Aihearkisto: kuluttaminen

Vaatteen mystinen alkuperä

Posted on by

Eilen julkaistiin Kirkko & kaupungin verkkosivuilla kirjoittamani juttu vaatteiden alkuperästä. Haastattelin siihen vaatevalmennuksia tarjoavan Kude Designin toimitusjohtaja Outi Pakarista. Tapasimme ostoskeskuksessa, ja päätimme kahvit juotuamme käydä vähän kurkkimassa ketjukauppojen vaatevalikoimia.

Kävimme H&M:ssä ja Seppälässä – emme ostoksilla, vaan kääntelemässä vaatteista esiin valmistusmaasta kertovia lappuja. Kiina, Kambodža, Bangladesh, Turkki, niissä sanottiin. Valitettavasti valmistusmaasta ei voi päätellä oikein mitään siitä, millaisissa olosuhteissa vaatteet on tehty.

H&M:n valtavassa liikkeessä oli muutama rekillinen Conscious-lätkällä merkittyä mallistoa. Oikein hyvä, mutta herättää kyllä yhä voimakkaamman kysymyksen muilla rekeillä roikkuvien vaatteiden alkuperästä. Haluaisin, että kaikki vaatevalinnat voisi tehdä puhtaalla omallatunnolla.

Lopulta suuntasimme vertailun vuoksi Marimekkoon. Eetti ry:n suomalaisia vaateketjuja koskeneessa selvityksessä se ei saanut erityisen hyviä pisteitä vaatteiden eettisestä alkuperästä, mutta kai asiat nyt sentään ovat vähän paremmin kuin halpaketjuissa, kun hinnatkin ovat H&M:ään verrattuna pilvissä?

Upeita vaatteita, kaunista suunnittelua. Taas etsimme valmistusmaita. Lapuissa lukee Liettua, Portugali, Thaimaa. (Myöhemmin luen, että Marimekon tärkeimmät valmistusmaat vuonna 2014 olivat Suomi, Viro, Liettua ja Portugali.)

Tekisi mieli unohtaa Clean Clothes -verkoston selvitys, jossa kävi ilmi, että monessa Euroopan maassakin vaatetehtailla työskenteleville maksetaan onnettomia palkkoja.

Marimekossa myyjät ovat ystävällisiä ja palvelualttiita. Kerrankin voimme sanoa, että kiitos, voit toki auttaa. Kyselemme, missä rekeillä roikkuvat vaatteet tarkemmin ottaen on tehty.

Myyjä näyttää vaivaantuneelta. Hän kertoo, että kukaan ei ole koskaan kysynyt häneltä vaatteiden alkuperästä.

”Kyllähän Marimekko valvoo niitä tehtaita… Jos vaatteita tulee vaikka Thaimaasta, niin kyllä niitä tehtaita valvotaan. Yritetään kyllä vastuullisesti toimia…”, hän sopertaa.

Hän tietää, että Marimekko on mukana ”jossakin tehtaita valvovassa systeemissä”:

”Ollaan mukana systeemissä, että niitä [tehtaita] valvotaan, ei niin että otetaan vain jostain. Mä en muista sen systeemin nimeä mutta siinä on muitakin yrityksiä mukana.” (Systeemi on BSCI, joka ei sitoudu maksamaan elämiseen riittävää palkkaa ompelijoille. Marimekko on mukana myös BCI:ssä, joka paneutuu puuvillan tuotanto-olosuhteisiin.)

Kyselemme lisää. Vaatteen lapussa lukeva ”Liettua” tai ”Thaimaa” ei vielä kerro kovin paljon. Olisiko tarjolla esimerkiksi tieto siitä, missä tehtaassa ompelutyö on tehty? Myyjä näyttää yhä vaivaantuneemmalta. Ei hän tiedä.

”Ei niitä tehtaita tuoda niin tarkasti, mä luulen vaan että se on tosi vaikeaa aukaista sitä ketjua joka tuotteen kohdalta”, hän miettii.

Mutta tarkempaa tietoa on toki tarjolla, jossakin, ehkä.

”Voihan sitä soittaa meidän pääkonttorille, jos haluais jonkin tietyn tuotteen kohdalla tietää tarkemmin… Ei ne salaisuuksia ole, mitä tehtaita käytetään”, myyjä vakuuttaa.

Soittaa pääkonttorille???

Sitä myyjä ei osaa sanoa, miksi kuluttaja ei saa helposti selvitettyä yksittäisten vaatteiden tuotantoketjua, vaikka se ei olekaan salaisuus.

Sitä minäkin ihmettelen.

Muuta tuoretta aiheesta:

  • Viime viikolla ilmestyneessä Huilissa on kiinnostava juttu siitä, onko H&M enkeli vai paholainen. Siitä käy ilmi muun muassa, että H&M:n myyjät ovat poikkeuksellisen koulutettuja vastaamaan vaatteiden alkuperää koskeviin kysymyksiin.
  • Eilisessä Hesarissa on juttu Englannissa toimivasta, pakolaisnaisia työllistävästä pikkuhousuompelimosta Who Made Your Pants. Se toivottaa asiakkaat tervetulleiksi vaikka vierailemaan tehtaillaan.

* * *

Edit 19.3. Marimekon sustainability manager Anna-Leena Teppo otti minuun yhteyttä tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen ja tarjosi vastauksia Marimekon tuotteiden alkuperään liittyen. Pisteet tästä Marimekolle! Koska samat asiat varmaankin kiinnostavat muitakin, ohessa viesti Anna-Leenan luvalla teille muillekin luettavaksi.

Hei Laura,

huomasin  blogikirjoituksesi  Marimekon vaatteiden alkuperästä. Aihe on tärkeä – hyvä, että tartuit siihen. Olit haastatellut myyjäämme  tuotteiden alkuperästä, mutta ilmeisesti myyjä ei ihan kaikkiin kysymyksiisi osannut vastata, joten kerron  mielelläni  asiasta sinulle lisää.

Viittaat kirjoituksessasi Eetti ry:n viimesyksyiseen selvitykseen ja Puhtaat vaatteet -kampanjan Itä-Euroopan maiden ompelutyön palkkatasoja koskevaan tutkimukseen. Eetti ry:n selvityksen osalta on hyvä huomioida, että tutkimuksessa pisteitä sai esimerkiksi siitä, että yritys on liittynyt Bangladeshin tehdasromahduksen jäljiltä syntyneeseen turvallisuusaloitteeseen, jonka nimi on ”Bangladesh Fire and Building Safety Accord”. Marimekon tuotteita ei valmisteta Bangladeshissa, emmekä näin ollen ole liittyneet kyseiseen aloitteeseen, mikä rokotti meiltä selvityksessä pisteen.

Puhtaat vaatteet -kampanjan eurooppalaisia tehtaita koskeva selvitys puolestaan keskittyy erityisesti Itä-Euroopan maihin, kuten Romaniaan, Bulgariaan, Slovakiaan ja Kroatiaan. Myöskään näissä maissa ei Marimekon tuotteita valmisteta.

Elämiseen riittävän palkan kysymys taas on hyvin monitahoinen, koska sen  määrittely ei ole yksiselitteistä vaan riippuu hyvin paljon alueesta ja olosuhteista. Lähtökohtaisesti edellytämme sopimusvalmistajiltamme vähintään lainmukaisen minimipalkan maksamista. Todellisuudessa valtaosa sopimusvalmistajistamme maksaa korkeampaa kuin minimipalkkaa. Työntekijäkohtainen palkkaus riippuu aina luonnollisesti myös työtehtävästä, sen vaatimustasosta ja esimerkiksi työntekijän osaamisesta, tehokkuudesta ja työkokemuksesta.

Marimekon  hankintaa ohjaavat laatu ja osaaminen, ja kullekin tuotteelle pyritään aina löytämään soveltuvin valmistaja. Vastuullisuusnäkökulmat kuten työolosuhteet ovat yksi tärkeä osa hankintapaikkojen arviointia muiden tekijöiden kuten laadun, tuotantokapasiteetin, toimitusaikojen ja kustannusten rinnalla.

Yrityksen  tehtävä on tehdä vastuulliset valinnat esimerkiksi valmistuspaikkojen suhteen, jotta yksittäisen myyjän tai etenkään kuluttajan ei tarvitse käyttää aikaansa moniportaisen tuotantoketjun selvittelyyn. On tietysti tärkeää, että myyjä osaa kertoa perusasiat Marimekon tuotteiden valmistuksesta, ja sinun kirjoituksesi on meille hyvä muistutus siitä, että  meidän täytyy jatkuvasti huolehtia myyjien riittävästä kouluttamisesta myös vastuullisuus- ja alkuperäasioissa. Myyjien on hallittava paljon tuote- ja materiaalitietoa, mutta neljä kertaa vuodessa vaihtuvat  mallistot  ja sadat  kerrallaan myytävänä olevat tuotteet edellyttäisivät jatkuvaa opiskelua, jos kaikkien tuotteiden tiedot tulisi muistaa ulkoa. Jatkossa tavoitteenamme onkin tuoda enemmän tuotetietoja esimerkiksi verkkokauppaan, ja liikkeessä asioiva asiakas voisi löytää tiedot helposti vaikkapa tuotekoodin skannaamalla.

Marimekko on päättänyt julkaista tuotteitaan valmistavien tehtaiden tietoja kuluvan vuoden aikana, kunhan asiasta on saatu sovittua valmistajien kanssa. Tässä vaiheessa tehdastiedot on tarkoitus julkaista verkkosivuilla. Kuten itsekin kirjoituksessasi selvennät, nykyinen alkuperämaamerkintä kertoo vain maan, jossa viimeinen vaihe eli esimerkiksi ompelu tapahtuu. Valmistusmaa ei kerro materiaalin tai raaka-aineen alkuperää. Olemme parhaillaan kehittämässä omia raportointijärjestelmiämme niin, että myös materiaalin viimeinen käsittelymaa kerrotaan jatkossa asiakkaalle esimerkiksi verkkokaupassa tuotetietojen kohdalla. Raaka-aineiden, kuten puuvillan osalta emme pysty vastaavaa tietoa tuotekohtaisesti lisäämään, koska puuvillan hankintaketju on monivaiheinen ja kangas  voi esimerkiksi olla sekoite monesta eri maasta  peräisin olevasta puuvillasta.

Marimekko liittyi vuonna 2013 Better Cotton Initiativeen, jolla on hyvin kokonaisvaltainen lähestymistapa puuvillan tuotannon kehittämiseen. Yksittäisten ”eettisten” tai ”ekologisten” tuotteiden sijaan haluamme, että koko tuotevalikoimamme on vastuullisesti tuotettu, eikä kuluttajan näin ollen tarvitse etsiä joukosta erityisen vastuullisia tuotteita.

Jos sinulla on lisää kysymyksiä Marimekon tuotteista tai valmistuspaikoista, voit olla milloin tahansa yhteydessä asiakaspalveluumme tai suoraan minuun ja vastaamme mielellämme.

Ystävällisin terveisin,

Anna-Leena Teppo
Sustainability Manager

Toimisiko juhlavaaterinki?

Posted on by

Ystävä tarvitsi taannoin iltapukua ja kyseli, sattuisiko minulla olemaan sopivaa. Ei ollut.

Tämä kuitenkin kirvoitti pohdinnan siitä, miten kätevää olisi, jos olisi palvelu, josta voisi helposti lainata kavereiden juhlavaatteita. Jollain kaverilla nimittäin aivan varmasti olisi juuri sellainen klassinen tumma iltapuku, jollaista ystävä kyseli.

Vaatelainaamoista ei oikein ole tullut valtavirtaa, Helsingin lainaamokin lopetti (tosin Riihimäellä aukesi juuri uusi!). Ja on todettava, että ainakaan itse en tarvitse erityistapauksia varten vaatteita kovin usein – lopulta varmaankin vain muutamia kertoja vuodessa. En siis välttämättä haluaisi sitoutua kovin suurilla summilla kuukausittaisiin lainaamopalveluihin.

Mutta entä juhlavaaterinki kaveriporukan kesken? Sellainen voisi toimia hyvin, jos olisi riittävän suuri ja riittävän tyyliltään yhtenäinen kaveriporukka. Minulla ei ole, joten pohdin hiukan avoimempaa Facebook-ryhmää tai blogisivua, johon ihmiset listaisivat pukunsa selvien ohjeiden mukaisesti. Toimisikohan se?

Huomaan hankalaksi sen, että kaipaan jonkinlaista kontaktia lainaajaan, vaikka sitten vain tietoa siitä, että tämä on kaverini kaveri. Loistavasta Kuinoma-palvelusta saisi juhlapukujakin, mutta en usko tarttuvani niihin, koska aristelen täysin vieraiden yksityishenkilöiden kanssa toimimista tällaisissa asioissa. Se on hiukan harmi.

Yhdysvalloissa näemmä toimii Rent the Runway, joka tarjoaa jopa käyttövaatteiden vuokrausta. Ajatella, jos omassa kaapissa tarvitsisi olla vain muutama vaatekappale, ja muut voisi vuokrata tai lainata vaikka Project 333:n mukaisesti kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan! Juhlavaaterinki olisi ainakin askel tähän suuntaan.

Aamuvegaani

Posted on by

Perusaamiaiseni on kahvi lämmitetyllä soijamaidolla ja mysli kauramaidolla. Olen aamuvegaani.

Näinä tehotuotannon aikoina olisi minusta eettisesti loogisinta olla kokovegaani.

Sain juuri loppuun Elina Lappalaisen palkitun teoksen Syötäväksi kasvatetut. Se on hienoa tutkivaa journalismia. Faktavyöry on ihailtava. Huomattavan monen virkkeen kohdalla huokasin: apua, sen on pitänyt tuollekin yksityiskohdalle löytää jokin luotettava lähde! Lappalainen ei ole kirjoittaessaan säästellyt vaivojaan.

Syötäväksi kasvatetut on kiihkoton ja informatiivinen kirja. Se kertoo eläinten tehotuotannosta sen, mitä jokaisen eläinkunnan tuotteita käyttävän pitäisikin tietää.

Minulle hätkähdyttävintä oli se, että vaikka kyse on tehotuotannosta, joka assosioituu valtaviin eläinmääriin ja suuriin halleihin, Suomen mittakaavassa tilat ovat kuitenkin siinä määrin pieniä (ja köyhiä), että eläinten hyvinvointi riippuu paljon ihmisten – esimerkiksi tuottajan perheen – hyvinvoinnista. Jos isäntä tai emäntä esimerkiksi masentuu, eläimet voivat joutua elämään kammottavissa olosuhteissa. Ei ole pomoja eikä valvojia, jotka olisivat koko ajan tai edes joka viikko katsastamassa tilannetta.

Suomalainen eläinsyöjä ei oikeastaan voi tietää, millaisissa oloissa hänen ruokansa on kasvatettu. Jotkin tilat ovat esimerkillisiä, toiset taas aivan toisesta ääripäästä. Tämä on ongelma.

Lappalaisen mukaan luomu on tällä hetkellä varmin valinta, koska se sentään takaa monia hyviä asioita (kuten suuremman elintilan eläimille ja monesti puudutuksen kivuliaiden toimenpiteiden yhteydessä). Lihaa voi ostaa myös pientiloilta, joissa pääsee itse juttusille tuottajien kanssa ja paremmin kärryille tuotantoketjusta.

Mutta mutta. Jos olen ihan rehellinen (eikä aina tekisi mieli olla), en oikein jaksa ylipäänsä innostua maitokoneiksi muutetuista lehmistä enkä pelkästään syöntitarkoitukseen jalostetusta broilerista, jotka molemmat tapetaan kun ne ovat täyttäneet tehtävänsä.

Jos olen ihan rehellinen, toisten elollisten lajien syöminen tuntuu minusta sivistymättömältä.

Silti syön kalaa, sitä on nytkin jääkaapissa. Muutakin lihaa syön, jos joku kiltti ja hyvää tarkoittava ihminen on sellaista minua varten kokannut. En nimittäin henno sanoa, että ei kelpaa, kun tuossa on tuo kuollut eläin. Sekään ei tunnu oikealta.

Olenhan minä syönyt koko ikäni kuolleita eläimiä, ja onhan se ollut tapana ja onhan se edelleen normaalia. En kuitenkaan mitenkään erityisesti edes pidä lihasta. Se tekee minusta sen syömisestä entistäkin moraalittomampaa. Syödä nyt toinen elävä olento nauttimatta edes erityisellä tavalla sen uhraamasta elämästä!

Mutkun mutkun mutkun.

Vegaanisuuteni kompastuu erityisesti kahteen, ehkä jopa kolmeen seikkaan.

1) Juusto. Rakastan juustoa. Sen jättäminen olisi uhraus. Olen ilmeisesti vastentahtoinen tekemään uhrauksia eettisyyden nimissä.

2) Ulkona syöminen. Se menisi vegaanina vaikeaksi. (Sosiaalisista tilanteista nyt puhumattakaan. En jaksaisi tilittää kenellekään ruokavaliotani, eivätkä ihmiset varmaan keskimäärin haluakaan ruokapöydän ääressä keskustella eläinten tappamisesta.) Olen nähtävästi haluton näkemään suurta vaivaa eettisyyden eteen.

3) Viili. Se on kaunista, perinteistä, mummolamaista ja niin hyvää. Välillä iskee viilikausi, ja kaapissani on kupit tietyt kupit ihan vain viilin tekoa ajatellen. En halua siis myöskään luopua tavoistani.

Yritän nyt lohduttautua sillä, että ehkä aamuvegaaniuskin on hyvä alku.

Äkillinen ostohimo

Posted on by

Perjantai, alkuilta, kaupungissa hilpeä humu. Rouvat kaksittain kahveilla ja samppanjoilla, Esplanadilla täyttä. Korkojen helpottunut kopse; suituilla bisnesnaisillakin on viikonloppu.

Ja minä: olen nyt kaksi täyttä viikkoa kulkenut tätä väliä kahdesti päivässä, eräältä asemalta erääseen korkeakattoiseen huoneistoon jossa on ihmisiä ja napse, ohittanut kaupat ja kahvilat ja Ison Numeron myyjät. En ole ostanut mitään.

Olen katsonut Maximin ikkunaa ja rakastanut sitä että sellainen paikka on olemassa. Että voisin mennä elokuviin, tästä vaan hips töiden jälkeen. Olen haistellut perjantaituoksuja jotka luikertelevat ravintoloista ulos, katsonut silmiin ihmisiä joista yhdellä on sandaalit jalassa ja jotka osaavat suomeksi ainakin tämän: ”Iso Numero, anteeksi, Iso Numero”.

Tänään, yhtäkkiä, minä ajattelen että on ostettava jotakin. Menisinkö Nansolle, niillä on kauniita hameita. (En tarvitse hameita.) Johonkin toiseen kauppaan! (En tarvitse mitään.) Iloisesti vinguttelisin korttia, olisi viikonloppu, kepeää! Minä todella ajattelen näin, joinakin päivinä. Jos vain ostaisin mitä tahansa.

Päätän katsella ihmisiä, menen Akateemiseen mutta Starbucksista ei saa pullaa. Café Aallosta saa, siellä on sitäpaitsi pöytiintarjoilu. Se maksaa minulle 8 euroa ja 30 senttiä, se että saan istua tässä enkä osta pullaa vaan karjalanpiirakan mutta todella, he tuovat sen minulle pöytään. Ilo! Kanssani täällä iäkäs herra jolla on siisti parta ja pikkutakki, lukee lehteä. Nuorempi mies, kännykkä ja viinilasi. Maripaitainen japanilainen joka on löytänyt suomalaista seuraa. Ja niitä rouvia, niitä jotka perjantaisin istuvat ystävän kanssa ja ostavat pienen pullon kuohuvaa.

Ja sitten minä kirjoitan, en osta enää mitään vaan kirjoitan. Kirjoitan niin kuin olen koko päivän tehnyt sillä sitä minä osaan tehdä. Ostaa en osaa.

Muovivaateahdistus

Posted on by

Tulin lenkiltä (anteeksi, juoksemasta). Päälläni oli tekninen urheilupaita, joka nyt on a) oudon nahkean tuntuinen ja b) kamalan hajuinen. Toivon, että on yleisesti tunnustettu tosiasia, että muovistekniset ihmevaatteet rupeavat haisemaan heti. Silti niitä ostetaan ja niiden nimeen vannotaan, mutta muistuttakaapa nyt, että miksi? Paitsi että ne haisevat ja tuntuvat epämiellyttäviltä, ne eivät katoa maapallolta ehkä koskaan.

Olin pari viikkoa sitten mukana järjestämässä vaatteidenvaihtotapahtumaa paikallisella kirkolla. Se on siis sellainen tapaus, johon ihmiset voivat parin tunnin aikana tuoda vaatteita, jotka sitten kauniisti ripustetaan esille, ja josta he voivat myös viedä vaatteita ihan niin paljon kuin ikinä haluavat. Arvatkaapa, oliko enemmän tuontia vai vientiä?

Kolmen tunnin jälkeen näytti siltä, että suuri liikuntasalillinen on kyllä täyttynyt vaatteista, mutta mitään ei ole poistunut. Tietysti ihmiset tekivät yksittäisiä löytöjä, mutta hei: he toivat mukanaan kokonaisia ikeakassillisia. Kierrätys on tietenkin hyvä asia, mutta…

vaatteidenvaihto1Epäilen, että moni hylkää kaapistaan vaatteita sillä perusteella, että ”ne eivät jotenkin tunnu enää kivoilta”. Harvempi taitaa ajatella, miksi ne eivät enää tunnu kivoilta. Usein syy on siinä, että ne ovat menettäneet muotonsa (saumat alkavat monissa nykyvaatteissa kiertää yhden pesun jälkeen) ja että alun perin siisteiksi tarkoitetuista vaatteista on tullut nyppyisiä tai nukkaisia.

Kerron salaisuuden: Nämä ovat sellaisia syitä, joiden takia vaatekappaleet eivät tunnu kivoilta muidenkaan mielestä. ”Vain hiukan kulahtaneet” vaatteet eivät kierrä. Ne ovat jätettä.

Esimerkiksi polyesteria sisältävät t-paidat voisi heti kättelyssä kieltää. Ne menevät ihan kamalan nyppyisiksi hyvin nopeasti. Ilmeisesti polyesterosuus ei oikein kestä pesua.

Hyvä paita ilmaiseksi.

Hyvä paita ilmaiseksi.

Vaatteidenvaihtotapahtumasta lähti vaikka kuinka monta ikeakassillista rekeille jääneitä vaatteita SPR:n Konttiin. Terveisiä vaan sinne. Veikkaanpa, että kierrätys ei kaikilta osin ole salamannopeaa. Hyväntekeväisyysjärjestöt joutuvatkin heittämään pois aika paljon saamiaan vaatteita ja maksamaan niistä jätemaksut.

Tekisi mieleni perustaa sellainen kampanja, jossa valaistaan ihmisiä muovivaatteiden ongelmista. En oikein tajua, kuka oikeasti voi sanoa haluavansa helposti haisevia ja ensimmäisessä pesussa nyppyyntyviä vaatteita, jotka on tehty täysin päivänvaloa kestämättömissä oloissa eivätkä katoa maapallolta koskaan. Miksi niitä siis a) tehdään, b) myydään ja c) ostetaan?

***

Asioilla on puolensa. Vaatesuunnittelija Anniina Nurmi vertailee tässä postauksessa asiallisesti puuvillaa ja polyesteriä ja vähän muitakin tekokuituja. Ehkä onkin syytä korostaa tätä: mistään materiaalista ei kannattaisi tehdä huonosti aikaa, käyttöä ja pesua kestäviä vaatteita.

Omistamisen merkitys

Posted on by

Me hyväosaiset ihmiset joudumme helposti harhan valtaan.

Kun näemme ihanan astiaston, superpehmeän maton tai kauniin vaatteen, kuvittelemme, että meidän on saatava se omaksemme. Haluamme antaa jollekin rahaa ja lunastaa sen, sitoutua siihen.

Mutta miksi? Aika harvoin ihan välttämättä tarvitsemme tavaraa. Ostamme monia asioita ehkä vain siksi, että se on tällaisessa yhteiskunnassa normatiivinen tapa osoittaa pitävänsä niistä.

Ihaillessamme jotakin tavaraa koemme nautintoa. Iloitsemme siitä, että jokin tavara on kaunis tai hyvin muotoiltu tai edustaa muuten jotakin meille tärkeää.

Meidän on vaikea ymmärtää, että elämys on jo siinä. Tavara on jo tarjonnut meille parastaan siinä kohdassa, kun katselemme ja hipelöimme sitä kaupassa tai kaverilla, sanomme tai ajattelemme: ”miten kaunis!” Olemme saaneet ihailla sitä, inspiroitua siitä, aistia sitä.

Juuri silloin me kuitenkin harhaannumme. Luulemme, että meidän pitää ostaa kaunis tavara omaksemme. Uskomme tätä luuloa ja teemme ostoksen. Lopputuloksena kotimme kaapit ovat täynnä tavaroita, joista itse asiassa nautimme kaikista eniten silloin, kun ihailimme niitä kaupassa.

Kovin helposti me unohdamme, että meillä on kyky nauttia asioista ilman niiden omistamista. Se on hieno kyky. Olkaamme halveksimatta sitä!

Sokea kriitikko

Posted on by

Vannoutuneilla tavaranvähentäjillä ja intomielisillä shoppaajilla on yksi yhteinen piirre. Molemmat ajattelevat kuluttamista huomattavan osan valveillaoloajastaan.

Minimalismihommien päämäärä on kai yleensä se, että karsitaan elämästä turhia häiriötekijöitä, jotta olisi aikaa tehdä jotakin tähdellisempää. Kun ei tarvitse valita vaatteita tuntia joka aamu, ehtii vaikka keksiä, miten nuorten syrjäytyminen tulevaisuudessa estetään. Kun ei tarvitse etsiskellä tavaroita roinaa pursuavista kaapeista vaan kaikki tarpeellinen on käden ulottuvilla, ehtii tarkkailla lintujen talvimuuttoa. Tiedättehän.

Mutta mutta. Kun sitä tavaraa on aina vaan vähennettäväksi. Aina voi kohentaa vielä yhden yläkaapin tai karsia vielä muutaman kirjan.

Ja sitten ostoksiakin on pakko tehdä välillä, ja niidenhän olisi tietysti syytä olla mahdollisimman hyviä ostoksia, fiksuja kulutusvalintoja.

On myös tärkeää lukea tavara-asioita käsitteleviä inspiraatiotekstejä, vaikkapa tuoreita blogikirjoituksia.

Ei ehdi talvimuuton pariin eikä tieteen tekemiseen.

Meiltä hajosi taannoin Bodumin kahvipresson kannu. En halunnut heittää pois ehjiä Bodum-osia. Niinpä ryhdyin googlailemaan ratkaisua asiaan. Löytyi erikseen myytävä varakannu. Sitten tietysti piti tutkailla verkkokauppoja, että mistä sen saa halvalla, ja tarkistaa nettikirpputorit, ettei sitä vaan sieltä saisi käytettynä. Piti laskea postikulujen ja kannun yhteishintaa. Ja sitten piti vielä vähän miettiä ja mitata, että oliko tämä nyt varmasti 3,5 desiä tämä kannu. Olin jo tilaamassa varaosaa jostakin, kun sitten ryhdyin kyseenalaistamaan koko ostosta. Tarvitaanko me sitä pressoa?

Aikaa oli tässä vaiheessa kulunut varmaankin vähintään tunti (saatan kaunistella). Kyse oli yhdestä pressokannusta. Kannu ostettiin lopulta Stockmannilta ohikulkumatkalla.

Valitettavasti tapaus ei ollut elämässäni ainutlaatuinen.

Vaikka mieluusti ajattelisin, että tavaran vähentämisinto liittyy kohdallani johonkin ylevään kulutuskriittisyyteen ja ajan vapauttamiseen, se on kyllä aikamoista hurskastelua.

Siinä missä shoppailija kuvittelee saavansa tyydytystä asioiden ostamisesta, minä kuvittelen saavani tyydytystä karsimisesta ja kulutusvalintojen ajattelemisesta.

En tiedä, olemmeko kumpikaan kovin oikeilla jäljillä.

Roska ei ole roska

Posted on by

Entä jos mitään ei saisi heittää roskikseen eikä keräyslaariin, vaan jokaisen olisi pakko keksiä jätteilleen vähintään toinen elämä? Mitä tekisin joulusuklaarasiasta jääneellä muovisella kennolla? Varsinaisesta rasiasta voisi tulla lahjapaketti. Mitä tekisin vanhalla vessaharjalla? Entä kiiltävillä konvehtipapereilla, lahjanauhalla, edellisvuoden seinäkalenterilla?

Pohdinta tuli mieleeni sängyistä. Runkopatjamme ovat tulleet tiensä päähän, ja ostimme toissapäivänä uuden sängyn patjoineen. Mutta mitä tehdä vanhalle?

Nouto-Sortti noutaisi kolme esinettä kuudellakympillä. Varteenotettava vaihtoehto. Tietenkään ei varsinaisesti huvita maksaa törkyisten sänkyjen poisviennistä, mutta se olisi ansaittu rangaistus roskaamisesta.

Kiehtouduin sitten sellaisesta ajatuksesta, että pilkkoisimme patjat. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä on joustinrunkopatjojen sisällä oikeasti. Haluaisin tietää, minkä päällä olen vuosikymmenen nukkunut ja myös, millaisia luonnonvaroja minun nukkumistani varten on pitänyt käytellä. (Pelkään, että paljon ja monenlaisia.)

Sitten voisimme kuljetella pilkottuja osia oikeanlaisiin kierrätyslaareihin vähitellen.

Tämä tietysti vastaa heikosti visiotani tavaran toisesta elämästä; siinähän runkopatjojen pinnan hiestyneelle keinokuitumateriaalille olisi keksittävä uusiokäyttöä. Mutta se oli sysäys. Sillä ehkä pitäisikin ajatella juuri sitä keinokuitumateriaalia. Ehkä pitäisi mitä tahansa tavaraa ostaessaan miettiä paljon nykyistä enemmän sen lopullista elinkaarta.

Esimerkiksi muovi ei katoa maapallolta ainakaan 500 vuoteen, ehkä tuhanteen, ja jo sen valmistamiseen on tarvittu öljyä, jota tunnetusti ei riitä ikuisesti hölvättäväksi. Tarvitseeko sitä olla vaatteissa ja sängyissä ja lattioissa ja pakkauksissa ja ihan kaikkialla? Jos tarvitsee, meidän ehkä kannattaisi ainakin yrittää keksiä muovitavaroille(kin) käyttöä mahdollisimman pitkään.

Pantillinen postipakkaus RePack on oiva esimerkki siitä, että uusiokäyttö on mahdollista ja että siitä voi tehdä jopa liiketoimintaa. En kuitenkaan äkkiseltään keksi, miten kulahtaneen runkopatjan muuttaisi yhtä nerokkaasti rahaksi – paitsi tietty jos sinä haluaisit ostaa sen? Houkutteleva tarjous, vai kuinka?

Saattaa olla, että roskista tulee vuoden teema.

Budjetoidun vaatevuoden saldo

Posted on by

Tänään päättyvän vuoden alussa laadin itselleni vaatebudjetin. Se oli 900 euroa. Ajattelin sen olevan aika niukasti. Se olikin, ja tämänpäiväisten alennusostosten takia se ylittyi hiukan.

Ostin vuoden aikana 21 vaatetta: viisi mekkoa tai tunikaa, neljä toppia tai T-paitaa, neljä pitkähihaista paitaa, neuletakin ja neulepaidan, yhdet leggingsit, yhdet farkut, kolmet alushousut ja yhdet nahkakäsineet. Vaatteista seitsemän hankin käytettynä.

Budjettiin kuuluvat myös kahden mekon pesettäminen pesulassa, viisien kenkien korjauttaminen suutarilla, kolmen vaatteen värjääminen itse tekstiilivärillä ja yhden huivin ompeluttaminen ompelijalla.

Rahaa meni yhteensä noin 1020 euroa, josta 176 euroa korjaamisiin, pesettämisiin yms. Mitään tarpeellista ei jäänyt ostamatta. Tänään ostin jopa reteästi kaksi samanlaista poolopaitaa, koska löysin alennuksesta täydellisen mallin ja taskussa oli joululahjarahaa. Se ei olisi ollut välttämätöntä. (Ostoksista murto-osa tietysti oli muutenkaan ehdottoman välttämättömiä.)

Huijasin vähän. Päätin heti kärkeen rajata urheiluvaatteet budjetista pois, enkä ennen tätä vuotta ole sellaisia juuri ostanutkaan. Tänä vuonna sitten ostinkin juoksulenkkarit, urheilutopin, kaikkeen urheiluun passelit housut ja sukat, yhteensä noin 200 euroa.

Ylityksistä viis, vaatebudjetin ansiosta olen aika hyvin kärryillä siitä, mitä ensi vuonna pitäisi uusia. Toivon mukaan selviän tätä vuotta pienemmällä budjetilla. Kaiken kaikkiaan budjetointi oli hyvin havainnollista ja paljasti minulle mielenkiintoisia asioita ostokäyttäytymisestäni. Suosittelen lämpimästi.

Mitä sitten en tiennyt ennen tätä vuotta?

  • 900 euroa saa kulumaan vaatteisiin aika helposti, vaikka ei juuri ollenkaan harrastaisi shoppailua. Minun on pitänyt opetella pois siitä, että katselen vaatteita sillä silmällä. On ollut hälyttävää tajuta, että katselen todellakin vaatteita sillä silmällä; himoitsen ostamista. (Olen kyllä käynyt kirppiksillä tosi monta kertaa vuoden aikana. Taidan huijata, jos en laske sitä shoppailuksi.)
  • Käytettyjen vaatteiden ostamisessa kannattaa olla erityisen kriittinen, jos ei halua täyttää vaatekaappiaan melkein hyvillä yksilöillä. Vuoden aikana tekemäni täydet virheostokset (2) ovat molemmat kirppisvaatteita.
  • Farkkujen ostaminen käytettynä netistä on vaikeaa. Ostin tuttua mallia tutussa koossa mutta en tullut ajatelleeksi, että farkut ovat tietysti muotoutuneet edellisen käyttäjän mittoihin eivätkä siis näytä minun päälläni niin hyviltä kuin uudet vastaavat. (Toisaalta hintaeroa oli noin 100 euroa, mutta onko sillä merkitystä?)
  • Suutaria kannattaa käyttää. En ostanut vuoden aikana lainkaan kenkiä (paitsi ne juoksu-).
  • ”Sweatshop free” on kiva juttu mutta ei takaa laatua, huomasin tilattuani vaatepaketin American Apparelilta. Älä osta (muuta kuin alus-)vaatteita American Apparelilta.
  • On tosi kätevää pitää vaikkapa kännykän muistiinpanoissa listaa niistä vaatteista, joita oikeasti tarvitsee ja haluaa kaappiinsa. Muita ei suuremmin kannata katsella.
  • Ihminen tarvitsee merkittävästi vähemmän vaatteita kuin meidän annetaan ymmärtää. Ihminen voi olla hyvin tyytyväinen vaatevarastoonsa, elämäänsä, työhönsä ja parisuhteeseensa, vaikka hänen kaikki vaatteensa mahtuisivat yhteen kaappiin.

Mainioita ajatuksia ja hyviä valintoja vuodelle 2015!

Kallista työntekoa

Posted on by

Työstä tulee sivukuluja, enkä nyt tarkoita sosiaaliturvaa ja työhuonetta.

Tarkoitan vaatteita, ruokaa, vastapainoa.

Työskentelen useimmiten yksin omassa kellarityöhuoneessani, ja siinä on sellainen etu, että kukaan ei välitä siitä, mitä minulla on päälläni. Tietenkin tapaan ihmisiä haastatteluissa ja palavereissa, mutta niitä ei ole joka päivä. Pärjään halutessani mainiosti yksillä tapaamisvaatteilla.

Jos työskentelisin fiinimmässä toimistossa ihmisten ilmoilla, minulla olisi paljon suurempi paine sijoittaa vaatteisiin enemmän rahaa. Helposti menisi luullakseni sata euroa kuussa.

Kellaritoimistostani nousen yleensä kotiin syömään. Listalla on kotiruokaa, joka ei maksa paljon. Helppo on laittaakin jotakin, koska on keittiö ja tarpeita käsillä. Joskus syön ulkona, mutta se on ylimääräistä huvitusta, ei yleensä missään määrin välttämätöntä tai elämääni helpottavaa.

En usko, että jaksaisin joka päivä tehdä eväitä, jos minun pitäisi jo aamuvarhaisella olla kauniissa pukeissa leimaamassa kellokorttia. Söisin ravintola- tai valmisruokaa. Jos selviäisin neljällä eurolla päivässä, ruokaan menisi 80 euroa kuussa. Todennäköisemmin menisi ainakin sata euroa.

Entä muut kulut? ”Raskaat työt, raskaat huvit” voi olla totuudenmukainen sanonta siinä mielessä, että jos ihminen joutuu koko ajan venymään yli rajojensa tai taistelee työn merkityksettömyyden kanssa, hän kokee monesti tarvetta nollata tai kompensoida venymistään jollakin.

Nyky-yhteiskunnassa nollaus usein maksaa. Joku shoppailee hulluna, toinen hifistelee ruokien kanssa, kolmas käyttää paljon rahaa päihteisiin. Neljäs tarvitsee ehdottomasti hemmotteluhoitoja, joogasaleja ja hierontapalveluja. Viides lähtee nollaamaan maailmanympärysmatkalle.

Se maksaa.

Jos ihminen tekee itselleen hyvin sopivaa työtä, ovatko työn sivukulut silloin pienemmät? Voiko hän silloin ansaita vähemmän? Pohdimme eilen eräällä ystäväjoukolla, onko korkeakoulutetun ihmisen moraalisesti oikein suostua koulutustaan vastaavaan työhön, josta maksetaan 2200 euroa kuussa.

Jäin miettimään, kompensoiko matalaa palkkatasoa lopulta ihan oikeasti se, jos ihminen on unelmatyössään (ja jos työ on järjestetty hyvin). En nyt ajattele mitään ”kutsumusammatista ei tarvitse saada korvausta” -tyyppistä vaan ihan sitä laskennallista euromäärää, joka työn tekemisen kokonaisuudesta ruokineen ja nollaamisineen lopulta jää viivan alle.

Vastausta minulla ei ole, mutta jotakin viisasta on minusta Kaarina Davisin ajatuksessa siitä, että työn pitäisi tuoda elämänsisältöä, ei viedä sitä. Muuten se voi tulla yllättävän kalliiksi.