Aihearkisto: työ

Yrittäjän yhdeksän tärkeintä

Posted on by

1) Ole rehellisesti yrittäjä.
Esimerkiksi toimittajana töitä voi tehdä freelanceverokortillakin. Minulle toiminimi on sopinut paljon paremmin. Niin minulle kuin toimeksiantajille on näin selvää, että olen yrittäjä ja minulla on yrittäjän kulut. Voin laskuttaa ja asettaa eräpäiviä. Freelanceverokorttilainen on riippuvainen palkanmaksupäivistä, ja toimeksiantajille voi olla vaikeaa ymmärtää, että hänen kulunsa ovat samat kuin yrittäjällä.

2) Opettele laskemaan ja opeta muitakin tarvittaessa.

Laskutus ei ole sama kuin palkka. Palkansaaja maksaa työnantajalleen ainakin puolitoistakertaisesti palkkansa verran, koska työnantaja maksaa hänen eläkkeensä ja lomansa, työterveyspalvelunsa, työhuoneensa, vakuutuksensa ja laitteensa huoltoineen. Yrittäjä maksaa ne itse. Se tarkoittaa, että satasesta jää verotettavaa tuloa noin viisikymppiä. Yrittäjän on huomioitava tämä hintoja sorvatessaan.

3) Suhtaudu sosiaaliturvaasi vakavasti. 

Yrittäjälle yel-vakuutus on pakollinen (23,3 prosenttia tuloista – ensimmäisinä kolmena yrittäjävuotena saa muutamien prosenttiyksikköjen helpotuksen). Ota se. Jos pidät yel-tulosi alhaisena (sitä voi maksaa vaikka vain 10 000 eurosta vuodessa), pidä huolta siitä, että sinulla on jokin muu turva esim. sairastumisen tai äitiysvapaan varalle. On moraalitonta laskea työn hintaa siksi, että maksaa itselleen olematonta eläkettä tai ei eläkettä ollenkaan.

4) Älä luota arvauksiin, vaan kaiva tietoa.

Moni palkansaaja ihailee yrittäjyyttä hyvin kevyin perustein. Harvalla on yrittäjän todellisuudesta edes perustietoa. Yrityssuunnitelman tueksi kannattaa hakea mahdollisimman asiantuntevaa tietoa.

5) Osta kirjanpitopalvelut, ellet rakasta kirjanpitoa.

Ammattikirjanpitäjän raportit havainnollistavat yrityksesi taloudellista todellisuutta paljon paremmin kuin omat harakanvarpaasi ja epävarmat laskelmasi. Ainakin minulle kirjanpitäjän palvelut ovat olleet joka pennin arvoisia. Ilman niitä olisin murehtinut enemmän. (Suosittelen kyllä myös tosi helppokäyttöistä Zervant-palvelua, joka jo yksinäänkin riittää toiminimiyrittäjälle.)

6) Kieltäydy onnettomista tarjouksista. 

Yksinyrittäjän täytyy pitää itse omaa ammattiylpeyttään yllä. Jos se unohtuu, omanarvontunto katoaa. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Siksi on osattava sanoa ei töille, joista tarjoudutaan maksamaan kohtuuttoman huonosti. Muuten lopputulos on se, että työtä on paljon mutta rahat eivät silti riitä elämiseen. Aivan liian alhaisten hintojen hyväksyminen syö lisäksi kaikkien muidenkin alan tekijöiden leipää.

7) Varaudu huonompaan. 

Yrittäjällä on oltava taloudellinen turvaverkko: esimerkiksi säästöjä tai avustuskykyinen puoliso. On aina mahdollista, että yhtäkkiä oma tuote ei myykään. Lisäksi yrittäjäkin voi väsyä, jopa vaarallisen vakavasti. Sellaisessa tilanteessa liiketoiminta ei tuota mutta maksut juoksevat. Se kannattaa ottaa huomioon.

8) Järjestä työsi itsellesi sopivasti. 

Kukaan ei kyttää yrittäjän työntekopaikkaa tai -aikaa. Hyödynnä sitä. Selvitä, mikä sinun työskentelytavallesi sopii parhaiten (minä esimerkiksi saan jutun helpoiten kirjoitettua menemällä kahvilaan ja päättämällä poistua vasta, kun se on valmis). Käy kävelyllä, kun on valoisaa.

9) Verkostoidu.

Etenkin toisilta yksinyrittäjiltä oppii paljon ja saa omaan toimintaansa perspektiiviä.

Miksi luen kirjoja

Posted on by

”Miten paljon sinulla on töitä, onko sinulla aikaa lukea?” kysyi mummoni eilen. Hänellä oli pöydällään kirja, jota hän halusi tarjota luettavaksi, jos minulla ”olisi aikaa lukea”.

Hämmennyin kysymyksestä. Mummoni ja minun maailmat eroavat siinä, että hänelle työ on fyysistä tekemistä, minulle hyvin paljon ajattelua – ja esimerkiksi lukemista.

En voisi kuvitella tilannetta, jossa minulla ei olisi aikaa lukea. En voisi tehdä työtäni, jos en lukisi. Siis: tietenkin minulla on aikaa lukea! Usein tosin valitsen olla lukematta ja olen sen sijaan Facebookissa, tai sitten kirjoitan tai katson televisiota tai neulon tai laitan ruokaa. Tai olen lenkillä.

Kuitenkin: ajattelen, että lukeminen on elämäni selkäranka.

Jos en olisi koskaan lukenut romaaneja, ymmärtäisin erilaisuutta huonosti. Olen kasvanut sellaisissa turvallisissa ja vakaissa oloissa, joita varmaankin lapselle pidetään hyvinä; niissä on seurusteltu lähinnä hyvin samankaltaisista oloista tulevien lasten kanssa. Kaikki ovat asuneet aikalailla samanlaisissa kodeissa ja käyneet samoissa paikoissa matkoilla.

Fiktio on vienyt minut toisiin maailmoihin. Kirjat ovat auttaneet kehittämään moraalista ajattelua ja ymmärtämään, että hyvin toisenlainen elämäkin voisi olla mahdollinen ja hyvä.

Aikuisuuden kynnyksellä kirjat olivat tärkeitä myös vertaistukena, jota ei muuten liikaa ollut tarjolla. Milan Kunderan Identiteetti ja Tietämättömyys olivat itseään etsivälle, kirjoittamista rakastavalle lukioikäiselle lohdullisia. Ne antoivat tunteen, että joku tässä maailmassa ymmärtää ja se joku on vieläpä arvostettu ja fiksu ihminen. Irja Raneen Naurava neitsyt tarjosi valtavan esteettisen elämyksen, Waltarin Sinuhe puolestaan avasi maailmaa ja mielikuvitusta hyvin konkreettisesti. Näitä kirjoja en unohda koskaan.

Yleissivistys-termiä kuulee nykyään aika vähän. En ole varma, pidetäänkö yleissivistystä enää kovin tärkeänä. Ihmiset ovat hyvin keskittyneitä tietyille aloille. Sitä ainakin pidetään hyvänä asiana. Lapset harrastavat jo hyvin pienestä jotakin yhtä asiaa eivätkä ehkä edes ehdi muuta.

Nykyään on myös ihan ok sanoa julkisesti, että ei ehdi lukea romaaneja, tai että ei lue muuta kuin oman alansa kirjallisuutta.

Samalla koko kirja-ala on kriisissä. Kirjoja ei enää osteta. Anna-Riikka Carlson pohtii Kiiltomadon pääkirjoituksessa kiinnostavasti sitä, mitä asialle voisi tehdä.

Romaanien lukeminen ei tietenkään ole mikään yleissivistyksen mittari, ja paljon muutakin voi lukea (ja katsoa). Silti uskon, että juuri kaunokirjallisuudella on oma erityisasemansa ajattelun kehittäjänä. Se on hidasta, vaatii jotakin – ja ihminen kaipaa pientä ponnistelua, minä ainakin! Siitä tulee hyvä olo. Kaunokirjallisuus voi myös tarjota häkellyttäviä esteettisiä elämyksiä, joiden voimaa ei pidä väheksyä.

Lisäksi, ja ehkä tärkeimpänä: Erilaisuuden ymmärtäminen on ajankohtaista koko ajan. Tällä viikolla sitä vaaditaan kansanedustajilta, kun he äänestävät avioliittolain muutoksesta tasa-arvoisempaan suuntaan. Jotta maailma voi olla parempi paikka, tarvitaan kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Sitä pitää harjoitella – eikä kaunokirjallisuuden lukeminen ole huono harjoitus.

Törmäsin eilen Facebook-keskusteluun, jossa eräs osapuoli sanoi, ettei osallistu työhönsä liittyvään Facebook-pöhinään siksi, ettei löydä sille aikaa. Minusta hän olisi voinut sanoa, ettei osallistu siksi, ettei pidä Facebookia tarpeeksi tärkeänä käyttääkseen siihen aikaa. Se olisi ollut ihan ok ja lisäksi rehellisempää.

Koska kaikkihan me priorisoimme. Tuskin kiireisellä perheenäidillä tai vaativaa palkkatyötä tekevällä henkilöllä on erityistä aikaa olla Facebookissa, mutta he ovat silti. He valitsevat, että ovat siellä eivätkä toisaalla.

Sama juttu on lukemisen kanssa. Me valitsemme sen, tai jätämme valitsematta, siis valitsemme jotakin muuta – vaikkapa työn, jossa muu tekeminen menee romaanien lukemisen edelle, tai pikkulapsiarjen, jossa nukkuminen menee lukemisen edelle. ”Ei ole aikaa” on epärehellisyyttä.

Vaihtoehto small talkille

Posted on by

Jos en olisi se mikä olen, voisin olla kampaaja. Se oli minun toinen haaveammattini lapsena (toinen oli kirjailija, joka yleisen hyväksyttävyyden ja koulutusmahdollisuuksien vuoksi muuntui toimittajaksi).

Minulla on vaihtoehtoammattiani varten liikeidea, jota silloin tällöin hellin mielessäni. Se on Salon Silent, Hiljainen salonki – kampaamo, jossa kukaan ei kysy asiakkaalta tulevista lomasuunnitelmista eikä perheen kuulumisista eikä kerro omasta avioerostaan eikä lapsensa uimaan oppimisesta. Hiljaisessa salongissa saa istua rauhassa, yrittämättä.

Puhumisessa ei ole mitään pahaa, mutta kuulun itse niihin ihmisiin jotka mieluummin ovat hiljaa kuin juttelevat niitä näitä, minun näkökulmastani joutavia. Kaipaan hiljaisuutta rentoutuakseni. Kampaajat, kosmetologit ja mikä pahinta, hierojat, ovat kuitenkin usein ohjelmoituja jorisemaan joutavia. Se siitä rentoutumisesta! Hätäännyn usein heidän puolestaan siitä, kuinka monta kertaa päivässä he joutuvat viihdyttämään asiakkaitaan samoilla anekdooteilla.

On mahdollista, että he eivät koe sitä lainkaan raskaaksi, ja suorastaan todennäköistä on se, että he nauttivat päivän aikana kuulemistaan erilaisista näkökulmista asioihin. Ainakin, jos he ovat puheliasta, avointa, ei-liian-herkkää tyyppiä. Kaikki eivät kuitenkaan ole. Minä esimerkiksi kerään itseni joka kerta jaksaakseni kohdata kampaajan, eikä tämä johdu hiuksista.

Tähän mennessä introvertille sopiva ratkaisu on ollut vaihtaa kampaamoa tasaisin väliajoin. Tuntematon kampaaja ei läheskään yhtä innokkaasti ryhdy juttusille henkilökohtaisista asioista, saati arvostelemaan huonoja hiustenhoitotapoja. Huono puoli on se, että kelvollinen kampaamo pitää joka kerta erikseen etsiä, eikä koskaan tiedä mitä saa. Niin työn jälki kuin hetken miellyttävyys voivat olla aivan mitä tahansa.

Liikeidealleni on siis yksinkertainen syy. Haluaisin itse asioida Salon Silentissä. Siellä saisivat kaikki olla omia vaitonaisia itsejään ilman yhtään huvittunutta hymyreaktiota.

Jään odottamaan sitä aikaa, kun kirjoittamisesta ei enää kukaan halua maksaa mitään.

Viisas ei vastaa sähköposteihin

Posted on by

Lähestyn melkein aina potentiaalisia haastateltavia ensin sähköpostitse. Ajattelen olevani kiltti ja helpottavani molempia osapuolia: Haastateltava saa käsityksen siitä, mihin häntä pyydän, ja myös mahdollisuuden kieltäytyä. Itse vältyn häiritsemästä ihmisiä hankalissa paikoissa ja saan sähköpostitse sovittua mustaa valkoisella.

Useimmat ihmiset vastaavat toimittajan sähköposteihin, yleensä nopeasti ja ystävällisesti. On kuitenkin tietty porukka ihmisiä (yleensä aina miehiä), jotka eivät vastaa mitään. Koskaan.

Kylläpä se ärsyttää. Ei vastaa minun viestiini, siis minun! Hankaloittaa työtäni, mokoma! Varmasti ylimielinen tyyppi!

Törmäsin tänään Eric Barkerin blogipostaukseen, jossa hän lainaa Tim ”Neljän tunnin työviikko” Ferrissin tehokkuusohjeita. Se muistutti, että nämä sähköpostihiljaiset ovat ehkä muita viisaampia, mitä tulee työn tuottavuuteen.

Toisin kuin minä, he ehkä

  • keskittyvät olennaiseen – siihen, mikä heidän työssään on tärkeää (ilmeisesti se ei ole haastatteluissa näkyminen)
  • eivät selaa sähköpostia koko ajan
  • antavat itsensä olla offline
  • eivät suostu reagoimaan kaikkeen, mitä meili työpäivän keskelle sylkee – edes sen vertaa, että lähettäisivät satunnaiselle toimittajalle sähköpostin, jossa kiittävät kiinnostuksesta ja kohteliaasti kieltäytyvät haastattelusta.

Kun kaikilla on kiire ja pitäisi priorisoida, ehkä vastaamatta jättäminen on hyväkin tapa karsia tärkeät viestit ei-tärkeistä. Kaikkeen reagointiin menee aikaa ja energiaa.

Ehkä pitäisi ottaa oppia. Sillä totta on tämä: Ne ihmiset, jotka todella haluavat tavoittaa heidät, soittavat perään. Niin minäkin.

Ylimielisen vaikutelman antaminen saattaa olla pieni hinta niistä tunneista, jotka nämä (mies)henkilöt kategorisella vastaamattomuudella elämässään säästävät.

Pullamössösukupolvi unelmatyön perässä

Posted on by

Yläasteen historianopettajani tapasi kutsua meitä pullamössösukupolveksi. Hän oli oikein hyvä opettaja, mutta tämän termin pedagogiikasta en ole vakuuttunut. Mieleeni tulee lähinnä, että jotakin siinä oli kerrottu meidän kaikkinaisesta laiskuudestamme, kun pullakin piti mössönä saada suuhun.

Sama ajatus on seurannut ikäluokkaani myöhemminkin. Hesarissa oli reilu kuukausi sitten juttu otsikolla Vain unelmatyö kelpaa suomalaisnuorille. Jo otsikko oli tutkimustuloksiin verrattuna kummallinen (nuoret arvostivat esim. rahaa yllättävänkin paljon), eikä asenne tekstissä muutenkaan tuntunut järin rakentavalta (pahoittelen epämääräisyyttä – en pääse enää lukemaan juttua). Toimittaja haastatteli nuorta start up -yrittäjää ja piti tärkeänä mainita, että hän oli töissä sukkasillaan. Kuulin historianopettajani äänen. Kehtaavatkin etsiä unelmatyötä, ja vielä sukkasillaan! Ryhdistäytyisivät!

Jutun ilmestymispäivänä haastattelin HelsinkiMission kansalaistoimintaa johtavaa Henrietta Grönlundia Sivistys-lehteen. Keskustelimme Hesarin artikkelista pitkän tovin. Hän kertoi vapaaehtoistyötä käsittelevästä väitöstutkimuksestaan käyvän kyllä ilmi, että nuoret haluavat tehdä itselleen merkityksellistä vapaaehtoistyötä, mutta hän ei pitänyt sitä mitenkään ristiriitaisena epäitsekkäiden tavoitteiden kanssa. Onko siinä jotakin pahaa, että nuori lähtee Intiaan vapaaehtoistyöhön, koska kokee sen merkitykselliseksi, hän kysyi. Samaa voi kysyä palkkatyön osalta. Eikö ole arvokasta etsiä unelmatyötä?

Ilkka Halava ja Mika Pantzar tulkitsevat EVA:n raportissa 2000-luvun alussa täysi-ikäistynyttä ja sitä nuorempaa väkeä niin, että he (me) ovat kasvaneet kuluttaja-arvojen, eivät tuottaja-arvojen ympäröiminä. Näin ollen heidän arvomaailmassaan kaikista arvostetuimpia asioita eivät ole pitkäjänteisyys, paikallisuus, ahkeruus, lojaalius tai kyky ostaa materiaa, kuten edellisellä sukupolvella. Kuluttaja-arvojen keskellä kasvanut on opetettu ja oppinut korostamaan pikemminkin omaa hyvinvointia, autonomiaa, uuden luomista, globaaliutta ja merkityksellisyyttä (itselle, muille). (Osa tulkinnoista on omiani; tunnistin tutkijoiden näkemykset hyvin.) Heidän ajatuksensa ovat virkistäviä, koska niistä puuttuu opettavainen asenteellisuus uutta ja nuorempaa kohtaan – siis se kovin tavallinen tyyli, että nuori sukupolvi pitää nyt opettaa tavoille ja kunnon ihmisiksi.

Halava ja Pantzar pohtivat, miten sukupolvi, joka on kasvanut kuluttajiksi, voisi olla parhaiten hyödyksi yhteiskunnalle. Hekään eivät pidä ristiriitaisena sitä, että ihmiset tekevät itselleen merkityksellisiä asioita ja samalla hyödyttävät muita. Nämä asiathan palvelevat ihannetilanteessa samaa päämäärää.

Historianopettajani puhe pullamössösukupolvesta liittyi oletettavasti juuri siihen, että minun sukupolveni on edellistä huonompi tekemään velvollisuudentunnosta sitä, mitä käsketään. Hän oli siinä ihan oikeassa: velvollisuus ei motivoi meitä. Ympärilläni on yhä nyt aikuisena paljon suunnilleen ikäisiäni ihmisiä, jotka kokevat, että edeltävien sukupolvien huolella rakentamat toimistot ja kellokorttijärjestelmät vain kahlitsevat ja rajoittavat, tekevät kaikki uudet ajatukset mahdottomiksi. Pelkkä velvollisuudentunto ei riitä viettämään päiviä niiden keskellä.

Aika pitkään ikätovereilleni on historianopettajan hengessä hoettu, että pitää tottua vaan, sitä se elämä on. Aja autolla töihin, leimaa kellokortti ja palaa kaupan kautta omistuksessasi olevaan rivitalokotiin, jotta olet kunnon kansalainen (ja pidä herran jestas kengät jalassa, kun olet töissä). Entä jos ihminen on 35 eikä ole tottunut? Entä jos 40 tai 45, 50 tai 55? Kuinka kauan pitää yrittää sopeutua edellisten sukupolvien arvoihin ja uskoa, että kyllä he vaan tiesivät meidänkin puolestamme?

Luulen, että on aika myöntää, että ei tämä sukupolvi tästä muutu. Nyt työelämänsä alussa olevan porukan kaikkinaiseksi hyödyntämiseksi on keksittävä uusi, parempi raami työnteolle. Meidän osamme kuitenkin on ratkaista maailman viheliäisimpiä ongelmia (esimerkiksi ilmastonmuutos ja globaali epätasa-arvo). Siirryttäköön siis osoittelevasta ja sukupolvia arvottavasta puheesta pohtimaan yhdessä sitä, miten tämä tapahtuu ja miten kaikenikäiset motivoidaan siihen. Aikaa ei ole loputtomasti.

Ainahan voit ryhtyä yrittäjäksi

Posted on by

Yrittäjyys on nykypuheissa ihannoitua toimintaa. Se on unelmien toteuttamista, jota arvostetaan. ”Olisipa ihanaa jos voisi vaan…”, aloittaa moni vakaa palkansaaja keskustelun unelmaansa toteuttavan yrittäjän tai yrittäjyyttä harkitsevan kanssa.

Mahdollisesti tästä syystä moni ryhtyy yrittäjäksi aika ruusuisin perustein. Eikä siinä mitään – jos ei haittaa se, että yrittäjä voi löytää itsensä erittäin kusisesta rahatilanteesta suhteellisen helposti.

Kolmen vuoden yrittäjä- ja yli kymmenen vuoden freelancer-kokemuksella tekee mieli sanoa: ennen yrittäjäksi (tai freelanceriksi) ryhtymistä kannattaa valmentautua yrittämisen todellisuuteen niin hyvin kuin voi. Se on mahdollista eikä poista unelmien toteuttamisen aspektia. Valmentautuminen on sitä tärkeämpää, mitä enemmän oma ja perheen elanto on yrittämisestä kiinni. Se kannattaa, vaikka yrittäjyys tai freelancerius ei olisi itse valittua.

Sillä vaikka me olemme tosi ihastuneita kivijalkakukkakauppoihin ja suomalaisten suunnittelijoiden luomuksia myyviin vaateliikkeisiin ja Rytmissä istuviin luovan työn tekijöihin, mikään näistä ei ole erityisen helppo tapa ansaita elantoa.

Moni tietää tämän periaatteessa mutta ei ymmärrä sitä käytännössä. He ehkä ajattelevat: ”Lehtijutusta maksetaan 400 euroa. Se on aika hyvin. Jos henkilö x tekee kaksi juttua viikossa, hän tienaa 3200 euroa kuussa, mikä on varsin mukavasti aika vähällä työllä. Onnenpekka!”

Valitettavasti tämä on palkansaajan logiikkaa, jota ei lainkaan voi soveltaa yrittäjyyteen (tai freelanceriuteen, joka on lopulta sama asia). Tämä siitä syystä, että palkansaaja maksaa työnantajalleen ainakin puolitoista kertaa palkkansa verran. Hänelle maksetaan kaikenlaista eläkkeestä työterveyshuoltoon, työhuoneesta ateriatukiin. Ja lomat tietenkin.

Yrittäjä on oma työnantajansa. Siitä seuraa yrittäjän logiikkaa.

Jos myyt palveluasi tai tuotettasi suoraan yksityiselle ihmiselle, olipa kyse jumppatunnista tai kukkakimpusta, tuotteen hinnasta 24 prosenttia menee ensin ihan suoraan verottajalle arvonlisäveron muodossa. Siis kympin kimpusta jää reilu 8 euroa.

Jos et itse tuota tuotetta, sinun on ostettava se jostakin, eikä se ole ilmaista. (Tämä lienee selvää.) Jäljelle jäävästä voitto-osuudesta 23,3 prosenttia menee yrittäjän pakolliseen eläkemaksuun. Se on lähes neljäsosa. Sitten on varattava jotakin (ihan merkittävää) vuokriin, sähköihin, vakuutuksiin ja laitteisiin ja niiden ylläpitoon. (Esimerkiksi Suomen freelance-journalistit ry laskee, että sivukuluihin menee noin 50 prosenttia laskutuksesta.) Vasta näiden kulujen jälkeen viivan alle jää verotettava tulo, josta lähtevät ennakkoverot.

Jos lisäksi haluaa nauttia palkansaajan normaalitilanteesta, siis yhdestä palkallisesta lomakuukaudesta, raha siihen on tienattava yhtenätoista muuna kuukautena. (En nyt tässä edes puutu lomarahoihin, joihin useat palkansaajat ovat Suomessa tottuneet.) Jos on työntekijöitä, sama kertautuu.

Todellisuus on tämä: Yrittäjä ei saa euron euroa, jos ei osaa tai saa myytyä itseään. Siis jos vaikka väsyy tavallista vakavammin. Ei vaikka olisi unelmahommissaan ja kaikki ihmiset kehuisivat ja ihailisivat koko ajan.

Sen sijaan veroja hän joutuu maksamaan myös, vaikka ei myisi mitään, koska on ennakkoperintärekisterissä. Samoin hän maksaa yrittäjän eläkevakuutusta (kertasumma voi olla vaikkapa 900 euroa). Hän joutuu maksamaan, jos joutuu äkillisesti hoidattamaan jotakin sairautta (tai sitten hän voi mennä terveyskeskukseen, josta hän joutuu maksamaan menetetyn työajan muodossa). Hän joutuu maksamaan, jos tietokone tai viileäkaappi – tai mitä nyt sitten hänen yrityksessään ikinä tarvitaankin kipeästi – menee rikki.

Sellaista se on, oikeasti. Eikä se haittaa. Minä rakastan yrittämistä ja se sopii minulle juuri nyt hyvin. Mutta olen huolissani. Pelkään, että yrittäjämyönteisestä ja innovatiivisesta ikäluokastani poikkeuksellisen suurella osalla ei ole kummoistakaan turvaa tilanteessa, jossa he sairastuvat tai jäävät eläkkeelle – vain siksi, että yrittäjän logiikka on useimmille vierasta eivätkä he ole koskaan tulleet ajatelleksi, että yeliä pitäisi maksaa itse. Tällaisia asioita ei ole opittu koulussa eikä niitä ole edellinen sukupolvi osannut opettaa. Niitä eivät tunne monet työvoimaviranomaisetkaan.

Tunnen monia freelancereita, jotka ovat kuvitelleet, että heille on maksettu esimerkiksi kymmenen vuoden aikana saaduista palkkioista eläkettä. Ehkä he ovat luottaneet siihen, että toimeksiantaja huolehtii. Ei huolehdi. Ei ole maksettu.

Yrittäminen on ihanaa, mutta tietämättömyys, varaukseton ihailu ja hyvää tarkoittava arvailu ovat yrittäjälle vaarallisia seuralaisia. Toivottavasti nykykoulussa jo kerrotaan jotakin yrittämisestä.

P.S. Törmäsin tänään sopivasti Design Sponge -blogin Grace Bonneyn radio-ohjelmaan, jossa hän paljastaa 12 asiaa, jotka olisi ollut hyvä tietää ennen yrityksen perustamista. Kannattaa kuunnella. Näkökulma on lohdullisen amerikkalainen.

Yhteinen kahvihuone

Posted on by

Minulta kysytään usein, miten jaksan työskennellä ilman työyhteisöä. Sen kysyy tietysti ihminen, joka työskentelee yhteisössä. Minä taas olen tehnyt hyvin lyhyitä pätkiä elämästäni töitä samassa toimistossa muiden kanssa. On vaikea vastata.

Kaikissa lyhytaikaisissa työpaikoissani on ollut kivoja ihmisiä. Olen kuitenkin hidas solahtamaan porukoihin enkä kiinny yhteisöön kovin nopeasti. Olen aina tuntenut työpaikoissa tiettyä epämukavuutta, koska stressaan helposti ympärillä olevista. Minulle yksin oleminen on kai paljon helpompaa kuin useimmille.

Nykyisessä työhuoneessani on parikymmentä omaa neliötä eikä ihmisiä ihan lähellä. Nautin siitä. Vaikka tykkään käydä juttukeikoilla ja tavata ihmisiä, monena aamuna olen huomattavan onnellinen siitä, että tänään ei tarvitse välttämättä tavata ketään. Voi vain kirjoittaa.

Samalla ajatus itse rakennetusta työyhteisöstä, jonkinlaisesta kivasta kollektiivista, kiehtoo salaperäisesti. Työhuoneyhteisöt kuulostavat inspiroivilta ja ja näyttävät usein huomattavan viihtyisiltä. Niissä on valoa ja ammattilaisuuden tuntua, oikean työpaikan kahvintuoksua. Onkohan minulta vain jäänyt jotakin ymmärtämättä?

Seuraavan kerran kysyn vastakysymyksen työyhteisöttömyyttäni ihmetteleville. Haluaisin kuulla perustelun, joka tekisi työyhteisöstä houkuttelevan vaihtoehdon myös minulle. Visioita hyvästä kollektiivista nimittäin olisi, ja vapaata toimistotilaakin kotinurkilla yllin kyllin.

140 merkin ajattelija

Posted on by

Nykyään puhutaan aika usein aikasyöpöistä, sellaisista kuin sähköposti, some ja loputon raportointi. Itsekin ihmettelen, miten joku Enbuske voi koko ajan ehtiä twiitata. Millaiset aivot sillä miehellä oikein on? Milloin se ajattelee?

Huomaan kaipaavani kovasti keskeytyksetöntä työaikaa, mutta keskeytän silti itseni jatkuvasti. Koska en ollut oikein varma, mistä se johtuu, ryhdyin seuraamaan työajankäyttöäni.

Olen parin viikon ajan merkinnyt ylös, mitä työasioita olen tehnyt ja mihin aikaan. Keskeytän laskurin, kun eksyn Facebookiin.

Olen havainnut, että työpäiväni on hyvin rikkonainen. Se alkaa ehkä klo 8.30 ja päättyy joskus kuuden jälkeen, ehkä vasta yhdeksältä. Välillä on tunteja – usein yksittäisiä – kun olen tehnyt jotakin ihan muuta. Pyörinyt netissä (tätä paljon), laittanut pyykkiä (vähemmän), syönyt lounasta (onneksi), käynyt ulkona (toivottavasti).

Kirjaaminen on valaisevaa. Tiesinhän minä tämän. Mutta. Selviää myös, kuinka suuren osan pitkästä päivästäni oikeastaan teen tehokkaasti töitä. Huomaan myös, että yritän keskittyä työhön pidempiä pätkiä, kun tiedän merkitseväni työajan ylös. Pakotan itseni sulkemaan välillä netin, jotta en klikkaisi itseäni sinne vahingossa.

Jos tekisin kaiken työni yhteen putkeen, kokonaisajankulutus olisi vähäisempi. Huomaan, että ajatus viehättää minua. Olisi niin paljon aikaa muulle! Seuraa kuitenkin kysymys, joka koskee sitä, mitä työaika oikeastaan on. Käytänkö kuitenkin ne välitunnitkin johonkin sellaiseen, joka työn tuloksen kannalta on välttämätöntä? Lepoon, ajatteluun, keskittymiseen, välttämättömien asioiden (kuten parittomien sukkien) järjestämiseen? Mitä aikaa se nyt sitten on?

Yksi tulos kokeilustani on jo kristallinkirkas. Keskittymiskykyä täytyy tässä ajassa ihan oikeasti opetella ja vaalia. Huh, miten ankeaa olisi ajatella vain twiittien mittaisia ajatuksia.

Huono freelancer

Posted on by

Hesari uutisoi tänään, että virheet ovat lisääntyneet käännöskirjoissa. Ärsyttävää ja varmasti totta.

Syyksi esitetään uutisessa sitä, että kääntäjät joutuvat työskentelemään yhä nopeampaan tahtiin. Kuulostaa loogiselta.

Hesarin uutiseen on haastateltu myös Kirjallisuuden kääntäjien jaoston varapuheenjohtaja Markku Päkkilää, joka kertoo, että käännöskirjojen kustannustoimittajat ovat usein freelancereita.

Uutinen loppuu siihen.

Jää vaikutelma, että freelancerius selittää virheet.

Kuitenkin kyse on – näin uskon – ihan samasta asiasta kuin kääntäjienkin kohdalla: liiasta vauhdista. Se taas harvoin on freelancerin syy. Kustantamo saattaa antaa 150 liuskan käännöksen toimittamiselle ja oikoluvulle aikaa esimerkiksi kaksi päivää.

Olisinkin kaivannut jutun loppuun lisälausetta: Myös freelancekustannustoimittajien on tehtävä työnsä yhä nopeammin.

Tai no. Tämä tietenkin vain siinä tapauksessa, että työstä haluaa saada rahaa.

Edit 11.7.: Hesarin uutista on paranneltu. Kiitos.