Mokasit!

Posted on by

Virheiden pelko on huono seuralainen. Olen ajatellut ottaa siitä eron. Meillä on yhteistä taivalta takana jo varmaankin melkein se 33 vuotta, jotka olen ihmetellyt maailmaa. Alkaa riittää.

Viime viikolla tein juttua innovatiivisuudesta. Asiantuntijat kertoivat minulle sen, mikä on tietenkin aivan selvää: että uutta voi syntyä vain ilmapiirissä, jossa virheitä siedetään. ”Virhe on merkki siitä, että jotakin on yritetty tehdä”, sanoi erikoispsykologi Laura Honkaniemi. Hän myös muistutti, että virheen kautta saa sellaista informaatiota, joka muuten olisi jäänyt piiloon. Viisasta ja lohdullista! Mutta miten ihmeessä virheiden pelosta pääsee?

Mieleeni on jäänyt Angry Birdsin menestystä käsitelleistä lehtijutuista parhaiten se, että Roviossa epäonnistumisten kunniaksi nautitaan samppanjaa, kun onnistumisten kunniaksi avataan vain olutpullot. Se tuntuu samaan aikaan hullulta ja todella järkevältä (vaikka ei viimeaikaisten uutisten perusteella olekaan tasoittanut tietä toiseen yhtä suureen taloudelliseen menestykseen). Nurinkurisuudessaan viesti on kutkuttava.

Kesällä olin lounaalla kahdeksanvuotiaan kummitytön perheen kanssa. Kävi ilmi, että kummityttö on innostunut kirjoittamaan päiväkirjaa tietokoneella. Kuulemma jokaisen tekstin otsikko alkoi Re:. Minusta tämä yksityiskohta on mainio.

Kummitytön äiti myönsi, että hänen tekee välillä mieli korjata tytön tekstien virheitä. Entä jos lapsi ei opikaan oikeaa tapaa, kun hänen annetaan kirjoittaa jotakin jatkuvasti väärin? Taisin sanoa aika painokkaasti, että älä hyvänen aika korjaa, vaikka se varmaan onkin vastoin jotakin oppimisen pedagogiikkaa. Selitän (terveisiä kummitytön äidille, siis).

Olen luonteeltani taipuvainen tunnollisuuteen ja tarkkuuteen, kuten kummityttökin. Tähän piirteeseen on ollut koulussa helppo tarttua, ja sitä onkin kovasti kiitelty jopa toisten lahjojeni kustannuksella. Tämän suitsutuksen kannustamana olen innokkaasti opetellut kirjoittamaan pilkuntarkasti – ymmärtääkseni vasta vanhempana, että muodon lisäksi tarvitaan sisältö, ja että se oikeastaan on paljon muotoa tärkeämpää. Sen tuottaminen on kuitenkin vaikeaa, jos ei uskalla ottaa virheen riskiä. Kaikki on niin pahuksen subjektiivista ja yksisilmäistä ja joku voi loukkaantua ja…

Arvaan, että jatkuva pienten virheiden korjaaminen ja (yli)tunnollisuudesta palkitseminen johtaa vain lukittuneisiin mielikuvituksiin, turhaan epäonnistumisen pelkoon ja liian vaikeiden asioiden tekemättä jättämiseen. Luovuudella on siinä ympäristössä helposti vähän tiukat paikat, ja kuitenkin sitä tarvitaan niin omien ongelmien ratkomiseen kuin bestsellerin kirjoittamiseen tai syöpälääkkeen keksimiseen.

Tästä syystä toivon painokkaasti, että kaikki kahdeksanvuotiaat luonnostaan tunnolliset lapset saavat toisinaan kirjoittaa ilman ainoatakaan punakynäistä merkintää. Tuloksena on juuri sellaista arvokasta sisältöä, jota myöhemmin on hauska lukea – kuten tekstejä, jotka alkavat reteästi Re:

Ehkä vähän lisää roviomaista asennetta tarvittaisiin myös koulumaailmassa, ystävien kesken, parisuhteissa ja hyvänen aika somessakin. Kannustusta siihen, että uskaltaisimme heittäytyä, että rohkenisimme tehdä toisin vaikka saatamme epäonnistua, että emme ensimmäisestä harmista ripottelisi tuhkaa päällemme vaan osaisimme edes välillä ajatella: menipä kerta kaikkiaan perseelleen, nostetaanpa sen kunniaksi malja.

Turhat ja tarpeelliset tavarat

Posted on by

Tykkään haastaa itseäni pohtimaan, mitä tavaroita oikeasti tarvitsen. Kyse ei ole siitä, että haluaisin poistaa nämä tavarat kaikkien ihmisten käytöstä, vaan oman elämän optimoimisesta. Yhdelle tärkeä voi olla toiselle täysin turha. Vierastan ajatusta, että kaikilla ihmisillä/suomalaisilla/naisilla/miehillä/lapsilla pitää olla joitakin tiettyjä tavaroita. Usein sellainen ajattelu on peräisin markkinamiesten kynästä.

Olen huomannut, että elämäni on suorastaan miellyttävämpää ilman joitakin sellaisia tavaroita, joita aiemmin luulin joka kodin pakollisiksi varusteiksi. En tarvitse niitä enkä ole erityisen kiinnostunut ostamaan tai huoltamaan niitä. Olen siis luopunut niistä. Tällaisia tavaroita ovat esimerkiksi:
:: mikroaaltouuni (inhoan sitä osin haaleaa, osin tulikuumaa lopputulosta sekä ääntä)
:: kahvinkeitin (meillä on monta mutteripannua)
:: hiustenhoitoaine
:: melkein-hyvät vaatteet
:: sängynjalat
:: valtava astiasto
:: froteepyyhkeet (suosin ohuita puuvillaisia tai pellavaisia)
:: talouspaperi (käytämme kangasservettejä ja neulomiani rättejä)
:: nestesaippua (kuka sen keksi?)
:: monen sortin siivousmyrkyt (yksi hyvä riittää – ja sekin saattaa olla turha)
:: elmukelmu (emme tule toimeen)
:: teflonpannut (meillä on timanttipannut, joiden pohja ei kupruile)

Keksin jatkuvasti lisää tavaroita, joiden omistaminen tekee mieli kyseenalaistaa, lähinnä kai luovuutta kirvoittavan ajatusleikin vuoksi. Tarkoitukseni ei ole ryhtyä askeetikoksi, vaan luopua sellaisesta, jota ilman pärjäisin yhtä hyvin kuin nyt tai paremmin, jos ajattelisin vähän toisin. Viime aikoina olen pohtinut muun muassa seuraavien arkitavaroiden tarpeellisuutta:
:: erilliset yövaatteet (legginsit ja toppi toimivat käytössäni huomattavasti paremmin)
:: imuri (meillä on hyvä lattiaharja sekä lattiasieni)
:: jääkaappi ympäri vuoden (meillä on vanhanaikainen kylmäkaappi)
:: astiankuivauskaappi (meillä on astianpesukone)
:: dvd:t ja cd:t (pääosin katson netistä)
:: korkokengät (en totu)
:: viimeinenkin siivousaine (etikka ja ruokasooda riittäisivät ja olisivat monikäyttöisempiä)
:: työpöytä (kirjoitan nytkin sohvalla maaten)
:: deodorantti (kookosöljy on kokeilussa)
:: sampoo (ainakin vähentäminen helpottaisi elämää)
:: paperinenäliinat (miksei kankaisia?)

Toki meillä sitten on paljon sellaisiakin tavaroita, joita ei joka kodissa ole eikä tarvita ja joista en hevin luopuisi – ne ovat minulle elämänlaadun kannalta tärkeitä. Esimerkiksi
:: herätyskello (en halua katsoa kännykkää aamulla ensimmäisenä)
:: mutteripannu (hyvä kahvi)
:: taide
:: ompelukone
:: polkupyörä
:: kumisaappaat
:: perustyökalut

Tykkään myös esimerkiksi seuraavista omistamistamme tavaroista, vaikka ilmankin pärjäisin (kokeiltu on):
:: vedenkeitin
:: maidonvaahdotin
:: saumuri
:: auto
:: astianpesukone
:: niittipyssy

Jokapäiväisyyksien kyseenalaistamiseen liittyvä himoni ulottuu myös tavaroiden ulkopuolelle. Miksi syödä (yleensä teollisesti ja valitettavan epäinhimillisesti tuotettua) lihaa, jos siitä ei erityisemmin pidä? Miksi värjätä hiuksia, kun oma väri sopii omaan ihosävyyn todennäköisesti paremmin? Miksi ostaa, kun voi jättää ostamatta?

On tietysti mahdollista, että tämäkin on markkinamiesten keksintöä. Huomaan, että täsmälleen samaan aikaan oman kasvavan kiinnostukseni kanssa minimalismismista ja vähän kaiken vähentämisestä on tullut trendikästä. Missä se markkinarako on, en tiedä, mutta ehkä sekin vielä nähdään. Ainakin ammattijärjestäjien ammattikunta on syntynyt.

Nainen, koko ja tasa-arvo

Posted on by

Koulun diskossa minua ei juuri koskaan haettu tanssimaan. Jos haettiin, tanssiminen tuntui hassulta. Tälle saattoi olla monta syytä, mutta yksi oli ilmeinen: olin poikia päätä pidempi. Ja se ei oikein käynyt laatuun, ei poikien eikä minun mielestäni.

Luokan suosituin tyttö oli luokan lyhyin, sillä suuri osa pojista oli pieniä. Jo kymmenvuotiaat tiesivät, että tytön kuuluu olla poikaa pienempi, se on maailman järjestys. Ja minä parka olin pitkä! Siksi suhtauduin luokan poikiin kuin pikkuveljiin. En voinut ajatella heitä potentiaalisina pussailukavereina, vaikka pussailua tuli muuten alakouluikäisenä mietittyä.

En saanut keneltäkään rakkauskirjeitä, mutta olin se, joka äänestettiin luokan lehden päätoimittajaksi ja jonka opettaja pyysi puhumaan koulun kevätjuhlaan.

Yllättävän vähän puhutaan siitä, miten paljon fyysinen koko vaikuttaa lapsen ja sen myötä hänestä kasvavan aikuisen identiteettiin. Pitkät naiset kyllä puhuvat tästä; en tiedä, huomaavatko muut vaikutusta.

Jos jo alakoulussa oppii olemaan se tyttö, johon pojat suhtautuvat pikemminkin tasaveroisena isosiskona kuin potentiaalisena tyttöystävänä, se vaikuttaa varmasti myöhempään sukupuoliajatteluun. Jos taas on aina ollut se siro tyttö, jonka söpöyttä ihaillaan ja jota tanssitetaan ja halaillaan – sekin vaikuttaa.

Ainakin 90-luvun tytöt ja pojat noudattelivat toiveissaan ja käytöksessään aika tarkasti roolimalleja, joita voi hyvällä syyllä kutsua perinteisiksi. Jostakin me olimme niin oppineet. Identiteetti muotoutui sukupuolisessa pelissä, jossa tasa-arvoisuus ei ollut mitenkään ensisijainen kriteeri. Poikia pelottivat tytöt, joilla oli ääni ja mielipiteitä, lyhyt tukka tai liiallinen pituus. Sellaiset tytöt olivat ehkä ylimielisiä tai pelottavia tai itsetietoisia. Eivät naisellisia, tiedättehän.

Minun elämääni kokemus ulkopuolisuudesta on leimannut vahvasti. Olen iloinen siitä, etten ole ollut se sopivankokoinen, sylissä pyöriteltävä tyttö – yläasteikäisenä heitä oli paljon, he seurustelivat milloin kenenkin kanssa – ja olen siten joutunut miettimään paljon sitä, mitkä ovat omia, henkilökohtaisia vahvuuksiani, ja kenen ihailua kaipaan ollakseni olemassa.

Ryhdyin viimeistään yläasteikäisenä ajattelemaan ja kannattamaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Minun oli jollakin tavalla selitettävä se, että en ollut kovaa valuuttaa teinien pelissä. Aika nopeasti, pahimmista murrosiän kriiseistä selvittyäni, aloin kovasti ihmetellä aikani sukupuolten välistä dynamiikkaa, joka oli kuin Jane Austenin romaanista.

Me, niin sanotun tasa-arvoisen Suomen kolmikymppiset, olemme kasvaneet maailmaan, jossa suuri joukko tyttöjä on lapsesta saakka opetettu kohteen, ihailtavan, suloisen ja hellittävän paikalle. Toinen joukko tyttöjä – pitkät, lihavat, jollakin tapaa erilaiset – on aseteltu sivustakatsojiksi. (Heistä moni on myöhemmin hakenut paikkansa hauskuudella tai akateemisella pätemisellä.) Pojat on pantu koko homman yleisöksi, joka valikoi ja päättää asioista, mutta vähän passiivisella, lähinnä joukkovoimaan nojaavalla tavalla, sillä pojathan kuitenkin ovat laumasieluja, joita villit vaistot ohjaavat.

Tällaiset asetelmat jäävät päälle.

Niinpä en ole kovin yllättynyt siitä, että 1) kavereistani ainoastaan miespuoliset ovat edenneet urallaan jo alle kolmikymppisinä johtaja-asemiin, 2) tuntemani äidit jäävät lasten kanssa kotiin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä; isä saattaa haluta jäädä, mutta ”työtilanne ei anna myöten” ja 3) ihan järkevillekin naisille on erittäin tärkeää löytää itseään pidempi mies (en usko, että suomalaiset tässä eroavat juurikaan britti- ja yhdysvaltalaisnaisista, jotka tutkimuksen mukaan haluavat pidemmän miehen ”tunteakseen olonsa naisellisiksi ja suojatuiksi”).

Siitäkään en ole ihmeissäni, että sinkkunaisilta kysellään niin hanakasti heidän miessuhteistaan. On aivan tavallista, että pitkään yksin eläneelle naiselle todetaan, että hän on ”liian vaativa” ja että ”pitäisi laskea rimaa” (siis muuttua normaaliksi, hyvänen aika!). Ajatus ilmeisesti on se, että koulutetun kolmekymppisen naisen pitäisi onnen ja normaalin yhteiskunnallisen aseman saavuttaakseen ottaa rinnalleen mies, joka voi oikeastaan, loppupeleissä, olla kuka tahansa. Kunhan on mies.

Sellaista tasa-arvoa Suomessa vuonna 2014.

Jääkaappi ja mihin sitä tarvitaan

Posted on by

Elämme kylmässä maassa. Silti meistä melkein kaikilla on jääkaappi – sitä pidetään välttämättömyysvälineenä, jonka puuttuminen kotoa olisi kummallista.

Jääkaappi onkin oivallinen keksintö: vähentää ruoan pilaantumista ja sen myötä parantaa oleellisesti hygieniatasoa. Se kuitenkin yleistyi Suomessa vasta 1950-luvulla, osittain siksi, että maalla sitä ei pidetty kovinkaan tarpeellisena. Kylmäsäilytyksen tarpeet eivät kaikilla ole 50-luvulta oleellisesti muuttuneet.

Päätelmäni: Nykyihminen ylikäyttää jääkaappia. En ole koskaan kuullut Suomessa asuvasta henkilöstä tai perheestä, joka kääntäisi jääkaappinsa pois päältä silloin, kun sitä ei tarvita. Miksi sellaista tapaa ei ole? Ja miksi on niin vaikea löytää ihmisiä, joilla ei ole jääkaappia ollenkaan, vaikka moni kaupunkilainen mainostaa syövänsä lähes tykkänään ulkona? (Kun pari vuotta sitten tein Huiliin aiheesta juttua, löysin onneksi lopulta Niko Lipsasen, jonka perhe käytti jääkaappinaan lähikauppaa.)

Jääkaappia käyttävät nekin, jotka eivät säilö maitotuotteita, ja ne, jotka eivät laita kotona ruokaa. Vaikka ei edes ajattelisi sähkön säästöä (noin 0,8 kWh/vrk ja siten noin 30 euroa vuodessa), voisi sentään ajatella sisustuksellisia näkökohtia. Jääkaappi vie paljon tilaa, ja usein se on ruma rotjake.

Meidän jääkaappimme on vanha, kovaääninen ja vuotava. Silti se on päällä ympäri vuoden. Se vie tilaa kauniista kohdasta kaksiossamme – tai siis kohdasta, joka olisi kaunis ilman sitä. Sitä ei voi laittaa pois päältä sulattamatta samalla pakastinosaa.

Meidän 50-luvun talossamme on hämmästyttävän pätevät kylmäkaapit. Talviaikaan keittiön seinässä oleva kylmäkaappi olisi täysin käypä säilömään melkein mitä tahansa. Nyt siellä on kuivaruokaa. En pysty selittämään tätä.

Pariisilaistunut amerikkalainen Ariana kertoi Paris To Go -blogissaan kyselleensä pariisilaisissa juustokaupoissa, miten kauan juustot säilyvät lämpimässä. Vastaus oli, että kovat juustot säilyvät ainakin kuukauden. Brie ja Camembertkin kuulemma pysyvät hyvinä viikkoja, kunhan ne poistaa muovikääreistä. Niin: juustohan tosiaan on maidon säilömismenetelmä…

Jääkaappi on niin kovin helppo ja kätevä, että olemme siihen innostuttuamme menettäneet monenlaista arkitietoa ruoka-aineiden säilyvyydestä. Kammoksumme pari tuntia pöydällä seissyttä juustoa ja pidämme kylmässä sellaistakin, mikä maistuisi paremmalta lämpimässä säilytettynä (kuten tomaatit). Mitä hölmöyttä!

Vaatebudjetin paljastamaa

Posted on by

Tämän vuoden alussa laadin itselleni ihannevaatebudjetin. Se on 900 euroa. Kuulostaa paljolta, mutta keskimäärin suomalainen kuluttaa vaateostoksiin 4,9 prosenttia kulutusmenoistaan (kertoo Hyvän mielen vaatekaappi). Se on helposti reippaasti päälle tonnin.

Olen budjetin innoittamana kirjannut ylös kaikki vaate- ja kenkäostokseni ja niiden huoltoon liittyvät kulut (pesula, suutari, tekstiiliväri). Tällä hetkellä olen käyttänyt noin 750 euroa. Ostotahtia on siis entisestään harvennettava, ja uskon sen onnistuvan, koska olen alkuvuodesta täydentänyt kaappiani muutamilla helmiyksilöillä.

Budjetti on tukenut Project 333:a. Olen yrittänyt tehdä ostokset erityisellä kriittisyydellä: onko tästä vaatteesta minulle iloa ja hyötyä pitkään, pidänkö tästä todella, onko tämä juuri minulle sopiva (eikä sille virtuaaliselle tyypille, joka olisi joskus kiva olla), puuttuuko vaatekaapistani tällainen vaate. Olen ostanut sekä käytettyä että uutta mutta pyrkinyt laatuhankintoihin.

Mitä sitten olen ostanut? Yhteensä 15 vaatetta: viisi mekkoa tai tunikaa, kolme toppia tai t-paitaa, kaksi pitkähihaista paitaa, neuletakin ja neulepaidan, yhdet legginsit ja kahdet alushousut. Vaatteista kuusi hankin käytettynä muutamalla eurolla. Sen sijaan Muka van silkki-villaneuletakki ja Ruukin kehräämön alpakkavillapaita maksoivat molemmat 189 euroa. Ne ovat kuitenkin jo tähän mennessä olleet niin paljon käytössä, että niiden hinta per käyttökerta on käynyt varsin kohtuulliseksi.

Täydellisiä virhehankintoja olen tehnyt vain kaksi: yksi 50 sentin t-paita naapurin pihakirppikseltä (en käytä juuri koskaan t-paitoja, ja väri oli outo) ja yksi kahden euron paitapusero kaupunginosan kierrätysryhmästä (sunnuntaiaamun innostus, jonka väri oli kummallinen eikä värjäys tarttunut tikkauksiin). Ne ovat jo lähteneet kierrätykseen. Lisäksi ostin kesäksi American Apparelista 44 euron hintaisen maksimekon, joka on virheen rajamailla. Heti otettuani vaatteen ulos paketista näin, että kankaan laatu on surkea. Se ei (yllätys, yllätys) parantunut pesussa, vaan saumatkin alkoivat kiertää. Mekko oli kuitenkin muuten sellainen kuin pitikin, ja käytin sitä kesällä aika paljon. Lähetin ketjulle laadusta palautetta, mutta en saanut vastausta. Arvosteluani mekosta ei myöskään julkaistu verkkokaupassa.

Budjetti on innostanut satsaamaan ostettujen vaatteiden pitämiseen hyvänä. Ei enää täyteen tungettuja kaappeja, joissa osa vaatteista tippuu lattialle ja toiset myttääntyvät tunkkaiseen takakulmaan. Huomaan ensimmäistä kertaa elämässäni nauttivani silittämisestä. Ehkä se johtuu siitä, että silitystä kaipaavia vaatteita ei ole vuoreksi asti.

Reilu sata euroa budjetista on mennyt pelkästään vaatteiden ja kenkien huoltoon ja korjaukseen. Pesetin kaksi juhlamekkoa, jotka olivat ihan liian pitkään oleskelleet kaapissa tahraisina. Lisäksi korjautin parit vanhat talvisaappaat. Näiden toimenpiteiden ansiosta olen säästynyt tänä vuonna kenkä- ja juhlamekko-ostoksilta. Yhdet nahkakengät värjäytin suutarilla takaisin valkoisiksi (25 e), vaikka tiesin, että en siltikään pidä niitä. Ainakin ne nyt ovat kierrätyskelpoiset…

Vaatebudjetti yhdistettynä siihen, että Project 333 pakottaa miettimään huolellisesti, millaisissa vaatteissa viihdyn, on toistaiseksi ollut oiva reitti vaatetyytyväisyyteen. En pode enää jatkuvaa tyytymättömyyttä vaatteisiini enkä huonoa omaatuntoa vaateostokäyttäytymisestäni. Teen virheostoksia lähinnä kirppiksillä, kun halpa hinta sokaisee. Budjetin ansiosta uskallan laittaa yhteen vaatekappaleeseen ison summan, jos tiedän saavani huolella tehtyä, ahkeraan käyttöön tulevaa laatua. Villapaitaa ostaessani Ruukin kehräämön naiset vakuuttivat, että sen voi lähettää heille korjattavaksi, jos jotakin ongelmia tulee. Tällaista vaatetuotantoa tuen mielelläni.

P.S. Jos vaateasiat kiinnostavat, tsekkaa Rinna Saramäen kurssi ”Hyvä mieli vaatekaappiin” Vantaan aikuisopistossa syksyllä. Ilmoittautuminen on käynnissä!

Ostolakko ei ratko vaatepulmaa

Posted on by

Lauantaisen Siivouspäivän yhteydessä alkaa haaste: Vuosi ilman uusia vaatteita. Idea on, että uusia vaatteita ei osteta koko vuonna. Ajatus sopii hyvin viimeisen vuoden kestäneisiin vaatepohdintoihini, joiden kanssa en keskustelujen, blogosfäärin ja ilmestyneiden kirjojen perusteella ole yksin.

Silti en taida ottaa haastetta vastaan. Se johtuu siitä, että olen mielestäni löytänyt jotakin parempaa kuin pakollinen ostamattomuus.

Olen seuraillut vuoden alusta asti väljästi Project 333:a ja vaihtanut sen seurauksena 20–40 vaatteesta koostuvaa vaatesettiäni kolmen kuukauden välein. Vintillä on säilössä koko ajan nelisen laatikollista vaatteita. Olen karsinut vaatevarastojani säkkikaupalla – en tajua, miten ”hyviä kirppisostoksia” saattoi olla niin paljon – mutta karsimisen varaa on yhä. Siinä mielessä ostolakko puoltaisi paikkaansa.

Toisaalta jotkin vaatteet alkavat olla vaihtokuntoisia. Project 333:n erinomainen anti elämääni on ollut se, että kaapissa olevat vähät vaatteet sopivat yhteen ja ovat kaikki kunnossa ja minulle mieleisiä – koskaan ei tarvitse tuntea oloansa virttyneeksi tai väärin pukeutuneeksi. Se on aikaisemmin ollut minulle ihan tavallista. Tämä edellyttää sitä, että toisinaan voi poistaa jonkin täysin palvelleen vaatteen käytöstä ja ostaa tilalle uuden, ehkä laadukkaamman ja mieleisemmän.

Jos en saisi vuoteen ostaa mitään, olisinko taas epätoivoisessa vaatetilanteessa sen päätyttyä? Parhaillaan tarvitsisin esimerkiksi aivan sairaan hyvännäköiset farkut, koska ne ovat perinteisesti olleet vaatekaappini kulmakivi. Viime viikolla luotto-Nudieni hajosivat polvesta. (Olen muuten huomannut, että näin käy laatufarkuille. Ne eivät mene miksikään ennen kuin polvi muutaman vuoden ankaran käytön jälkeen repeää.) Jäljellä ovat enää ystävältä saamani H&M-farkut, jotka kyllä sopivat minulle täydellisesti mutta joilla on ikävä tapa lörähtää pian pesun jälkeen. Aivan-sairaan-hyvännäköisyys kärsii siitä.

Huolellinen harkinta on siis se, mikä minusta on pakkolakkoa parempi juttu. Arvaan, että se on tämänhetkisen vaatetyytyväisyyteni avain. Saan päivittää vaatekaappiani kun löydän jotakin täydellistä, toki harkitun vaatebudjetin rajoissa. Niin: olen laatinut tälle vuodelle ihannevaatebudjetin, ja se on ollut niin hyvä idea, että taidanpa tehdä siitä postauksen tuonnempana. Olen kattokaas vähän hurahtanut vaatteisiin.

Kieltäytyminen kuulostaa tosi hyvältä ratkaisulta vähän kaikkeen kuluttamiseen mutta vaateikävyyksiä se ei kyllä ratkaise. Tarvitaan kestävämpiä keinoja.

Kesälomamatka

Posted on by

Kaksi lippua Auschwitziin. Sunnuntaina.
Siitä se alkoi. Mikä brutaali kaiku.
Auschwitz on puolalainen kaupunki jossa asuu ihmisiä ja kauheus joka työllistää toisia.
He tekevät meille eväät Auschwitziin, hotellissa, munakokkelia foliossa, se haisee voimakkaasti.
Varaudun: bussimatkaa puolitoista tuntia, sen aikana teen itseni toiseksi,
sellaiseksi joka voi astua kidutettujen ja tuhottujen jalanjäljillä ja sitten palata lomaan,
ajatella: Se on ohi, se on historiaa.

Mutta bussissa on dokumentti jossa kerrotaan että vapautuksen jälkeen heidän piti mennä sinne uudestaan, kuvattaviksi, jotta neuvostosotilaat saivat sankaruudestaan sopivaa materiaalia.
Uuden päivän filmillä luurangot tervehtivät vapauttajiaan kädet ylhäällä.
Paljon muutakin siinä dokumentissa on, kauheuden tiivistymä on silmissäni heti. Katson koska haluan mutta en halua, joudun välillä tiiviisti tuijottamaan parturoituja puolalaisia puutarhoja, bussin ikkunasta näkyviä.
En ehdi valmistautua, en muuttua.

Pian jo kävelen portista jossa lukee ne sanat: Arbeit macht frei. Tekivätkin niin kauniit portit niin kauheille paikoille. Otan kuvan jossa vain sana frei kuvastuu sinistä taivasta vasten.
Soraisia siistejä käytäviä luotisuorassa punatiilisten parakkien välissä, aurinko paahtaa eikä varjopaikkoja ole, tuossa on hirttopuu ja tuossa… Tuolla he varmaan kävivät kauppaa.
Oppaalla on kyömynenä ja elegantti olkihattu, hän puhuu kaunista englantia, aukoo ikkunoita mennessään. En pääse irti siitä ajatuksesta että tuhoamisleiri nyt elättää tämän puolalaisen. Hän on taitava, kunnioittava, kysyy minkä kolmesta sängyn kerroksesta arvelemme olleen paras. Alapeti, lattia, arvelee amerikkalainen.
Mutta ei, minä tiedän jo, minä arvaan ennen kuin hän sen sanoo.
Heillä oli ripuli ja kaikki taudit maailmassa, ne valuivat ylhäältä alas.

Näitä paahteisia käytäviä he kävelivät kaasukammioon, jonka ympärillä kasvoi kukkia ja kaunis ruoho.
Ihminen huijaa ihmistä, jätä vaatteesi siihen niin voit ne suihkun jälkeen hakea. Ehkä he hetken ajattelivat: jos tämä kääntyy hyväksi kuitenkin, jos heidän sydämensä on muuttanut lyöntiensä tahtia, jos sittenkin saan mukaan pakkaamani raastinraudan takaisin ja voin laittaa perheelle ruokaa, jos vielä saammekin syödä vatsamme täyteen.
Mutta raastinraudat ovat vitriineissä nyt, ja sakset ja kengät, nimikoidut matkalaukut ja tekojalat
ja he joille ne kuuluvat ovat mennyttä.
Ajattelen häntä joka 1930-luvulla sai tekojalan ja kävelytaidon takaisin, miten hän iloitsi siitä.

Muutaman tunnin paahteiselle kierrokselle tarvitsen vettä ja makeaa etten pyörry vaikka kukaan ei kiduta minua.
Nojailen seiniin, parakeissa ilma on paksu.
Olisin kuollut päivässä, todennäköisesti jo junassa, siinä karjavaunussa jolla he saapuivat. Minut olisi viety kaasuun heti jos olisin selvinnyt ulos vaunusta: liian laiha, liian kalpea, liian tärisevä.
Missä ovat kaikki joukkohaudat, kysyy amerikkalainen kierroksen päätteeksi ja opas:
”Niitä ei ole. Kaikki ruumiit poltettiin.”
Olemme hiljaa.

Bussissa takaisin ajattelen: Selvisin. On kuuma ja nälättää, silti olen matkalla pois, olen lomalla, mitä illalla syötäisiin?
Mutta Auschwitz on nyt kaikkialla, se on jäänyt minuun.
Kirjakaupassa silmiini osuu kirja jossa naiset kertovat selviämisestään leiriltä. Selaan sitä, ja pää pakottaa etsimään myös Primo Leviä ja Imre Kertesziä. Leviä ei löydy.
Kahvilassa luen artikkelin jossa kerrotaan, miten israelilaislukiolaiset tekevät retkiä tuhoamisleireille ja ajattelevat sitten: Puola on maailman pahuuden tiivistymä.
Heitä mekin näimme, ryhmäpaidoissa daavidintähti ja toinen päiden yläpuolella heiluvassa lipussa,
niin, piikkilanka-aidan takana liehui ylpeä kuusisakarainen tähti.

Kotona varaan kirjastosta Primo Levin kirjan. Tällainenko on ihminen, kirjoitettu vuonna 1947. Esipuheessa sanotaan: lienee sanomattakin selvää, että mitään ei ole tarvinnut keksiä.
Kirjassa on nälkä joka tulee uniin.
Monta yötä nukun levottomasti, sekavia pätkiä joissa on tauti ja kylmä nälän lisäksi, ja kieliä ainakin viisi kaikkialla ja koko ajan, puupohjaiset jäätyneet kengät.
Kun saan kirjan luettua, nukun taas
mutta vieläkin:
Luen Raija Siekkistä ja siellä on Auschwitz ja Dachau.
Ajattelen: oliko hänkin sellainen ihminen joka ei päässyt kuolemasta eroon
siitä millainen ihminen on,
ja sitten: opimmeko me siitä jotain,
mitä, opinko minä.

yritän ymmärtää

Posted on by

yksi toivoo elämältä kekkereitä ja konsertteja (huulipunaa ja nousuhumala, elämän pirskahteleva koreus)
toista juhlat kalventavat sisältä käsin (palleaan juuttuvat sanat, kylmä hiki, ihmispaljouden paniikki)

yksi säästää kaiken sillä sitä voi tarvita (take away -astioita eväsretkille, keittiönkaappeja tuntemattomiin huoneisiin)
toiselle paljous ei jätä tilaa hengittää (tavarat ovat sisuskaluja)

yksi herää aikaisin sillä se on luonnollista (onhan työ!)
toinen on yöperhonen, kissa tai lepakko (hän ei lypsä lehmiä)

yksi menee lukkoon neuvoista (sun kannattais)
kun toinen saa niistä ideoita (niin kannattais!)

yksi pelkää hiljaisuutta (se on yksinäistä)
ja toinen vihaa kaikkea ääntä (se kiihdyttää)

yksi rakastaa eläimiä (pitää niitä kodissaan)
toinen rakastaa eläimiä (haluaa vapauttaa ne)

yhden ovet ovat aina auki (mitä olisi elämä ilman ystäviä)
toinen ei kutsu kotiinsa koskaan (se on sielu johon ei saa tunkeutua)

yksi jännittää työtehtävää kolme viikkoa (pystynkö siihen)
toinen muistaa minuuttia vaille että sellainen on (mitä ne muut stressaa)

yksi ei kerro mitään kysyttäessä (ei niitä oikeasti kiinnosta)
toinen loukkaantuu jos ei kysytä (mitä itsekeskeisyyttä)

yksi pyöräilee aina kypärä päässä (miksi kukaan on ilman)
toiselle elämä on riskien ottamista (uhkia on kaikkialla)

ja kaikki he, yhdet ja toiset,
toimivat omista lähtökohdistaan
rakastavat omista lähtökohdistaan
ja siksi, usein
he kompastuvat arvostelun aukkoihin
putoavat ymmärtämättömyyden suohon
ryhtyvät lopulta sotaan
turhista asioista

30 keinoa ruokahävikin vähentämiseksi

Posted on by

Käytännöt
1) Pidä kirjaa kaikesta, mikä menee bioroskikseen. Haasta itsesi: Punnitse ruoaksi tarkoitettu biojätteesi.
2) Tee ruokabudjetti. En ole kokeillut tätä itse, mutta voisin kuvitella, että tiukahko ruokabudjetti saa miettimään impulssiostoksia kahdesti ja pohtimaan tarkemmin myös sitä, mitä lentää roskikseen.
3) Tee aina kauppalista. Se vähentää impulssiostoksia.
4) Järjestä jääkaappi väljästi. Jos kaappi on ahdettu täyteen ruokaa, käytettäviä sapuskoja on vaikea hahmottaa. (Meillä yhden hyllyn poistaminen auttoi melkoisesti.)
5) Satsaa läpinäkyviin säilytysastioihin, niin näet heti, mitä kaapissa on. Tätä en ole itse tehnyt, koska purkkeja on ihan tarpeeksi muutenkin – mutta ajatus on mainio.
6) Merkitse kaikki, mitä pakastat. Tätä ei voi liikaa korostaa. Sisältö ja päivämäärä ovat olennaista tietoa siinä vaiheessa, kun kaivelet pakastimesta houkuttelevaa syötävää.
7) Järjestä pakastin siten, että tietynlaiset tuotteet ovat samalla hyllyllä. Älä tunge pakastinta täyteen.
8) Tee nättejä annoksia. Kokeile lasten kanssa ruokataidetta Ida Froskin tapaan.
9) Jos teet ison satsin ruokaa, pakasta jämät annoskokoisina heti, ettei homma jää. Voit syödä annoksen pakasteesta vaikka jo seuraavana päivänä.
10) Pidä jääkaappi tarpeeksi kylmänä. Ruoat pysyvät hyvinä pidempään.
11) Ehdota lapsesi koululle, että kouluruokailun ylijäämää tarjottaisiin naapurustolle lounaaksi, kuten esimerkiksi jyväskyläläisessä Vaajakummun koulussa on tehty.
12) Kysy lähikaupastasi, minne myymättä jäävät tuotteet menevät. Ehdota, että ne jaettaisiin vähävaraisille esimerkiksi seurakunnan kautta. Se on nykyään sallittua (artikkeli aiheesta).

Vihannekset ja juurekset
13) Osta luomujuureksia ja käytä ne kuorineen. Kuoret sopivat erityisen hyvin superherkkuihihn juuressipseihin.
14) Freesaa nuupahtanut salaatti leikkaamalla lehdet irti ja laittamalla ne kylmään veteen kymmeneksi minuutiksi tai pidemmäksikin aikaa. Kokeiltu on: tällä keinolla todella ikävän näköisetkin lehdet heräävät terhakasti eloon.
15) Säilytä salaattia väljässä pyyhekääreessä jääkaapissa, jolloin se säilyy hyvänä pitkään.
16) Tee yli jääneistä keitetyistä perunoista tai muusista perunarieskoja. Myös keitetyt porkkanat uppoavat niihin. Lopputulos on suussasulava.
17) Paista kesäporkkanan naatit voissa ja mausta soijalla. Hyvä lisuke!
18) Tee jämäpiirakka, kun kaapissa on nuupahtaneita vihanneksia. Siihen saa uppoamaan myös maitotuotteiden jämät.

Hedelmät & marjat
19) Pese kuorineen syötävät hedelmät heti, kun tuot ne kotiin. Näin ne ovat välittömästi käyttövalmiita.
20) Pakasta ylikypsä banaani muussattuna leivonnaisten tai smoothieiden varalle tai pyöräytä banaanileipä.
21) Opettele syömään kiisseliä. Siihen sopivat hiukan ylikypsätkin marjat ja hedelmät.

Maito & munat
22) Maito säilyy hyvänä todella pitkään parasta ennen -päivän jälkeen. Jo hieman epäilyttävästä maidosta voi tehdä vaikka pannaria. Pannariin voi upottaa myös raejuuston ja kerman jämät.
23) Kananmunankuoret ovat kuulemma terveellisiä koiralle, se saa niistä kalsiumia.

Juusto
24) Pidä pakastimessa rasiaa, johon pilkot kaikki juustonkäntyt. Pakastettua juustoa voi käyttää esim. makaronilaatikon tai pizzan päällä tai mac ’n cheesessä.

Leipä
25) Säilö kuivaneet leivänkäntyt purkkiin ja käytä korppujauhon tapaan tai krutonkeina.
26) Hiukan kuivahtaneista leivistä tulee mainioita uunivoileipiä. Tai koverra niitä hiukan, riko muna keskelle ja kypsennä aamiaisleiviksi. Tai käytä ne italialaisessa tomaatti- ja leipäkeitossa.

Pasta ja riisi
27) Käytä pastamittaa tai esim. mukia mittana. Kun tiedät, paljonko perheenjäsenesi syövät, et tule tehneeksi ylimääräistä.
28) Liian keitetyn pastan tai riisin voi pakastaa. Pakasta ne litteästi pusseissa, annos kerrallaan, niin ne sulavat nopeasti.

Tofu
29) Pakasta käyttämättä jäänyt tofu. Pakastettu tofu imee erityisen hyvin mausteita itseensä, joten sopisi vaikka lempparicurryyni.

Viini
30) Viiniä voi vallan mainiosti käyttää kastikkeissa ja risotoissa pakastettunakin. Pakasta siis pullon pohjalle jäänyt viini.

Ruokahävikkipohdintojeni edelliset osat ovat täällä ja täällä.

Tunnustuksia bioroskiksen ääreltä

Posted on by

Myönsin edellisessä postauksessa, että kaksihenkinen perheeni saattaa hyvinkin heittää pois varsin keskimääräisen kuorman ruokaa vuodessa. Tämä tarkoittaisi noin 50 kiloa meiltä kahdelta.

Mitä ruokaa meillä sitten menee roskikseen? En ole koskaan tarkkaillut asiaa mitenkään systemaattisesti, mutta seuraavassa arvaus.

Hedelmiä. Ostan raakoja tarjokkaita hyväuskoisena ja odottelen kiltisti niiden kypsymistä. Sitten eräänä päivänä huomaan, että ne ovat homehtuneet. Joskus ne ovat unohtuneet pussiin, joskus on iskenyt jokin muu ongelma. Useimmiten tästä kohtalosta kärsivät persikat ja nektariinit, joskus avokadot ja greipit, banaanit eivät juuri koskaan. Kiroilen sitä, että hedelmät myydään Suomessa niin raakoina!

Jämiä. Teemme ison satsin ruokaa ja sitä syödään kyllä monena päivänä, mutta jossakin kohtaa tulee stoppi. Silloin loppu pitäisi tietysti heti pakastaa, mutta usein käy niin, että toiveikkaana ajattelen ruoan uppoavan vielä seuraavanakin päivänä. Ei uppoa, ja sitten ei enää tee mieli pakastaakaan… Joskus teen ison satsin omaa lemppariani, josta toinen ei innostu, enkä saa sitä kuitenkaan yksin kokonaan syötyä. (Keitin juuri vispipuuron, joka kuuluu tähän kategoriaan. Yritän tsempata.)

Jugurttia. Meillä syödään paljon maustamatonta jugurttia litran päniköistä, ja sitä saattaa jäädä tölkin pohjalle parin päivän reissun ajaksi. Ilmeisesti se tällä aikaa muuttuu jotenkin epäilyttäväksi, sillä se ei enää katoa parempiin suihin vaan joutaa roskikseen.

Tofua ja fetaa. Molempia käytetään meillä paljon, ja joskus puolikas tai pienempi osa jää jääkaappiin huonosti paketoituna ja unohtuu päiväkausiksi. Siinä vaiheessa feta tuoksuu hiivalta, ja tofun väitetään menevän pilalle nopeasti (?).

Jotain hyvääkin on. Meillä syödään lähes poikkeuksetta lautaset aivan tyhjilksi eikä lihaa oikeastaan mene roskiin, koska sitä käytetään harvemmin. Kuivatuotteita ei tulisi mieleeni heittää pois, paitsi jos niissä on tuholaisia (sekin on koettu).

Areenassa on muuten aivan oiva Silminnäkijä-dokumentti ruokahävikistä. Suosittelen, siinä oli valtavan mielenkiintoista asiaa! Dokkarista oppimani hyvä uutinen on se, että suomalainen heittää pois noin puolet vähemmän ruokaa kuin eurooppalainen keskimäärin.

Hävikinvähennysvinkkilista on jo hyvällä tolalla, jatkoa seuraa!