Laatuvaatteita Pariisista

Posted on by

Pienten pariisilaisten vaatekauppojen näyteikkunat näyttävät kyllä houkuttelevilta, mutta menepä sisälle kauppaan. Etsipä kauniisti laskeutuvaa, hyvin tehtyä ja laadukasta paitaa hiukan juhlavaan tilaisuuteen.

Yritin viime viikolla todetakseni, että ei se niin helppoa ole valtavan tarjonnan keskelläkään.

Moni kiva putiikki lähikadullamme Rue de Charonnella keräilee rekeilleen eri merkkien kiinnostavimpia, toinen toistaan kauniimpia vaatteita. Ihania flamingopaitoja, unelmankeveitä höyhenpaitoja, klassisia kauluspaitoja.

Mutta vilkaisu pesulappuun osoittaa, että näiden kivojen paitojen (hintaluokassa 50–90 euroa) materiaali on lähes aina polyesteri (tai parhaassa tapauksessa viskoosi) ja ne on tehty Kiinassa. Pieni tai isompi merkki, Kiinassa ne on tehty. Vain huivit ovat oikeaa silkkiä.

Silkkipaitaa saa mennä hakemaan vielä kalliimpaan liikkeeseen, ja siitä saa helposti maksaa + 150 euroa. Se ei minulle nyt sopinut.

wCobaGDg05B3vAv-F6aYgd4_y-6RfEALu-xV3_Y_QeykK_DwKPPWduvAsKcVEvkqducnDw=s190

Ostosreissu sai minut pysymään kannassani: toimivin ratkaisu edullisia laatuvaatteita Pariisista etsivälle on kirpputori. Ei ehkä kuulosta kovin originellilta, mutta kyllä se vähän on.

Pariisilaiskirpputorit erottaa nimittäin suomalaisista vastineistaan se, että niillä liikkuu vaatteita kaikista hintaluokista.

Tarjolla on totta kai paljon alkujaankin halpaa pikamuotia, mutta tässä kaupungissa on myös suuri porukka ihmisiä, jotka ostavat arkisesti oikeasti laadukkaita ja kalliita vaatteita, myös huippumuotitaloista, ja jotka yhtälailla kuin halvempien vaatteiden käyttäjät kyllästyvät omiinsa. He laittavat ne kiertoon. Näin ollen myös tosi kalliita merkkejä ja erinomaisen laadukkaita vaatteita näkyy kirpputoreilla aika usein (kuukausi sitten bongasin erinomaisessa kunnossa olleen Burberryn trenssin).

Kirpputoreissa on tietysti Pariisissakin se vaikeus, että sieltä ei oikein voi tehdä täsmälöytöjä. Siksi olen ottanut tavaksi selailla kolmen lähimmän Emmauksen (1, 2, 3) rekkejä tasaiseen tahtiin, sillä ne osuvat matkojeni varrelle. Se on mielenkiintoista paitsi löytöjen tekemisen mielessä myös laatutarkkailua ja materiaalien hiplaamista harrastavalle.

(Käyn myös säännöllisesti pariisilaisilla ulkokirpputoreilla, joita nousee viikonloppuisin katujen varsille. Tätä listaa seuraamalla tietää, minne kannattaa seuraavana viikonloppuna suunnistaa.)

X1Wuj-PTvhY6v9hH2CNFFQLc7LgVC6tHIK63OpsKdaCIuym88s1-z7T_JhsU6v6LChtLpg=s190

Tapanani on käydä rekiltä läpi kaikki yhtään mielenkiintoisen väriset ja näköiset vaatteet. Hiplailen, tarkistan merkin ja materiaalin. Bongailen erityisesti merkkejä, jotka tiedän uutena kalliiksi, ja ihanalta tuntuvia materiaaleja, jotka useimmiten paljastuvat silkiksi tai villaksi. Vaikka ensi katsomalta ei ehkä siltä näytä, niitä on rekeillä melko paljon.

Olen tehnyt muutamia huomioita.

Kalliista merkeistä esimerkiksi Majen ja Sandron secondhand-paidat ovat kirpputorilla lähes poikkeuksetta huonokuntoisia. Päättelen tästä, että lähtölaatukaan ei ole ihan sitä, mitä tuon hintaisilta vaatteilta voisi toivoa.

Sen sijaan kirjoitan tätäkin tekstiä päälläni Majestic Filatures’n puuvilla-kashmir-poolo, joka oli oivakuntoinen löytö 6,50 eurolla.

Tavarataloketju Monoprix’n vaatteita on kirpputoreilla tarjolla hurjan paljon, ja ne näyttävät usein käyttämättömiltä. Joko ne ovat sitä tai sitten Monoprix tarjoaa huippulaatua edulliseen hintaan.

Pariisilaisessa Emmauksessa vaatteiden hinnat ovat kirpputoriksi melko kalliit. Parilla eurolla ei saa juuri mitään. Hyväkuntoinen NoaNoan silkkimekko maksoi viime viikolla 35 euroa, Eramin nahka-avokkaat 12,50 euroa. (Hyvä: tämä estää kevytmielisiä hupiostoksia.) Vaatteita ei kuitenkaan tunnuta hinnoiteltavan ensisijaisesti laadun perusteella. Hyvä silkkipaita voi olla yhtä kallis kuin nätti polyesterpaita, ja H&M voi olla saman hintainen kuin Antoine & Lili. Sopii laatuhaukalle.

_ZnvcEoKkJHeBmLsf-7NjZgONkhkETOOctHmJk_Eg9AN33_ytpACo8h7wuN_VE08jqP4RQ=s190

Juhlavahkon paidan etsintä päättyi hyvin, kun kaikki Rue de Charonnen suloiset vaateliikkeet kierrettyäni päätin käydä vielä vakiopaikassani, Boulevard Beaumarchais’n Emmauksessa.

Siellä rekillä roikkui konjakinvärinen paita, josta oli pesulappu leikattu pois mutta joka tunnusta ja välkkeestä päätellen oli paksua silkkiä. Merkki oli Caroll, hinta 12,50 euroa, kunto uutta vastaava.

Sen laitan huomenna päälle Miikan kirjan julkkareihin.

18.–24.4. vietetään Vaatevallankumousviikkoa. Idea: pue vaatteesi nurin päin, ota selfie ja kysy vaatemerkiltäsi #whomademyclothes. Tämän postauksen kuvat ovat Vaatevallankumousviikon materiaalia.

Edit 14.5. Maria vinkkasi kommenteissa BIS Boutique Solidairesta (7 Boulevard du Temple). Kiitos! Se paljastui mahtavaksi paikaksi laatuvaatteiden etsijälle. Hinnat kohtuullisempia kuin tuntemissani Emmauksissa, ja bonuksena jännittäviä tyyliniekkoja asiakaskunnassa. Suosittelen!

Hyvä kirjailija ei koreile

Posted on by

IMG_5056

Otsikon väite leijui ilmassa taannoisessa kahvipöytäkeskustelussa. Se käsitteli Laura Lindstedtiä (jonka uusinta teosta kukaan keskustelijoista ei ymmärtääkseni ollut lukenut, mutta kas, tässäpä kirjailija josta voi keskustella ulkokirjallisesti!). Minulle muistutettiin, että vasemmistolaisen Finlandia-puheen lisäksi Lindstedtillä on kontollaan toinenkin synti. Se oli yhdelle keskustelijoista ollut se viimeinen niitti jättää kirjailijan teokset ostamatta.

Olin unohtanut, mutta tosiaan: Lindstedt vaihtaa mekon jokaiseen haastatteluun.

Tämä tiedetään, koska toimittaja Antti Majander kertoi sen Helsingin Sanomien Finlandia-voittoa seuranneen lehtijutun aluksi.

Jäin miettimään, miksi kirjailijan mekonvaihtoväli on niin iso asia. Niinpä palasin Hesarin juttuun. Se tosiaan alkaa mekkoasioilla kuin ne olisivat jutun tärkein anti.

Teoksen tiedottaja Hannele Jyrkkä perustelee jutussa mekkojen vaihtoa sillä, että Lindstedt on suunnitellut kaiken etukäteen. Toimittaja ei tyydy tähän, vaan esittää lähinnä sarkastiseksi lukemani kommentin: ”Näin pätevän huomaavaista voittajaa kaunokirjallisuuden Finlandialla ei ole aikaisemmin ollut!” Tällä lausumalla Majander asettelee lähtökohdat kaikelle juttua seuranneelle keskustelulle, myös meidän kahvipöydässämme monta kuukautta myöhemmin käydylle.

Minun tuttavapiirissäni ei ole kovinkaan epätavallista valita uniikki asu tärkeisiin tilanteisiin. Kokeneelle kirjallisuustoimittajalle (jonka sukupuoli tekisi tässä mieli mainita) ilmeisesti oli yllättävää, että palkittu kirjailija pohtii vaatetuksen kaltaista seikkaa.

Vai oliko yllätys se, että kirjailija huolehtii julkisuuskuvastaan? Vai halusiko Majander puhua mekoista jostakin muusta syystä?

***

Muistan toisenkin Hesarin jutun, Jouni K. Kemppaisen artikkelin Kari Hotakaisesta onnettomuuden jälkeen. Sen alussa kerrotaan kirjailijan työhuoneesta.

Kirjailija Hotakaisen työhuone on ikkunaton koppero, jonka lattialla rahisee kenkien alla hiekka ja puolikarkea sepeli.

Missä ovat Helena Karihtalan suosittelemat kodikkuutta luovat yksityiskohdat, kuten arvokas matkamuisto, tuoreet kukat, matto tai tyylikäs valaisin?

Olenko ihan väärässä, kun kuulen tässäkin hiukan lämmintä sarkasmia – en Hotakaista vaan sisustussuunnittelija Karihtalan näkemyksiä kohtaan? Koska oikea, rehellinen suomalaiskirjailijahan todella kirjoittaa vaikka ikkunattomassa kopissa. Hän ei välitä tuoreista kukista! Ja Kemppainen summaakin:

”Se on toki myönnettävä, että elämme kovassa maailmassa, jossa vain tulokset ratkaisevat, ja niitä on tässä työhuoneessa kieltämättä syntynyt.” (Tästä tuntuu puuttuvan vain humoristinen loppukaneetti: Kova äijä.)

Hotakaisen työhuoneen kohdalla tulokset ratkaisevat mutta Lindstedtin mekkojen kohdalla eivät?

***

Kirjailijuus on julkinen ammatti. On helppo ymmärtää, että jatkuvan julkisen palautteen ja kommentoinnin sietäminen voi vaatia roolihahmon ottamista. Moni kirjailija vaikuttaa etäännyttäneen kirjailijaminänsä arkiminästään.

Hotakainen on julkisuudessa se vähän lumpsu suomalainen mies, jolla on kuiva huumori ja joka ei juuri kauneudesta perusta. Se hyväksytään, siitä pidetään. Sofi Oksanen on näyttävä gootti, vähän niin kuin sarjakuvahahmo. Siihen on totuttu. Molemmat pukeutuvat vaatteisiin, toinen ehkä harkitun sattumanvaraisiin (kuten hahmon tyyliin kuuluu) ja toinen taas erittäin tarkasti valittuihin (kuten hahmon tyyliin kuuluu).

Joka haastatteluun mekkoa vaihtava, suorapuheinen naiskirjailijahahmo on kuitenkin monelle liikaa. Johtuuko se siitä tylsästä tosiasiasta, että mekon vaihtamista – juuri mekon, ei housujen! – pidetään naisellisena, iloisena tai jopa kevytkenkäisenä ominaisuutena? Ja kuitenkaan ei tarvitse mennä kuin muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ja kaupunkilaisnaisen vaatevarustukseen kuului ilman muuta sellaisia osia kuin kävelypuku, arkipuku ja aamutakki, eri vuorokaudenajoille eri vaatteet siis.

Jostakin syystä kauneus, eleganssi, tyylikkyys ja itsestä huolehtiminen eivät oikein sovi yhteen suomalaisen kirjailijakuvan kanssa. Jos Lindstedtistä kuulemiani kommentteja on uskominen, mekkoasia saattaa jopa vähentää kirjailijan teosmyyntiä.

Kaikki saavat tietysti valita, mitä ostavat ja mistä kiinnostuvat. Monista tähän tapaukseen liittyvistä kommenteista tulee kuitenkin läheisesti mieleen jokin entisajan maailma, jossa lisääntymisikäinen, ulkonäöstään välittävä, uraansa suunnitteleva ja mielipiteitä omaava nainen oli sovittua järjestystä pahiten uhkaava olento.

Toivottavasti tulkitsen kaiken väärin.

Kun kaikki on hetken liikaa

Posted on by

IMG_4619

Eilen yritimme käydä katakombeissa. Jono näytti torstai-iltapäivänä niin kohtuulliselta, että rohkenimme asettua siihen. Edessämme seisoi ryhmä Machine Head -bändin roudareita tai faneja, näyttäviä mustapukuisia pitkätukkia.

Aurinko, kirkas, kuuma. Heijastava asfaltti. Hiki villakangastakin sisällä. Mateleva jono. Toiselta puolelta sisään pääsi iso amerikkalaisryhmä.

Ehkä kymmenen minuuttia seisoimme, tai viisitoista. Sitten Miikalle tuli niin huono olo, että lähdimme kävelemään kohti varjoa. Äkillinen muutos suunnitelmiin: ei katakombeja tänään.

Aurinko, kirkas, kuuma. Minuakin uhkaili päänsärky. Olemme huonoja jonottajia, mutta kyse ei ole vain siitä. Tämä tapaus on elämässämme varsin tavallinen.

Kyse on siitä, että suunnitelmat muuttuvat usein, koska meille hyvävointisuus on tärkeämpi asia kuin katakombit, tai museo, tai oikeastaan mikään etukäteen suunniteltu elämys. Tämä on elämänkokemuksemme sanelemaa: jos jommallekummalle iskee yltiöpäinen ahdistus, tai päänsärky, tai jos minä pyörryn, koko päivä ja ehkä muutama seuraavakin menee pilalle. Ei esimerkiksi pysty tekemään työtä.

Olemme tässä samanlaisia, puoliso ja minä.

***

Lapsena kuulin usein sellaisia vakuutteluja, että kunhan kasvan aikuiseksi, kestän paremmin maailmaa: ääniä, valoja, kuumaa, toisten jatkuvaa puhetta, nälkää.

Kävi ihan toisin. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä huonommin kestän. Jos ennen koin monissa tilanteissa vain voimakasta epämukavuutta, nykyään kroppani pistää vastaan toden teolla.

Aloin pyörtyillä varhaisteininä. Ensimmäisen kerran taju meni alajärveläisessä kangaskaupassa, kun valitsimme äidin kanssa verhoja. Sitten oli vuosien tauko, kunnes pyörtyilystä tuli aina vaan yleisempää: lentokoneissa, verta luovuttamassa, kuumeessa. Joskus muutenkin. Riskitekijöitä ovat syömättömyys, kuumuus ja paineenvaihtelu.

Joitakin vuosia sitten alkoivat migreenit ja pienemmät päänsäryt. Niitä aiheuttavat ainakin kuumuus, vilkkuvat valot, melu, alkoholi, monet sosiaaliset tilanteet ja epäsäännöllinen syöminen – mitä enemmän näistä tekijöistä yhdessä, sitä todennäköisemmin pääni on niin kipeä, että joudun makaamaan tuntikausia pimeässä, viileässä huoneessa paikallani. Minusta ei ole seuraa, en pysty nauttimaan mistään.

Pyörtyily ja päänsärkyalttius määrittävät elämääni. Ne aiheuttavat minulle vaikeuksia monta päivää ilmetessään. Kun päänsärky kerran alkaa, se ei yleensä poistu saman vuorokauden aikana.

Silti ajattelen, että oireillani on jokin viesti, jota minun tulee kuunnella – että pelkkä lääke ei ole ratkaisu. Uskon, ne kertovat jotakin syvällistä minusta. Tosiasia nimittäin on sekin, että kaipaan hyvin vähän virikkeitä ja hyvin rajatusti seuraa. Olen usein kehoni kanssa samaa mieltä: tämä on liikaa.

***

Viime vuosien aikana on puhuttu paljon erityisherkkyydestä – käsite, jonka tieteellinen perusta on käsittääkseni hatara mutta jolla tuntuu yhtä kaikki olevan kaikupohjaa. En tiedä, mistä minun kohdallani on kysymys, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin ymmärrän, että minun on huomioitava aistiherkkyyteni, siis itseni.

Se on usein sosiaalisesti vaikeaa. Sellaisen ihmisen, jolle melu, kirkkaat valot, ihmismassat tai kuumuus eivät aiheuta täydellistä kompin sekaantumista, on usein vaikea käsittää, miksi joku toinen ottaa ne jatkuvasti huomioon.

Minulle hymyillään vinosti, kun haluan valita drinkkipaikan, jossa on mahdollisimman vähän ihmisiä. Minulle loukkaannutaan, kun en halua osallistua ravintolapäivälliselle tai lähteä konserttiin. Minulle sanotaan, että joo joo, eihän kukaan tykkää tukalasta kuumuudesta, kovasta melusta tai nälästä, mutta ei niitä pidä ottaa niin vakavasti.

***

Jotkut sanovat: mutta maailma on tällainen, on paras tottua siihen. Miksi minusta on masentava ajatus, että joutuisin koko elämäni totuttelemaan satunnaisin perustein rakennettuun maailmaan, joka toisilta ei vaadi totuttautumista juuri lainkaan? Olen totutellut 34 vuotta, eikä se ole auttanut.

Sitä paitsi, jos se lohduttaa, totuttelen kyllä edelleen koko ajan. Ei ole harvinaista päätyä vierailulle paikkaan, jossa on televisio koko ajan päällä, joskus radion kanssa samaan aikaan, tai kahvilaan, jossa musiikin ja puheensorinan sekoitus muodostaa sietämättömän hälyn. Ostoskeskukset ovat aina täynnä ihan liian kirkkaita valoja, ja kaduilla tulee vastaan pyöräilijöitä, joiden valo vilkkuu (varma migreeni). Juuri nyt asun suurkaupungissa, joka on täynnä virikkeitä kaikille aisteille.

Arki vaatii minulta tasapainoilua. Teen parhaani, mutta ihan tavalliset tilanteet ovat usein piinallisia.

Toisaalta olen valinnut työskentelyn yksin. Se on pelastukseni. Ja: Luojan kiitos minulla on puoliso, joka ymmärtää, näkee pyörtymisen läheisyyden katseestani.

***

Eilen, jätettyämme katakombijonon taaksemme, menimme istumaan viileälle, tyhjälle terassille. Koimme lopputuloksen onnistuneeksi: olimme lähteneet jonosta tarpeeksi aikaisin. Ei ollut seurannut hengenahdistusta eikä oksentelua katakombeissa, ei vuorokausien mittaista päänsärkyä, vaan sen sijaan hyvän keskustelun täyttämä hetki viihtyisässä katukuppilassa. Oikein hyvä retki.

Onni oli, että meillä ei ollut ketään seuranamme. Seuralaiset pitävät usein suunnitelmasta perääntymistä petturuutena tai oikutteluna. Se on ymmärrettävää. Monille suunnitelman toteutuminen on ainoa mahdollinen onnistunut lopputulos. Siksi en käy koskaan museoissa kenenkään muun kuin puolison kanssa. Nekin ovat sellaisia paikkoja, joihin voin mennä vain siinä tapauksessa, että jono ei ole pitkä ja että paikka ei ole tupaten täynnä. Saatan joutua poistumaan muutaman salin jälkeen, sillä voimakkaita taidekokemuksia tulvii silmiini liikaa.

***

Joskus toivon rohkeasti, että maailma suhtautuisi kaltaisiini erityisherkän, aistiherkän, introvertin tai vaikean sijaan normaaleina ihmisinä. Että olisi ihan ok pyytää kahvilassa musiikkia vaikenemaan, vieraisilla televisiota kiinni, että voisi kieltäytyä konsertista tai monen ihmisen päivällisestä vailla loukkaantumista ja kulmakarvojen kohottelua.

Että pyrkimykseni pysyä tolpillani ei olisi muille ihmisille ongelma.

Se helpottaisi.

Sellainen on pariisitar

Posted on by

IMG_4705

Maailman tyylikkäimmät naiset. Olen kuullut monta kertaa, että he ovat Pariisissa. Oli mennyt yhdeksän päivää täällä ja olin ostanut huulipunan, kun japanilainen nainen pysäytti minut trendikkään kaupan kulmalla, kysyi saavatko he (mukana oli mies ja kamera) ottaa kuvan, he kuvaavat japanilaiseen Fudge-lehteen.

Hämmennyin, ajattelin hämänneeni jostakin kulmasta (he suhtautuivat minuun kuin olisin tyylikäs pariisitar), olin kirkkaanpunaisissa huulissa ensimmäistä päivää, epävarmana mutta onnellisena, kirpputoritrenssissä. Tietenkin annoin luvan kuvata – eihän tällaisia sattumuksia tule vastaan kuin jonakin kummallistunnelmaisena päivänä Pariisissa – ja he kuvasivat, kysyivät mistä mikäkin vaatteeni on peräisin, pyysivät kirjoittamaan vaatebrändejä paperille. Se tuntui absurdilta.

Ajattelin kuvaa jonka vieressä lukisi tärkeimmät ominaisuuteni: Trenssi Luhta (vintage), Farkut Nudie, Kengät Wonders, paita 2or+ByYat. En tiedä ilmestyikö se koskaan.

***

Pariisissa jotkut ihmisistä ovat kuin taideteoksia. Juuri nyt istun kahvilan terassilla 11. kaupunginosassa ja kun katsahdan ympärilleni, näen pienen naisen joka on konservatiivisesti pukeutunut mutta kultakenkäinen; tuon toisen joka työntää pitsimekossa lastenrattaita; tuon kolmannen jonka mummomokkasiinien sisältä nousee nilkkaan tatuoitu vihreä köynnös, joka jatkaa matkaansa revittyjen farkkujen lahkeesta sisään.

Vaatteita on kaikkialla. Reittini ovat täynnä vaatekauppoja joiden näyteikkunat ovat pastellisia ja herkkiä, kuviotakkisia ja istuvamekkoisia, ja vielä kuukausi sitten ne kaikki kirkuivat alennusmyyntejä. Monta kertaa löysin itseni pohtimasta mahdollista ostettavaa. Kuviollinen paita? Kirkasvärinen paita? Ranskassa valmistetut kengät? Tarpeista en tiedä, mutta ne piristäisivät… (Tämä ostamisen ja piristymisen oletettu suhde, en ymmärrä sitä.)

En ole ostanut täällä oloni aikana juuri mitään (= hattu, vyö ja huivi), mutta viimeisen viikon aikana olen antanut itselleni kahdesti periksi: olen ostanut kaksi kirpputorivaatetta, t-paidan ja poolopaidan, joista ensimmäinen oli todennäköisesti kahden euron hintainen virhe. Tänään löysin Emmauksesta Euroopassa valmistetun puuvilla-kashmirpoolon, joka tuntui ihanalta päällä; tulin iloiseksi; kotona googlaus paljasti, että merkki on ilmeisen laatuorientoitunut ja hintavakin (minä maksoin 6,50 e). Tulin iloisemmaksi. Miksi alkuperäishinta vaikuttaa ilooni?

Ostoksista huolimatta on edelleen todettava, että minulla on tarpeeksi vaatteita, oli ennen kahta uutta paitaakin.

***

Tarpeeksi = 47 kappaletta. Laskin eräänä päivänä kaiken, mitä minulla on mukanani Pariisissa (ulkovaatteet ja urheiluvaatteet ovat luvussa mukana). Ostamieni paitojen vuoksi summa nousee 49:ään, ja se on enemmän kuin tarpeeksi vaikka mahtuu mainiosti matkalaukkuun.

Vaatteista seitsemän on tarkoitettu kotihengailuun tai yövaatteiksi. Pidin lukua ensin isona, mutta oikeastaan yö ja kotihengailu vievät aika ison osan vuorokaudesta. On lopulta aika yllättävää, että selviän niinkin vähäisellä määrällä! Kotivaatteiden kuningatar on toissa vuonna Uffilta löytämäni Marimekon villamekko vuodelta x: pitkät hihat, korkea avattava kaulus, pitkä helma. Se pelastaa kylmältä yöllä ja päivällä, sitä ei oikeastaan tarvitse pestä, sen voi vetäistä yövaatteiden päälle lähtiessään boulangerieen hakemaan tuoretta leipää.

Vain yksi Pariisiin tuomani vaate on sellainen, jota olen käyttänyt niin vähän, että se olisi joutanut jäämään kotiin (Nanson musta hame, joka klassisuudestaan huolimatta ei löydä paikkaansa asujeni osana). Silkkimekko ja silkkitoppi ovat toistaiseksi makailleet käyttämättöminä, mutta se on talven syytä. Korolliset avokkaat uhkaavat olla turhuus myös, mutta tämä jää nähtäväksi. Otin ne mukaan testimielessä. Pari vuotta sitten yritin muuttua korkokulkijaksi. Seurauksena oli kauniita ja laadukkaita korkokenkiä, jotka kuitenkin ovat viettäneet aikaa kaapissa paljon enemmän kuin jalassani.

Ei minusta tullut leijailevaa korkokenkähenkilöä enkä oikein usko että Pariisi muuttaa asiaa. Haluan kävellä pitkiä matkoja (varsinkin täällä haluan!), haluan päästä juoksemaan tarvittaessa pakoon, en ole tottunut korkoihin enkä oikeastaan halua lisää pituuttakaan. Mitä tehdä vähäkäyttöisille laatukorkokengille?

***

Maailman tyylikkäimmät naiset eivät usko heitä, jotka väittävät tietävänsä, mikä kullekin sopii tai mitä kenenkin kuuluisi pukea päälleen. Sen asenteen haluaisin oppia. Ei naisen ole pakko käyttää korkokenkiä vaikka mikä tyyliguru niin sanoisi. Ei tarvitse olla valkoista kauluspaitaa eikä helmikoruja. Tyylikkäät ovat heitä, jotka laittavat kummalliset kultakengät koska haluavat, heitä jotka antavat tukkansa harmaantua koska se harmaantuu, heitä jotka pukeutuvat väriin vaikka ovat yli seitsemänkymppisiä. Heitä jotka tekevät mitä haluavat!

Tyylikkäät ovat myös niitä naisia jotka hitaasti vaappuvat vanhoilla kotikulmillamme kymmenennessä kaupunginosassa, värikkäissä Saharan eteläpuolisissa vaatteissaan, kiiltävissä sandaaleissaan, päähän käärittynä jotakin turbaanintapaista. Heidän askeleensa, hidas ja tilava.

Ja ne nuoret naiset jotka fuusioivat edellisiä, huulet punaisiksi maalattuina matkustavat turbaaneissaan metrossa, kapeissa hameissa ja koroissa ja loputtomissa rannekilluttimissa. Voisin tuijottaa heitä kauan.

Tyylikkäitä ovat ne jotka ovat itsensä näköisiä eivätkä toisten, jotka ostavat ihmeellisen pulskan nudenvärisen karvatakin koska rakastavat sitä (tällainen karvatakkinainen meni juuri ohitseni kolmen pienen lapsen kanssa). Ehkä pariisittarien tyylikkyys on itsevarmuudessa. He voivat huoletta pukea mitä huvittaa ja japanilaiset muotitoimittajat pysäyttävät heidät ihastuneina: ”Saanko ottaa kuvan?”

Kaikesta huolimatta emme tapa toisiamme

Posted on by

Memepasmal

On mennyt melkein kolme kuukautta (tästä). Olen lopettanut terrorismiuutisten lukemisen. Äkkiä ne tulvivat yli, kiristävät, kauhistavat; näen taas uhkia joka puolella, pelko on nostanut päätään. Sellaista on, aina välillä, juuri nyt. Uutisia, joita en lue, on paljon, edelleen joka päivä: uusia uhkauksia, uusia pidätettyjä, uusia löydettyjä, paljastuksia tutkinnasta. Eräänä päivänä viime viikolla julkisuuteen tuli Sonia, nimi ja ääni muutettuna, nuori nainen jonka ansiosta torstaiksi 19. marraskuuta suunnitellut iskut Defensen kauppakeskukseen, poliisiasemalle ja päiväkotiin pystyttiin estämään.

Hänen elämänsä tästä eteenpäin? Hänen on mentävä maan alle, suostuttava jatkuvaan poliisivartiointiin, ehkä vaihdettava nimensä. ”Minut on eristetty muusta maailmasta ja elän tapetuksi tulemisen pelossa”, Sonia sanoo medialle. Loppuuko uhka hänen kohdallaan joskus, laantuuko se? Millaisessa tilanteessa poliisivartiossa ollut ihminen uskaltaa jättää vartijansa?

Se on kierre: mitä enemmän meillä on turvavälineitä, turvatoimia ja turvamiehiä, sitä tiukemmin olemme sidoksissa heihin. Emme uskalla päästää irti, sillä tietty turvan taso muuttuu normiksi. Totumme näkemään poliiseja ja sotilaita pitkäpiippuisine aseineen kadulla. Totumme siihen, että joku vartioi. Jos kehitysmaassa kuljemme koko ajan ilmastoidulla autolla tutun kuljettajan kyydissä, meidän on vaikea uskaltautua puskataksiin, minun on. Ja silloin syntyy harha siitä, että puskataksi on vaarallinen, että kadulla kulkeminen on vaarallista, että elämä ilman poliisivalvontaa on.

Onko se?

***

Japanilaisarkkitehti Tomohiro Hata on suunnitellut puulla sisustetun talon, jonka yläkerta on parvimainen mutta vailla minkäänlaista kaidetta. Se avautuu alakerran korkeaan tilaan saumattoman ja minimalistisen näköisesti mutta herättää kysymyksen, miten perheen pienet lapset pysyvät kotonaan hengissä. Hehän voivat astua ohi ja tipahtaa kerroksesta toiseen, kesken leikin. Se on vaarallista. Niin me olemme oppineet.

Asukkaat, näin kertoo Designboom-sivusto, kuitenkin uskovat, että jos kaikki mahdolliset vaaranpaikat poistetaan ympäristöstä, ihmiset eivät enää osaa toimia pienimmänkään riskin kohdatessaan.

Kaiteetonta taloa voi pitää hölmönä ideana mutta kysymys siitä, kuinka suuri turvallisuudentunne meille tekee hyvää, on tärkeä. Ja sekin, mikä lopulta tekee ympäristön turvalliseksi.

Pariisissa kävelijä ylittää usein siltoja, joissa on nykystandardein mitattuna liian matalat kaiteet, ja seuraa joenpenkkoja, joissa kaiteita ei ole lainkaan. Hän näkee jatkuvasti koiria, jotka kulkevat vapaina, vaikka vieressä virtaa vilkas autotie, ja kulkee portaita, joissa on ihan väärät mittasuhteet turvalliseen askellukseen, kaiken ikäisille. Pariisin puistossa lapset tasapainoilevat korkeilla kivillä ja huitovat kepillä lampeen. Monet kiipeilytelineetkin näyttävät hurjilta surmanloukuilta. Tämä kaikki on täällä normaalia, Suomessa vaarallista.

On pakko suostua siihen, että elämä on riski. Voimme pudota kaiteesta huolimatta tai jopa sen takia, voimme kuolla kotona vaikka se olisi pehmustettu. Terroristit voivat hyökätä tähän kahvilaan vaikka ovella olisi poliisi. Charlie Hebdon päätoimittaja Charbilla oli jatkuva poliisivalvonta jo tammikuussa 2015, kun hänet murhattiin. Poliisi sai iskussa myös surmansa, hän odotti ampujia väärällä ovella.

***

Muutama ilta sitten istuessamme aperitiivilla läheisessä bistrossa ihmettelin, miten tämän kokoinen kaupunki ylipäätään voi lainkaan toimia ilman täyttä kaaosta. (Sekin bistro on vilkkaassa, kolmen kahvilan värittämässä risteyksessä. Hyvä kohde hyökkäykselle, ellei pääministeri asuisi siitä lähtevällä kadulla – sen takia yhden kahvilan edessä seisoo aina sinipukuinen santarmi aseineen.)

Ihmisiä on ydin-Pariisissa, vain 105 neliökilometrin alueella, 2,2 miljoonaa. Lisäksi täällä on vuoden aikana 47 miljoonaa turistia ja läpikulkijaa, sellaisia kuin minä. (Vertailun vuoksi: Helsinkiä on 185 neliökilometriä, asukkaita 600 000, yöpymisiä majoitusliikkeissä 3,2 miljoonaa vuodessa.) Kuitenkaan täällä ei koko ajan joku tapa toisia. 20 vuodessa (1994–2013) Pariisissa murhattiin vain 3137 ihmistä, ja heistäkin useimmat mittausjakson alkupuolella. Tasaisestikin jaettuna tämä tarkoittaisi vain noin 156 ihmistä vuodessa.

Kun katson ulos, näen kaupungin, joka on kaunis, täynnä ihmisen tekemiä häkellyttävän hienoja yksityiskohtia. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta tosiasiassa me elämme ihmettä: tavattoman vähän tapahtuu mitään pahaa verrattuna siihen, kuinka paljon meitä täällä on.

Tuo pipopäinen tumma mies, joka kulkee katuharjan kanssa, saa mennä rauhassa; tuo vaaleatukkainen kynähametyttö yhtälailla. Lokki saa lentää rauhassa, pulu nokkia maasta löytämiään aarteita. Me saamme istua tässä kahvilassa rauhassa: minä ja nuo kolme espressoa juovaa ihmistä, joista yhdellä on nahkainen turkki; nuo kaksi tummapartaista miestä, jotka selaavat pientä kännykänruutua. Viereinen nainen pyytää minua vahtimaan taaperoaan sillä välin kun käy itse vessassa, toinen jättää tietokoneensa pöydälle mennessään tupakalle. Nainen kulkee ohi vauva kantoliinassa, mies pyöräilee reppu etukorissaan, ja tuossa tulee koko joukko ihmisiä kaupunkipyörillä – –

Aurinko värittää kuvioita taloihin, ikkunat ovat auki, autot ja skootterit ajavat enimmäkseen sulassa sovussa, kiharatukkainen tyttö potkulaudallaan on päässyt koulusta lounaalle, hän odottaa äitiään suojatien reunalla ja yli päästyään potkuttelee kovaa kotiportille. Puoliltapäivin Pariisi on aina täynnä lapsia, elossa. Se on ihme.

Työn arvo

Posted on by

Monien töiden tekemisen olemusta on vaikea selittää heille, jotka tekevät työkseen muuta. Niin myös tekstien.

Kaikki suomalaiset ovat joskus kirjoittaneet koulussa aineita ja muistavat, millaista se saattoi olla: nopeasti aamupalapöydässä roiskaistiin tietty määrä sanoja peräkkäin, ja siinä se oli, valmis teksti.

Helppoa! Kaikkihan me osaamme kirjoittaa.

Mutta ammattikirjoittamisen pitäisi olla jotakin ihan muuta kuin vain merkkien peräkkäin panemisen taitoa.

Hyvä teksti on taidokas illuusio. Se tuntuu syntyneen hetkessä, pakottomasti, mutta tarjoaa silti jotakin aivan uutta tai kiteyttää jotakin vanhaa.

Lukuun ottamatta todellisia onnenkantamoisia, sellainen teksti – todella hyvä teksti – ei kuitenkaan koskaan synny hetkessä, tunnissa, kahdessa tai edes kolmessa. Se vaatii useimmiten päiväkausien ajattelun. Kirjoittaminenkin vie monta tuntia.

Ajattelen tätä asiaa aina, kun myyn omaa työtäni. Usein on niin, että itse kirjoittamisesta ollaan valmiita maksamaan, mutta ajattelusta ei. Oletetaan ilmeisesti, että hyvä teksti tipahtaa kirjoittajalle taivaasta.

Vaihtoehtona tällöin olisi tietysti tehdä huonompi teksti nopeasti. Se olisi kapitalismin hengen mukaista: toimisin sen mukaan, että tietystä työstä ollaan valmiita maksamaan tietty summa rahaa. Toteaisin, että tämä summa on työn arvo.

Mutta kun se on minusta väärin. Tekstin arvoa ei mitata tililleni napsahtavina euroina.

***

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kymmenen vuotta ja suoltanut maailmaan paljon tekstiä, hyvää ja huonompaa.

Silti ajattelen, että sisältö sisällön vuoksi on turhaa. Liian nopeasti tai löysällä ajatuksella tehty teksti ei paranna maailmaa yhtään. Sellaisia kirjoitetaan liikaa.

Toivoisin, että tulevaisuudessa oltaisiin valmiit maksamaan enemmän ajattelusta. Olisi tilaa tehdä työ kunnolla, niin että sillä olisi mahdollisuus liikuttaa ihmisiä. Panostettaisiin vielä enemmän syvyyteen ja mielenkiintoisuuteen. Ei pelättäisi pituutta eikä hitautta.

Nykymaailmassa ammattikirjoittajan on useimmiten kirjoitettava tietty merkkimäärä tietyn konseptin mukaan tiettyyn, huolella kohderyhmättyyn lehteen. Se on varmaan ihan hieno liiketoimintalogiikka (ja nopeuttaa kirjoittamistakin), mutta se on kyllä myös hyvin tylsää. Jos joka viikko tai kuukausi tai kvartaali luen lehdestä niin huolella konseptoidut jutut että ne kuulostavat joka kerta ihan samoilta, on aika suuri vaara että lopetan lukemisen tyystin.

***

Ajatellaanpa seuraavaa: Kotiin tulee putkimies. Onko parempi, että hän tekee työnsä hemmetin hyvin ja laskuttaa enemmän vai että hän tekee työnsä hiukan sinne päin, mutta on halpa?

Tai hammaslääkäri. Riittääkö, että hän tekee työnsä melko hyvin? Kätilö? Tarjoilija?

Minusta työn arvo on siinä, että saa tehdä jotakin hyvin ja parantaa siten maailmaa jonkin pienen kulman verran. Tällöin työllä tuntuu olevan merkitystä, mikä taas tuo onnellisuutta sekä sen tekijälle että sen vaikutuspiirissä oleville.

Työn arvo ei ole siinä rahassa, jonka joku siitä ansaitsee.

Mitäs mä sanoin ja muita viisauksia – terrorin vuosipäivä

Posted on by

Eräänä iltana noin kuukausi sitten istuimme siemailemassa olutta Place du Tertrellä, kun eräs aukion lukuisista karikatyyripiirtäjistä lähestyi. ”Teillä on mielenkiintoiset kasvot, haluaisin mieluusti piirtää teidät”, hän sanoi puolisolle.

Jäimme miettimään, mitä hän tarkoitti. Herkullista nenää? Houkuttelevia ryppyjä otsassa? Tarpeeksi isoa tukkaa? Olisiko puolisosta erityisen helppo tehdä karikatyyri? Entä minusta?

Emme ottaneet tarjousta vastaan, emme saa koskaan tietää.

***

Tasan vuosi sitten terroristit ampuivat kahdeksan Charlie Hebdo -satiirilehden toimituksen jäsentä kuoliaaksi kahden kilometrin päässä paikasta, jossa nyt istun kirjoittamassa. Samassa rytäkässä he ampuivat neljä muuta ihmistä.

Eilen me istuimme 800 metrin päässä ampumapaikasta, elokuvateatterin päivänäytöksessä, katsomassa dokumenttia L’Humour à mort (”tappavaa huumoria”), joka kertoo Charliesta ja sen tekijöistä – siitä, mikä edelsi terrori-iskua ja siitä, mitä seurasi.

Elokuvan toinen tekijä Daniel Leconte teki Charliesta dokumentin jo vuonna 2007. Osa uudenkin leffan materiaalista on hänen arkistostaan: mukana on ammuttujen piirtäjien Charbin, Cabun ja Tignousin haastatteluja.

Myös Suomessa julistettiin vuosi sitten Je suis Charlie. Hyvin kuuluivat kuitenkin myös äänet, jotka heti tuoreeltaan kommentoivat lehdentekijöiden kaivaneen verta nenästään piirroksillaan (esim. antropologi Sami Laaksonen Kulttuurivihkoissa). Ei pyhää saa pilkata, sanottiin, ja että Charlie Hebdon kuvat ovat vain yksi osoitus Ranskan kolonialistisesta asenteesta kaikkia muita kohtaan. Vähän tuli mieleen se kuuluisa ”mitäs mä sanoin”, viisaus josta on aina yhtä vähän hyötyä.

En tiedä, kuinka laajasti kritisoijat tunsivat Charlien piirroksia (minä en ainakaan tuntenut ennen terrori-iskua, vaikka olin asunutkin Ranskassa), mutta oikeastaan sillä ei ole väliäkään.

Dokumentti nimittäin muistuttaa, miten hullun vaikutelman kritiikki siinä kohtaa antoi: se tuntui sanovan, että joitakin kysymyksiä ei vain pitäisi kysyä eikä joitakin piirroksia julkaista, sillä se saattaa suututtaa ihmisiä, jotka sitten (puolioikeutetusti, ehkä jopa automaattisesti) ryhtyvät ampumaan.

Toki on tärkeää pohtia sitä, miten globalisoituneessa maailmassa kunnioitamme toisia ja miten opimme ymmärtämään erilaisia kulttuureja ja uskonnollisia käsityksiä. Mutta kun tätä pohdintaa harjoitetaan silloin, kun ihmisiä on juuri tapettu vääränlaisten piirrosten vuoksi ihan oikeassa elämässä, paikka ja aika ovat mahdollisimman vääriä. Olkoon Ranska kuinka kolonialistinen hyvänsä ja Charlie Hebdon piirrokset kuinka onnettomia tahansa, oikeusvaltion on puolustettava ihmisten oikeutta elää rauhassa ja puhuttava kaikenlaista kuolemantuomiota ja oman käden oikeutta vastaan. Aina.

Emmehän me kai haluaisi elää vahtien jatkuvasti, että emme vain suututa terroristeja? (Vai elämmekö jo niin?)

Charlie ei suostunut, eikä suostu.

***

Charlie Hebdo julkaisi vuonna 2006 tanskalaisen Jyllands-Postenin kohutut Muhammed-pilapiirrokset. Saman numeron kannessa oli Cabun piirtämä Muhammed, joka silmänsä peittäneenä itkee: ”On rankkaa olla idioottien rakastama.”

Tietyt muslimiyhteisöt Ranskassa haastoivat tuolloin lehden oikeuteen. Se sai vapauttavan tuomion, ja myös valtiovalta asettui sananvapauden nimissä Charlien puolelle.

Charlie Hebdoa päätoimittanut Charb muistutti dokumentissa, että piirroksista ei tarvitse tykätä ja että niistä on lupa ärsyyntyä. Silti, hän sanoi, ei tarvitse julistaa sotaa ketään vastaan, saati eliminoida ketään: vastalauseet voi esittää omilla piirroksilla ja kannanotoilla.

Kynä ja kynä ovat paljon tasaveroisempi taistelupari kuin kynä ja ase.

Charb ei dokumentissa naureskellut ylimielisesti uskonnolle tai uskovaisuudelle. Hän ei vaikuttanut militantilta ateistilta; pikemminkin hänen asenteensa tuntui kysyvältä. Minusta useimmat Charlien piirroksetkaan eivät naureskele uskonnolle halveksivasti. Sellainen on aina tylsää ja halpaa huumoria. Parhaat kuvat pilkkaavat väkivaltaa ja nauravat ekstremisteille. Ne ovat kysymyksiä: Tämänkö me hyväksymme? Charlien kuvat ovat usein myös täsmälleen samanmielisiä monien, monien uskonnollisten johtajien lausumien ja lehtikirjoitusten kanssa: ne kritisoivat sitä, että uskonto on valjastettu väkivallan keppihevoseksi.

Dokumentissa piirrostensa takia ammutut ihmiset muistuttavat haudan takaa, että meidän on voitava puhua maailman tapahtumista ja ihmisten tekemisistä. Jos kaikesta maailmalla nyt tapahtuvasta puhuu mainitsematta uskontoa, kyse on valehtelusta. On saatava kritisoida sitä, mitä tapahtuu, on saatava ihmetellä sitä, on saatava kysyä – myös silloin, kun kritiikki osuu huonosti ja kysymykset ovat tyhmiä. Huonojakin kuvia on saatava piirtää, huonojakin tekstejä kirjoittaa.

Filosofi Elisabeth Badinter muistuttaa dokumentissa, että kaikkien niiden, joilla on julkinen ääni, on kannettava osansa puhumisen riskistä. Muuten barbaarit ovat voittaneet.

***

Jos karikatyristi olisi piirtänyt meidät sinä iltana Place du Tertrellä, olisimme todennäköisesti nähneet itsestämme jotakin, mistä emme kovin suuresti pidä. Minulla olisi ehkä ollut valtava nenä, teeskentelevä tukka, vain viiva ylähuulen paikalla ja eteenpäin työntynyt leuka. Piirtäjä olisi korostanut piirteitä, jotka kuitenkin ovat olemassa, totta. Olisinko suuttunut?

Jos olisin, mitä se olisi kertonut minusta?

***

Vatikaani suuttui, uutisoi tämän päivän Hesarikin. Reaktio liittyy eilen ilmestyneen Charlie Hebdon kanteen, jossa veriseen kaapuun pukeutunut partamies jumalan kaikkinäkevä silmä päänsä yläpuolella kantaa kalashnikovia. Vieressä on teksti: ”Vuosi myöhemmin tappaja on yhä pakosalla”.

Hyvä Vatikaani, tottahan se on! Jumalan nimissä tappavat terroristit mellastavat yhä, vaikka iskujakin he ovat matkan varrella ottaneet. Miksi tätä asiaa ei saa sanoa ääneen? Minusta kyseessä on pilakuva väkivaltaisesta ekstremististä.

Se, mitä oikeasti tapahtuu, on paljon pelottavampaa kuin siitä piirretyt kuvat tai kirjoitetut tekstit, ja paljon loukkaavampaa.

L’Humour à mort -dokumentissa Charb ihmetteli uskovaisia, jotka ajattelevat jumalansa loukkaantuvan jonkun kuolevaisen piirroksista. Eikö kerro vähäisestä uskosta se, että jumalan puolesta pitää olla huolissaan? Ajattelen samaan tapaan: luulisi jumalan kestävän luotujensa naurun! Voi, kuinka toivon sellaista Jumalaa!

Suuttumisreaktioista tulee etsimättä mieleen suomalainen sananlasku ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”. Jos näin on, Charlie Hebdon ja muiden pilapiirtäjien tehtävä on tärkeämpi kuin arvaammekaan.

Tuntuu oikealta

Posted on by

Haastattelin Syyriasta pakolaisena tullutta miestä, kristittyä, hänen jouluperinteistään. Hän kysyi omistani.

Selitin jotain ja senkin, että koen joulun usein stressaavaksi: niin paljon ihmisiä, vaikkakin rakkaita, menoja suuntaan ja toiseen, odotuksia ja toiveita, liikaa niitä, hälyä. Hän vaikutti hämmentyneeltä. Siis miksi koet sen raskaaksi, hän kysyi.

Tajusin, että (kyllä, olen juuri näin hölmö ja että) tämä on asia, jota ei voi selittää ihmiselle, joka on joutunut jättämään kotinsa väkivallan takia, uhan tähden; hänelle, jonka perhe on jäänyt Välimeren rannalle kaupunkiin, jossa piti paistaa aina aurinko ja jossa nyt paistavat ilmapommitusten säteet; hänelle, joka ei tiedä tapaako läheisiään enää koskaan. Hänelle, joka ei uskalla paljastaa lehdessä nimeään, edes etu-, eikä kotikaupunkiaan. Hänelle, joka pelkää koko ajan, yksin pienessä suomalaisessa kaupungissa, jossa on aina pimeä.

Kulttuurinen jouluahdistus, minun ikäluokkani tauti. Mistä se tulee?

Kysyin myös lahjoista. Hän hymyili ajatukselle, että aikuiset ostaisivat toisilleen jotakin. Ei kai nyt sentään? He kyllä vierailevat toistensa luona joulupäivänä kirkon jälkeen. Ja: ”Kristityt menevät tavallisesti köyhiin kaupunginosiin pieninä porukoina laulamaan joululauluja ja jakamaan lahjoja siellä asuville lapsille”, hän sanoi. Ajattelin, että siinä on jotakin joulun ytimestä. Samalla tavalla jotain on siinäkin, että monet suomalaiset kutsuivat tänä jouluna kotiinsa turvapaikanhakijoita, tuntemattomia. En ole itse koskaan kutsunut, en ketään, voisin perustella helposti että ”en ole oikein sellainen ihminen”, koko idea tuntuu vaikealta, mutta yhtälailla on myönnettävä että se tuntuu oikealta. Ylipäätään se tuntuu.

Millaista tyydytystä ihminen saa oikein tekemisestä.

Väitän, että se on toinen tyydytys kuin menestyksen tuoma – tai tarkemmin sanottuna se tyydytys, jonka väitetään menestyksestä seuraavan. Minun ongelmani: en ole koskaan saanut menestymisestä sinänsä tyydytystä, en jos en ole syvästi kokenut tekeväni oikein.

Ikuinen merkityksettömyyden tunne, minun ikäluokkani tauti?

Olen viettänyt joulun Pariisissa, kaukana heistä, joiden kanssa olen ollut jokaisen lapsuuden jouluni kuusen juurella vähäpuheisten mummoloiden verkkaisessa tunnelmassa, glögintuoksussa, autossa pimeällä ja jäisellä tiellä vaihtamassa yhden vanhemman luota toisen luo, kotisohvalla nuokkumassa verkkarit jalassa, lahjavuoren keskellä yltäkylläisyydestä päihtyneenä. Ajattelen heitä täällä, haikeasti, ja ajattelen sitten että haikeus on kaunis joulutunne, jotenkin oikean tuntuinen, ja minä niin hyväosainen, että ymmärrän vain vähän. Ja sitten, että joulussa parasta ovat välipäivät, paineettomat.

Isoäidin vaatekaappi

Posted on by

Tämä essee on aiemmin julkaistu syksyn 2015 Huili-lehden Vaateliitteessä. Sen myötä toivotan sinulle, joka luet, merkityksellistä joulua!

 

Kaksi vuotta sitten kyllästyin. Vaatekaappini oli niin täynnä, että viikkaaminen alkoi tuntua turhalta. Halpaketjusta ostettu trikoopaita jäi mytyksi, vaikka sitä yritti miten taitella.

Yhtenä päivänä tyhjensin koko kaapin. Kävin vaatteeni läpi yksi kerrallaan ja arvioin, mitkä niistä tuntuivat ihan oikeasti omilta. Sellaisilta, joilla oli minulle edes jotakin merkitystä.

Kierrätykseen tarkoitetuista säkeistä kasvoi vuori. Se piilotti sisälleen vaatekappaleita, joita oli käytetty vähän mutta jotka jo näyttivät epämääräisesti huonoilta. Oli loputtomasti kiertäviä saumoja, käsiin hajoavaa trikoota ja väsähtänyttä viskoosia, vaikka olin jo vuosia aiemmin lopettanut tekokuitujen ostamisen lähes tyystin. Suuri osa vaatteista kelpasi enää energiaksi.

En ollut ongelmani kanssa yksin. Internet pullisteli kohtalotovereita. Jäin pohtimaan, mitä vaatesuhteellemme oikein oli tapahtunut. Miten olin päätynyt päästämään kaappiini vaatteita, joita kuvailisin lähinnä räteiksi? Päätin kurkistaa äitini ja isoäitini vaatekaappeihin vastausten toivossa.

***

Kotiliesi1940

Kotiliesi opasti vaatepisteiden käyttämiseen vuonna 1940.

94-vuotiaan isoäitini vaatekaappi pursuaa, mutta se johtuu eri asiasta kuin minulla: hänellä on vaatteita kymmeneltä vuosikymmeneltä.

Isoäitini, maatalon tyttö, hemmotteli nuorena itseään ostamalla kankaan ja ompelemalla siitä puvun. Hän säästi jokaisesta talousrahasta hiukan kretonkiin. Jopa sodan aikana, kun vaatteet olivat kortilla, hänellä oli varaa ostaa tiskin alta kukallinen puuvillasatiinikangas. Illan hämärässä hän ompeli siitä itselleen kimonohihaisen aamutakin. Mitä luksusta se oli!

Yli 70 vuotta myöhemmin etsin takkia mummolan ullakolta. Löydän yhden aamutakin, mutta se näyttää ensivilkaisulla uudelta. Vasta tutkittuani takkia tarkemmin huomaan, että siinä on repeytymiä vähän joka puolella.

”Tuo se on”, isoäitini varmistaa.

Hivelen kangasta ymmyrkäisenä. Se ehkä maksoi säännöstelyn aikana omaisuuden, mutta toisaalta: sillä on ollut kymmeniä käyttövuosia. Se on yhä kunnossa, vaikka juuri tämä kangas ei edes ollut mitenkään erityisen hyvälaatuinen.

Isoäiti mietti ostamiensa kankaiden laatua vain sen verran kuin silloin oli tapana. Nykynäkökulmasta sekin on aika paljon. Jopa Yhdyspankin mainos vuodelta 1959 neuvoi naisia erottamaan hyvän villakankaan huonosta, jotta he saisivat rahoilleen vastinetta.

Isoäitini osaa yhä näppituntumalla sanoa, tuleeko kangas kestämään. Voisinpa sanoa itsestäni samaa.

***

Muotisorja3-71

Muotisorja-lehdessä oli vuonna 1971 ”rohkeita naisia”.

Suosikki-lehti oli äitini, 1970-luvun alun teinin, tyyliraamattu. Hän matki iskelmälaulaja Kristiina Hautalan linjakasta tyyliä niin hyvin kuin osasi. Ostoksille hän lähti äidin ja siskon kanssa autolla, peräti 70 kilometrin päähän kotoa isompaan kaupunkiin.

”Huokeissa vaatteissa ei ole huono omatunto vaikka niitä hankkisi useitakin”, julisti Muotisorja-lehden pääkirjoitus vuonna 1971. Sellaisessa maailmassa elettiin, vihdoin!

Äiti osti uutta joulu- ja kevätjuhliin: punaiset farkut, niin kuin Dannylla oli, ja viininpuna-ruskean neuletakin, jota hän käytti raitaisen marimekon kanssa.

Sama neuletakki roikkuu nyt minun naulakossani. Se on tehty Turussa ja on täyttä akryyliä, mutta ikä näkyy siinä yhtä vähän kuin Beatlesin Let It Be -albumissa. Vielä 70-luvulla laadusta ei tingitty tekokuidussakaan.

***

”Meillä on täällä ollut tapana käyttää hillittyjä värejä”, huomautti ison yrityksen toimitusjohtaja markkinointipäällikkönä aloittaneelle äidilleni 1980-luvun puolivälissä. Äiti oli pukeutunut villakankaiseen jakkupukuun. Punaiseen.

1970–1980-lukujen vaihteessa äidin vaatekaappi oli muuttunut täysin. Sen tarkoitus oli ilmentää aikuisuutta: hän oli mennyt naimisiin ja työelämään, minä olin syntynyt.

Helsinkiin muuttanut äitini ei voinut ajatellakaan sellaisia pukineita, joita hänen äitinsä tai anoppinsa maalla käyttivät. Hän halusi olla uskottava uranainen, ja uusi identiteetti vaati ennen kaikkea oikean asun. Se piti hankkia oikeanlaisesta ostospaikasta, sellaisesta, joka myi vain laatua. Eikä se mitä ilmeisimmin ollut punainen.

Äiti selasi ryhdikkäitä villajakkuja Helsingin keskustan pienissä putiikeissa ja korrenkevyitä silkkipaitoja Stockmannilla. Hän kävi pukeutumisneuvojalla ja värianalyysissä. Sen jälkeen hän pukeutui pitkään persikanvärisesti.

1990-luvulla äiti vei minua ja siskoani shoppailumatkoille. Hennes & Mauritz, tuo ruotsalainen kultakaivos, oli suurkaupunkien tärkein nähtävyys. Sitä ei Suomessa ollut. Ostin punaisen farkkumekon Tukholmasta ja kukalliset hippifarkut Lontoosta.

Vaatteet olivat yhä huolettomampia ja yhä edullisempia. Materiaali tai valmistusmaa eivät olleet tärkeitä; tärkeää oli shoppailun mahdollistama yhdessäolo. 90-luvun uraperheessä se oli harvinaista.

Ostamisesta oli tullut rentoutumista.

***

Kotiliesi1960

Vuonna 1960 Kotiliesi opasti, miten miesten paidasta taiotaan pusero pienokaiselle.

Aikuistuin kuitenkin toisenlaiseen maailmaan. Lukion englannintunneilla opin termit greenhouse effect, climate change ja globalization.

Samaan aikaan vaatealan kannattavuutta parannettiin viemällä tuotanto maailman halvimpiin maihin. Niissä saattoi teettää paljon ja nopeasti. Siinä missä isoäidilleni oli helpointa saada vaatteita ompelemalla itse, minä olin tilanteessa, jossa arkisimmatkin vaatteeni kokosi lapsen ikäinen ompelija jossain hyvin kaukana, orjapalkalla. Mutta se oli halpaa.

Vuonna 1997 Hennes & Mauritz tuli Suomeen, ja muut pikamuotiketjut seurasivat. Äidin villajakkupuvut muuttivat lapsuudenkotini kellariin. Nyt hänen vaatteidensa niskalapuissa saattoi lukea samanlaisia taikasanoja kuin minun: Global, Jackpot, Filippa K. Made in China.

Länsimainen maailma yksilöllistyi, mutta vaatteet yhtenäistyivät.

***

Talvella 2015 vaatteistani on jäljellä enää parhaat. Nyt järjestän isoäitini vaatekaappia. Vastaan tulee aarteita: hänen ensimmäiset korkokenkänsä 30-luvun lopusta, lapselle neulottu paita 50-luvulta, alusmekko keinokuitujen ensi vuosikymmeniltä. Isoäiti vahtii vieressä. Mitään ei saa heittää pois, ei edes kierrätykseen.

”Voi tulla sota, ja sitten niitä tarvitaan”, hän muistuttaa.

Kasaan vaatteita jätesäkkeihin, taas kasvaa vuori. Sitten löydän vaalean talvitakin, täyttä villaa, Made in Finland. Se näyttää iskemättömältä.

Laitan sen päälleni, ja minusta tulee pariisitar.

Käytän isoäitini takkia koko talven, ja joka kerta sen pukiessani tunnen oloni kauniiksi. Siihen kiteytyy jotakin, josta haluan pitää kiinni: huolellisen työn arvostusta ja isoäitini kuiskauksia. Takki on jälki, jonka jätän mieluusti itsestäni seuraaville sukupolville. Näin minä kulutin.

Viimein tajuan, mistä oikeastaan on kysymys. Siitä, että haluan olla jokaisesta vaatteestani ylpeä, yhtä ylpeä kuin isoäitini ompelemastaan aamutakista.

Onko se liikaa toivottu?

16 vaatetta ja joitakin pieniä tarinoita

Posted on by

Tultuani Pariisiin sitä kesti kuukauden verran: rehellistä ostohimoa. Puhuttelevia vaatteita näkyi joka puolella. Kaupunki oli hurmaava ja vaatteet näyteikkunoissa kuin veistoksia.

Olisinpa minäkin veistos, värikkäämpi kuin olenkaan, mielikuvituksellisempi, vähemmän varovainen, tilaa ottavampi, rohkeampi! Jos ostaisin leveän turkoosin tyllihameen tai nahkahousut, minusta tulisi uusi minä.

***

Viime vuonna tein ensimmäistä kertaa vaatebudjetin, jonka ansiosta olin vuoden lopussa hyvin kärryillä ostotavoistani. Tänä vuonna päätin käyttää vaatteisiin korkeintaan 700 euroa. Halusin oppia itsestäni jotakin uutta. Harjoitella. Edellisvuoden perusteella tiesin, että vaateostoksia tavalliseen tapaani punnitsemalla ja eettisyyttä painottamalla päädyn noin tonnin kuluttamiseen vuodessa.

Nyt on joulukuun 23. päivä, ja olen kuluttanut tämän vuoden aikana vaatteisiin 539 euroa ja 40 senttiä. En tunne erityistä himoa kuluttaa budjetissa jäljellä olevaa 160 euroa joulunjälkeisissä alennusmyynneissä.

Vuoden aikana on nimittäin tapahtunut seuraavaa: En enää tiedä, miksi ostaisin. Entiseen asiaintilaan verrattuna minun ei tee lainkaan mieli ostaa vaatteita. Default-ajatukseni on, että ne eivät sovi kaappiini. Että ne lisäävät stressiä.

Olen ostanut vuoden aikana 16 vaatetta ja lisäksi joitakin alusvaatteita ja sukkia. Näistä vaatteista kahdeksan oli huolella suunniteltuja ostoksia: farkut, alustoppeja, tarpeellisia sukkahousuja ja sen sellaista.

Heräteostoksissa on kuitenkin jotakin, mitä suunnitellut hankinnat väistävät: tunne, tarina, muisto.

***

Pimeänä vuodenaikana suomalaisessa lähiössä kietoudun usein passiivisuuteen, jossa en saa tehdyksi mitään. Viime talvena, eräänä tällaisena viheliäisenä hetkenä, päätin lähteä Espoon Kierrätyskeskukseen. Se on korkea tila jossa on paljon valoa ja ihmeellisiä tavaroita.

Tielleni sattui kynähame, joka kutkutti mielikuvitustani: sen pesulapussa kerrottiin, että se on jonkin minulle tuntemattoman ranskalaismerkin talvimallistosta 1997–1998 (ajalta, jolloin vielä oli yksi talvimallisto!). Hame oli tummansinistä, teksturoitua tekokuitua, napakka ja joustava. Ikä ei näyttänyt sitä kuluttaneen. Mieleeni hyökyivät välittömästi vuoden 1998 hennavärini, sunnuntai-iltapäivän viaton nuorisosarja, poikien huolettoman näköinen huolellinen keskijakaus ja loputtomille lenkeille kiertynyt puhelinlanka, luurin kuumuus korvaa vasten kun ääriltään sumeassa puhelussa ratkottiin senhetkisiä ihastuksia ja pahastuksia.

Hame maksoi kolme euroa. Ostin sen.

Se oli kireä kuin makkarankuori ja ilmiselvä virheostos, mutta kolme euroa ei ollut kova hinta lyhyestä paluusta 90-luvulle.

***

Kesällä olin haastattelureissulla Tampereella, päivä oli varovaisesti aurinkoinen ja viikonloppulaukkuni hihna hankasi hartiaa. Olin varannut ylimääräistä aikaa ja katsonut asemalta reitin Super Mukava -kauppaan. (Jos minun pitäisi pukeutua ainoastaan yhden merkin vaatteisiin, se olisi varmaankin juuri Muka va. Ne ovat laadukkaita ja klassisia mutta niissä on aina juju.) Sieltä ei löytynyt mitään, mutta vieressä sijaitsevan OMB:n rekillä roikkui Riivarin tummansininen kesäpaita, silkkiä ja puuvillaa, tarjouksessa 69 euroa. Ei hihoja, napitus, terävät kaulukset; herratyylissä oli jotakin sellaista, joka sai sydämeni lyömään nopeammin. Särmää!

Hetken mielijohteesta ostetusta paidasta tuli kesän suosikki ja tyylin kulmakivi.

***

Sitten: kirpputorit. Helsingin seudulla väsyn niihin helposti, sillä useimmat itsepalvelukirpputorit ovat luotaantyöntäviä sotkupesiä. Mutta mökkireissun mausteena on aina Pälkäneen helluntailaisten kirpputori. Siellä vaatteet roikkuvat siististi rekeillä ja tunnelma on hiljainen ja koskematon. Juuri sellaisesta paikasta voi löytää aarteita! Se, minkä pitäisi olla kallista, on halpaa.

Ja siinä ne olivat, silmieni korkeudella, kaksi kauniisti laskeutuvaa toppia, joiden kankaan himmeästä välkkeestä arvasin heti, että ne ovat silkkiä. Kolme euroa kappale, luonnonvalkoinen ja vaalean violetti toppi. En voinut jättää kumpaakaan kauppaan, vaikka selvää oli, että yhdelläkin olisin pärjännyt.

Vaaleammasta topista tuli toimistopäivien vakiovaate, siisti, lämmin ja viileä, unelmankevyt päällä.

Orivedellä helluntailaisten kirpputori puolestaan on Etelä-Pohjanmaalle suuntaavien mummolamatkojeni vakiopysähdyspaikka. Se on kaupungin pienen oriaukion laidalla, sympaattisen Café Herkkuhetken rakennuksessa. (Orivedellä pysähtyessäni yritän olla huomaamatta pitkää S-Marketin parakkia, joka heittää varjonsa sekä aukion että kahvilan ylle.) Vaatteissa on paljon laadukkaita yksilöitä, sellaisia jotka jossakin muualla ylennettäisiin vintageksi, ja ne on lajiteltu niin huolellisesti siisteihin pinoihin ja säännöllisille rekeille, että minun oli kerran kysyttävä myyjärouvalta kassalla, silittävätkö he ne. (Hän pahoitteli, että siihen ei ole mahdollisuutta. Päättelin, että orivetiset ovat hyviä lahjoittajia.) Tällä kertaa selasin takkeja sinisen trenssin toivossa. Olin haaveillut sellaisesta pitkään; olin kyllästynyt kahteen mustaan kevättakkiini ja luopunutkin toisesta.

Ja siinä se oli, kuin minulle tehty trenssi, Made by Luhta. Täydellinen sininen, moitteeton kunto, tehty Suomessa joskus tekstiiliteollisuuden valoisampina päivinä, kun polyesterkin vielä oli laadukasta. Nyt trenssi on mukana Pariisissa ja keväisessä joulukelissä päällä joka päivä. Se näyttää upealta ruskean karvakaulaliinani kanssa, kuvittelen olevani samanaikaisesti chic ja Maija Poppanen ja otan muutaman hypähtävän askeleen…

Kirpputoriostokset eivät toki aina – usein! – ole yhtä onnistuneita, mutta kohtaamisia ja tarinoita niistä ei useinkaan puutu. Oliivinvärisen englantilaisen merinovillapaidan ostin kotikaupunginosani ostarikirppikseltä vain siitä ilosta, että sitä myyvällä naisella oli rekki täynnä laatuvaatteita, kestäviä ja hyvin pidettyjä. Halusin palkita hänet. Kirpputorilla ei ollut juuri ketään, eivätkä ne vähätkään asiakkaat tuntuneet ymmärtävän, että kaikista kymmenestä kojusta tämä yksi oli ainoa, jota kannatti katsoa tarkemmin.

Näin heti, että villapaita oli minulle pieni ja vääränvärinen, eikä asianlaita muuttunut kangasta silittelemällä ja myyjän kanssa puhelemalla. Arvostin kuitenkin sitä, että paita oli tehty Englannissa, se oli myyjän sisaren vanha ja huolella vaalima, 70-luvun niukkaa designia; näin mustaksi rajatut silmät ja sen ajan 36-kokoisen varren ja kuohkean tukan, leveät tekokuituhousut. Tämä kuva mielessäni etenin transaktioon. Myyjä pyysi viittä euroa, jonka annoin. Kotiini muutti kummallisen värinen ja vähän kutittava villapaita, joka ei sopinut muihin vaatteisiini lainkaan.

Sen sijaan sen tarina sopi kokoelmiini hyvin.

***

Noin kuukauden Pariisissa olon jälkeen ostohimo meni ohi. Ehdin hankkia kolme asiaa: kirkkaanpunaisen huulipunan, oranssinpunaista sisältävän shaalimaisen huivin ja tummansinisen, leveälierisen villahatun.

Ne ovat värini nyt, julistukseni maailmalle terrori-iskujen jälkeen. En ole koskaan aiemmin käyttänyt huulipunaa.

Olen 180 senttiä pitkä, minulla on kirkkaanpunaista huulipunaa ja leveälierinen hattu. Olen olemassa, saan olla! Elämä on hyvä!

Tämä on minulle harjoitus, tärkeä.

***

Vuoden päätelmä: Kun tunteeni ovat pinnassa, ostaminen on houkuttelevinta. Ja: Vaatteet ovat tarinoita, voivat olla.