Aihearkisto: lehtijutut

Kallis mekko, joka olikin halpa mekko

Posted on by

Ostan harvoin kalliita designmekkoja. Se tuli ehkä ilmi heille, jotka lukivat ekoluksuksesta kirjoittamani jutun viime viikolla ilmestyneestä Huilista.

Luonnehdin siinä 178,30 euroa maksavaa mekkoa kalliiksi. Sain palautetta.

Circumnavigaten Hannu Nuotio huomautti ystävällisesti, että tuon hintainen designmekko ei ole kallis, ja myös, että en ollut huomannut yhtä aika olennaista seikkaa: tuon ekoluksusmekon ovh on 679,54 euroa. Sitä ei mainosteta mekkoa myyvässä Honest by -verkkokaupassa, mutta kyllä sen selville saa, kun käy läpi kaupan tarjoamat läpinäkyvyystiedot. En ollut tehnyt sitä tarpeeksi huolellisesti. Harmittaa! Huilin päätoimittaja Riikka Suominen valottaa aiheesta käymäämme keskustelua Huilin blogissa.

Harmittaa ennen kaikkea taviskuluttajan puolesta. Vaatteiden alkuperästä on tosi vaikea saada tietoa. Honest by tuntuu siksi olevan todellinen edelläkävijä: verkkokaupasta voi tosiaan tarkistaa, missä mekon vetoketju on valmistettu. Sieltä näkee myös, paljonko suunnittelija ottaa katetta lopputuloksesta. Se on kiinnostavaa ja herättävää.

Siksi hiukan ihmettelen tätä 178,30 euroa, jonka ei kaupan etusivulla kerrota olevan alennushinta. Minä menin lankaan, vaikken toimittajana saisi: halusin liikaa uskoa, että tuollainen hinta oikein jaettuna on mahdollinen ja reilu ekologisesta luksusmekosta. Kuinka moni muu, asiaan ehkä vähemmän perehtyvä, ottaa tuon hinnan todesta?

Miksi verkkokauppa ei merkitse etusivullaan, että 178,30 euroa on alennettu 679,54 eurosta? Minun logiikallani se tekisi mekon nykyhinnasta edullisemman ja haluttavamman: Noin arvokas tuote, nyt näin edullisesti! Sen on pakko olla hyvä diili!

Mutta ei.

Mekon hintalaskurisivua tutkailemalla selviää, että sen materiaaleihin on kulunut 33,83 euroa. Valmistamiseen on mennyt 90,43 euroa. Alennushinta kattaa ne, mutta sitten: suunnittelija Nicolas Andreas Taraliksen studion kuluja tulee tämä hinta kerrottuna 2,3:lla. Se merkitsee 208 euroa. Lisäksi vielä Honest byn kulut: hinta kerrotaan 2,7:llä.

Arvonlisäveron kanssa mekon kokonaishinnaksi tulee tällä logiikalla juuri se 679,54 euroa.

Sitten kuitenkin on ihan mahdollista myydä mekkoa monta kertaa halvemmalla. Miksi? Vielä ymmärtäisin, jos kyseessä olisi tämä yksi malli, joka on kestoalessa, mutta Honest byn verkkokaupassa sama logiikka pätee melkein kaikkiin vaatteisiin. Kuka ei saa osuuttaan?

Kovin sekavaa on. Ja kuitenkin tiedostavalla kuluttajalla on lopulta yksi ainoa toive: totuuden kuuleminen. Jos totuus on, että designmekosta on maksettava 700 euroa, kertokaa se. Selvästi. Kiitos.

Huhu sopii moukariksi – vai sopiiko?

Posted on by

Lauantain Turun Sanomissa ammattibloggaajat kertoivat, että yritykset painostavat bloggaajia piilomainontaan. Se ei yllätä.

Yritykset tietysti toivoisivat piilomainontaa myös toimittajilta, tai ainakin ne toivoisivat tulevansa mainituiksi positiiviseen sävyyn. Lukija voi kuitenkin luottaa siihen, että lehtijutussa ei ole piilomainontaa, koska journalisteja ja julkaisijoita sitovat Journalistin ohjeet. Bloggaajilla vastaavia ohjeita ei ole.

Journalistin ohjeet kaksi ja kolme ovat tässä yhteydessä erityisen kiinnostavia:

2. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.
3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

Nämä ohjeet takaavat riippumattoman journalismin mutta ovat joskus aika vaikeita ammattitoimittajillekin. Lisäksi julkaisut ovat erilaisia. Miten toimitaan tiukassa paikassa asiakaslehdessä, jossa asiakas maksaa sisällön? Entä miten varmistetaan haastateltavan oikeudenmukainen käsittely, jos toimittaja pitää tämän puheita täytenä soopana? Miten kunnioitetaan ja ollaan rehellisiä samaan aikaan?

Journalistin ohjeet kehottavat pyydettäessä antamaan haastateltavalle mahdollisuuden virheiden korjaamiseen ennen julkaisua.

18. Haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on syytä suostua, jos julkaisuaikataulu sen mahdollistaa. Tarkastamisoikeus koskee vain haastateltavan omia lausumia, eikä sillä saa luovuttaa journalistista päätösvaltaa toimituksen ulkopuolelle.

Käytännössä ohjeen toinen virke vaatii usein hienovaraisuutta. Haastateltavalle voi korjausvaiheessa tulla mieleen yhtä ja toista, mitä haastattelutilanteessa ei lainkaan käsitelty. Toimittajan tyyli tai näkökulmavalinta ei ehkä miellytä häntä, ja korjaukset ulottuvat myös toimittajan osuuksiin. Kenties toimittajan valitsema toinen haastateltava tuntuu väärältä – hänen sanomisensahan ovat ihan ristiriitaisia omien repliikkien kanssa!

Journalistisen työn tarkoitus ei kuitenkaan ole saattaa minkään alan yrityksiä kritiikittömän hyvään valoon vain siksi, että ne ovat suostuneet haastatteluun. Yritys saa itseään tyydyttävän jutun helpoiten siten, että se ei kätke kaapissaan luurankoja (tai ottamalla yhteyttä bloggaajaan, ehkä). Sillä kaikkien edellisten ohjeiden lisäksi toimittajaa sitoo tämä:

12. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.

Sellaistakin sattuu, että haastateltavaa rupeaa haastattelun jälkeen kaduttamaan. Vasta mustaa valkoisella nähdessään haastateltava tajuaa, ettei oikeastaan halunnutkaan kertoa julkisesti asiaansa. Kyse ei tarvitse olla siitä, että toimittaja olisi kirjoittanut epätotta tai edes mitään erityisen kiusaannuttavaa. Kiva keskusteluhetki vaan näyttää tekstitiedostona jotenkin hurjalta.
Journalistin ohjeet kuitenkin panevat toimittajan hälytyskellot soimaan, jos haastateltava haluaa vetää sanansa takaisin:

19. Haastateltavan kieltoon julkaista lausumansa tulee suostua vain, jos olosuhteet ovat haastattelun antamisen jälkeen muuttuneet niin olennaisesti, että julkaiseminen olisi selvästi kohtuutonta.

Palataan bloggaajiin. Jotkut nimittävät heitä hyviksi sijaisiksi journalisteille, joita irtisanotaan nyt joukoittain. Hyvää blogia onkin kiva lukea, ja usein pointit ovat terävämpiä kuin journalismissa ikään. Mutta tämä yksi pikku juttu olisi kyllä syytä huomioida.

Miten ihmeessä voin olla varma, että bloggaaja on tarkistanut lähteensä? Mistä tiedän, kenen näkökulmasta hän kirjoittaa? Kenen on vastuu, kun bloggaaja julkaisee piilomainontaa tai epätotta jossakin isossa blogiyhteisössä?

Somessa yritys saattaa saada piilomainontaa läpi, mutta samalla tavalla se voi joutua ansaitsemattoman huonon julkisuuden kynsiin aika äkillisesti. Jos eettisiä pelisääntöjä ei ole, huhu riittää moukaroinnin perusteeksi.

Kirjoittajan kultaiset säännöt

Posted on by

Rakastan vinkkilistoja, sellaisia ytimekkäitä ja yksinkertaistavia. Kirjoittamiseen liittyen eritoten. Ne saavat koko homman tuntumaan niin kovin helpolta, sellaiselta ala-asteen matematiikalta. Mitä sitä turhaan tuskailemaan!

Sellainen tunne on kirjoittajalle ihan tervetullut.

Siispä seuraa vinkkikimara, sääntökokoelma, ihana yksinkertaistus: näin kirjoitat hyvin. Ei tarvii kuin toteuttaa.

1. Hanki kirjoitushimo.
Tämä vinkki on peräisin Auli Iikkaselta. Se on minusta loistava. Copyblogger pukee sen seuraavaan muotoon: ”Työskentele sellaisessa fyysisessä ja henkisessä tilassa, joka herättää kirjoitushalusi. Pyri tähän tilaan kaikin mahdollisin keinoin.”

2. Ole hiljaa.
Tämä on peräisin Hanna Jensenin haastattelijan kymmenestä säännöstä, jotka ovat kaikki oivallisia. Vaikka tämä vinkki liittyy nimenomaan haastattelemiseen, näen siinä totuuden myös kirjoittamisen suhteen. Pitää olla hiljaa, jotta kuulee sen, mitä on kirjoitettava.

3. Aloita kiinnostavimmalla.
Hanna Jensenin kirjoittajan kymmenessä säännössä neuvotaan aloittamaan lehtijuttu sillä, minkä juttukeikalta tullessasi ensimmäisenä kerroit kaverille tai puolisolle. Turhat lörinät pois ei ole huono vinkki, vaikka kyseessä olisi pidempikin teksti.

4. Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista.
Tämä on Kurt Vonnegutin vinkki ja pätee kaikkiin teksteihin. Jaarittelu on hirveää. Ja helpompaa kuin tiiviys.

5. Kysy tyhmiä.
Tämän opin Laajasalon kristillisessä opistossa lukuvuonna 2000–2001, kun opiskelin siellä tiedotusoppia. Vinkki oli tietysti ajateltu toimittajan työhön mutta sopii muuhunkin kirjoittamiseen. Proosaa kirjoittaessani minun on kyseltävä tyhmiä itseltäni ja henkilöiltäni. Niiden kautta pääsen käsiksi kiinnostaviin itsestäänselvyyksiin jotka eivät olekaan itsestäänselvyyksiä.

6. Kirjoita romaani, älä jäljittele romaania.
Ajatus on peräisin Monica Fagerholmilta. Hän lausuu jotakin tämän kaltaista teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 5. Sovellettavissa muihinkin teksteihin ja varmaan myös muihin taiteenlajeihin.

7. Älä syleile maailmaa. Kirjoita miellyttääksesi vain yhtä henkilöä.
Taas Kurt Vonnegutin vinkki.

8. Jos sanan voi poistaa, tee se.
Tämä on lainattu George Orwellin viiden vinkin listalta. Kruunaa kaiken.

Vartti riittää

Posted on by

Turun Sanomien kulttuuritoimittaja Tuomo Karhu sanoi syyskuun Kirjailija-lehdessä oppineensa, että kirjailijahaastatteluun riittää usein vartti.

Onko tuo tosissaan, ajattelin minä.

Tämä johtui siitä, että itse pidän selviönä, että haastatteluun, melkein mihin tahansa haastatteluun, menee yli vartti.

Kysymyksiä heräsi. Olenko hidas? Olenko onnettoman hidas? Kulutanko ihmisten aikaa turhaan? Miten kirjailijasta saa olennaisen irti vartissa? Kaikki ihan aiheellisia pohdintoja, ajattelen.

Kiitos siis Karhulle. Pitäisi useamminkin kyseenalaistaa omat selviönsä ja miettiä miksi toimii, kuten toimii. Sen voi tehdä vain peilaamalla muiden kokemuksiin.

Jaanpa siis muutaman oman kokemukseni, noin niin kuin peiliksi.

Väitän, että…

  • usein vartti riittää 2000 merkin tekstin editointiin.
  • usein vartti riittää pikku-uutisen kirjoittamiseen.
  • usein vartti riittää pienehkön jutun raakaversion hahmotteluun.
  • usein vartti riittää ihan hyvään kahvipaussiin.
  • usein vartti riittää koko tulevan päivän tunnelman pelastavaan aamukävelyyn.
  • usein vartti riittää neljän laskun askarointiin.
  • usein vartti riittää päivän Hesarin selaamiseen.
  • usein vartti riittää jutun korjaamiseen ja loppuviilauksiin, kun se on saapunut haastateltavan tarkistuksesta.
  • usein vartti riittää asiantuntijan puhelinhaastatteluun, kun lähteitä on monta.
  • usein vartti riittää loistavan lounaan laittamiseen.
  • usein vartti riittää nukahtamiseen.

Tekisi kyllä mieli sanoa myös, mihin vartti minusta ei riitä. Se olisi paljon helpompaa. Mutta olkoon. Tyydyn sanomaan, että ihan kaikesta ei tulisi minusta pyrkiä suoriutumaan vartissa, edes tällaisessa tehokkuuden nimeen vannovassa yhteiskunnassa.

Naisia, miehiä, ihmisiä

Posted on by

Lueskelin eilen Setan toimittajaopasta. Innostuin luettuani Hesarin oivan jutun tyypistä, jonka tyttöystävästä oli tullut poikaystävä.

Kannatti, tietenkin. En ollut aikaisemmin ajatellut, että on harhaanjohtavaa sanoa transseksuaalinen, kun kyse on transsukupuolisesta. Esimerkiksi. Paljon tiedostamatonta on siellä, missä luulee tiedostavansa.

Työtoverini toi taannoin Facebookissa esille, että heterot puhuvat hyvin paljon seksuaalisesta suuntautumisestaan. Kerrotaan ”mun miehestä” tai ihaillaan vaikkapa kuumia palomiehiä. Heitetään läppää, jossa on vahva hetero-oletus. Totta tosiaan.

Lehtijuttua kirjoittaessani mietin usein (aina?) sukupuolta ja ikää. Onko aiheellista kertoa, mitä haastateltavan puolisolla tai lapsilla on jalkovälissään? Haluaako lukija tietää, minkä ikäinen haastateltava on? Monesti tällaisia tietoja pidetään selviöinä – tietenkin ne on kerrottava jutussa! Vaikka kyse olisi työstä ja yhteiskunnallisista mielipiteistä.

Samalla nämä asiat vaikuttavat paljon tulkintaan. Haastateltavan puheet tulkitaan toisin, jos hänen kumppaninsa on hänen kanssaan samaa sukupuolta. Samoin hänet on helpompi leimata johonkin kategoriaan (myös negatiivisesti), jos hänen ikänsä kerrotaan. Toisaalta molemmilla asioilla saattaa joskus olla merkitystä. Mutta milloin?

Kirjoitin taannoin jutun miehestä, jolla oli mielenkiintoinen työ. Hänen ikäänsä ei kerrottu jutussa, vaikka mielenkiintoista oli, että hän ei ollut vanha. Ikä kävi suurin piirtein ilmi kuvasta. Jutussa kerrottiin hänen perheestään sen verran, että esille tuli seksuaalinen suuntautuminen (hetero) ja lasten sukupuolet.

Olisin voinut kirjoittaa vain puolisosta ja lapsista. Tämä olisi ollut ehkä viisaampaa. Ainakaan lasten kohdalla emme tiedä, mitä sukupuolta he kokevat olevansa. Kuitenkin kirjoitin, kuten haastateltava puhui, eikä se ollut vahinko. Minusta jotakin mielenkiintoista kertoi se, että hän puhui vaimosta ja halusi tuoda esille lasten sukupuolet: hän oli melko perinteinen tyyppi eikä ehkä erityisen sensitiivinen seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvissä asioissa.

Silti jäin miettimään. Olisiko minun kuitenkin toimittajana pitänyt kirjoittaa toisin?

Ihmisen kokoista yrittäjyyttä

Posted on by

On vaan jotenkin ihan äärettömän kiehtovaa, että joku nykykaupunkilainen poimii työkseen marjoja. Ja tekee omenamehua. Ja kauppaa joulukuusia naapurustoon. Kun viime viikolla haastattelin tällaisia hommia tekevää Teemu Holmia Kirkkoon ja kaupunkiin, ensimmäisenä huomasin siniset sormet. Sellaisia ei saa tietokonetta näpyttämällä. Juttu on ilmestynyt tänään nettiin, ja se on luettavissa täällä.

Samaan lehteen kirjoitin jutun laajasalolaisesta Saaremme Puodista, joka on hauska yhdistelmä asukasaktiivisuutta ja yrittäjyyttä. Puodissa pääsee kahvittelemaan, nauttimaan kekseliäästä sisustuksesta ja ostamaan lähi- ja luomutuotteita. Sympaattista! On kiinnostavaa nähdä, saavatko puodin aktiivinaiset kehiteltyä toiminnalla itselleen myös elannonsyrjää, kuten toiveena on. Toivottavasti, sillä samanlaiselle konseptille olisi kyllä tilausta muissakin kaupunginosissa. Jutun voi lukea täällä.

Mitä saa kirjoittaa vieraasta?

Posted on by

Köyhyys, mustat ihmiset, värikylläisyys, punainen maa, kankaat, rytmit, djembe rannalla. Mistä puhun?

Kyllä te tiedätte.

Nopea kertaus: Afrikka on maailman toiseksi suurin maanosa, jossa on yli miljardi asukasta ja 54 kansallisvaltiota. Silti, kuten tiedämme, sen maihin viitataan meillä päin usein vain ”Afrikkana” ja ihmisiin ”afrikkalaisina”. Se on vieras, kaukana, hankala. Siksi on helpointa laittaa kaikki samaan porukkaan: sellaista se on siellä Afrikassa.

Toimittaja Anna Karatvuo on rohkea. Hän oli kolme viikkoa Somalimaassa ja teki Ylelle kiinnostavan kuvareportaasin Somaliassa naisten voimin toimivasta radiokanavasta. Tarkoitus oli varmasti kertoa asiat juuri niin kuin ne ovat.

Mutta mutta.

Tulvassa Warda Ahmed (jolla tekstinsä perusteella on sukulaisia Hargeysassa) kritisoi Karatvuota siitä, että tämä ”maalaa kuvaa alistetuista naisista, joilla ei ole omaa ääntä”, ja sanoo, että ei tunnista tuntemaansa Hargeysaa yhtään hänen reportaasistaan. ”Juttu on alusta loppuun samaa paatoksellista jauhantaa, jossa nostetaan jalustalle keskiluokkainen eurooppalainen feminismi ja tarkastellaan sieltä nenänvartta pitkin epäonnisia etelän siskoja, joita länkkärifeminismi ei ole vielä tavoittanut”, Ahmed lataa.

Karatvuo vastaa olevansa kritiikistä ”todella hämmästynyt”: ”Kuvareportaasini pohjaa kokemuksiini, huomioihini ja keskusteluihin, joita kävin kolmeviikkoisen matkani aikana Somalimaan pääkaupungissa Hargeisassa.”

Ymmärrän molempia. Ahmedin kritiikki osuu varmasti, kolme viikkoa kun ei voi millään antaa kaupungista, sen naisista tai laeista kovin moniulotteista kuvaa. Ja kyllä, naisten omaa ääntä olisi kannattanut lisätä juttuun. Mutta ei kukaan ole täydellinen. Olisiko parempi vaihtoehto se, että Karatvuo ei olisi kirjoittanut ollenkaan?

Asuttuani viisi kuukautta Beninissä totesin, että en uskalla kirjoittaa sen ihmisistä, kulttuurista, uskonnosta tai mistään julkisesti paljon mitään. Ehdin siinä ajassa ymmärtää vain sen, että tämä kaikki on minulle aivan loputtoman vierasta. En tajua mitään. Kysyn vääriä kysymyksiä. Kirjoittaminen olisi hirveän vaikeaa.

Mutta onko olemassa oikea näkökulma? Warda Ahmedin näkökulma tuskin on sama kuin kaikkien niiden, joilla on sukulaisia Somaliassa. On hyvä, että rohkeat vierailijat, myös länkkärifeministit, kirjoittavat Afrikasta. Kullanarvoista on, että heitä kritisoidaan, ja että kirjoittajia on muunkinlaisista taustoista.

Toki toivoisin, että me kaikki eurooppalaistaustaiset muistaisimme, että ihan oikeasti: meidän näkemyksemme on vahvasti meidän kulttuurimme normeilla ja stereotypioilla väritetty. Ei niitä voi välttää. Jos voi, niin miksi Afrikka-kuvat ovat aina niin ihanan värikylläisiä, miksi maa on niin punaista ja taivas niin pahuksen sininen? Sanon vaan, että ei Beninissä kyllä ainakaan. Kuuma oli kyllä.

Heti perään totean, että itse en ole ollut kovin rohkea. Olen uskaltanut kirjoittaa Afrikasta julkisesti vähän. Suunnilleen tämän verran.

Näin karkotat liikuttavuuden

Posted on by

Hesarin perjantaisessa uutisessa kerrottiin sivujuonteena Supersiskot-hyväntekeväisyyshankkeesta, joka kuulemma kerää varoja ”tyttöjen syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn”. En suoranaisesti liikuttunut kohteesta, vaikka se on varmasti hyvä. Kannustushuutoni kilpistyivät sanaseikkoihin.

Syrjäytyminen on hirveän vaikea sana. En ymmärrä, mitä se tarkoittaa, eikä tunnu ymmärtävän oikein kukaan muukaan. Miksi sitä niin hanakasti viljellään? Tutkimusterminä se jotenkuten toimii, mutta journalistisessa kielessä kaipaisin avaamista.

Syrjäytymistä on vaikea määritellä, ja syrjäytyneeseen porukkaan on varmaan aika vaikea identifioitua. Eikö siis voisi tarkentaa? Puhutaanko työttömistä, opiskelupaikatta jääneistä, liian nuorina lapsia saaneista, päihdeongelmaisista? Helpottaisi tietää, minua ainakin. Liikuttaisi.

Ja sitten puhutaan ennaltaehkäisystä. Se kuulostaa raskaalta toimenpiteeltä. Eroaako ennaltaehkäisy oleellisesti ehkäisystä? Ehkäisyynhän jo sisältyy ajatus ennalta tekemisestä.

Nykyään on tietysti myös jälkiehkäisy, lähinnä kai sanassa jälkiehkäisypilleri. Mutta sekin ehkäisee ennalta, raskauden alkamisen nimittäin. Sananmuodostus on hiukan kummallinen, kun alkuosa on suhteessa yhdyntään eikä suinkaan sanan jälkiosaan.

Tiedän, että abstrakteilla sanoilla lyhennetään tekstiä. On helpompi puhua syrjäytyneistä kuin luetella kaikki ne ryhmät, joita tarkoitetaan (varsinkin, kun sitten pitäisi osata määritellä ne). Yleensä silti kannattaisi.

Pata kattilaa soimaa. Kirjoitin juuri merkkimäärältään tiukassa jutussa toiminnan laadukkuudesta, kun olisin voinut puhua nopeasta vastaamisesta puhelimeen ja ongelmien ratkomiseen paneutuvasta asiakapalvelusta. Onneksi toimitussihteeri oli valppaana. Ei näin!

Rikkaiden hommaa?

Posted on by

Mikä on rikkaiden hommaa? Ainakin työ, josta ei makseta. Jos kirjoittamisesta ei makseta, se jää niiden varaan, jotka pystyvät elämään ilmankin työstä saatua rahaa.

Freelancejournalisti Nate Thayerin jo toisaalla julkaistua kirjoitusta pyydettiin taannoin käyttöön The Atlanticin nettiversiossa vähän muunneltuna, mutta ilman palkkiota. Thayer julkaisi maaliskuussa blogissaan sähköpostikirjeenvaihtonsa The Atlanticin kanssa – koska piti sitä hyvänä esimerkkinä freelancejournalismin tilasta. Kirjoitus sai runsaasti huomiota sosiaalisessa mediassa, ja myös The Atlanticin päätoimittaja otti siihen kantaa.

Osa kirjoittajista kirjoittaa vaikka ilmaiseksi ja suhtautuu hommaan siten, että elämä on rahoitettava muulla tavoin –  järjestön varainkeruulla tai siivoamisella tai kaupan kassalla. Silloin voi kirjoittaa sitä, mitä haluaa. Keino voi olla hyvä. Kuitenkin tiedonvälitystä on vaarallista jättää tällaisen logiikan varaan. Ja tiedonvälitystähän kirjoittaminen kai on, ja journalismi nyt ainakin.

Lehtijuttuihin ei useinkaan voi vuodattaa sydänvertaan. Ei kannata. Niillä on journalistisia kriteereitä, ja lisäksi ne puserretaan viimeistään toimituksissa lehtien konseptien mukaiseksi. Konseptoitu lehti on varma ostos. Lukija tietää, mitä saa. Onko se hyvä? Ehkä. Mutta yllätyksiäkin tarvitaan. Kuka niitä tarjoaa?

Vuoden lehtikuvaajaksi valittu Meeri Koutaniemi paljasti Hesarissa olevansa juttumatkojensa takia lähes 20 000 euron veloissa. Ei huolettanut, häntä. Koutaniemi tekee tinkimätöntä työtä tärkeiksi katsomiensa aiheiden parissa. Ei taida kumarrella paljon lehtien konsepteja kohti (vuoden lehtikuvaakaan ei ollut julkaistu lehdessä). Hyvä! Tietysti sen verran on johonkin kumarrettava, että sen lainan saa, pankilta tai vanhemmilta tai kaveripiiristä.

Monia Thayerin kirjoitusta kommentoineita huoletti se, että journalismista tulee tällä menolla rikkaiden hommaa. Sitä tekevät ne, jotka ovat rohkeita JA joilla on varaa – jotka saavat jostakin lainan Bolivian-matkaa varten. Onko lopputulos se, että laadukkaissa, hitaasti ja pieteetillä tehdyissä jutuissa ja kuvissa näkyy vain se, mikä taloudellisesti turvattujen (vaikka toki terävien) ihmisten näkökulmasta on tärkeää?

Hintoja poljetaan hitaammin esimerkiksi asiakaslehdissä, joiden tilaajapohja perustuu vaikkapa jonkin liiton jäsenyyteen. Suomessa niitä onneksi riittää. Käykö niin, että ne rohkeat ja terävät, jotka ovat pakotettuja tienaamaan työllään, jäävät kirjoittamaan varmoja juttuja viimeiseen asti konseptoituihin asiakaslehtiin? (Ja onko se jäämistä?)

Mitä sitten tapahtuu – tuleeko asiakaslehdistä parempia ja muista lehdistä huonompia? Mikä media onnistuu tulevaisuudessa yllättämään? Mitä minä luen kymmenen vuoden päästä?

Paikka tarjolla nopeimmalle näpyttelijälle

Posted on by

Monen toimittajan työssä nopeus on nykyään ykkösominaisuus. Se, joka ekana twiittaa skuupin tai kirjoittaa siitä blogipostauksen tai jutun, on huipulla.

Huomaan kiinnostuvani nopeutta enemmän punnituista näkemyksistä ja huolellisuudesta. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta kiinnitän huomiota jopa välimerkkien paikkoihin ja virkkeiden viittaussuhteiden oikeellisuuteen. Häiriinnyn, kun jutussa on sellaisia löysäleitä kuin ”Kuvajournalismin arvostuksesta puhutaan varmaan ylevämpiä sanoja kuin mitä ne käytännössä ovat”. Siis mitkä ”ne”? Edellinen sitaatti on peräisin Yle Turun uutisesta, joka onnistui olennaisessa: sitä rummutettiin esimerkiksi Journalistiliiton Facebook-sivulla.

Asia on muotoa tärkeämpi, varmasti niin. Silti toivoisin, että nopeuden pakko ei leviäisi uutisista muunkinlaisiin artikkeleihin ja jopa kirjoihin. Muitakin arvoja on, vaikka sosiaalinen media kannustaa jakamaan heti, kaiken, vaikka kuinka puolivalmiina – ja lehtitalojen palkkiotkin viittaavat usein siihen, että juttu kuin juttu kannattaisi kursia kokoon mahdollisimman ripeästi. Kammoksuen uumoilen aikaa, jolloin kustannussopimuksia on tarjolla nopeimmin näpytteleville kirjailijoille.