Aihearkisto: vaatteet

Parhaat vaatteeni: 2or+ByYat-paita

Posted on by
  • Merkki: 2OR+BYYAT
  • Materiaali: 50 % modaalia, 50 % puuvillaa
  • Paidassa ei lue valmistusmaata. 2OR+BYYAT kertoo sähköpostitse, että heidän materiaalinsa tehdään suurimmaksi osaksi Italiassa, Ranskassa, Kreikassa ja Espanjassa. Tuotteet valmistetaan Suomessa ja Baltian maissa.
  • Ostettu: joulukuussa 2011 (käyttöikä tällä hetkellä: 4 vuotta 7 kuukautta)
  • Ostohinta: 79 euroa
  • Hinta per käyttökerta tähän mennessä: noin 36 senttiä

Joulukuussa 2011 jouduin televisioon. Jännitti. Tietenkin kaapissa oli vain mustia tai kulahtaneita vaatteita (tai no, tuntui siltä). Päätin ostaa uuden paidan.

Kävi hyvin. Sanoin 2OR+BYYATin liikkeessä myyjälle, että etsin jotakin yksinkertaista mutta kiinnostavaa ja ei-mustaa, ja niin löysin tämän savunvioletin puolihihaisen paidan. Se oli kuin olikin päälläni televisiossa ja sen jälkeen lukuisia kertoja: siistinä vaatteena työtapaamisissa ja arkijuhlissa, parinakin jouluna mutta myös ihan tavallisena arkena.

Kangas on mieluummin hiukan paksu kuin ohut, joten lähinnä olen käyttänyt paitaani syksyisin ja talvisin, viime vuodet hyvin usein Muka van neuletakin kanssa. Puolikkaiden hihojen ansiosta paita käy loistavasti kerrospukeutumiseen.

Modaali-puuvillatrikoo on tosi mukavaa päällä, laskeutuu kauniisti eikä ole mitenkään mahdottoman näköinen edes silittämättä. Vaate on pehmeä mutta ei nukkaannu helposti. Toistaiseksi kokemukseni selluloosamuuntokuitu modaalista ovat erittäin hyviä muun muassa tämän paidan ansiosta.

Paitani on leikattu ja ommeltu huolellisesti, muun muassa kauluksen takaosassa on venymistä estävä nauha (joku asiantuntevampi voi kertoa, mikä oikea termi tälle olisi). Vaate ei lukuisista käyttökerroista ja pesuista huolimatta ole kiertynyt tai venähtänyt lainkaan. Muoto on entisellään.

2OR+BYYAT kertoo nettisivuillaan panostavansa pitkäikäisiin käyttövaatteisiin. Tämä paita on hyvä osoitus sellaisesta. Design on yksinkertainen mutta kuitenkin kiinnostava. Vaate on rauhallinen ja kaunis. Ja erityiskiitos pitkäselkäiseltä: se on tarpeeksi pitkä.

Paita on kohta viisivuotias, ja on myönnettävä, että enää se ei ole kaikilta osin ihan entisellään. Parin viime vuoden aikana kankaaseen on ilmestynyt muutama pienenpieni reikä. Olen korjannut ne, mutta täyteen huomaamattomuuteen en ole kyennyt, joten vaate on laskenut siististä arkisempaan kategoriaan.

Ihan viime aikoina kankaan pintaan on myös ilmaantunut ihan ohutta, tuskin havaittavaa nukkaa. Yksin se ei häiritsisi; silittäminen tekisi paidasta yhä täydellisen. Kankaaseen on kuitenkin myös jäänyt muutama rasvatahra – nekin tuskin havaittavia, mutta tahroja yhtä kaikki.

Olen nyt tämän loistavasti palvelleen lempivaatteeni osalta vaatekierron ongelmakohdassa: mitä tehdä, kun ihana vaate alkaa tulla tiensä päähän? On vaikea löytää vastaavaa monikäyttöpaitaa, ja kun vielä vaatteen muoto ja ihana väri ovat ennallaan… Silti siisteiksi tarkoitetut kulahtaneet vaatteet masentavat käytössä. Miten siis toimia? En oikeasti tiedä.

Ainoa, mikä tämän paidan ja merkin kohdalla harmittaa, on se, että valmistusprosessista on vaikea saa tietoa. Paidassa ei lue valmistusmaata, mikä herättää aina epäilyksiä. Jos se on Suomi tai Baltian maat, kuten sähköpostitse saamani vastaus kertoo, sitä ei kannattaisi peitellä.

2OR+BYYATin vaatteissa on myös sama vaikeus kuin Muka van vaatteissa: niitä myydään niin harvassa paikassa (Suomessa tällä hetkellä kai vain merkin Fredrikinkadun-liikkeessä?), että niihin ei ole ihan helppo päästä käsiksi.

Vaate voi näyttää kaupan rekissä tai ensimmäisellä käyttökerralla vaikka kuinka ihanalta, mutta minua kiinnostaa se, miten se palvelee vuosien käytössä. Tämä arvio on Parhaat vaatteeni -sarjan toinen osa. Miksi vaatteita ei voisi arvioida yhtä hyvin kuin kirjoja tai teknisiä vempeleitäkin?

Parhaat vaatteeni: Vilja-neuletakki

Posted on by

Mukava_vilja

  • Merkki: Muka va
  • Materiaali: 85 % villaa & 15 % silkkiä
  • Suunniteltu ja valmistettu Suomessa. Muka van villa-silkki-tuotteet valmistaa langasta valmiiksi tuotteeksi asti Tamsilk Kangasalla.
  • Ostettu: tammikuussa 2014 (käyttöikä tällä hetkellä: 2 vuotta 4 kuukautta)
  • Ostohinta: 189 euroa
  • Hinta per käyttökerta tähän mennessä: noin 44 senttiä

Ennen Vilja-neuletakin ostamista minulla oli kaapissani useita tummia neuletakkeja mutta ei yhtään täydellistä. Pian tämän neuleen ostettuani luovuin niistä kaikista. Vilja korvasi kaikki puolihyvät, niin villaiset kuin puuvillaiset.

Kyseessä on tamperelaisen Muka van malliston kestotuote, johon ihastuin heti. Se on ohut mutta lämmin ja siinä on himmeä silkin hohto. Sen voi laittaa päälle asialliseen tapaamiseen, jopa puolihienoihin juhliin, mutta siinä voi rötvätä kotonakin. Se on siisti mutta ei jäykkä, malliltaan jännittävä mutta kuitenkin tarpeeksi klassinen. Siinä on taskut, joissa kulkee nenäliina tai hiuslenkki, ja lepakkomaisen hihan jatkeena hyvin kapea hiha, mistä erityisesti pidän. Mallissa on juju, kuten Muka van muissakin vaatteissa. Vilja on yhden koon takki, joten se näyttänee vähän erilaiselta eri kokoisilla. Minä olen 180-senttinen, ja takki ulottuu puoleen reiteen.

Tämä neule on ollut ostohetkestä asti kaapissani vuoden ympäri, koska se sopii ohuutensa puolesta myös kesään ja kulkee helposti kassissa varalämmikkeenä. Siksi sille on kertynyt valtava määrä käyttökertoja; uskaltaisin arvioida, että se on ollut päälläni tai vähintäänkin kassissa varavaatteena puolet siitä ajasta, kun olen sen omistanut.

Oma Viljani on musta, mikä on sen hyvä ja huono puoli. Se sopii kaikkeen. Toisaalta pitkässä, syvän mustassa neuletakissa olo on välillä kuin haamulla. Värivaihtoehtojakin kyllä olisi: mustavalkoraidallinen ja meleerattu harmaa (Idalla päällä tässä).

Olen tosi ilahtunut siitä, että tämä neuletakki on kestänyt kahden ja puolen vuoden aktiivikäytön niin hyvin. En nimittäin tiedä, miten sen korvaisin! Olen pessyt sen vain pari kertaa, sillä tuulettaminen on hyvin riittänyt hoidoksi.

Neulepinta ei ole muutamassa vuodessa nukkaantunut lainkaan, mikä kertoo loistavasta materiaalista. Se hohtaa yhä kuten uutena. Saumat ovat tiheää ommelta ja ovat nekin kestäneet tähän asti moitteetta.

Muutaman pienen reiän olen paikannut takin eri puolilta parin vuoden aikana. Kahden vuoden käytön jälkeen hihansuut alkoivat rispaantua, joten taannoin tein hiukan ylipitkiin hihoihin pienet ylimääräiset käänteet ja sain näin epäsiistit kohdat piiloon. Korjauksia ei huomaa, joten takki on entisellään. Voin edelleen käyttää sitä missä tahansa.

Tämä on todellinen luottovaate, jonka perusteella olen aika paljon ihastunut Muka vaan merkkinä. Ainoa harmistus on se, että näitä vaatteita ei ole ihan helppo käydä sovittamassa – niitä ei nimittäin myydä ihan missä tahansa. Tampereella kannattaa käydä Super Mukava -kaupassa, ja Helsingissä ainakin Nudgessa on jotakin.

Vaate voi näyttää kaupan rekissä tai ensimmäisellä käyttökerralla vaikka kuinka ihanalta, mutta minua kiinnostaa se, miten se palvelee vuosien käytössä. Tämä arvio on Parhaat vaatteeni -sarjan ensimmäinen osa. Miksi vaatteita ei voisi arvioida yhtä hyvin kuin kirjoja tai teknisiä vempeleitäkin?

Laatuvaatteita Pariisista

Posted on by

Pienten pariisilaisten vaatekauppojen näyteikkunat näyttävät kyllä houkuttelevilta, mutta menepä sisälle kauppaan. Etsipä kauniisti laskeutuvaa, hyvin tehtyä ja laadukasta paitaa hiukan juhlavaan tilaisuuteen.

Yritin viime viikolla todetakseni, että ei se niin helppoa ole valtavan tarjonnan keskelläkään.

Moni kiva putiikki lähikadullamme Rue de Charonnella keräilee rekeilleen eri merkkien kiinnostavimpia, toinen toistaan kauniimpia vaatteita. Ihania flamingopaitoja, unelmankeveitä höyhenpaitoja, klassisia kauluspaitoja.

Mutta vilkaisu pesulappuun osoittaa, että näiden kivojen paitojen (hintaluokassa 50–90 euroa) materiaali on lähes aina polyesteri (tai parhaassa tapauksessa viskoosi) ja ne on tehty Kiinassa. Pieni tai isompi merkki, Kiinassa ne on tehty. Vain huivit ovat oikeaa silkkiä.

Silkkipaitaa saa mennä hakemaan vielä kalliimpaan liikkeeseen, ja siitä saa helposti maksaa + 150 euroa. Se ei minulle nyt sopinut.

wCobaGDg05B3vAv-F6aYgd4_y-6RfEALu-xV3_Y_QeykK_DwKPPWduvAsKcVEvkqducnDw=s190

Ostosreissu sai minut pysymään kannassani: toimivin ratkaisu edullisia laatuvaatteita Pariisista etsivälle on kirpputori. Ei ehkä kuulosta kovin originellilta, mutta kyllä se vähän on.

Pariisilaiskirpputorit erottaa nimittäin suomalaisista vastineistaan se, että niillä liikkuu vaatteita kaikista hintaluokista.

Tarjolla on totta kai paljon alkujaankin halpaa pikamuotia, mutta tässä kaupungissa on myös suuri porukka ihmisiä, jotka ostavat arkisesti oikeasti laadukkaita ja kalliita vaatteita, myös huippumuotitaloista, ja jotka yhtälailla kuin halvempien vaatteiden käyttäjät kyllästyvät omiinsa. He laittavat ne kiertoon. Näin ollen myös tosi kalliita merkkejä ja erinomaisen laadukkaita vaatteita näkyy kirpputoreilla aika usein (kuukausi sitten bongasin erinomaisessa kunnossa olleen Burberryn trenssin).

Kirpputoreissa on tietysti Pariisissakin se vaikeus, että sieltä ei oikein voi tehdä täsmälöytöjä. Siksi olen ottanut tavaksi selailla kolmen lähimmän Emmauksen (1, 2, 3) rekkejä tasaiseen tahtiin, sillä ne osuvat matkojeni varrelle. Se on mielenkiintoista paitsi löytöjen tekemisen mielessä myös laatutarkkailua ja materiaalien hiplaamista harrastavalle.

(Käyn myös säännöllisesti pariisilaisilla ulkokirpputoreilla, joita nousee viikonloppuisin katujen varsille. Tätä listaa seuraamalla tietää, minne kannattaa seuraavana viikonloppuna suunnistaa.)

X1Wuj-PTvhY6v9hH2CNFFQLc7LgVC6tHIK63OpsKdaCIuym88s1-z7T_JhsU6v6LChtLpg=s190

Tapanani on käydä rekiltä läpi kaikki yhtään mielenkiintoisen väriset ja näköiset vaatteet. Hiplailen, tarkistan merkin ja materiaalin. Bongailen erityisesti merkkejä, jotka tiedän uutena kalliiksi, ja ihanalta tuntuvia materiaaleja, jotka useimmiten paljastuvat silkiksi tai villaksi. Vaikka ensi katsomalta ei ehkä siltä näytä, niitä on rekeillä melko paljon.

Olen tehnyt muutamia huomioita.

Kalliista merkeistä esimerkiksi Majen ja Sandron secondhand-paidat ovat kirpputorilla lähes poikkeuksetta huonokuntoisia. Päättelen tästä, että lähtölaatukaan ei ole ihan sitä, mitä tuon hintaisilta vaatteilta voisi toivoa.

Sen sijaan kirjoitan tätäkin tekstiä päälläni Majestic Filatures’n puuvilla-kashmir-poolo, joka oli oivakuntoinen löytö 6,50 eurolla.

Tavarataloketju Monoprix’n vaatteita on kirpputoreilla tarjolla hurjan paljon, ja ne näyttävät usein käyttämättömiltä. Joko ne ovat sitä tai sitten Monoprix tarjoaa huippulaatua edulliseen hintaan.

Pariisilaisessa Emmauksessa vaatteiden hinnat ovat kirpputoriksi melko kalliit. Parilla eurolla ei saa juuri mitään. Hyväkuntoinen NoaNoan silkkimekko maksoi viime viikolla 35 euroa, Eramin nahka-avokkaat 12,50 euroa. (Hyvä: tämä estää kevytmielisiä hupiostoksia.) Vaatteita ei kuitenkaan tunnuta hinnoiteltavan ensisijaisesti laadun perusteella. Hyvä silkkipaita voi olla yhtä kallis kuin nätti polyesterpaita, ja H&M voi olla saman hintainen kuin Antoine & Lili. Sopii laatuhaukalle.

_ZnvcEoKkJHeBmLsf-7NjZgONkhkETOOctHmJk_Eg9AN33_ytpACo8h7wuN_VE08jqP4RQ=s190

Juhlavahkon paidan etsintä päättyi hyvin, kun kaikki Rue de Charonnen suloiset vaateliikkeet kierrettyäni päätin käydä vielä vakiopaikassani, Boulevard Beaumarchais’n Emmauksessa.

Siellä rekillä roikkui konjakinvärinen paita, josta oli pesulappu leikattu pois mutta joka tunnusta ja välkkeestä päätellen oli paksua silkkiä. Merkki oli Caroll, hinta 12,50 euroa, kunto uutta vastaava.

Sen laitan huomenna päälle Miikan kirjan julkkareihin.

18.–24.4. vietetään Vaatevallankumousviikkoa. Idea: pue vaatteesi nurin päin, ota selfie ja kysy vaatemerkiltäsi #whomademyclothes. Tämän postauksen kuvat ovat Vaatevallankumousviikon materiaalia.

Edit 14.5. Maria vinkkasi kommenteissa BIS Boutique Solidairesta (7 Boulevard du Temple). Kiitos! Se paljastui mahtavaksi paikaksi laatuvaatteiden etsijälle. Hinnat kohtuullisempia kuin tuntemissani Emmauksissa, ja bonuksena jännittäviä tyyliniekkoja asiakaskunnassa. Suosittelen!

Hyvä kirjailija ei koreile

Posted on by

IMG_5056

Otsikon väite leijui ilmassa taannoisessa kahvipöytäkeskustelussa. Se käsitteli Laura Lindstedtiä (jonka uusinta teosta kukaan keskustelijoista ei ymmärtääkseni ollut lukenut, mutta kas, tässäpä kirjailija josta voi keskustella ulkokirjallisesti!). Minulle muistutettiin, että vasemmistolaisen Finlandia-puheen lisäksi Lindstedtillä on kontollaan toinenkin synti. Se oli yhdelle keskustelijoista ollut se viimeinen niitti jättää kirjailijan teokset ostamatta.

Olin unohtanut, mutta tosiaan: Lindstedt vaihtaa mekon jokaiseen haastatteluun.

Tämä tiedetään, koska toimittaja Antti Majander kertoi sen Helsingin Sanomien Finlandia-voittoa seuranneen lehtijutun aluksi.

Jäin miettimään, miksi kirjailijan mekonvaihtoväli on niin iso asia. Niinpä palasin Hesarin juttuun. Se tosiaan alkaa mekkoasioilla kuin ne olisivat jutun tärkein anti.

Teoksen tiedottaja Hannele Jyrkkä perustelee jutussa mekkojen vaihtoa sillä, että Lindstedt on suunnitellut kaiken etukäteen. Toimittaja ei tyydy tähän, vaan esittää lähinnä sarkastiseksi lukemani kommentin: ”Näin pätevän huomaavaista voittajaa kaunokirjallisuuden Finlandialla ei ole aikaisemmin ollut!” Tällä lausumalla Majander asettelee lähtökohdat kaikelle juttua seuranneelle keskustelulle, myös meidän kahvipöydässämme monta kuukautta myöhemmin käydylle.

Minun tuttavapiirissäni ei ole kovinkaan epätavallista valita uniikki asu tärkeisiin tilanteisiin. Kokeneelle kirjallisuustoimittajalle (jonka sukupuoli tekisi tässä mieli mainita) ilmeisesti oli yllättävää, että palkittu kirjailija pohtii vaatetuksen kaltaista seikkaa.

Vai oliko yllätys se, että kirjailija huolehtii julkisuuskuvastaan? Vai halusiko Majander puhua mekoista jostakin muusta syystä?

***

Muistan toisenkin Hesarin jutun, Jouni K. Kemppaisen artikkelin Kari Hotakaisesta onnettomuuden jälkeen. Sen alussa kerrotaan kirjailijan työhuoneesta.

Kirjailija Hotakaisen työhuone on ikkunaton koppero, jonka lattialla rahisee kenkien alla hiekka ja puolikarkea sepeli.

Missä ovat Helena Karihtalan suosittelemat kodikkuutta luovat yksityiskohdat, kuten arvokas matkamuisto, tuoreet kukat, matto tai tyylikäs valaisin?

Olenko ihan väärässä, kun kuulen tässäkin hiukan lämmintä sarkasmia – en Hotakaista vaan sisustussuunnittelija Karihtalan näkemyksiä kohtaan? Koska oikea, rehellinen suomalaiskirjailijahan todella kirjoittaa vaikka ikkunattomassa kopissa. Hän ei välitä tuoreista kukista! Ja Kemppainen summaakin:

”Se on toki myönnettävä, että elämme kovassa maailmassa, jossa vain tulokset ratkaisevat, ja niitä on tässä työhuoneessa kieltämättä syntynyt.” (Tästä tuntuu puuttuvan vain humoristinen loppukaneetti: Kova äijä.)

Hotakaisen työhuoneen kohdalla tulokset ratkaisevat mutta Lindstedtin mekkojen kohdalla eivät?

***

Kirjailijuus on julkinen ammatti. On helppo ymmärtää, että jatkuvan julkisen palautteen ja kommentoinnin sietäminen voi vaatia roolihahmon ottamista. Moni kirjailija vaikuttaa etäännyttäneen kirjailijaminänsä arkiminästään.

Hotakainen on julkisuudessa se vähän lumpsu suomalainen mies, jolla on kuiva huumori ja joka ei juuri kauneudesta perusta. Se hyväksytään, siitä pidetään. Sofi Oksanen on näyttävä gootti, vähän niin kuin sarjakuvahahmo. Siihen on totuttu. Molemmat pukeutuvat vaatteisiin, toinen ehkä harkitun sattumanvaraisiin (kuten hahmon tyyliin kuuluu) ja toinen taas erittäin tarkasti valittuihin (kuten hahmon tyyliin kuuluu).

Joka haastatteluun mekkoa vaihtava, suorapuheinen naiskirjailijahahmo on kuitenkin monelle liikaa. Johtuuko se siitä tylsästä tosiasiasta, että mekon vaihtamista – juuri mekon, ei housujen! – pidetään naisellisena, iloisena tai jopa kevytkenkäisenä ominaisuutena? Ja kuitenkaan ei tarvitse mennä kuin muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ja kaupunkilaisnaisen vaatevarustukseen kuului ilman muuta sellaisia osia kuin kävelypuku, arkipuku ja aamutakki, eri vuorokaudenajoille eri vaatteet siis.

Jostakin syystä kauneus, eleganssi, tyylikkyys ja itsestä huolehtiminen eivät oikein sovi yhteen suomalaisen kirjailijakuvan kanssa. Jos Lindstedtistä kuulemiani kommentteja on uskominen, mekkoasia saattaa jopa vähentää kirjailijan teosmyyntiä.

Kaikki saavat tietysti valita, mitä ostavat ja mistä kiinnostuvat. Monista tähän tapaukseen liittyvistä kommenteista tulee kuitenkin läheisesti mieleen jokin entisajan maailma, jossa lisääntymisikäinen, ulkonäöstään välittävä, uraansa suunnitteleva ja mielipiteitä omaava nainen oli sovittua järjestystä pahiten uhkaava olento.

Toivottavasti tulkitsen kaiken väärin.

Sellainen on pariisitar

Posted on by

IMG_4705

Maailman tyylikkäimmät naiset. Olen kuullut monta kertaa, että he ovat Pariisissa. Oli mennyt yhdeksän päivää täällä ja olin ostanut huulipunan, kun japanilainen nainen pysäytti minut trendikkään kaupan kulmalla, kysyi saavatko he (mukana oli mies ja kamera) ottaa kuvan, he kuvaavat japanilaiseen Fudge-lehteen.

Hämmennyin, ajattelin hämänneeni jostakin kulmasta (he suhtautuivat minuun kuin olisin tyylikäs pariisitar), olin kirkkaanpunaisissa huulissa ensimmäistä päivää, epävarmana mutta onnellisena, kirpputoritrenssissä. Tietenkin annoin luvan kuvata – eihän tällaisia sattumuksia tule vastaan kuin jonakin kummallistunnelmaisena päivänä Pariisissa – ja he kuvasivat, kysyivät mistä mikäkin vaatteeni on peräisin, pyysivät kirjoittamaan vaatebrändejä paperille. Se tuntui absurdilta.

Ajattelin kuvaa jonka vieressä lukisi tärkeimmät ominaisuuteni: Trenssi Luhta (vintage), Farkut Nudie, Kengät Wonders, paita 2or+ByYat. En tiedä ilmestyikö se koskaan.

***

Pariisissa jotkut ihmisistä ovat kuin taideteoksia. Juuri nyt istun kahvilan terassilla 11. kaupunginosassa ja kun katsahdan ympärilleni, näen pienen naisen joka on konservatiivisesti pukeutunut mutta kultakenkäinen; tuon toisen joka työntää pitsimekossa lastenrattaita; tuon kolmannen jonka mummomokkasiinien sisältä nousee nilkkaan tatuoitu vihreä köynnös, joka jatkaa matkaansa revittyjen farkkujen lahkeesta sisään.

Vaatteita on kaikkialla. Reittini ovat täynnä vaatekauppoja joiden näyteikkunat ovat pastellisia ja herkkiä, kuviotakkisia ja istuvamekkoisia, ja vielä kuukausi sitten ne kaikki kirkuivat alennusmyyntejä. Monta kertaa löysin itseni pohtimasta mahdollista ostettavaa. Kuviollinen paita? Kirkasvärinen paita? Ranskassa valmistetut kengät? Tarpeista en tiedä, mutta ne piristäisivät… (Tämä ostamisen ja piristymisen oletettu suhde, en ymmärrä sitä.)

En ole ostanut täällä oloni aikana juuri mitään (= hattu, vyö ja huivi), mutta viimeisen viikon aikana olen antanut itselleni kahdesti periksi: olen ostanut kaksi kirpputorivaatetta, t-paidan ja poolopaidan, joista ensimmäinen oli todennäköisesti kahden euron hintainen virhe. Tänään löysin Emmauksesta Euroopassa valmistetun puuvilla-kashmirpoolon, joka tuntui ihanalta päällä; tulin iloiseksi; kotona googlaus paljasti, että merkki on ilmeisen laatuorientoitunut ja hintavakin (minä maksoin 6,50 e). Tulin iloisemmaksi. Miksi alkuperäishinta vaikuttaa ilooni?

Ostoksista huolimatta on edelleen todettava, että minulla on tarpeeksi vaatteita, oli ennen kahta uutta paitaakin.

***

Tarpeeksi = 47 kappaletta. Laskin eräänä päivänä kaiken, mitä minulla on mukanani Pariisissa (ulkovaatteet ja urheiluvaatteet ovat luvussa mukana). Ostamieni paitojen vuoksi summa nousee 49:ään, ja se on enemmän kuin tarpeeksi vaikka mahtuu mainiosti matkalaukkuun.

Vaatteista seitsemän on tarkoitettu kotihengailuun tai yövaatteiksi. Pidin lukua ensin isona, mutta oikeastaan yö ja kotihengailu vievät aika ison osan vuorokaudesta. On lopulta aika yllättävää, että selviän niinkin vähäisellä määrällä! Kotivaatteiden kuningatar on toissa vuonna Uffilta löytämäni Marimekon villamekko vuodelta x: pitkät hihat, korkea avattava kaulus, pitkä helma. Se pelastaa kylmältä yöllä ja päivällä, sitä ei oikeastaan tarvitse pestä, sen voi vetäistä yövaatteiden päälle lähtiessään boulangerieen hakemaan tuoretta leipää.

Vain yksi Pariisiin tuomani vaate on sellainen, jota olen käyttänyt niin vähän, että se olisi joutanut jäämään kotiin (Nanson musta hame, joka klassisuudestaan huolimatta ei löydä paikkaansa asujeni osana). Silkkimekko ja silkkitoppi ovat toistaiseksi makailleet käyttämättöminä, mutta se on talven syytä. Korolliset avokkaat uhkaavat olla turhuus myös, mutta tämä jää nähtäväksi. Otin ne mukaan testimielessä. Pari vuotta sitten yritin muuttua korkokulkijaksi. Seurauksena oli kauniita ja laadukkaita korkokenkiä, jotka kuitenkin ovat viettäneet aikaa kaapissa paljon enemmän kuin jalassani.

Ei minusta tullut leijailevaa korkokenkähenkilöä enkä oikein usko että Pariisi muuttaa asiaa. Haluan kävellä pitkiä matkoja (varsinkin täällä haluan!), haluan päästä juoksemaan tarvittaessa pakoon, en ole tottunut korkoihin enkä oikeastaan halua lisää pituuttakaan. Mitä tehdä vähäkäyttöisille laatukorkokengille?

***

Maailman tyylikkäimmät naiset eivät usko heitä, jotka väittävät tietävänsä, mikä kullekin sopii tai mitä kenenkin kuuluisi pukea päälleen. Sen asenteen haluaisin oppia. Ei naisen ole pakko käyttää korkokenkiä vaikka mikä tyyliguru niin sanoisi. Ei tarvitse olla valkoista kauluspaitaa eikä helmikoruja. Tyylikkäät ovat heitä, jotka laittavat kummalliset kultakengät koska haluavat, heitä jotka antavat tukkansa harmaantua koska se harmaantuu, heitä jotka pukeutuvat väriin vaikka ovat yli seitsemänkymppisiä. Heitä jotka tekevät mitä haluavat!

Tyylikkäät ovat myös niitä naisia jotka hitaasti vaappuvat vanhoilla kotikulmillamme kymmenennessä kaupunginosassa, värikkäissä Saharan eteläpuolisissa vaatteissaan, kiiltävissä sandaaleissaan, päähän käärittynä jotakin turbaanintapaista. Heidän askeleensa, hidas ja tilava.

Ja ne nuoret naiset jotka fuusioivat edellisiä, huulet punaisiksi maalattuina matkustavat turbaaneissaan metrossa, kapeissa hameissa ja koroissa ja loputtomissa rannekilluttimissa. Voisin tuijottaa heitä kauan.

Tyylikkäitä ovat ne jotka ovat itsensä näköisiä eivätkä toisten, jotka ostavat ihmeellisen pulskan nudenvärisen karvatakin koska rakastavat sitä (tällainen karvatakkinainen meni juuri ohitseni kolmen pienen lapsen kanssa). Ehkä pariisittarien tyylikkyys on itsevarmuudessa. He voivat huoletta pukea mitä huvittaa ja japanilaiset muotitoimittajat pysäyttävät heidät ihastuneina: ”Saanko ottaa kuvan?”

Isoäidin vaatekaappi

Posted on by

Tämä essee on aiemmin julkaistu syksyn 2015 Huili-lehden Vaateliitteessä. Sen myötä toivotan sinulle, joka luet, merkityksellistä joulua!

 

Kaksi vuotta sitten kyllästyin. Vaatekaappini oli niin täynnä, että viikkaaminen alkoi tuntua turhalta. Halpaketjusta ostettu trikoopaita jäi mytyksi, vaikka sitä yritti miten taitella.

Yhtenä päivänä tyhjensin koko kaapin. Kävin vaatteeni läpi yksi kerrallaan ja arvioin, mitkä niistä tuntuivat ihan oikeasti omilta. Sellaisilta, joilla oli minulle edes jotakin merkitystä.

Kierrätykseen tarkoitetuista säkeistä kasvoi vuori. Se piilotti sisälleen vaatekappaleita, joita oli käytetty vähän mutta jotka jo näyttivät epämääräisesti huonoilta. Oli loputtomasti kiertäviä saumoja, käsiin hajoavaa trikoota ja väsähtänyttä viskoosia, vaikka olin jo vuosia aiemmin lopettanut tekokuitujen ostamisen lähes tyystin. Suuri osa vaatteista kelpasi enää energiaksi.

En ollut ongelmani kanssa yksin. Internet pullisteli kohtalotovereita. Jäin pohtimaan, mitä vaatesuhteellemme oikein oli tapahtunut. Miten olin päätynyt päästämään kaappiini vaatteita, joita kuvailisin lähinnä räteiksi? Päätin kurkistaa äitini ja isoäitini vaatekaappeihin vastausten toivossa.

***

Kotiliesi1940

Kotiliesi opasti vaatepisteiden käyttämiseen vuonna 1940.

94-vuotiaan isoäitini vaatekaappi pursuaa, mutta se johtuu eri asiasta kuin minulla: hänellä on vaatteita kymmeneltä vuosikymmeneltä.

Isoäitini, maatalon tyttö, hemmotteli nuorena itseään ostamalla kankaan ja ompelemalla siitä puvun. Hän säästi jokaisesta talousrahasta hiukan kretonkiin. Jopa sodan aikana, kun vaatteet olivat kortilla, hänellä oli varaa ostaa tiskin alta kukallinen puuvillasatiinikangas. Illan hämärässä hän ompeli siitä itselleen kimonohihaisen aamutakin. Mitä luksusta se oli!

Yli 70 vuotta myöhemmin etsin takkia mummolan ullakolta. Löydän yhden aamutakin, mutta se näyttää ensivilkaisulla uudelta. Vasta tutkittuani takkia tarkemmin huomaan, että siinä on repeytymiä vähän joka puolella.

”Tuo se on”, isoäitini varmistaa.

Hivelen kangasta ymmyrkäisenä. Se ehkä maksoi säännöstelyn aikana omaisuuden, mutta toisaalta: sillä on ollut kymmeniä käyttövuosia. Se on yhä kunnossa, vaikka juuri tämä kangas ei edes ollut mitenkään erityisen hyvälaatuinen.

Isoäiti mietti ostamiensa kankaiden laatua vain sen verran kuin silloin oli tapana. Nykynäkökulmasta sekin on aika paljon. Jopa Yhdyspankin mainos vuodelta 1959 neuvoi naisia erottamaan hyvän villakankaan huonosta, jotta he saisivat rahoilleen vastinetta.

Isoäitini osaa yhä näppituntumalla sanoa, tuleeko kangas kestämään. Voisinpa sanoa itsestäni samaa.

***

Muotisorja3-71

Muotisorja-lehdessä oli vuonna 1971 ”rohkeita naisia”.

Suosikki-lehti oli äitini, 1970-luvun alun teinin, tyyliraamattu. Hän matki iskelmälaulaja Kristiina Hautalan linjakasta tyyliä niin hyvin kuin osasi. Ostoksille hän lähti äidin ja siskon kanssa autolla, peräti 70 kilometrin päähän kotoa isompaan kaupunkiin.

”Huokeissa vaatteissa ei ole huono omatunto vaikka niitä hankkisi useitakin”, julisti Muotisorja-lehden pääkirjoitus vuonna 1971. Sellaisessa maailmassa elettiin, vihdoin!

Äiti osti uutta joulu- ja kevätjuhliin: punaiset farkut, niin kuin Dannylla oli, ja viininpuna-ruskean neuletakin, jota hän käytti raitaisen marimekon kanssa.

Sama neuletakki roikkuu nyt minun naulakossani. Se on tehty Turussa ja on täyttä akryyliä, mutta ikä näkyy siinä yhtä vähän kuin Beatlesin Let It Be -albumissa. Vielä 70-luvulla laadusta ei tingitty tekokuidussakaan.

***

”Meillä on täällä ollut tapana käyttää hillittyjä värejä”, huomautti ison yrityksen toimitusjohtaja markkinointipäällikkönä aloittaneelle äidilleni 1980-luvun puolivälissä. Äiti oli pukeutunut villakankaiseen jakkupukuun. Punaiseen.

1970–1980-lukujen vaihteessa äidin vaatekaappi oli muuttunut täysin. Sen tarkoitus oli ilmentää aikuisuutta: hän oli mennyt naimisiin ja työelämään, minä olin syntynyt.

Helsinkiin muuttanut äitini ei voinut ajatellakaan sellaisia pukineita, joita hänen äitinsä tai anoppinsa maalla käyttivät. Hän halusi olla uskottava uranainen, ja uusi identiteetti vaati ennen kaikkea oikean asun. Se piti hankkia oikeanlaisesta ostospaikasta, sellaisesta, joka myi vain laatua. Eikä se mitä ilmeisimmin ollut punainen.

Äiti selasi ryhdikkäitä villajakkuja Helsingin keskustan pienissä putiikeissa ja korrenkevyitä silkkipaitoja Stockmannilla. Hän kävi pukeutumisneuvojalla ja värianalyysissä. Sen jälkeen hän pukeutui pitkään persikanvärisesti.

1990-luvulla äiti vei minua ja siskoani shoppailumatkoille. Hennes & Mauritz, tuo ruotsalainen kultakaivos, oli suurkaupunkien tärkein nähtävyys. Sitä ei Suomessa ollut. Ostin punaisen farkkumekon Tukholmasta ja kukalliset hippifarkut Lontoosta.

Vaatteet olivat yhä huolettomampia ja yhä edullisempia. Materiaali tai valmistusmaa eivät olleet tärkeitä; tärkeää oli shoppailun mahdollistama yhdessäolo. 90-luvun uraperheessä se oli harvinaista.

Ostamisesta oli tullut rentoutumista.

***

Kotiliesi1960

Vuonna 1960 Kotiliesi opasti, miten miesten paidasta taiotaan pusero pienokaiselle.

Aikuistuin kuitenkin toisenlaiseen maailmaan. Lukion englannintunneilla opin termit greenhouse effect, climate change ja globalization.

Samaan aikaan vaatealan kannattavuutta parannettiin viemällä tuotanto maailman halvimpiin maihin. Niissä saattoi teettää paljon ja nopeasti. Siinä missä isoäidilleni oli helpointa saada vaatteita ompelemalla itse, minä olin tilanteessa, jossa arkisimmatkin vaatteeni kokosi lapsen ikäinen ompelija jossain hyvin kaukana, orjapalkalla. Mutta se oli halpaa.

Vuonna 1997 Hennes & Mauritz tuli Suomeen, ja muut pikamuotiketjut seurasivat. Äidin villajakkupuvut muuttivat lapsuudenkotini kellariin. Nyt hänen vaatteidensa niskalapuissa saattoi lukea samanlaisia taikasanoja kuin minun: Global, Jackpot, Filippa K. Made in China.

Länsimainen maailma yksilöllistyi, mutta vaatteet yhtenäistyivät.

***

Talvella 2015 vaatteistani on jäljellä enää parhaat. Nyt järjestän isoäitini vaatekaappia. Vastaan tulee aarteita: hänen ensimmäiset korkokenkänsä 30-luvun lopusta, lapselle neulottu paita 50-luvulta, alusmekko keinokuitujen ensi vuosikymmeniltä. Isoäiti vahtii vieressä. Mitään ei saa heittää pois, ei edes kierrätykseen.

”Voi tulla sota, ja sitten niitä tarvitaan”, hän muistuttaa.

Kasaan vaatteita jätesäkkeihin, taas kasvaa vuori. Sitten löydän vaalean talvitakin, täyttä villaa, Made in Finland. Se näyttää iskemättömältä.

Laitan sen päälleni, ja minusta tulee pariisitar.

Käytän isoäitini takkia koko talven, ja joka kerta sen pukiessani tunnen oloni kauniiksi. Siihen kiteytyy jotakin, josta haluan pitää kiinni: huolellisen työn arvostusta ja isoäitini kuiskauksia. Takki on jälki, jonka jätän mieluusti itsestäni seuraaville sukupolville. Näin minä kulutin.

Viimein tajuan, mistä oikeastaan on kysymys. Siitä, että haluan olla jokaisesta vaatteestani ylpeä, yhtä ylpeä kuin isoäitini ompelemastaan aamutakista.

Onko se liikaa toivottu?

16 vaatetta ja joitakin pieniä tarinoita

Posted on by

Tultuani Pariisiin sitä kesti kuukauden verran: rehellistä ostohimoa. Puhuttelevia vaatteita näkyi joka puolella. Kaupunki oli hurmaava ja vaatteet näyteikkunoissa kuin veistoksia.

Olisinpa minäkin veistos, värikkäämpi kuin olenkaan, mielikuvituksellisempi, vähemmän varovainen, tilaa ottavampi, rohkeampi! Jos ostaisin leveän turkoosin tyllihameen tai nahkahousut, minusta tulisi uusi minä.

***

Viime vuonna tein ensimmäistä kertaa vaatebudjetin, jonka ansiosta olin vuoden lopussa hyvin kärryillä ostotavoistani. Tänä vuonna päätin käyttää vaatteisiin korkeintaan 700 euroa. Halusin oppia itsestäni jotakin uutta. Harjoitella. Edellisvuoden perusteella tiesin, että vaateostoksia tavalliseen tapaani punnitsemalla ja eettisyyttä painottamalla päädyn noin tonnin kuluttamiseen vuodessa.

Nyt on joulukuun 23. päivä, ja olen kuluttanut tämän vuoden aikana vaatteisiin 539 euroa ja 40 senttiä. En tunne erityistä himoa kuluttaa budjetissa jäljellä olevaa 160 euroa joulunjälkeisissä alennusmyynneissä.

Vuoden aikana on nimittäin tapahtunut seuraavaa: En enää tiedä, miksi ostaisin. Entiseen asiaintilaan verrattuna minun ei tee lainkaan mieli ostaa vaatteita. Default-ajatukseni on, että ne eivät sovi kaappiini. Että ne lisäävät stressiä.

Olen ostanut vuoden aikana 16 vaatetta ja lisäksi joitakin alusvaatteita ja sukkia. Näistä vaatteista kahdeksan oli huolella suunniteltuja ostoksia: farkut, alustoppeja, tarpeellisia sukkahousuja ja sen sellaista.

Heräteostoksissa on kuitenkin jotakin, mitä suunnitellut hankinnat väistävät: tunne, tarina, muisto.

***

Pimeänä vuodenaikana suomalaisessa lähiössä kietoudun usein passiivisuuteen, jossa en saa tehdyksi mitään. Viime talvena, eräänä tällaisena viheliäisenä hetkenä, päätin lähteä Espoon Kierrätyskeskukseen. Se on korkea tila jossa on paljon valoa ja ihmeellisiä tavaroita.

Tielleni sattui kynähame, joka kutkutti mielikuvitustani: sen pesulapussa kerrottiin, että se on jonkin minulle tuntemattoman ranskalaismerkin talvimallistosta 1997–1998 (ajalta, jolloin vielä oli yksi talvimallisto!). Hame oli tummansinistä, teksturoitua tekokuitua, napakka ja joustava. Ikä ei näyttänyt sitä kuluttaneen. Mieleeni hyökyivät välittömästi vuoden 1998 hennavärini, sunnuntai-iltapäivän viaton nuorisosarja, poikien huolettoman näköinen huolellinen keskijakaus ja loputtomille lenkeille kiertynyt puhelinlanka, luurin kuumuus korvaa vasten kun ääriltään sumeassa puhelussa ratkottiin senhetkisiä ihastuksia ja pahastuksia.

Hame maksoi kolme euroa. Ostin sen.

Se oli kireä kuin makkarankuori ja ilmiselvä virheostos, mutta kolme euroa ei ollut kova hinta lyhyestä paluusta 90-luvulle.

***

Kesällä olin haastattelureissulla Tampereella, päivä oli varovaisesti aurinkoinen ja viikonloppulaukkuni hihna hankasi hartiaa. Olin varannut ylimääräistä aikaa ja katsonut asemalta reitin Super Mukava -kauppaan. (Jos minun pitäisi pukeutua ainoastaan yhden merkin vaatteisiin, se olisi varmaankin juuri Muka va. Ne ovat laadukkaita ja klassisia mutta niissä on aina juju.) Sieltä ei löytynyt mitään, mutta vieressä sijaitsevan OMB:n rekillä roikkui Riivarin tummansininen kesäpaita, silkkiä ja puuvillaa, tarjouksessa 69 euroa. Ei hihoja, napitus, terävät kaulukset; herratyylissä oli jotakin sellaista, joka sai sydämeni lyömään nopeammin. Särmää!

Hetken mielijohteesta ostetusta paidasta tuli kesän suosikki ja tyylin kulmakivi.

***

Sitten: kirpputorit. Helsingin seudulla väsyn niihin helposti, sillä useimmat itsepalvelukirpputorit ovat luotaantyöntäviä sotkupesiä. Mutta mökkireissun mausteena on aina Pälkäneen helluntailaisten kirpputori. Siellä vaatteet roikkuvat siististi rekeillä ja tunnelma on hiljainen ja koskematon. Juuri sellaisesta paikasta voi löytää aarteita! Se, minkä pitäisi olla kallista, on halpaa.

Ja siinä ne olivat, silmieni korkeudella, kaksi kauniisti laskeutuvaa toppia, joiden kankaan himmeästä välkkeestä arvasin heti, että ne ovat silkkiä. Kolme euroa kappale, luonnonvalkoinen ja vaalean violetti toppi. En voinut jättää kumpaakaan kauppaan, vaikka selvää oli, että yhdelläkin olisin pärjännyt.

Vaaleammasta topista tuli toimistopäivien vakiovaate, siisti, lämmin ja viileä, unelmankevyt päällä.

Orivedellä helluntailaisten kirpputori puolestaan on Etelä-Pohjanmaalle suuntaavien mummolamatkojeni vakiopysähdyspaikka. Se on kaupungin pienen oriaukion laidalla, sympaattisen Café Herkkuhetken rakennuksessa. (Orivedellä pysähtyessäni yritän olla huomaamatta pitkää S-Marketin parakkia, joka heittää varjonsa sekä aukion että kahvilan ylle.) Vaatteissa on paljon laadukkaita yksilöitä, sellaisia jotka jossakin muualla ylennettäisiin vintageksi, ja ne on lajiteltu niin huolellisesti siisteihin pinoihin ja säännöllisille rekeille, että minun oli kerran kysyttävä myyjärouvalta kassalla, silittävätkö he ne. (Hän pahoitteli, että siihen ei ole mahdollisuutta. Päättelin, että orivetiset ovat hyviä lahjoittajia.) Tällä kertaa selasin takkeja sinisen trenssin toivossa. Olin haaveillut sellaisesta pitkään; olin kyllästynyt kahteen mustaan kevättakkiini ja luopunutkin toisesta.

Ja siinä se oli, kuin minulle tehty trenssi, Made by Luhta. Täydellinen sininen, moitteeton kunto, tehty Suomessa joskus tekstiiliteollisuuden valoisampina päivinä, kun polyesterkin vielä oli laadukasta. Nyt trenssi on mukana Pariisissa ja keväisessä joulukelissä päällä joka päivä. Se näyttää upealta ruskean karvakaulaliinani kanssa, kuvittelen olevani samanaikaisesti chic ja Maija Poppanen ja otan muutaman hypähtävän askeleen…

Kirpputoriostokset eivät toki aina – usein! – ole yhtä onnistuneita, mutta kohtaamisia ja tarinoita niistä ei useinkaan puutu. Oliivinvärisen englantilaisen merinovillapaidan ostin kotikaupunginosani ostarikirppikseltä vain siitä ilosta, että sitä myyvällä naisella oli rekki täynnä laatuvaatteita, kestäviä ja hyvin pidettyjä. Halusin palkita hänet. Kirpputorilla ei ollut juuri ketään, eivätkä ne vähätkään asiakkaat tuntuneet ymmärtävän, että kaikista kymmenestä kojusta tämä yksi oli ainoa, jota kannatti katsoa tarkemmin.

Näin heti, että villapaita oli minulle pieni ja vääränvärinen, eikä asianlaita muuttunut kangasta silittelemällä ja myyjän kanssa puhelemalla. Arvostin kuitenkin sitä, että paita oli tehty Englannissa, se oli myyjän sisaren vanha ja huolella vaalima, 70-luvun niukkaa designia; näin mustaksi rajatut silmät ja sen ajan 36-kokoisen varren ja kuohkean tukan, leveät tekokuituhousut. Tämä kuva mielessäni etenin transaktioon. Myyjä pyysi viittä euroa, jonka annoin. Kotiini muutti kummallisen värinen ja vähän kutittava villapaita, joka ei sopinut muihin vaatteisiini lainkaan.

Sen sijaan sen tarina sopi kokoelmiini hyvin.

***

Noin kuukauden Pariisissa olon jälkeen ostohimo meni ohi. Ehdin hankkia kolme asiaa: kirkkaanpunaisen huulipunan, oranssinpunaista sisältävän shaalimaisen huivin ja tummansinisen, leveälierisen villahatun.

Ne ovat värini nyt, julistukseni maailmalle terrori-iskujen jälkeen. En ole koskaan aiemmin käyttänyt huulipunaa.

Olen 180 senttiä pitkä, minulla on kirkkaanpunaista huulipunaa ja leveälierinen hattu. Olen olemassa, saan olla! Elämä on hyvä!

Tämä on minulle harjoitus, tärkeä.

***

Vuoden päätelmä: Kun tunteeni ovat pinnassa, ostaminen on houkuttelevinta. Ja: Vaatteet ovat tarinoita, voivat olla.

Kevyen pakkaamisen taito

Posted on by

Takanani on kymmenen päivän reissu Hampuriin, Berliiniin, Varsovaan, Vilnaan ja Tallinnaan. Matkavälineenä bussi: ihana hitaus ja raskaus, halpuus ja maisemain tenho.

Inhoan raskaita pakaaseja, hellettä ja ylämäkiä. Nämä kaikki uhkaavat yhdistyä paikan vaihtamiseen perustuvalla kesälomamatkalla, joten matkatavaroiden määrä tekee mieli minimoida.

Olen parin vuoden ajan haarukoinut kevyttä ja kätevää, minulle parhaiten sopivaa matkavarustusta. Tällä haavaa periaatteeni kuuluvat seuraavasti (en edes yritä väittää, että olisin minkään yleispätevän äärellä tässä, mutta itse tykkään lukea toisten listoja):

  1. Valitse kevyt kassi, jossa on vetoketju ja olkahihna ja joka sopii lentokoneeseen käsimatkatavaraksi. Itse pidän yksinkertaisesta puuvillacanvaksesta, joka on kestävää mutta ei paina paljon mitään.
  2. Pese matkalla pyykkiä, jos se on mahdollista. Esimerkiksi Pariisissa on valtavasti itsepalvelupesuloita, joiden käyttäminen on halpaa ja lisäksi hauska paikalliskokemus. Pyykinpesu puolittaa matkatavaroiden määrän.
  3. Valitse vain vaatteita, jotka sopivat yhteen. Jätä kotiin se kiva vaate, joka ei sovi muihin matkavaatteisiisi. Jätä kotiin myös se ihmeellinen ihanuus, jota ei oikein arjessakaan tule käytettyä (harkitse oikeastaan sen laittamista kierrätykseen).
  4. Suunnilleen yksi alaosa per kaksi yläosaa on toimiva suhde. Minulla 14 vaatetta (7 x yläosa, 3 x alaosa, 1 x kengät, 2 x huivi, 1 x hattu + alus- ja yövaatteet) 10 päivän pyykinpesuttomalla matkalla tarjosi jo ihan mukavasti vaihteluakin.
  5. Yhdet kengät riittävät. Ainakin, jos ne ovat niin monipuoliset ja hyvät kävellä kuin Birkenstockini. Sateellakin sandaalit ovat parhaat, jos on kesä. Ne eivät kastu läpimäriksi, ja sukattomat jalat saa kuiviksi hetkessä.
  6. Silkki on kevyt ja helteellä aivan mahtava materiaali. Silkkipaidan voi pestä helposti saippualla hotellin lavuaarissa, ja se kuivuu nopeasti. Myös merinovillainen t-paita ilmeisesti toimii helteelläkin loistavasti (vakuttavat perustelut täällä) ja on materiaalina silkkiä monikäyttöisempi.
  7. Pesuaineena toimii yksi Marseille-saippua (hiukset, pyykit, vartalo yms.). Sen saa helposti mukaan myös lentokoneeseen.
  8. Pakkaa Konmari-metodilla, siis vaatteet rullalle vierekkäin eikä päällekkäin. Tällöin kaikki löytyy helposti, eikä tarvitse purkaa koko laukkua saadakseen alimmaisena olevan hameen käsiinsä.
  9. Tyhjää toilettilaukku ja rahapussi ennen lähtöä. Mieti, mitä oikeasti tarvitset välttämättä. Et ala matkalla yhtäkkiä käyttää tuotetta, jota et käytä kotona.
  10. Maksihame ja iso huivi mukaan. Molemmat toimivat hyvin bussimatkailussa, koska niitä voi käyttää myös peittoina.

Tarvitsenko uudet kengät

Posted on by

Ajattelemalla vaatteita olen päätynyt etäännyttämään itseni vaatteidenostosta. En arvannut, että niin kävisi. Tavoitteeni ei ole ollut erityisen pieni vaatebudjetti tai ostamattomuus. Mutta mitä enemmän olen pohtinut vaatteita, sitä enemmän olen ajatellut myös niiden tuotantoa. Siinä on useimmiten ongelmia, jotka eivät ole pelkästään ”eettisiä kysymyksiä”. Kyse on aidoista perusihmisoikeuksien loukkauksista, sellaisista joista me kaikki sanoudumme irti YK:n ihmisoikeusjulistuksessa.

Minulle ei kerta kaikkiaan sovi, että yksikään ihminen joutuu housujeni tähden raatamaan puolipakkotyössä yötä myöten ja ilman vessataukoja rakennuksessa, jossa ei ole paloturvallisuudesta tietoakaan saadakseen korvauksen, joka ei riitä peruselämiseen. Jos minä, joka olen perehtynyt asiaan vähän keskimääräistä paremmin, en toimi päivänselvän tietoni perusteella, millainen on maailma, millainen ihminen?

Olenhan minä tänäkin vuonna ostanut vaatteita. Kokonaan en osaa sitä välttää. Joka tapauksessa saldo on ihan toinen kuin viime vuonna. Lisäksi olen tietoisesti suosinut käytettynä ostamista. Vaikka se on vaikeaa, se tuntuu jätteiden määrän kannalta viisaammalta, ja lisäksi minusta on (myös vaatetyöläisten kannalta) oikein pyrkiä pidentämään vaatteiden elinkaarta. Tähän mennessä olen tänä vuonna käyttänyt vaatteisiin yhteensä 132,90 euroa. Olen ostanut

  • 2 sukkahousut uusina (38 e)
  • 3 paria sukkia uusina (11 e)
  • tummansinisen neuletakin käytettynä (35 e)
  • siistin mekon ”käytettynä”, laput olivat vielä kiinni (45,90 e)
  • sinisen kynähameen käytettynä (3 e).

Lisäksi olen saanut muutaman itselleni uuden vaatekappaleen. Näistäkin ostoksista sininen hame oli täysin (minulle) käyttökelvoton, toisia sukkahousujakaan en ole käyttänyt toistaiseksi kertaakaan ja tummansininen neuletakkikin voisi olla täydellisempi. Sellaisia järkeviä ja punnittuja ostoksia.

Hyvin usein uutta vaatetta harkitessani olen onneksi tullut siihen tulokseen, että ostaminen ei ole välttämätöntä. Olen nimittäin aika hämmentynyt siitä, että väljää Project 333:a seuratessani varastossa on yhä koko ajan noin kolmen laatikollisen verran vaatteita. Olen laittanut kiertoon paljon, mutta tämäkin määrä tuntuu aivan holtittomalta. En ole tietääkseni ollut koskaan mikään himoshoppaaja, mutta alan epäillä, että olen elänyt aikamoisessa harhakuvitelmassa omasta ostokäyttäytymisestäni.

Ja kyllä, se iskee edelleen: ostohimo. Joskus tekisi ostaa uutta, sillee niin kuin piristykseksi. (Tämä ajatus ostosten ja piristymisen yhteydestä on ihmeellinen ja pelottava ja vaatii palaamista.) Juuri nyt esimerkiksi olisi kiva, jos omistaisin matalat mustat avokkaat. Minulla on matalat ruskeat avokkaat, jotka ovat palvelleet ainakin kymmenen vuotta uskollisesti. Olen niihin vähän kyllästynyt eivätkä ne sovi täydellisesti garderoobiini. Mustat sopisivat! Korolliset mustat avokkaat minulla kyllä on, mutta kun ne eivät kelpaa.

Menin jo kauppaankin. Hermostuin ihmismassoihin minuutissa ja kysyin (onneksi!) itseltäni vielä kerran: Tarvitsenko todella mustat avokkaat? Sovitin ballerinoja mutta tulin järkiini kun muistutin itseäni siitä, että olen aina inhonnut niiden pikkusöpöyttä.

Kaupasta päästyäni kuuntelin sisäistä järkipuhettani. Ruskeat avokkaat ovat edelleen kauniit. Ne ovat hyväkuntoiset mutta kuitenkin sisältä sen verran kuluneet, että niiden myyminen olisi hankalaa. Jos hylkään ne, ne muuttuvat turhiksi. Niiden elinkaari päättyy. Niistä tulee jätettä.

Mustat avokkaat olisivat kyllä klassiset ja tietysti ihanat, mutta saattaa myös olla, että kaipuuni ei liity suoranaisesti niihin vaan pikemminkin hiukkasen pakkomielteiseen tarpeeseen ostaa jotain uutta. Ostaa tavaraa! Kuluttaa! Rehellisesti sanoen en tulisi yhtään onnellisemmaksi mustien avokkaiden hankinnasta. Siitä seuraisi hetkellinen riemu. Todennäköisesti kengät tulisivat ahkeraan käyttöön, mutta silti luulen, että paljon mielenkiintoisempi valinta on jättää kengät ostamatta. Vain siten annan itselleni mahdollisuuden oppia jotakin. Kutsuttakoon sitä vaikka tyytyväisyydeksi.

Yhteinen vaatekaappi

Posted on by

Visioin joitakin aikoja sitten juhlavaaterinkiä. En ole toteuttanut ideaa, mutta sen sijaan liityin viime tiistaina vaatelainaamo Vaaterekin jäseneksi.

Vaaterekki on auki Made in Kalliossa joka tiistai. Se on kuin monen ihmisen yhteinen vaatekaappi. Vaatteita saa lainata kaksi kerrallaan aina kahdeksi viikoksi koko jäsenyytensä ajan. Kuukauden jäsenyys maksaa 40 euroa, puolen vuoden 110 euroa. Suosikkivaatetta saa kuulemma myös varata omaan spesiaalitilanteeseensa, ettei jää h-hetkellä nuolemaan näppejään.

Kun olin ensimmäisen kerran selannut rekkien vaatteet läpi, ajattelin, että mietin vielä; liityn sitten ensi kerralla. Mikään ei ollut ihan just oman näköistä ja (hyvin kasuaaleihin) tarpeisiini sopivaa. Vaaterekin Veera kuitenkin kannusti kokeilemaan hiukankin kivan oloisia vaatteita. Ne voisivat kuulemma yllättää.

Nappasin yhtä ja toista sovituskoppiin mukaan, ja totesin Veeran olleen oikeassa.

Lähdin vaatelainaamosta kahden vaatteen kanssa. Valitsin Muka van Kerttu-kauluspaidan ja MEM Ekodesignin kierrätysmatskuista tehdyt slim-pantsit. Kumpaakaan en olisi ostanut kaupasta, mutta juuri se on minusta mainiota. Vaatelainaamon avulla voi kokeilla jotain itselleen hiukan erikoista. Kerttu-paidasta tuli päivässä ehdoton suosikki.

Yhden toiveen haluaisin kuitenkin suomalaisille vaatesuunnittelijoille esittää: voisitteko ystävällisesti käyttää jotain muutakin neutraalia väriä kuin mustaa? Musta on hieno, mutta erityisesti keväällä ja kesällä ihminen tarvitsee jotain muutakin. Enkä nyt tarkoita korallia tai kirkkaanvihreää (heleitä ja kirkuvia värejä on myös tarjolla), vaan esim. kaunista beigeä, erilaisia sinisiä ja vaaleita harmaita.

En tiedä, tuleeko minusta Vaaterekin kantis – siis kaipaanko edes kahden viikon välein vaihtelua – mutta idea on loistava. Tuntuu, että aika on nyt kypsempi vaatteiden ja tavaroiden jakamispalveluille kuin muutama vuosi sitten, jolloin edellinen ja jo lopetettu Vaatelainaamo aloitti Helsingissä. Jos kävisin joka päivä asiallista pukeutumista vaativissa töissä, hyödyntäisin vaatelainaamoa ehdottomasti. Ja jos asuisin Kalliossa, en ehkä tarvitsisi kummoista vaatekaappia kotona ollenkaan! Tervetuloa, tulevaisuus.

P.S. Kirjoitin Vaaterekistä ja Veerasta myös pienen jutun, joka on luettavissa täällä.