Joltakin lainattu

Posted on by

Talouselämä lainasi Kotitaloon kirjoittamaani juttua. Henkisesti palkitsevaa, kiitos ja kumarrus.

Siteerauksen ensimmäiset kappaleet luettuani olin kuitenkin hiukan hämmentynyt. Ne olivat suoraan minun tekstistäni. Muutenkin aika suuri osa laajahkosta lainauksesta oli suoraa (yhdyssanavirheet sentään eivät!).

Talouselämä viittaa jutussa Kotitaloon ja linkittää sen nettisivuille. Siellä juttua ei ole näkyvissä, joten jutun ja suoraan lainattujen pätkien kirjoittajaa ei käy mistään ilmi.

En ole tekstistäni mustasukkainen, mutta rupesin miettimään: ovatko  lainaus- ja tiivistyskäytännöt kovastikin muuttuneet siitä, mitä minulle opetettiin koulussa? Eikö kirjoittajaa tarvitse mainita, vaikka siteeraus on suoraa, riittääkö lehti (ilman edes numeroa, joka muuten on 6/2012)? Tekijänoikeuslaki sanoo, että ”julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”, Journalistin ohjeiden seiskakohta taas, että: ”Myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa. Lähde on mainittava, kun käytetään toisen julkaisemia tietoja.”

Selventäisikö joku, mikä on ”hyvä tapa” tai ”tarkoituksen edellyttämä laajuus” nykyisessä nettimaailmassa?

Saako jutella?

Posted on by

Jos työpäivän ohjelmassa on jutunkirjoitusta, hankkiudun aika usein oman työhuoneen hämärästä kahvilaan. Huomaan, että tietty vilske ja avoimet näkymät ympärillä auttavat kirjoittamaan.

On kahviloita ja kahviloita. Jos melua ja vilskettä on liikaa, homma ei toimi. Ja mikä pahinta: jos joku alkaa jutella liian innokkaasti, työpäivästä tulee katastrofi.

Tänään istahdin erääseen etenkin päiväsaikaiselle työskentelylle sopivaan kahvilaan tarkoituksenani jatkaa kesken jäänyttä juttua. Viereiseen pöytään – hyvin lähelle omaani – istahti kaksi vanhempaa herraa. Juttelijoita.

Aluksi heidän juttelunsa oli ihan ok. Vastasin ystävällisesti mutta toin esille, että teen täällä töitä, ja yritin kirjoittaa samalla. Kysymykset jatkuivat: ”Maksaako joku muka siitä, että sä istut täällä?” (Ei maksa, mutta tuloksista maksaa kyllä.) ”Tekee mieli kysyä, mikä sun keskimääräinen työteho on?” (Vaihtelee päivästä riippuen. Ei kelvannut vastaukseksi.) Ja niin edelleen, tyyliin ”kyllä on rasittavaa, jos toimistossa ei vastata puhelimeen siksi koska…”

Herrojen monologi eteni kertomaan esimerkiksi, miten minun pitäisi istua lavatansseissa, että flaksi kävisi. Tietenkin myös ulkonäköäni kommentoitiin (aina rakastettavaa).

Ystävällinen jutteluhan on kiva asia. Minusta sitä saisi Suomessa olla enemmän. Mutta jos mennään juttelukulttuuriin, opeltaisiinko samalla se, että juttu pitää myös osata lopettaa? Ja se, että kovin henkilökohtaisiin asioihin ei ihan satunnaisen vieressäistujan kanssa ole kohteliasta mennä? Varsinkaan, jos tämä sekä sanoin että teoin osoittaa tekevänsä töitä.

Vai saako kahvilassa työskentelevä oikeastaan edes odottaa työrauhaa?

Koska en osannut varautua herrojen seuranpitoon, päivän työtehoa koskevat tavoitteeni todella jäivät saavuttamatta. Heillä oli siis syytäkin olla huolissaan. Mutta mikä avuksi? Pitäisikö olla tosi nuiva (osaan), kovettaa itsensä henkilökohtaisuuksilta (en osaa) vai lopettaa työskentely julkisessa tilassa (en halua)?

Ajatus laatikon ulkopuolelta

Posted on by

Putkiremontissa vessan lavuaarin alle asennetaan laatikko. Suunnittelija on niin suunnitellut. Laatikossa vain on takalevy, ja kun asentajat laittavat sen paikalleen, hajulukko ja putket jäävät sen taakse.

Seuraus: lavuaarin viemäriä ei voi puhdistaa. Mutkaiset putket tukkeutuvat kuitenkin helposti. Niiden avaamista varten on kutsuttava monta kertaa vuodessa huoltomies.

Totuus – siis se, että kyllä putkia voisi itsekin puhdistaa, jos laatikon hyödytön takalevy ei olisi edessä – selviää putkiremontin takuukorjauksessa, kahden vuoden kuluttua asentamisesta. Takuukorjaaja poistaa sen. Ongelma ratkaistu.

Oodi niille tekijöille, jotka laatikkojen kanssa tekemisissä ollessaan uskaltavat ajatella myös ihan vähän niiden ulkopuolelta! (Eilen palkittu Roihuvuoren vanhustenkeskuksen johtaja on selvästi sellainen.)

Heittäytyminen, tuo kieliopetuksen unohdettu voima

Posted on by

Olin heinäkuussa kolme viikkoa kielikurssilla Pariisissa. Kouluranskan, vuoden Ranskassa asumisen ja puolen vuoden Beninissä asumisen jälkeen tämä oli ensimmäinen kerta, kun todella tunsin oppivani kieltä. Väitän, että se johtui ainakin seuraavista asioista:

  • Kolme tuntia päivässä kolmen viikon ajan kohdemaassa oli sopivan intensiivinen tahti. Edellisenä päivänä opittua saattoi soveltaa käyttöön jo seuraavana päivänä.
  • Kielikoulussani Lutece Languessa keskityttiin paljon puhumiseen eikä lainkaan niin paljon täydelliseen kielioppiin. Kielioppikeskeisyyttä olen elämässäni saanut tarpeeksi (ja yleensä se vain estää minua puhumasta, koska ”tuleeko tähän nyt subjunktiivi vai ei?”.)
  • Kurssiryhmät olivat sopivan pieniä, korkeintaan seitsemän henkeä. Kaikki saivat monta suunvuoroa.
  • Opettajien valitsemat aiheet olivat provosoivia. Teki mieli puhua, vaikkei aina osannutkaan.
  • Unohdin suomi-ranska-sanakirjan kotiin. Aluksi ajattelin ostaa uuden Pariisista, mutta sitten tajusin, miten paljon hyödyllisempää on pakottaa itsensä selittämään kiertotietä silloin, kun ei löydä oikeaa sanaa.
  • Opettaja 2 laittoi meidät joka tunti improvisoimaan pareittain, ranskaksi tietenkin. Hänen ajatuksensa oli, että se rentouttaa meidät puhumaan kieltä. Oikeassa oli (vaikka kyllä, aluksi ajatus tuntui painajaismaiselta). Kun on esittänyt kertaalleen vaimoa, joka haluaa miehensä laihtuvan ja menee siksi räjähtäviä voileipiä valmistavan ravitsemusterapeutin vastaanotolle, tavallinen vaatekaupassa asiointi ei enää tunnu kovin pelottavalta.

Päätelmäni on, että suomalaisessa kieliopetuksessa heittäytymiseen, kielellä leikkimiseen ja kaikenlaiseen improvisaatioon kannustetaan aivan liian vähän. Totuus on, että ainakin tunnollista ja korkeasti itsekriittistä oppijaa sellainen auttaa parhaiten pärjäämään arkikeskustelujen aallokoissa.

Nettikeskustelu paranee, kun kohde osallistuu

Posted on by

Huomasin juuri Kotimaan uutisen siitä, että piispa Jari Jolkkosen lapset eivät osallistu Latokartanon koulun kevätjuhlaan, kun siellä ei lauleta Suvivirttä.

Sitä seurannut keskustelu kommenttiosiossa paljastui mielenkiintoiseksi. Johannes Ijäksen jutussa haastattelema koulun rehtori Satu Honkala tuli heti alkumetreillä mukaan kommentointiin ja jatkoi sitä koko illan. Vaikka muiden keskustelijoiden näkemykset olivat pääosin vastakkaisia hänen näkemyksensä kanssa, hän väsymättä perusteli päätöksensä syitä.

Minusta ihan loogista: Latokartanon kevätjuhlassa ei ole koskaan ennenkään Suvivirttä laulettu, ja jos kolmasosa koulun oppilaista joutuisi poistumaan sen ajaksi salista, olisihan se aika tylsää. Lisäksi erillinen, suvivirrellinen juhla oli viikolla järjestetty. Minusta se on parempi perustelu kuin se, että ”me niin tykätään Suvivirrestä, se kuuluu perinteeseen jota ei saa muuttaa”. Eikö sitä virttä voi luukuttaa repeatillä, kun on kotiutunut kevätjuhlasta? Onko kaikissa kouluissa oltava tässä asiassa yhtenäiset käytännöt maailman tappiin asti? Kuvittelevatko ihmiset oikeasti, että tästä virrettömyydestä tämä meidän Suomemme nyt rapautuu? (Ja toisaalta: entä jos virsi olisi esitetty, mutta instrumentaalisesti?)

Oli miten oli. Minä tykkään Suvivirrestä. Mutta vielä enemmän tykkään siitä, että kerrankin joku vähän hankalan uutisen kohde panee itsensä alttiiksi ja uskaltaa osallistua siitä käytävään keskusteluun rohkeasti. Se on kunnioitettavaa avoimuutta. Hyvä Satu Honkala! Ottakaamme esimerkkiä.

Seminaarin mittainen kielikylpy

Posted on by

Kuka tahansa Suomessa koulut käynyt ja akateemisen koulutuksen saanut ymmärtää ruotsia kohtuullisesti, usein puhuukin. Silti moni ei käytä sitä juuri koskaan. Ruotsia äidinkielenään puhuvat osaavat melkein aina paremmin suomea kuin pakkoruotsitettu ruotsia.

Tästä seuraa seminaarityylisissä tilanteissa yleensä jompikumpi kahdesta vaihtoehdosta.

Jos puhuja esitelmöi ruotsiksi, se yleensä tulkataan suomeksi konsekutiivisesti. Miten pitkäpiimäistä, kun sama on yleensä käynyt selväksi jo ruotsiksi. Tai sitten suomenruotsalainen henkilö laitetaan puhumaan suomea. Se siitä kaksikielisyydestä.

Näin ollen tapaamani ruotsinkieliset tuntuvat luulevan, että suomenkieliset eivät osaa lainkaan ruotsia. Turha selittää, että he voisivat puhua ruotsia ja minä voisin vastata suomeksi. He katsovat vähän alta kulmain ja jatkavat suomeksi.

Osallistuin tänään Hanasaaressa Vihreää vaatteissa -seminaariin, jossa suomea ja ruotsia puhuttiin tasa-arvoisesti, numeroa tekemättä. Toista kieltä ymmärtämättömät saivat kuunnella puheiden simultaanitulkkausta kuulokkeilla. Näin oli mahdollista valita harjoittelu: yritin kuunnella ruotsiksi, mutta kun välillä meni liian hankalaksi, nostin kuulokkeet korvilleni.

Istuin lounaalla suomenkielisen ystäväni pöytään, jossa hän puhui kahden muun kanssa ruotsia. Pöydässä oli tukholmalainen, joka ei puhunut suomea. Hetki paniikkia: en pysty tuottamaan mitään järkevää ruotsiksi. Sitten aloin puhua englantia: ”I don’t really speak Swedish, but I do believe I understand it.”

Ja ihme tapahtui: keskustelu jatkui ruotsiksi, vaikka minä kommentoin väliin englanniksi. Mikä loistava kielikylpy.

Bratwurstilla kotikirkolla

Posted on by

Haagan ruokapiiri ja Haagan seurakuntaneuvosto pitivät lauantain Ravintolapäivänä luomuravintolaa Hakavuoren kirkolla. Hääräsin mukana.

Porukkaa riitti. Ravintola aukesi puoliltapäivin, ja jonoa ehti syntyä jo ennen sitä. Sama meno jatkui niin pitkään kuin ruokaa piisasi – puolitoista tuntia. Olimme varautuneet sataan annokseen. Ruokaa riitti onneksi paljon useammalle, mutta moni toiveikas joutui silti kääntymään ovelta.

Kirkossa asioi lauantaina sekalainen seurakunta. Oli hyvin iäkkäitä ihmisiä ja toisaalta paljon lapsiperheitä ja nuoria aikuisia. En tiedä varmaksi, mutta veikkaan, että tilanne oli aika harvinainen.

Yhtään seurakunnan työntekijää ei ollut paikalla, ellei lasketa toimistossaan istunutta tuntisuntiota. Se oli harmi. Tuppautumista tai uskonasian ylenpalttista esittelyä en olisi kaivannut, mutta läsnäolo ei olisi lainkaan haitannut. Se olisi antanut tunteen, että tällainenkin toiminta ihan oikeasti voi kuulua kirkkoon. Haagan seurakunta on avokätisesti antanut tilat sekä kuukausittaisiin ruokapiirijakeluihin että ravintolan pitämiseen, joten hyvää tahtoa on varmasti.

Totesimme jälkikäteen, että seurakunnalla ei taida olla toimintatapaa tällaisiin vapaaehtoisten järjestämiin tapahtumiin osallistumiseen. Pääjärjestäjänä oli tällä kertaa Haagan seurakuntaneuvoston jäsen, joka hoiti mallikkaasti kaiken käytännön selvittämisen. Pääkokki tuli ruokapiiristä. Ehkä seurakunnassa arveltiin, että työntekijällä ei tässä kokonaisuudessa enää olisi ollut lisäarvoa. Ehkä työntekijät eivät ole tottuneet tulemaan paikalle vain hengailemaan, ilman sen kummempaa vastuuta.

Minulle ja monelle muulle kävijälle Haaga on kotiseurakunta. Itse en tunne sieltä ainuttakaan työntekijää, sillä olen käynyt kirkolla vain ruokapiirin merkeissä. Silloinkaan ei koskaan ole suntion lisäksi talonväkeä paikalla.

Joku ravintolan järjestäjistä huomautti, että olisi paljon helpompi soittaa seurakuntaan vihki- tai kasteasioissa, jos olisi tavannut edes yhden papin bratwurstilautasen äärellä. Ehkä ensi kerralla?

Bloggaaja katsoo peiliin

Posted on by

Käytin tänään hyvän siivun päivästäni katsomalla Katleena Kortesuon blogikoulutusta Metropoliassa. Suosittelen lämpimästi: erittäin innostava ja hyödyllinen paketti. Omat korvani alkoivat punoittaa seuraavien eittämättä erinomaisten vinkkien kohdalla:

  • Älä yritä kirjoittaa kaikesta. Profiloi blogisi selkeästi.
  • Määrittele blogillesi tavoitteet.
  • Älä kerjää kommentteja. Ihmiset kommentoivat, jos samastuvat aiheeseen ja haluavat sanoa jotakin.
  • Jos vuonna 2008 yksi tai kaksi postausta viikossa oli tiheä tahti, nykyään se on dynaamisen blogin vähimmäismäärä.
  • Muista uutisen rakenne: asia ensin, taustat vasta sitten. Jos taustoja edes tarvitaan.

Postausten mitan kanssakin saisin skarpata. Inhoan muiden liian pitkiä blogipostauksia – mutta miksi on niin vaikea editoida itseään?

Verkkosivujen takana on ihminen!

Posted on by

Olin taannoin mukana palaverissa, jossa graafinen suunnittelija esitteli leiskaehdotuksiaan pienen yrityksen verkkosivuiksi. Graafiset ratkaisut olivat mahtavan hienoja. Huomasin kuitenkin häiriintyväni toistuvasti yhdestä peruskysymyksestä – joka on enemmän strateginen kuin varsinaiseen toteutukseen liittyvä: mikä tekee näistä sivuista sellaiset, että surffailija haluaa tulla tänne? Tai käännettynä: mikä on pienen yrityksen verkkosivujen tehtävä? Joskus se oli yhteystietojen kertominen ja palvelujen esittely, mutta yhä enemmän se on profilointi.

Väitän, että hyvä profilointi ei nykyään ole sitä, että sivuilla on oikeat värit ja selkeät palvelukuvaukset. Näiden pitäisi 2010-luvulla olla jo perusasiaa. Yhden pienen yrityksen erottaa toisesta pienestä yrityksestä yrittäjä – hänen persoonansa ja osaamisensa. Sen pitäisi näkyä!

Menisin heti suutarille, jonka nettisivuilla kerrotaan vinkkejä kenkien hoitoon (saa vinkata tällaisesta ihmeestä!). Valitsisin sähköasentajan, joka kertoo sivuillaan esimerkkejä toteuttamistaan asennusratkaisuista – tai, mikä vielä parempaa, vastaisi sivuilla kysymyksiin sähköasioista. Sähkösiuvatissa on hyvää yritystä, jos kehittämistäkin.

Tarvitessani asiantuntijaa ottaisin sellaisen, josta saan verkkosivujen perusteella dynaamisen ja tässä päivässä elävän kuvan. Haluaisin sellaisen tyypin, joka on mukana keskustelussa esimerkiksi Twitterin, Facebookin tai blogin kautta. Katleena Kortesuo on hyvä esimerkki.

Isännöintiyritystä etsiessäni toivoisin, että ne ihan oikeasti työtä tekevät ja siitä vastaavat henkilöt näkyisivät verkkosivuilla. Ja taas: sosiaalisen median näkyvä ja aktiivinen käyttö työvälineenä (ei silmänlumeena!) olisi iso plussa (saa todella vinkata!).

Ihmisessä, yrittäjässä, on pienen yrityksen voima. Elävän ihmisen kanssa on paljon kivempi asioida kuin kasvottoman yrityksen, saati koneiden ja automaattivastaajien. Voisiko se näkyä myös verkkosivuilla?

Reaaliaikainen tirkistelijä

Posted on by

Reaaliaikaisuuden vaadetta ja sanomalehtien kilpailua ei käy kiistäminen. Eikä reaaliaikaisuutta vastaan voi eikä pidäkään tapella, kai.

Mutta.

Vähän ristiriitaiset ovat fiilikset Hesarin uusista Twitter-uutisista. Tätä kirjoittaessani toimittaja Anna-Liina Kauhanen seuraa Oslossa Anders Behring Breivikin oikeudenkäyntiä ja twiittaa parin minuutin välein. Viimeisin: ”ABB katsoo syyttäjän näyttämää videoita ja juo hörpyn vettä”.

Huomaan, että klikkaan Twitterin päivitysnappia jopa pakonomaisesti. Nämä havainnot kiinnostavat minua. Mutta.

Onko tämä nyt uutisointia vai pelkkää Big Brother -ajan tirkistelyä? Oikeudenkäyntihän tietysti on julkinen, ja se on myös merkittävä ja monia ihmisiä koskettava. Jokin kuitenkin nyppii.  Haikailen ihannemaailmaa, jossa minun, tavallisen suomalaislukijan, ei tarvitisisi olla läsnä norjalaisen joukkomurhaajan oikeudenkäynnissä (edes Twitterin kautta) ollakseni ajan hermolla. Ei tarvitsisi päivittää Twitteriä jatkuvalla syötöllä ja miettiä Breivikin vesihörppyjä.

On eri asia lukea ajateltu ja näkökulmattu juttu oikeudenkäynnistä kuin tulkita sieltä pullautettuja tirkisteleviä irtohavaintoja. Onko vain vanhanaikaista ja ihannoivaa ajatella, että edellinen on jotenkin jälkimmäistä arvokkaampaa?

Fiilikseni on ristiriitainen, koska kyllä: seuraan oikeudenkäyntiä haukkana jatkuvasti, juuri nyt, reaaliajassa. Mielenkiinnossani tunnistan kuitenkin lähinnä oman tirkistelevän alhaisuuteni, joka ällöttää minua. Seuraan tätä samasta syystä kuin joku toinen Big Brotheria. Pitäisi mennä syömään, mutta en malta. Jos sillä välin tapahtuu jotakin kiinnostavaa?

”ABB katsoo videota ja vaikuttaa siltä kuin hän itkisi”. Ohhoh! Onneksi niilläkin on nyt lounastauko.

P.S. Tämä juttu on kirjoitettu reaaliaikaisesti, siis nopeasti ja vailla itsesensuuria. Myöhemmin saattaa kaduttaa.