Omistamisen merkitys

Posted on by

Me hyväosaiset ihmiset joudumme helposti harhan valtaan.

Kun näemme ihanan astiaston, superpehmeän maton tai kauniin vaatteen, kuvittelemme, että meidän on saatava se omaksemme. Haluamme antaa jollekin rahaa ja lunastaa sen, sitoutua siihen.

Mutta miksi? Aika harvoin ihan välttämättä tarvitsemme tavaraa. Ostamme monia asioita ehkä vain siksi, että se on tällaisessa yhteiskunnassa normatiivinen tapa osoittaa pitävänsä niistä.

Ihaillessamme jotakin tavaraa koemme nautintoa. Iloitsemme siitä, että jokin tavara on kaunis tai hyvin muotoiltu tai edustaa muuten jotakin meille tärkeää.

Meidän on vaikea ymmärtää, että elämys on jo siinä. Tavara on jo tarjonnut meille parastaan siinä kohdassa, kun katselemme ja hipelöimme sitä kaupassa tai kaverilla, sanomme tai ajattelemme: ”miten kaunis!” Olemme saaneet ihailla sitä, inspiroitua siitä, aistia sitä.

Juuri silloin me kuitenkin harhaannumme. Luulemme, että meidän pitää ostaa kaunis tavara omaksemme. Uskomme tätä luuloa ja teemme ostoksen. Lopputuloksena kotimme kaapit ovat täynnä tavaroita, joista itse asiassa nautimme kaikista eniten silloin, kun ihailimme niitä kaupassa.

Kovin helposti me unohdamme, että meillä on kyky nauttia asioista ilman niiden omistamista. Se on hieno kyky. Olkaamme halveksimatta sitä!

Sokea kriitikko

Posted on by

Vannoutuneilla tavaranvähentäjillä ja intomielisillä shoppaajilla on yksi yhteinen piirre. Molemmat ajattelevat kuluttamista huomattavan osan valveillaoloajastaan.

Minimalismihommien päämäärä on kai yleensä se, että karsitaan elämästä turhia häiriötekijöitä, jotta olisi aikaa tehdä jotakin tähdellisempää. Kun ei tarvitse valita vaatteita tuntia joka aamu, ehtii vaikka keksiä, miten nuorten syrjäytyminen tulevaisuudessa estetään. Kun ei tarvitse etsiskellä tavaroita roinaa pursuavista kaapeista vaan kaikki tarpeellinen on käden ulottuvilla, ehtii tarkkailla lintujen talvimuuttoa. Tiedättehän.

Mutta mutta. Kun sitä tavaraa on aina vaan vähennettäväksi. Aina voi kohentaa vielä yhden yläkaapin tai karsia vielä muutaman kirjan.

Ja sitten ostoksiakin on pakko tehdä välillä, ja niidenhän olisi tietysti syytä olla mahdollisimman hyviä ostoksia, fiksuja kulutusvalintoja.

On myös tärkeää lukea tavara-asioita käsitteleviä inspiraatiotekstejä, vaikkapa tuoreita blogikirjoituksia.

Ei ehdi talvimuuton pariin eikä tieteen tekemiseen.

Meiltä hajosi taannoin Bodumin kahvipresson kannu. En halunnut heittää pois ehjiä Bodum-osia. Niinpä ryhdyin googlailemaan ratkaisua asiaan. Löytyi erikseen myytävä varakannu. Sitten tietysti piti tutkailla verkkokauppoja, että mistä sen saa halvalla, ja tarkistaa nettikirpputorit, ettei sitä vaan sieltä saisi käytettynä. Piti laskea postikulujen ja kannun yhteishintaa. Ja sitten piti vielä vähän miettiä ja mitata, että oliko tämä nyt varmasti 3,5 desiä tämä kannu. Olin jo tilaamassa varaosaa jostakin, kun sitten ryhdyin kyseenalaistamaan koko ostosta. Tarvitaanko me sitä pressoa?

Aikaa oli tässä vaiheessa kulunut varmaankin vähintään tunti (saatan kaunistella). Kyse oli yhdestä pressokannusta. Kannu ostettiin lopulta Stockmannilta ohikulkumatkalla.

Valitettavasti tapaus ei ollut elämässäni ainutlaatuinen.

Vaikka mieluusti ajattelisin, että tavaran vähentämisinto liittyy kohdallani johonkin ylevään kulutuskriittisyyteen ja ajan vapauttamiseen, se on kyllä aikamoista hurskastelua.

Siinä missä shoppailija kuvittelee saavansa tyydytystä asioiden ostamisesta, minä kuvittelen saavani tyydytystä karsimisesta ja kulutusvalintojen ajattelemisesta.

En tiedä, olemmeko kumpikaan kovin oikeilla jäljillä.

Palautteen voima

Posted on by

Tulin tosi iloiseksi yhdestä joulukortista. Se oli työkortti ja tuli Huilia päätoimittavalta Riikalta. Hän oli nähnyt sen vaivan, että oli korttiin eritellyt, mikä juuri minun jutuissani on hyvää.

Sen innostamana ajattelin itsekin opetella kertomaan kanssaihmisille, missä he ovat mielestäni erityisen hyviä. On outoa, että sellaista palautetta saa harvoin, ja kuitenkin kaikki ovat tosi hyviä jossakin.

Juuri täsmäpalaute on palautteen aatelia, siis sellainen missä sanotaan enemmänkin kuin että olet kiva tai että sulla on nätti paita. Täsmäpalaute kertoo, miksi. Siten se auttaa hahmottamaan omia vahvuuksia ja hyödyntämään niitä entistä paremmin. Se vahvistaa.

Ilman työyhteisöä elävälle kunnollisen palautteen saaminen on hyvin harvinaista. Ei tule edes sellaisia ohimeneviä käytäväkohtaamisia, joissa joku kollega sanoisi, että olipa hyvä juttu. Tai mitään muutakaan. Vaikka että onpa sulla kaunis villatakki.

En ole koskaan tavannut useimpia yhteistyökumppaneitani. Lähettelemme sähköpostia, ja lopulta lähetän tuottajalle tai toimitussihteerille tai muulle vastaavalle valmiin jutun. Useimmiten siihen vastauksena tulee kiitosviesti, ja monesti siinä sanotaan myös että juttu oli hyvä. Yleensä kiitosviestissä ei ole täsmäpalautetta, mutta pieni positiivinen sana on sekin aidosti tosi kiva asia. Vähän kuin sähköinen hymy.

Joskus juttuihin ei nimittäin tule edes kuittausviestiä. En oikein tiedä, mitä siitä pitäisi päätellä, mutta helposti päättelen, että vastaanottaja ei ollut kovin innostunut. Sitten juttu kuitenkin ilmestyy lehdessä ja voi ainakin omasta mielestäni olla ihan tai oikeinkin hyvä.

Joskus olen huomannut lehden seuraavasta numerosta, että juttuni on äänestetty edellisen lehden parhaaksi. Siitä ei ole muistettu kertoa minulle. Sekin on kiirettä, ymmärrän. Ja sitäkin, että työyhteisössä työskentelevä ei ehkä muista, että toiset tekijät eivät koskaan kuule niitä ohimeneviä sanoja työpaikan käytävällä tai toteamuksia toimituksen viikkokokouksessa.

Ehkä vältyn myös negatiiviselta palautteelta, en tiedä. En ylipäätään tiedä, kuinka paljon palautetta ihmiset antavat toisilleen työyhteisöissä ja arjessa muuten. Ehkä eivät kovin paljon.

Ajattelin nyt kuitenkin aktiivisesti yrittää muuttua tässä asiassa. Haastattelemani kasvatuksen asiantuntijat ovat kertoneet, että lasta on hyvä kasvattaa vahvistamalla hyviä toimintamalleja eikä kiinnittämällä huomiota huonoihin. Sitä voinee soveltaa myös aikuisiin.

Roska ei ole roska

Posted on by

Entä jos mitään ei saisi heittää roskikseen eikä keräyslaariin, vaan jokaisen olisi pakko keksiä jätteilleen vähintään toinen elämä? Mitä tekisin joulusuklaarasiasta jääneellä muovisella kennolla? Varsinaisesta rasiasta voisi tulla lahjapaketti. Mitä tekisin vanhalla vessaharjalla? Entä kiiltävillä konvehtipapereilla, lahjanauhalla, edellisvuoden seinäkalenterilla?

Pohdinta tuli mieleeni sängyistä. Runkopatjamme ovat tulleet tiensä päähän, ja ostimme toissapäivänä uuden sängyn patjoineen. Mutta mitä tehdä vanhalle?

Nouto-Sortti noutaisi kolme esinettä kuudellakympillä. Varteenotettava vaihtoehto. Tietenkään ei varsinaisesti huvita maksaa törkyisten sänkyjen poisviennistä, mutta se olisi ansaittu rangaistus roskaamisesta.

Kiehtouduin sitten sellaisesta ajatuksesta, että pilkkoisimme patjat. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä on joustinrunkopatjojen sisällä oikeasti. Haluaisin tietää, minkä päällä olen vuosikymmenen nukkunut ja myös, millaisia luonnonvaroja minun nukkumistani varten on pitänyt käytellä. (Pelkään, että paljon ja monenlaisia.)

Sitten voisimme kuljetella pilkottuja osia oikeanlaisiin kierrätyslaareihin vähitellen.

Tämä tietysti vastaa heikosti visiotani tavaran toisesta elämästä; siinähän runkopatjojen pinnan hiestyneelle keinokuitumateriaalille olisi keksittävä uusiokäyttöä. Mutta se oli sysäys. Sillä ehkä pitäisikin ajatella juuri sitä keinokuitumateriaalia. Ehkä pitäisi mitä tahansa tavaraa ostaessaan miettiä paljon nykyistä enemmän sen lopullista elinkaarta.

Esimerkiksi muovi ei katoa maapallolta ainakaan 500 vuoteen, ehkä tuhanteen, ja jo sen valmistamiseen on tarvittu öljyä, jota tunnetusti ei riitä ikuisesti hölvättäväksi. Tarvitseeko sitä olla vaatteissa ja sängyissä ja lattioissa ja pakkauksissa ja ihan kaikkialla? Jos tarvitsee, meidän ehkä kannattaisi ainakin yrittää keksiä muovitavaroille(kin) käyttöä mahdollisimman pitkään.

Pantillinen postipakkaus RePack on oiva esimerkki siitä, että uusiokäyttö on mahdollista ja että siitä voi tehdä jopa liiketoimintaa. En kuitenkaan äkkiseltään keksi, miten kulahtaneen runkopatjan muuttaisi yhtä nerokkaasti rahaksi – paitsi tietty jos sinä haluaisit ostaa sen? Houkutteleva tarjous, vai kuinka?

Saattaa olla, että roskista tulee vuoden teema.

Budjetoidun vaatevuoden saldo

Posted on by

Tänään päättyvän vuoden alussa laadin itselleni vaatebudjetin. Se oli 900 euroa. Ajattelin sen olevan aika niukasti. Se olikin, ja tämänpäiväisten alennusostosten takia se ylittyi hiukan.

Ostin vuoden aikana 21 vaatetta: viisi mekkoa tai tunikaa, neljä toppia tai T-paitaa, neljä pitkähihaista paitaa, neuletakin ja neulepaidan, yhdet leggingsit, yhdet farkut, kolmet alushousut ja yhdet nahkakäsineet. Vaatteista seitsemän hankin käytettynä.

Budjettiin kuuluvat myös kahden mekon pesettäminen pesulassa, viisien kenkien korjauttaminen suutarilla, kolmen vaatteen värjääminen itse tekstiilivärillä ja yhden huivin ompeluttaminen ompelijalla.

Rahaa meni yhteensä noin 1020 euroa, josta 176 euroa korjaamisiin, pesettämisiin yms. Mitään tarpeellista ei jäänyt ostamatta. Tänään ostin jopa reteästi kaksi samanlaista poolopaitaa, koska löysin alennuksesta täydellisen mallin ja taskussa oli joululahjarahaa. Se ei olisi ollut välttämätöntä. (Ostoksista murto-osa tietysti oli muutenkaan ehdottoman välttämättömiä.)

Huijasin vähän. Päätin heti kärkeen rajata urheiluvaatteet budjetista pois, enkä ennen tätä vuotta ole sellaisia juuri ostanutkaan. Tänä vuonna sitten ostinkin juoksulenkkarit, urheilutopin, kaikkeen urheiluun passelit housut ja sukat, yhteensä noin 200 euroa.

Ylityksistä viis, vaatebudjetin ansiosta olen aika hyvin kärryillä siitä, mitä ensi vuonna pitäisi uusia. Toivon mukaan selviän tätä vuotta pienemmällä budjetilla. Kaiken kaikkiaan budjetointi oli hyvin havainnollista ja paljasti minulle mielenkiintoisia asioita ostokäyttäytymisestäni. Suosittelen lämpimästi.

Mitä sitten en tiennyt ennen tätä vuotta?

  • 900 euroa saa kulumaan vaatteisiin aika helposti, vaikka ei juuri ollenkaan harrastaisi shoppailua. Minun on pitänyt opetella pois siitä, että katselen vaatteita sillä silmällä. On ollut hälyttävää tajuta, että katselen todellakin vaatteita sillä silmällä; himoitsen ostamista. (Olen kyllä käynyt kirppiksillä tosi monta kertaa vuoden aikana. Taidan huijata, jos en laske sitä shoppailuksi.)
  • Käytettyjen vaatteiden ostamisessa kannattaa olla erityisen kriittinen, jos ei halua täyttää vaatekaappiaan melkein hyvillä yksilöillä. Vuoden aikana tekemäni täydet virheostokset (2) ovat molemmat kirppisvaatteita.
  • Farkkujen ostaminen käytettynä netistä on vaikeaa. Ostin tuttua mallia tutussa koossa mutta en tullut ajatelleeksi, että farkut ovat tietysti muotoutuneet edellisen käyttäjän mittoihin eivätkä siis näytä minun päälläni niin hyviltä kuin uudet vastaavat. (Toisaalta hintaeroa oli noin 100 euroa, mutta onko sillä merkitystä?)
  • Suutaria kannattaa käyttää. En ostanut vuoden aikana lainkaan kenkiä (paitsi ne juoksu-).
  • ”Sweatshop free” on kiva juttu mutta ei takaa laatua, huomasin tilattuani vaatepaketin American Apparelilta. Älä osta (muuta kuin alus-)vaatteita American Apparelilta.
  • On tosi kätevää pitää vaikkapa kännykän muistiinpanoissa listaa niistä vaatteista, joita oikeasti tarvitsee ja haluaa kaappiinsa. Muita ei suuremmin kannata katsella.
  • Ihminen tarvitsee merkittävästi vähemmän vaatteita kuin meidän annetaan ymmärtää. Ihminen voi olla hyvin tyytyväinen vaatevarastoonsa, elämäänsä, työhönsä ja parisuhteeseensa, vaikka hänen kaikki vaatteensa mahtuisivat yhteen kaappiin.

Mainioita ajatuksia ja hyviä valintoja vuodelle 2015!

Kallista työntekoa

Posted on by

Työstä tulee sivukuluja, enkä nyt tarkoita sosiaaliturvaa ja työhuonetta.

Tarkoitan vaatteita, ruokaa, vastapainoa.

Työskentelen useimmiten yksin omassa kellarityöhuoneessani, ja siinä on sellainen etu, että kukaan ei välitä siitä, mitä minulla on päälläni. Tietenkin tapaan ihmisiä haastatteluissa ja palavereissa, mutta niitä ei ole joka päivä. Pärjään halutessani mainiosti yksillä tapaamisvaatteilla.

Jos työskentelisin fiinimmässä toimistossa ihmisten ilmoilla, minulla olisi paljon suurempi paine sijoittaa vaatteisiin enemmän rahaa. Helposti menisi luullakseni sata euroa kuussa.

Kellaritoimistostani nousen yleensä kotiin syömään. Listalla on kotiruokaa, joka ei maksa paljon. Helppo on laittaakin jotakin, koska on keittiö ja tarpeita käsillä. Joskus syön ulkona, mutta se on ylimääräistä huvitusta, ei yleensä missään määrin välttämätöntä tai elämääni helpottavaa.

En usko, että jaksaisin joka päivä tehdä eväitä, jos minun pitäisi jo aamuvarhaisella olla kauniissa pukeissa leimaamassa kellokorttia. Söisin ravintola- tai valmisruokaa. Jos selviäisin neljällä eurolla päivässä, ruokaan menisi 80 euroa kuussa. Todennäköisemmin menisi ainakin sata euroa.

Entä muut kulut? ”Raskaat työt, raskaat huvit” voi olla totuudenmukainen sanonta siinä mielessä, että jos ihminen joutuu koko ajan venymään yli rajojensa tai taistelee työn merkityksettömyyden kanssa, hän kokee monesti tarvetta nollata tai kompensoida venymistään jollakin.

Nyky-yhteiskunnassa nollaus usein maksaa. Joku shoppailee hulluna, toinen hifistelee ruokien kanssa, kolmas käyttää paljon rahaa päihteisiin. Neljäs tarvitsee ehdottomasti hemmotteluhoitoja, joogasaleja ja hierontapalveluja. Viides lähtee nollaamaan maailmanympärysmatkalle.

Se maksaa.

Jos ihminen tekee itselleen hyvin sopivaa työtä, ovatko työn sivukulut silloin pienemmät? Voiko hän silloin ansaita vähemmän? Pohdimme eilen eräällä ystäväjoukolla, onko korkeakoulutetun ihmisen moraalisesti oikein suostua koulutustaan vastaavaan työhön, josta maksetaan 2200 euroa kuussa.

Jäin miettimään, kompensoiko matalaa palkkatasoa lopulta ihan oikeasti se, jos ihminen on unelmatyössään (ja jos työ on järjestetty hyvin). En nyt ajattele mitään ”kutsumusammatista ei tarvitse saada korvausta” -tyyppistä vaan ihan sitä laskennallista euromäärää, joka työn tekemisen kokonaisuudesta ruokineen ja nollaamisineen lopulta jää viivan alle.

Vastausta minulla ei ole, mutta jotakin viisasta on minusta Kaarina Davisin ajatuksessa siitä, että työn pitäisi tuoda elämänsisältöä, ei viedä sitä. Muuten se voi tulla yllättävän kalliiksi.

Ihmisen arvo

Posted on by

Mikä on ihmisen arvo? Kirjailija Susanna Alakoski kirjoittaa teoksessaan Köyhän lokakuu veljestään, joka on ollut narkomaani ja vanki ja maksanut ruotsalaisille veronmaksajille täten maltaita. Heidän lapsuudenperheensä on Suomesta Ruotsiin muuttanut, siis maahanmuuttajaperhe, ja hyvin epävakaa sellainen: liikaa päihteitä, riitoja ja rahahuolia. Alakoski kysyy:

Kannattaako ihminen pelastaa?
Kannattaako Susanna Alakosken veli pelastaa?
Miksi kannattaisi?

On ihmisiä, jotka ajattelevat, että kaikki ihmiset vetäisivät vain lonkkaa jos olisi mahdollisuus. En tiedä, miten he selittävät sen, että useimmat lottovoittajat pysyttelevät töissä miljoonistaan huolimatta. Tai miksi he itse kuitenkin tekevät täyttä viikkoa töitä, vaikka monesti tienaavat enemmän kuin elämiseensä tarvitsevat. Usein nämä ihmiset kuitenkin lopettaisivat työttömyysturvan ja kaiken muunkin yhteiskunnan avun, ”koska ne lisäävät laiskottelua”.

En ole koskaan tajunnut, mitä he tekisivät niille ihmisille, jolla menee niin huonosti, että he eivät pysty oikein mihinkään. Aivan kuin he ajattelisivat, että jos yhteiskunta ei huolehtisi, nämä tyypit heti ryntäisivät töihin, koska olisi pakko.

Mutta siis mihin töihin? Mistä he löytäisivät töitä, jos vaikka käyttävät huumeita tai juovat ihan liikaa, kokevat itsensä arvottomiksi hylkiöiksi eivätkä ole kahteenkymmeneen vuoteen nostaneet päätään tyynystä ennen puoltapäivää? Eivät ole koskaan oppineet käymään säännöllisesti missään?

Mitä tehdä Susanna Alakosken veljelle?

Joo, näiden tyyppien pitäisi ryhdistäytyä. Mutta jos he eivät ryhdistäydy? Eivät onnistu ryhdistäytymään. Niin pitäisikö heidät sitten vetää viemäristä alas tai hukuttaa suureen veteen tai ajaa autolla yli vai vain odottaa, että he aiheuttavat oman kuolemansa ja pahimmassa tapauksessa onnettomuutta myös sivullisille (sillä jostakinhan sitä rahaa on saatava, ihmisellä on pahuksen sitkeä elämänvietti)?

***

Jos jonkin tuotteen, vaikkapa lääkkeen, kehittämiseen ja testaamiseen on mennyt paljon rahaa, se on arvokas. Se tarkoittaa, että siitä pitää maksaa kallis hinta. Entä jos ihminen käyttää paljon verovaroja – lisääkö se hänen arvoaan vai vähentääkö? Jos olen tullut kalliiksi, onko se sijoitus minuun vai hukkaan heitettyä rahaa?

Voisiko uskoa (tai jopa luottaa, sokeastikin), että se raha, jonka minuun sijoitat, voi vielä tuottaa takaisin – esimerkiksi sellaista verorahaa, jonka turvin sinä puolestasi voit sairastaa?

Voisiko ajatella, että yhteiskunta sijoittaa ihmisiin, koska se pitää meitä sijoittamisen arvoisina, kaikesta huolimatta.

***

Näin haluaisin vastata Susanna Alakosken kysymyksiin: Ihminen kannattaa pelastaa (jos voi). Susanna Alakosken veli kannattaa pelastaa (jos voi). Miksi? Siksi, että toisen arvoon uskominen – kaikesta huolimatta – on ihmisyyttä.

Köyhyys on sitä että ihmisellä ei ole sananvaltaa, vaikutusvaltaa. Sitä kun hän ei usko voivansa muuttaa omaa tilannettaan, sitä kun olot eivät kohene vaikka hän käykin töissä. Se on kuin eläisi käsikoukkua toivottomuuden kanssa. (Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu)

Lahjan antamisen vaikeus

Posted on by

Muistan mielelläni jouluna läheisiäni. Haluaisin osoittaa, että välitän ja että toivon että heillä on kaikki hyvin, lämmin ja ruokaa eikä liian vaivalloista.

Mutta miten se nykypäivänä tehdään?

En halua kasata kenellekään tarpeetonta tavaraa mutta en myöskään koe tarvetta ”antaa lahjaksi” metsäreissua tai leffailtaa yhdessä. Minun puolestani jokainen saa ihan itse valita miten käyttää aikansa ja kenen kanssa. (Pidän vähän outonakin ajatusta, että minä kaikessa armollisuudessani lahjoittaisin omaa seuraani jollekulle.)

Hyväntekeväisyyslahja, kuten Birdlifen asentama linnunpönttö metsän linnuille tai vuohi kehitysmaahan, on kyllä oiva idea, mutta jotenkin jättää kylmäksi sekin, että vuodesta toiseen ojentelee läheisilleen niitä kirjekuoria: annoin kyllä sinulle lahjan mutta oikeastaan sinä et saanut sitä. Ehkä olen pinnallinen, mutta minusta olisi usein kiva antaa jotakin edes vähän konkreettisempaa.

Lopputulos on, että ajattelen helposti pääni puhki sitä, mikä voisi oikeasti olla hyödyksi kummilapselle/äidille/sisarukselle. Usein tuskastun. Joskus keksin jotakin omasta mielestäni loistavaa. Mitä monimutkaisempi ajatuskulku on, sitä todennäköisempää on kuitenkin, että vastaanottaja ei pysty seuraamaan sitä.

Tuntuu, että koko lahjahomma monimutkaisutuu vuosi vuodelta, vaikka lahjat vähenevät. Niiden vähien kun pitäisi olla täydellisiä, ettei kukaan vaan pety tai suorastaan vihastu (väärä väri! väärä tavara! liika tavara! miten kehtaat tuhota maapallon!). Niin: yhä enemmän ajattelen toisten mahdollista pettymystä, en antamisen elettä, sen itseisarvoa.

Se on hälyttävää.

Siis: Tänä vuonna päädyimme puolison kanssa olemaan tylsiä ja käyttämään lahjapohdintoihin vain rajallisen, melko vähäisen ajan. Päädyimme konkreettisiin lahjoihin. Vaikka joku pettyisi.

Ostamme kummilapsille kirjat. Olen monena vuonna ongelmoinut, että kaikki eivät ehkä pidä kirjoista ja vieväthän ne tilaa ja onhan kirjastot enkä ehkä osaa valita juuri oikeaa, mutta nyt päädyin kysymään: mitä sitten?

Kirja on meiltä, kirjoittavilta, looginen lahja, ja lisäksi sen ostaminen tukee vaikeuksissa rypevää kirja-alaa ja suomalaista kulttuuria. Kirjan voi lukea monta kertaa ja sen voi kierrättää vaikka kirjaston kierrätyspisteessä jonkun toisen iloksi. Meiltä saatuja kirjoja ei tarvitse säilyttää haluttomasti hyllyssä.

Lahjalistalla ovat myös herkut, villasukat ja säärystimet. Parhaina vuosina teen monenlaista itse, tänä vuonna ostan Ruskovillaa. Hyvälaatuiset sukat voi panna kiertoon, jos niistä ei tykkää, ja herkutkin voi antaa eteenpäin. Antamisen elettä voi kierrättää!

Sillä lahjan antamisen tarkoitus on, lopulta, jokin muu kuin vastaanottajan miellyttäminen. Ehkä se on vain ihan yksinkertainen, pieni viesti: Minä välitän sinusta. Ole hyvä.

Yrittäjän yhdeksän tärkeintä

Posted on by

1) Ole rehellisesti yrittäjä.
Esimerkiksi toimittajana töitä voi tehdä freelanceverokortillakin. Minulle toiminimi on sopinut paljon paremmin. Niin minulle kuin toimeksiantajille on näin selvää, että olen yrittäjä ja minulla on yrittäjän kulut. Voin laskuttaa ja asettaa eräpäiviä. Freelanceverokorttilainen on riippuvainen palkanmaksupäivistä, ja toimeksiantajille voi olla vaikeaa ymmärtää, että hänen kulunsa ovat samat kuin yrittäjällä.

2) Opettele laskemaan ja opeta muitakin tarvittaessa.

Laskutus ei ole sama kuin palkka. Palkansaaja maksaa työnantajalleen ainakin puolitoistakertaisesti palkkansa verran, koska työnantaja maksaa hänen eläkkeensä ja lomansa, työterveyspalvelunsa, työhuoneensa, vakuutuksensa ja laitteensa huoltoineen. Yrittäjä maksaa ne itse. Se tarkoittaa, että satasesta jää verotettavaa tuloa noin viisikymppiä. Yrittäjän on huomioitava tämä hintoja sorvatessaan.

3) Suhtaudu sosiaaliturvaasi vakavasti. 

Yrittäjälle yel-vakuutus on pakollinen (23,3 prosenttia tuloista – ensimmäisinä kolmena yrittäjävuotena saa muutamien prosenttiyksikköjen helpotuksen). Ota se. Jos pidät yel-tulosi alhaisena (sitä voi maksaa vaikka vain 10 000 eurosta vuodessa), pidä huolta siitä, että sinulla on jokin muu turva esim. sairastumisen tai äitiysvapaan varalle. On moraalitonta laskea työn hintaa siksi, että maksaa itselleen olematonta eläkettä tai ei eläkettä ollenkaan.

4) Älä luota arvauksiin, vaan kaiva tietoa.

Moni palkansaaja ihailee yrittäjyyttä hyvin kevyin perustein. Harvalla on yrittäjän todellisuudesta edes perustietoa. Yrityssuunnitelman tueksi kannattaa hakea mahdollisimman asiantuntevaa tietoa.

5) Osta kirjanpitopalvelut, ellet rakasta kirjanpitoa.

Ammattikirjanpitäjän raportit havainnollistavat yrityksesi taloudellista todellisuutta paljon paremmin kuin omat harakanvarpaasi ja epävarmat laskelmasi. Ainakin minulle kirjanpitäjän palvelut ovat olleet joka pennin arvoisia. Ilman niitä olisin murehtinut enemmän. (Suosittelen kyllä myös tosi helppokäyttöistä Zervant-palvelua, joka jo yksinäänkin riittää toiminimiyrittäjälle.)

6) Kieltäydy onnettomista tarjouksista. 

Yksinyrittäjän täytyy pitää itse omaa ammattiylpeyttään yllä. Jos se unohtuu, omanarvontunto katoaa. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Siksi on osattava sanoa ei töille, joista tarjoudutaan maksamaan kohtuuttoman huonosti. Muuten lopputulos on se, että työtä on paljon mutta rahat eivät silti riitä elämiseen. Aivan liian alhaisten hintojen hyväksyminen syö lisäksi kaikkien muidenkin alan tekijöiden leipää.

7) Varaudu huonompaan. 

Yrittäjällä on oltava taloudellinen turvaverkko: esimerkiksi säästöjä tai avustuskykyinen puoliso. On aina mahdollista, että yhtäkkiä oma tuote ei myykään. Lisäksi yrittäjäkin voi väsyä, jopa vaarallisen vakavasti. Sellaisessa tilanteessa liiketoiminta ei tuota mutta maksut juoksevat. Se kannattaa ottaa huomioon.

8) Järjestä työsi itsellesi sopivasti. 

Kukaan ei kyttää yrittäjän työntekopaikkaa tai -aikaa. Hyödynnä sitä. Selvitä, mikä sinun työskentelytavallesi sopii parhaiten (minä esimerkiksi saan jutun helpoiten kirjoitettua menemällä kahvilaan ja päättämällä poistua vasta, kun se on valmis). Käy kävelyllä, kun on valoisaa.

9) Verkostoidu.

Etenkin toisilta yksinyrittäjiltä oppii paljon ja saa omaan toimintaansa perspektiiviä.

Miksi luen kirjoja

Posted on by

”Miten paljon sinulla on töitä, onko sinulla aikaa lukea?” kysyi mummoni eilen. Hänellä oli pöydällään kirja, jota hän halusi tarjota luettavaksi, jos minulla ”olisi aikaa lukea”.

Hämmennyin kysymyksestä. Mummoni ja minun maailmat eroavat siinä, että hänelle työ on fyysistä tekemistä, minulle hyvin paljon ajattelua – ja esimerkiksi lukemista.

En voisi kuvitella tilannetta, jossa minulla ei olisi aikaa lukea. En voisi tehdä työtäni, jos en lukisi. Siis: tietenkin minulla on aikaa lukea! Usein tosin valitsen olla lukematta ja olen sen sijaan Facebookissa, tai sitten kirjoitan tai katson televisiota tai neulon tai laitan ruokaa. Tai olen lenkillä.

Kuitenkin: ajattelen, että lukeminen on elämäni selkäranka.

Jos en olisi koskaan lukenut romaaneja, ymmärtäisin erilaisuutta huonosti. Olen kasvanut sellaisissa turvallisissa ja vakaissa oloissa, joita varmaankin lapselle pidetään hyvinä; niissä on seurusteltu lähinnä hyvin samankaltaisista oloista tulevien lasten kanssa. Kaikki ovat asuneet aikalailla samanlaisissa kodeissa ja käyneet samoissa paikoissa matkoilla.

Fiktio on vienyt minut toisiin maailmoihin. Kirjat ovat auttaneet kehittämään moraalista ajattelua ja ymmärtämään, että hyvin toisenlainen elämäkin voisi olla mahdollinen ja hyvä.

Aikuisuuden kynnyksellä kirjat olivat tärkeitä myös vertaistukena, jota ei muuten liikaa ollut tarjolla. Milan Kunderan Identiteetti ja Tietämättömyys olivat itseään etsivälle, kirjoittamista rakastavalle lukioikäiselle lohdullisia. Ne antoivat tunteen, että joku tässä maailmassa ymmärtää ja se joku on vieläpä arvostettu ja fiksu ihminen. Irja Raneen Naurava neitsyt tarjosi valtavan esteettisen elämyksen, Waltarin Sinuhe puolestaan avasi maailmaa ja mielikuvitusta hyvin konkreettisesti. Näitä kirjoja en unohda koskaan.

Yleissivistys-termiä kuulee nykyään aika vähän. En ole varma, pidetäänkö yleissivistystä enää kovin tärkeänä. Ihmiset ovat hyvin keskittyneitä tietyille aloille. Sitä ainakin pidetään hyvänä asiana. Lapset harrastavat jo hyvin pienestä jotakin yhtä asiaa eivätkä ehkä edes ehdi muuta.

Nykyään on myös ihan ok sanoa julkisesti, että ei ehdi lukea romaaneja, tai että ei lue muuta kuin oman alansa kirjallisuutta.

Samalla koko kirja-ala on kriisissä. Kirjoja ei enää osteta. Anna-Riikka Carlson pohtii Kiiltomadon pääkirjoituksessa kiinnostavasti sitä, mitä asialle voisi tehdä.

Romaanien lukeminen ei tietenkään ole mikään yleissivistyksen mittari, ja paljon muutakin voi lukea (ja katsoa). Silti uskon, että juuri kaunokirjallisuudella on oma erityisasemansa ajattelun kehittäjänä. Se on hidasta, vaatii jotakin – ja ihminen kaipaa pientä ponnistelua, minä ainakin! Siitä tulee hyvä olo. Kaunokirjallisuus voi myös tarjota häkellyttäviä esteettisiä elämyksiä, joiden voimaa ei pidä väheksyä.

Lisäksi, ja ehkä tärkeimpänä: Erilaisuuden ymmärtäminen on ajankohtaista koko ajan. Tällä viikolla sitä vaaditaan kansanedustajilta, kun he äänestävät avioliittolain muutoksesta tasa-arvoisempaan suuntaan. Jotta maailma voi olla parempi paikka, tarvitaan kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Sitä pitää harjoitella – eikä kaunokirjallisuuden lukeminen ole huono harjoitus.

Törmäsin eilen Facebook-keskusteluun, jossa eräs osapuoli sanoi, ettei osallistu työhönsä liittyvään Facebook-pöhinään siksi, ettei löydä sille aikaa. Minusta hän olisi voinut sanoa, ettei osallistu siksi, ettei pidä Facebookia tarpeeksi tärkeänä käyttääkseen siihen aikaa. Se olisi ollut ihan ok ja lisäksi rehellisempää.

Koska kaikkihan me priorisoimme. Tuskin kiireisellä perheenäidillä tai vaativaa palkkatyötä tekevällä henkilöllä on erityistä aikaa olla Facebookissa, mutta he ovat silti. He valitsevat, että ovat siellä eivätkä toisaalla.

Sama juttu on lukemisen kanssa. Me valitsemme sen, tai jätämme valitsematta, siis valitsemme jotakin muuta – vaikkapa työn, jossa muu tekeminen menee romaanien lukemisen edelle, tai pikkulapsiarjen, jossa nukkuminen menee lukemisen edelle. ”Ei ole aikaa” on epärehellisyyttä.