Aihearkisto: lehtijutut

Vapaa, siis yrittäjä

Posted on by

Kun liityin Suomen freelance-journalisteihin joitakin vuosia sitten, luin kiinnostuneena freelancereiden palkkiotilastoja. Tutustuin termiin freen satanen, jonka yhdistys on havainnollistanut puolikkaaksi sataseksi. Siis: kun tienaat satasen, puolet menee sivukuluihin. Sivukuluilla ei tarkoiteta veroja.

Silloin ajattelin: eihän nyt sentään puolta sivukuluihin! Nyt ajattelen: varaa puolet sivukuluihin.

Toimittaja Kirsi Alaniva kirjoitti tänään ilmestyneeseen Journalistiin freelancereiden tienesteistä ja laski, että jos saa päivän työstä 80 euroa, siitä jää käteen verojen jälkeen ”alle 10 euroa tunti”. Minä ajattelin: Jäisikin! (Ja, että toivottavasti kukaan toimittaja ei enää tee päivän työtä tuolla hinnalla.) Hänen laskutapansa oli sellainen, jota moni toimeksiantaja mieluusti noudattaisi. Oletan nimittäin, että hän ei tarkoittanut ”alle 10 eurolla” neljää euroa.

Siksi, ihan vain tämän yleisen väärinkäsityksen korjatakseni, tekee mieli kirjoittaa, että:

Vapaa toimittaja ja vapaa kustannustoimittaja ovat yrittäjiä. Heidän laskuttamansa summat on syytä rinnastaa pikemminkin toiminimiputkimiesten tienesteihin kuin kuukausipalkkaisten toimittajien. Sivukulut osuvat silloin paremmin kohdilleen.

Niin vapaa toimittaja, vapaa kustannustoimittaja kuin vapaa putkimieskin maksavat itse sosiaaliturvansa. Tämä tarkoittaa, että he maksavat lakisääteistä yrittäjäeläkettä 22,5 prosenttia tuloistaan. Lisäksi he maksavat itse työtilansa ja sen vakuutuksen. He maksavat vakuutuksen itselleenkin, jos sellaista tarvitsevat. He ostavat tarvitsemansa työvälineet ja ohjelmistot sekä niihin päivitykset. He huollattavat välineensä omalla rahallaan.

Vapaa maksaa itse itselleen lomat ja huolehtii, että hänellä on tämänpäiväisen työn tekemisen lisäksi varaa myös hankkia lisää töitä itselleen ja hoitaa kirjanpitonsa. Siihen menee aikaa, jota ei voi suoraan laskuttaa keneltäkään. Se pitää siis sisällyttää hintoihin.

Vapaa maksaa itse kaiken terveydenhuoltonsa. Hän maksaa, kun työhuoneella menee vessa tukkoon, kun haastateltavalle pitää tarjota lounas, kun keikka peruuntuu, kun osaamista on pidettävä yllä ja kouluttauduttava.

Esimerkiksi.

Eikä siinä mitään. Sellaista on olla vapaa ja yrittäjä. Mutta: Se, mitä vapaa toimittaja, vapaa kustannustoimittaja tai vapaa putkimies saa bruttona käteen, ei ole se summa, minkä he laskuttavat. Se on noin puolet siitä.*

*En puutu tässä lainkaan arvonlisäveroon, joka ainakin putkimiehen tapauksessa vielä suurentaa laskutettavan summan ja bruttopalkkion eroa.

Aiheesta tavattomaksi ideaksi

Posted on by

Ilkka Malmberg toi kirjoittamistaan käsitelleessä kirjoituksessaan esille aiheen ja idean eron: ”Aihe on vaikka syrjäytyminen tai Kaija Saariahon musiikki. Kun saadaan idea, keksitään, miten juttu näistä aiheista tehdään.”

Hänpä sen kiteytti. Aiheita olisi vaikka kuinka. Ideoita taas on vähemmän – tai ainakin niitä pitää kypsytellä. Melko usein joku tuttu kehottaa kirjoittamaan jostakin tietystä aiheesta: lähipalvelujen kuolemasta, kilpikonnien suojelusta Beninissä, jalkapalloa harrastavista lapsista. Itsekin haaveilen kirjoittavani yhdestä ja toisesta aiheesta, jotka jollakin tavoin kutkuttavat. Silti tekisi mieli tehdä se toisella tavalla kuin ennen on tehty. Uudella idealla. Siksikin, että ilman hyvää ideaa kirjoittaminen on tuskaa. Ideointiin puolestaan pitäisi varata tarpeeksi aikaa, että uuden keksiminen olisi mahdollista.

Tuoreessa Journalistissa Raymond-lehden päätoimittaja Tero Salonen ihmetteli, miksi Suomessa niin usein tyydytään tekemään asiat vanhan kaavan mukaan, tutusti ja turvallisesti. Miksi esimerkiksi lehtijutuissa ei oteta enemmän riskejä? Raymondissa pidennettiin pääjuttua, vaikka mediakonsultit käskivät lyhentää. Juuri pääjutuista tulee kuulemma eniten hyvää palautetta. Sillä tavalla!

Haastattelin juuri yrittäjää, joka oli asunut Australiassa ja imenyt sieltä monenlaisia ideoita. Tuloksena hänellä oli varsin ennakkoluulottoman kuuloinen yritys, jolla oli monta toimialaa. Osa niistä ei ollut tuottavia vaan lähinnä kiinnostavia. Kaveri oli valmis odottamaan hyötyä, petaamaan sitä. Ja tekemään hyviksi katsomiaan asioita myös ilman korvausta. Hän oli (ulkomaanvuosiensa ansiosta, uskon) poistunut laatikosta, joka pakottaa ihmisen ajattelemaan tietyllä tavalla. Ihailin hiljaa.

Some ja lehti tappeli, kumpi voitti?

Posted on by

Tein tällä viikolla ilmestyneeseen Kaksplussaan jutun vanhemmuusbloggauksesta. Haastattelin muun muassa viestintäkouluttaja, Ei oo totta -bloggari Katleena Kortesuota.

Katleenan kanssa keskustellessamme nousi esille yksi aihe ylitse muiden: saako lapsia esitellä äitien tai isien blogeissa nimin ja kuvin. Katleena oli harvinaisen ehdottomasti sitä mieltä, että ei. Se oli hyvin kiinnostavaa, sillä hänellä oli mainiot perustelut.

Hyvän keskustelun päätteeksi haastateltava totesi, että tästä asiasta hänen pitää muuten kirjoittaa blogiinsa. Idea kuulosti hyvältä. Samalla tiedostin, että tässä piilee omalta kannaltani vähän ikävä vaara: Katleenan suosittu blogi nostattaa herkullisen aiheen esille jo nyt (oli lokakuun alku), ja Kaksplus ilmestyy marraskuun lopussa. Olisiko pitänyt pyytää nopealiikkeistä viestintäkouluttajaa bloggaamaan asiasta vasta kahden kuukauden kuluttua? Absurdi ajatus.

Katleena postasi aiheesta samana päivänä ja sai kommenttivyöryn. Hänet pyydettiin Yle Puheen haastatteluun aiheen tiimoilta. Asiaa pyöriteltiin myös äitiblogeissa, kun toinen haastateltavani, Aniiri-blogia pitävä Satu, päätyi rajaamaan lastensa yksityisyyttä blogissaan entistä tarkemmin.

Kirjoitin jutussani lopulta aika paljon muustakin kuin lasten esiintymisestä blogeissa. Se oli alkuperäinen tarkoituskin. Lopullisen valinnan tein kuitenkin myös siksi, ettei juttu olisi aivan vanhentunut ilmestyessään.

Entä jos aiheena olisikin ollut ainoastaan se, saavatko vanhemmat esitellä lapsiaan sosiaalisessa mediassa? Miten olisi aikakauslehtitoimittajan pitänyt toimia? Ainakaan nopeuskisa somen kanssa ei kannata.

Toimittajamme valoisa unelmakaksio

Posted on by

Kaveri kertoi kaveristaan, jonka äiti on sisustuslehden X toimittaja. ”Se oli tosi kiva, kun kaveri muutti omaan kotiin: siitä tehtiin lehteen juttu ja se sai kaikenlaista kivaa kämppäänsä.” Minä häkellyin. Noinko se oikeasti menee?

Olen huomannut monessa sisustuslehdessä trendin, jossa haastateltavia ei ole tarvinnut etsiä kaukaa. Juttuja tehdään milloin oman ruokatoimittajan keittiöstä, milloin avustajan valoisasta unelmakodista. Kädessäni on juuri nyt lehti, jossa on ensin juttu avustajan Y kodista ja muutaman aukeaman perästä hänen kirjoittamansa juttu toisen henkilön kodista. Tekijältä-palstat eivät enää riitä, nyt omia toimittajia tai luottoavustajia haastatellaan jo ihan kunnon jutuissakin.

Ehkä he vaan ovat niin trendikkäitä ja hyvämakuisia. Ehkä tosiaan. Kauniitahan nuo ovat: sisustustoimittajien kodit, ruokatoimittajien keittiöt, muotitoimittajan vaatteet.

Mutta ei sen kyllä näin pitänyt mennä, journalismin nimittäin. Ei ole ok, että kun tarvitsen juttuun haastateltavaa ja sovin itse kuvaukseen, haastattelen itseäni. Miksi?

Väitän, että tekijät tulevat hyvin herkästi sokeiksi oikeasti uudelle ja kiinnostavalle, jos luottavat liikaa omaan käsitykseensä hyvästä mausta tai inspiroivuudesta. Jutut alkavat toistaa itseään. Juuri nyt loputtomasti mustavalkoista ja graafisia kuvioita, yksinkertaista ja vähän vekkulia, valon tulvintaa, piristävää keltaista. Kun samat avustajat vielä kirjoittavat useampaan lehteen ja tulevat kaikkiin näihin haastatelluiksikin, jäljelle jää yksi sana. Blaah.

En tiedä, mitä on hyvä sisustusjournalismi. Sisustuslehdillä olisi oiva tilaisuus näyttää se minulle. Voisikohan lehdistä jonakin päivänä tutkailla myös niitä ihan tavallisia koteja, joissa ehkä on Sotkan lasivitriini, mutta jossa monin tavoin nautitaan elosta – tai on keksitty jokin omituinen ratkaisu, jolla on saatu taiottua lisää tilaa? Uskoisin, että ammattilainen osaisi kuvata sellaisiakin kiinnostavasti. (Tässä on hyvä ote.)

Joltakin lainattu

Posted on by

Talouselämä lainasi Kotitaloon kirjoittamaani juttua. Henkisesti palkitsevaa, kiitos ja kumarrus.

Siteerauksen ensimmäiset kappaleet luettuani olin kuitenkin hiukan hämmentynyt. Ne olivat suoraan minun tekstistäni. Muutenkin aika suuri osa laajahkosta lainauksesta oli suoraa (yhdyssanavirheet sentään eivät!).

Talouselämä viittaa jutussa Kotitaloon ja linkittää sen nettisivuille. Siellä juttua ei ole näkyvissä, joten jutun ja suoraan lainattujen pätkien kirjoittajaa ei käy mistään ilmi.

En ole tekstistäni mustasukkainen, mutta rupesin miettimään: ovatko  lainaus- ja tiivistyskäytännöt kovastikin muuttuneet siitä, mitä minulle opetettiin koulussa? Eikö kirjoittajaa tarvitse mainita, vaikka siteeraus on suoraa, riittääkö lehti (ilman edes numeroa, joka muuten on 6/2012)? Tekijänoikeuslaki sanoo, että ”julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”, Journalistin ohjeiden seiskakohta taas, että: ”Myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa. Lähde on mainittava, kun käytetään toisen julkaisemia tietoja.”

Selventäisikö joku, mikä on ”hyvä tapa” tai ”tarkoituksen edellyttämä laajuus” nykyisessä nettimaailmassa?

Saako jutella?

Posted on by

Jos työpäivän ohjelmassa on jutunkirjoitusta, hankkiudun aika usein oman työhuoneen hämärästä kahvilaan. Huomaan, että tietty vilske ja avoimet näkymät ympärillä auttavat kirjoittamaan.

On kahviloita ja kahviloita. Jos melua ja vilskettä on liikaa, homma ei toimi. Ja mikä pahinta: jos joku alkaa jutella liian innokkaasti, työpäivästä tulee katastrofi.

Tänään istahdin erääseen etenkin päiväsaikaiselle työskentelylle sopivaan kahvilaan tarkoituksenani jatkaa kesken jäänyttä juttua. Viereiseen pöytään – hyvin lähelle omaani – istahti kaksi vanhempaa herraa. Juttelijoita.

Aluksi heidän juttelunsa oli ihan ok. Vastasin ystävällisesti mutta toin esille, että teen täällä töitä, ja yritin kirjoittaa samalla. Kysymykset jatkuivat: ”Maksaako joku muka siitä, että sä istut täällä?” (Ei maksa, mutta tuloksista maksaa kyllä.) ”Tekee mieli kysyä, mikä sun keskimääräinen työteho on?” (Vaihtelee päivästä riippuen. Ei kelvannut vastaukseksi.) Ja niin edelleen, tyyliin ”kyllä on rasittavaa, jos toimistossa ei vastata puhelimeen siksi koska…”

Herrojen monologi eteni kertomaan esimerkiksi, miten minun pitäisi istua lavatansseissa, että flaksi kävisi. Tietenkin myös ulkonäköäni kommentoitiin (aina rakastettavaa).

Ystävällinen jutteluhan on kiva asia. Minusta sitä saisi Suomessa olla enemmän. Mutta jos mennään juttelukulttuuriin, opeltaisiinko samalla se, että juttu pitää myös osata lopettaa? Ja se, että kovin henkilökohtaisiin asioihin ei ihan satunnaisen vieressäistujan kanssa ole kohteliasta mennä? Varsinkaan, jos tämä sekä sanoin että teoin osoittaa tekevänsä töitä.

Vai saako kahvilassa työskentelevä oikeastaan edes odottaa työrauhaa?

Koska en osannut varautua herrojen seuranpitoon, päivän työtehoa koskevat tavoitteeni todella jäivät saavuttamatta. Heillä oli siis syytäkin olla huolissaan. Mutta mikä avuksi? Pitäisikö olla tosi nuiva (osaan), kovettaa itsensä henkilökohtaisuuksilta (en osaa) vai lopettaa työskentely julkisessa tilassa (en halua)?

Nettikeskustelu paranee, kun kohde osallistuu

Posted on by

Huomasin juuri Kotimaan uutisen siitä, että piispa Jari Jolkkosen lapset eivät osallistu Latokartanon koulun kevätjuhlaan, kun siellä ei lauleta Suvivirttä.

Sitä seurannut keskustelu kommenttiosiossa paljastui mielenkiintoiseksi. Johannes Ijäksen jutussa haastattelema koulun rehtori Satu Honkala tuli heti alkumetreillä mukaan kommentointiin ja jatkoi sitä koko illan. Vaikka muiden keskustelijoiden näkemykset olivat pääosin vastakkaisia hänen näkemyksensä kanssa, hän väsymättä perusteli päätöksensä syitä.

Minusta ihan loogista: Latokartanon kevätjuhlassa ei ole koskaan ennenkään Suvivirttä laulettu, ja jos kolmasosa koulun oppilaista joutuisi poistumaan sen ajaksi salista, olisihan se aika tylsää. Lisäksi erillinen, suvivirrellinen juhla oli viikolla järjestetty. Minusta se on parempi perustelu kuin se, että ”me niin tykätään Suvivirrestä, se kuuluu perinteeseen jota ei saa muuttaa”. Eikö sitä virttä voi luukuttaa repeatillä, kun on kotiutunut kevätjuhlasta? Onko kaikissa kouluissa oltava tässä asiassa yhtenäiset käytännöt maailman tappiin asti? Kuvittelevatko ihmiset oikeasti, että tästä virrettömyydestä tämä meidän Suomemme nyt rapautuu? (Ja toisaalta: entä jos virsi olisi esitetty, mutta instrumentaalisesti?)

Oli miten oli. Minä tykkään Suvivirrestä. Mutta vielä enemmän tykkään siitä, että kerrankin joku vähän hankalan uutisen kohde panee itsensä alttiiksi ja uskaltaa osallistua siitä käytävään keskusteluun rohkeasti. Se on kunnioitettavaa avoimuutta. Hyvä Satu Honkala! Ottakaamme esimerkkiä.

Kertokaa syitä ja seurauksia, Afrikastakin!

Posted on by

Kristittyjä tapetaan Nigeriassa. Tämän minä olen saanut selville vilkuilemalla viime viikkojen suomalaisia uutisia. En muuta. Afrikasta uutisoidaan usein niin, että syy- ja seuraussuhteet jäävät arvoituksiksi. Okei, Afrikka ehkä on kaukana, mutta kaukainenkin uutinen olisi paljon kiinnostavampi (ja todempi!), jos se kertoisi edes palan koko tarinaa.

CNN:n verkkosivuilla Nigerian tilanne oli tänään yksi pääuutisista. Oletan tämän johtuvan siitä, että sen voi helposti liittää jatkoksi jopa meitä eurooppalaisia kiinnostaneeseen arabikevääseen. Nigeriassa kietoutuu nyt kaksi asiaa: kristittyjä Nigerian pohjoisosissa vainoavan Boko Haram -liikkeen tekoset ja tyytymättömyys hallintoon.

Nigerian presidentillä on kaunis nimi: Goodluck Jonathan. Nyt hänestä kuitenkin on alettu käyttää lempinimeä Bad luck. Vuodenvaihteen kunniaksi Jonathanin valitsema hallitus nimittäin päätti poistaa hintatuen, jonka ansiosta polttoaineen hinta pysyi verrattain alhaisena. Kun polttoaine joulukuun viimeisenä päivänä maksoi 32 senttiä litralta, tämän vuoden ensimmäisenä päivänä hinta oli yli puolet korkeampi: 68 senttiä. Asiantuntijat ovat ihmetelleet presidentin vetoa. Hintatukipolitiikka on ollut hyvin suosittu Nigeriassa, ja on enemmän kuin tulenarkaa luopua siitä nyt, kun uskonnolliset ristiriidatkin ovat kärjistyneet.

Hintatuen poisto antoi hyvän syyn protesteille ja yleiselle kaaokselle. Seurauksena maassa alkoi tänään yleislakko. 155-miljoonainen kansa katsoi polttoaineen alhaisen hinnan olevan ainoita hyötyjä siitä, että he asuvat Afrikan suurimmassa öljyntuottajamaassa. Moni ei juhli elintasollaan: euro päivässä on Nigeriassa ihan tyypillinen budjetti. Polttoaineen hinnan nousu vaikuttaa esimerkiksi ruoan hintaan. Useimmat perheet tarvitsevat polttoainetta, vaikka heillä ei olisikaan moottoriajoneuvoa – epävarman sähköntuotannon maassa generaattorit ovat tarpeen. Nyt monen perheen uskotaan jäävän ilman sähköä.

Nigerian hallitus haluaa hintasäännöstelyn poistolla säästää rahaa ja sijoittaa sen infrastruktuurin parantamiseen. Nyt se on joutunut kustantamaan kansalaisten polttoaineen kulutusta. Lasku on koventunut koko ajan, kun öljyn hinta on noussut.

Ongelmana on, että kansa ei oikein luota päättäjiensä tekemisiin. Goodluck Jonathanin hallintoa kritisoidaan Boko Haram -liikkeen symppaamisesta. Presidentin toimia uskonnollisten väkivaltaisuuksien poistamiseksi ei myöskään ole moni kehunut. Lisäksi rankka korruptio vaivaa nigerialaisia, jotka syyttävät pamppuja ja päättäjiä omien taskujensa täyttämisestä. Nigeria on maailman kymmenenneksi suurin öljyntuottajamaa, mutta se ei näy kansalaisten lompakoissa.

Arabikevään tavoin myös Nigerian tapahtumasarja saa voimansa sosiaalisesta mediasta. Twitterin #OccupyNigeriassa tapahtuu. Nähtäväksi jää, miten tapahtumat Länsi-Afrikan jättiläismaassa tästä etenevät, ja mitä vaikutusta niillä on ympäröiviin valtioihin. Kissa on nyt pöydällä.

Lähteitä ja kiinnostavia juttuja aiheesta:
CNN: Nigeria’s government squeezed by subsidy protests, militant movements
CNN: What is behind Nigeria fuel protests?
Africa is a country: Occupy Nigeria
Africa News: Boko Haram Members in Government
Tätä kirjoittaessani myös HS oli päivittänyt uutisiaan. Uusin.

Kun ajattelu ei riitä

Posted on by

Jotkin työt edistyvät (myös) nukkumalla, kahvia juomalla, edestakaisin kävelemällä. Kirkastuvat. Lehtijutut ovat sellaisia, ja luulisin monen muunkin ajattelutyön olevan. Maan johtamisenkin, kun se nyt on tapetilla.

Toisia töitä pitää tehdä oikein tosissaan, tai muuten ei tapahdu mitään. Kassamyyjää ei kiitä kukaan, jos hän kehittää työtään kahvia juomalla. Autonkuljettajakin joutuu ihan oikeasti ajamaan, ajamisen ajattelu ei riitä.

En tahdo koskaan muistaa, että samassa kategoriassa on kaikenlainen kielenkorjaus. Toisen teksti ei muutu paremmaksi, vaikka minä kuinka pohdin kielifilosofiaa. Se parantuu vain siten, että minä tuijotan ruutua, skarppaan, venytän välillä aivoni äärimmilleen yrittäessäni ymmärtää jonkin virkkeen hatarasti aukeavaa merkitystä. Tunnista toiseen.

Tekstityöläisellä ei (näköjään) ole toimintamallia tämän luonteisiin hommiin, vaikka niitä tekisi säännöllisesti. Pitää jättää hötkyilemättä, vaikka tietää, että työ on hidasta eikä sitä voi edes hätätapauksessa tehdä yhden yön aikana deadlinen lähestyessä. Täytyy oikein harjoitella sitä, että tästä asiaintilasta huolimatta päivässä saa keittää yhdet kahvit. Ja syödä. Ihan hyvää tekee ehkä käydä ulkonakin (vaikka kuka nyt marraskuuksi naamioituneessa joulukuussa sellaista haluaisi).

Niin, terveisiä vaan kirjaprojektin kimpusta.