeikalta tullessasi ensimmäisenä kerroit kaverille tai puolisolle. Turhat lörinät pois ei ole huono vinkki, vaikka kyseessä olisi pidempikin teksti.

4. Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista.
Tämä on Kurt Vonnegutin vinkki ja pätee kaikkiin teksteihin. Jaarittelu on hirveää. Ja helpompaa kuin tiiviys.

5. Kysy tyhmiä.
Tämän opin Laajasalon kristillisessä opistossa lukuvuonna 2000–2001, kun opiskelin siellä tiedotusoppia. Vinkki oli tietysti ajateltu toimittajan työhön mutta sopii muuhunkin kirjoittamiseen. Proosaa kirjoittaessani minun on kyseltävä tyhmiä itseltäni ja henkilöiltäni. Niiden kautta pääsen käsiksi kiinnostaviin itsestäänselvyyksiin jotka eivät olekaan itsestäänselvyyksiä.

6. Kirjoita romaani, älä jäljittele romaania.
Ajatus on peräisin Monica Fagerholmilta. Hän lausuu jotakin tämän kaltaista teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 5. Sovellettavissa muihinkin teksteihin ja varmaan myös muihin taiteenlajeihin.

7. Älä syleile maailmaa. Kirjoita miellyttääksesi vain yhtä henkilöä.
Taas Kurt Vonnegutin vinkki.

8. Jos sanan voi poistaa, tee se.
Tämä on lainattu George Orwellin viiden vinkin listalta. Kruunaa kaiken.

Saisiko olla novelli eurolla?

Minulla on viikon ajan kirjoittajankammio. Sen ikkunasta näkyy iiriksiä, päivänliljoja, kurtturuusuja, koivuja, syreeni, mänty, hiekkatie ja pelto. Pellon takana, sumussa, astelee lehmiä verkkaiseen tahtiin.

Tämä oli vaarini huone. Pöytälaatikossa on kalenteri vuodelta 2009 ja viisi rannekelloa. Mietin, mikä niistä viimeksi näytti hänelle aikaa, sitä joka sitten loppui.

Asetan pöydälle harmaan tietokoneeni ja kerään pihasta lasiin muutaman kukan. Haen hyllystä muutaman teoksen, jotka parhaiten sopivat tekeillä olevaan työhön.

Ukkonen raivoaa melkein koko päivän. En pääse nettiin. Mikä siunaus.

Tänään kirjoittamisen välihetkinä selasin Märta Tikkasen Punahilkkaa ja luin J. S. Meresmaan mielenkiintoisen blogikirjoituksen kirjailijoiden julkaisutahdista. Se vei tieni New York Timesin toukokuiseen artikkeliin asiasta.

Vatsaani kihelmöi lukiessani diginovelleista, joita aikaansa seuraavien amerikkalaisten jännärikirjailijoiden kuuluu nyt julkaista kuudesta kahdeksaan viikkoa ennen kirjaansa. Se kuulemma lisää lukijakuntaa: nekin, jotka eivät halua maksaa 14 dollaria e-kirjasta, voivat hyvin olla halukkaita maksamaan 99 senttiä e-novellista. Ja kas: novellin julkaisemisen jälkeen tulossa olevan kirjan ennakkotilaukset lisääntyvät ja kirjailijan vanhankin tuotannon myyntiin tulee piikki.

En tiedä, kuinka paljon Suomessa toistaiseksi hyödynnetään yksittäisnovellien nettiostomahdollisuuksia. Ajatus on kuitenkin kiehtova, laajentava, lupaava. Ostan säännöllisesti yksittäisiä neuleohjeita netistä, suoraan lempisuunnittelijaltani, muutamalla eurolla. Miksipä en tarinoita?

Neuleohjeita on jo vuosia samassa hötäkässä käännetty ja myyty kieliversioina. Novellien kohdalla kääntäminen on vähän monimutkaisempi prosessi, mutta mahdollisuuksia on siinäkin vaikka mihin. Sellaisiin mullistuksiin, jotka aika tavalla kutkuttavat, minua ainakin.

Työpäivän jälkeen laitan mummulle ruokaa, annan lasin maitoa, kysyn naisten huivin käytöstä Etelä-Pohjanmaalla 1930-luvulla ja kuulen, että isoisoisälläni oli toisinaan tapana kaapata ensimmäinen vastaantuleva lapsi syliinsä ja käydä polkkaan.

Jotkin asiat eivät muutu

”Mitä hyötyä sinulla siitä, jos välttämättä tahdot kotimaassa kasvaneita appelsiineja, kun niitä kumminkin on mahdoton saada?” kysyy Jussi siskoltaan Hannalta Papin perheessä. Luin sen pitkästä aikaa, enkä lakkaa hämmästelemästä näytelmän osuvuutta vielä 122 vuotta ensi-iltansa jälkeen.

Tuo appelsiinijuttukin. Sehän on suoraan kuin nykyisestä lähiruoka-/ruokapiiri-/kauppaketjukeskustelusta.

Näytelmän varsinainen aihe, seuraavan sukupolven irrottautuminen edellisestä, ei sekään tunnu lainkaan vanhentuneelta. Se on lohdullista. Suosittelen Canthia kesälukemiseksi.

Kun ajattelu ei riitä

Jotkin työt edistyvät (myös) nukkumalla, kahvia juomalla, edestakaisin kävelemällä. Kirkastuvat. Lehtijutut ovat sellaisia, ja luulisin monen muunkin ajattelutyön olevan. Maan johtamisenkin, kun se nyt on tapetilla.

Toisia töitä pitää tehdä oikein tosissaan, tai muuten ei tapahdu mitään. Kassamyyjää ei kiitä kukaan, jos hän kehittää työtään kahvia juomalla. Autonkuljettajakin joutuu ihan oikeasti ajamaan, ajamisen ajattelu ei riitä.

En tahdo koskaan muistaa, että samassa kategoriassa on kaikenlainen kielenkorjaus. Toisen teksti ei muutu paremmaksi, vaikka minä kuinka pohdin kielifilosofiaa. Se parantuu vain siten, että minä tuijotan ruutua, skarppaan, venytän välillä aivoni äärimmilleen yrittäessäni ymmärtää jonkin virkkeen hatarasti aukeavaa merkitystä. Tunnista toiseen.

Tekstityöläisellä ei (näköjään) ole toimintamallia tämän luonteisiin hommiin, vaikka niitä tekisi säännöllisesti. Pitää jättää hötkyilemättä, vaikka tietää, että työ on hidasta eikä sitä voi edes hätätapauksessa tehdä yhden yön aikana deadlinen lähestyessä. Täytyy oikein harjoitella sitä, että tästä asiaintilasta huolimatta päivässä saa keittää yhdet kahvit. Ja syödä. Ihan hyvää tekee ehkä käydä ulkonakin (vaikka kuka nyt marraskuuksi naamioituneessa joulukuussa sellaista haluaisi).

Niin, terveisiä vaan kirjaprojektin kimpusta.