Pukeudutko heimosi mukaan?

Posted on by
hissilla%cc%88to%cc%88ihin

Tällaisissa vaatteissa lähden talvella haastattelukeikalle.

To Universe, With Love -blogissa Archana pohti, pitäisikö ihmisen pukeutua oman heimonsa tavoin, vaikka se ei vastaisi omaa tyyliä. Tarkemmin: pitäisikö Amerikkaan muuttaneen intialaisen vaalia pukeutumisperintöään, vaikka hän ei kokisi sitä enää estetiikaltaan omakseen. Archana kertoi, että hänen intialainen perheensä on painostanut häntä pukeutumaan sariin, erityisesti kotikonnuilla Intiassa, vaikka hän itse ei koe oloaan kotoisaksi siinä.

”I don’t think I need to dress a certain way to belong to the location or to own up to my heritage”, hän kirjoittaa.

Postaus kirvoitti aiheesta monipolvisen keskustelun, jossa moni emigroitunut kertoi pukeutuvansa ylpeästi oman heimonsa asuihin tai koruihin – ja määritteli samalla ”oman heimonsa” nimenomaan kansallisuuden kautta.

En oikein tiedä, mikä olisi suomalainen asu. Tuskin kansallispuku kuitenkaan. Onko lännessä tyypillisempää identifioitua asun kautta omaan ammattiryhmään tai työpaikkaan kuin tiettyyn kansaan tai heimoon? (Ja onko työyhteisö eurooppalaisille lähinnä oman heimon ajatusta?)

***

Luin vastikään Mira Karjalaisen, Charlotta Niemistön ja Jeff Hearnin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin ”Tietotyöalan voittajan tyyli” (tässä teoksessa), jossa analysoidaan konsultointiorganisaatioiden työntekijöiden ulkonäköä. Siinä siteerataan tutkimusta, jonka mukaan työntekijöistä on tullut organisaatioiden ihmiskalustoa: heidän tulee sopia yrityksen estetiikkaan yhtä hyvin kuin sisustuksen ja markkinointimateriaalien. Ennen näin oli lähinnä palvelualalla, mutta nykyään myös korkeasti koulutettujen tietotyöläisten on osoitettava ammattilaisuuttaan oikeanlaisella estetiikalla.

Hätkähdyttävää oli esimerkiksi seuraava. Tutkimus oli toteutettu viidessä maassa (Australiassa, Suomessa, Ruotsissa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa), ja tutkijat löysivät suuria yhtäläisyyksiä asiantuntijoiden tyylissä maasta riippumatta. Ei siis pukeuduta niinkään kansan tai perheen tavan mukaan vaan ammattikunnan ylikansallisiin heimovaatteisiin.

Asiantuntijan oikea tyyli oli jossakin muodikkuuden ja konservatiivisuuden välillä. Naisilla asianmukaisen meikin (hillitty, hoidetut kynnet), kampauksen (hillitty hiusväri ja leikkaus), korujen (samankaltaiset korvikset kaikilla) ja asun (jakkupuku ja korkeat korot) lisäksi tärkeää oli hyvävointiselta ja virkeältä näyttäminen (oikeasta asiaintilasta riippumatta).

Toimittajat uskoakseni identifioituvat tyylillisesti erityisesti oman erikoisalansa mukaan: muotitoimittajilla on omat niksinsä huoliteltuun lookiin (kuten tämä Uudessa Muusassa paljastettu), mutta selkeästi yhteiskunnallisesti suuntautuneet toimittajat – etenkin miehet (ja ehkä vain miehet?) – näyttävät usein hiukan boheemeilta. Parta ja pitkä tai huolittelematon tukka eivät ole harvinaisia. Pikkutakki ei ole mitään Hugo Bossin puolikiiltävää slim-mallia, vaan vähintäänkin mattapintainen.

***

En tiedä, kumpi on ensin, tyyli vai ammatti. Hakeutuvatko tietyn tyyliset ihmiset tietynlaiseen työhön, vai adaptoidummeko me vahvasti omaan työympäristöömme tai heimoomme? Pohdin asiaa myös aiemmassa Uskottava asu -postauksessani. Karjalaisen, Niemistön ja Hearnin artikkeli ainakin toteaa, että kokenutkin työntekijä voi tarvita tietynlaista ulkonäköä tunteakseen itsensä päteväksi työssään.

Samasta ilmiöstä kertoo minusta myös Archanan pohdinta perusteista oman heimon pukeutumistyylin noudattamiselle: Tavallaan haluaisi kuulua ja olla osa ja panna siis päälleen sitä mitä odotetaan ja mikä on normatiivista. Siten osoittaisi ehkä kohteliaisuuttakin perheelleen. Samalla on vahva tarve olla oma yksilönsä omine esteettisine mieltymyksineen ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan.

***

Mietin, millaiset asiat eri ammattikuntien ja työpaikkojen tyyleihin vaikuttavat. Haluammeko miellyttää, ja ketä? Onko alalle kouluttavan opinahjon tyylillä, esimiehen tyylillä tai asiakkaiden tyylillä merkitystä? Saako jonkinlainen pukeutuja hyvää tai huonoa huomiota töissä? Joutuvatko ihmiset keskimäärin sopeuttamaan omaa tyyliään työyhteisöön sopivaksi – ja pukeutuvatko vaikkapa pankkitoimihenkilöt vapaa-ajallaankin keskenään yhtenevästi? Kerro kokemuksesi, se kiinnostaa!

Tahtoisin pukeutua kokovartalohuppuun

Posted on by

talvijopo

Viime talven olin poissa Suomesta. Se kostautuu nyt siten, että kuluva talvi tuntuu ihan mahdottomalta. Aina on kylmä! En halua mennä ulos! Ne viikon takaiset kauniit –20 astetta -päivät olivat ihan kauheita. Ehdin jo päättää, että tästä maasta pitää poistua pikimmiten.

Samalla tajuan, että minun on kehitettävä asennoitumistani. Suomi on tällainen. Enkä ole nyt just ihan heti taas lähdössä pois. Täällä suuri osa vuodesta on jollakin tavoin kylmää ja viimaista, ja usein sen päälle vielä harmaatakin. Siinä on varmaankin jokin viehätys… Ja täällähän elää ja voi hyvin se sanonta, että ”sää on pukeutumiskysymys”. Se ammutaan ilmoille heti, jos joku valittaa.

Helsingissä esitetään, että tämä olisi normaali eurooppalainen metropoli, jossa voi pukeutua normaaleihin vaatteisiin, ehkä nyt pitkillä kalsareilla höystettynä. Väitän, että oikeasti ei voi. Tai siis ei kannata, jos ei halua jäätyä. Olen asunut Suomessa lähes koko ikäni, mutta en tiedä, millaiset kerrokset täällä pitäisi päällensä vetää. (Auta armias maahanmuuttajaparkoja!)

Uusimmassa Huili-lehdessä Hailuotoon muuttanut valokuvaaja Aki Roukala totesi oppineensa vasta pohjoisessa pukeutumaan ja tajunneensa, että on palellut kolmekymmentä vuotta aivan turhaan. Haluaisin tietää, mitä hän pitää nykyään päällään. Laskettelupukua?

Miten ihmeessä yhdistää tyylikkyys ja lämpö? Voiko niitä yhdistää? En haluaisi lymyillä sisällä koko talvea, en ruikuttaa koko ajan enkä toisaalta vetää jalkaani perustoppahousuja (en edes omista sellaisia). Kehittääkö joku kivannäköisiä mutta oikeasti lämpimiä vaatteita? Kokovartalohuppuja, ehkä? Vai kerrospukeutuvatko kaikki muut suomalaiset jollain huippupätevällä tavalla? Vinkkejä otetaan vastaan.

Eksotiikkaa suomalaisittain

Posted on by

suomalaisuus

Ihan tavallisetkin tarinat ovat Ranskassa kasvaneille eksoottisia. Ranskassa kun ei leikitä päiväkodissa hiekkalaatikolla tai syödä hernekeittoa ja paisteta lättyjä. Saati panna uimahallissa avainrengasta nilkkaan ja lämmitetä saunaa – –

Näin kirjoittaa toimittaja Helena Liikanen-Renger viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan Maman finlandaise. Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa (Atena).* Kertoessaan omaelämäkerrallisesti kaksikulttuurisen perheensä asettumisesta Etelä-Ranskaan Liikanen-Renger onnistuu sanoittamaan jotakin, mitä usein on vaikea sanoittaa edes kysyttäessä: kulttuurieroja.

Suomalainen latelee yleensä, että suomalaista kulttuuria ovat sauna, sisu ja joulupukki. Järvet ja metsät. Mökkeily. Mutta todellisuudessa taitaa olla niin, että se kulttuuri on enemmänkin siinä, miten noihin asioihin täällä suhtaudutaan.

Saunassa on tietyt käytössäännöt, joita on vaikea listata ulkomaalaiselle mutta joiden rikkomisen kyllä huomaa. Olisi suorastaan loukkaavaa käydä saunassa vaikkapa ranskalaisille ihan tavallista, kiivasta ja konflikteja välttelemätöntä keskustelua; eikö saunassa kuulukin pikemmin hymistä hyväksyvästi? Ollaan hiljaa tai jutellaan mukavia tai vakavia, siis. Ei tätä koskaan kukaan ole opettanut, mutta jotenkin näin vain toimitaan.

Sisukaan ei varmasti ole mikään suomalainen erityispiirre mutta se on, miten me liitämme sen kansalliseen narratiiviimme, suohon, kuokkaan ja Jussiin ja pienen Suomen taloudelliseen nousuun. Tarinoita pienestä mutta sitkeästä tekijämiehestä riittää Suomessa joka sormelle, ja niitä kunnioitetaan. Ehkäpä tähän liittyen yleinen asevelvollisuuskin on huomattavan hyväksytty ja arvostettu asia, vaikka se yleensä herättää ulkomaalaisissa lähinnä hämmentynyttä naureskelua. Sitä on vaikea selittää.

Liikanen-Renger kirjoittaa paljon ranskalaisen ja suomalaisen kasvatuksen eroista ja arjen sattumuksista Etelä-Ranskassa, mutta kirjan kiinnostavin anti liittyy minusta perheen sisäisiin kulttuurieroihin. Niistä kirjoittaessaan Liikanen-Renger paljastaa sellaisia suomalaisia itsestäänselvyyksiä, joista on monesti vähän vaikea saada kiinni. Erityisesti koskettavat pohdinnat siitä, millaista on kasvattaa lasta itselle vieraassa kulttuurissa.

Tietenkin kaikki vanhemmat ovat eläneet erilaisen lapsuuden kuin lapsensa, mutta kun ympäröivä kulttuuri on kieltä myöten täysin toinen, ero korostuu. Millaista on osata ympäristön kieltä huonommin kuin oma lapsi? Miten tasapainoilla sen kanssa, että kulttuuriero on todellinen paitsi itsen ja ympäristön välillä, myös itsen ja oman lapsen välillä?

Lapsi ei tule koskaan imemään ympäristöstään niitä ihanteita, toiveita ja ennakkoluuloja jotka automaattisesti liitämme suomalaisuuteen. Äiti ei toisaalta tule koskaan täysin ymmärtämään, mitä vaikkapa jokin laulu merkitsee ranskalaisessa ympäristössä kasvaneelle. (Miten itse erittelisit Suvivirren merkityksen jollekin asiaa täysin tuntemattomalle?) Tämä voi olla mahtavan hyvä asia, mutta se yhtä kaikki erottaa äidin ja lasten kulttuurin toisistaan.

Tässä ollaan minusta äärettömän mielenkiintoisten asioiden äärellä ja myös sellaisten, joista Suomessa puhutaan aika vähän. Täällä on toistaiseksi niin vähän monikulttuurisia perheitä, että syvällinen ymmärrys siitä, mitä kulttuurien erot tarkoittavat, jää monesti puolitiehen. Ja kuitenkin tulkitsemme toisia kuitenkin hyvin vahvasti omasta kulttuurisesta kehyksestämme käsin, ikään kuin se olisi jollakin globaalilla mittarilla se paras ja oikea.

Omalle, Ranskassa kasvaneelle puolisolleni monet suomalaisten suomalaisuuteen liittämät ihannoinnin kohteet tuntuvat kummallisilta. Hänen pohdintansa siivittämänä mietin itsekin, mitä jää esimerkiksi jääkiekosta, jos sen ympäriltä poistetaan suomalaisuutta kannatteleva hype? Miksi suomalaiset rakastavat muovipussissa säilöttävää einesleipää? Miksi naistenlehden kahvikonetestin voittaa kone, josta tulee pahimman makuista kahvia mutta joka on helpoin puhdistettava?

Jos tällaiset asiat kiinnostavat, Helena Liikanen-Renger’n kirja on hyvää luettavaa: se herättää ajatuksia mutta on kevyt lukea. Esi- ja jälkimakua aiheesta saa hänen blogistaan ja nykyään myös oivista Helsingin Sanomien kolumneistaan.

*Tässä postauksessa käsitelty kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.

Uskottava asu

Posted on by
img_0864

Kotiliesi maaliskuulta 1955 opettaa, että kapean hameen kanssa sopii väljähkö, tavallista pitempi pikkutakki.

Kun olin parikymppinen kesätoimittaja, saatoin pukeutua töihin spagettiolkaimiseen toppiin. Oli kuuma, selvä se, mutta enää en tekisi niin. Se tuntuisi epäsopivalta, epäuskottavalta, epävarmalta, epäkunnioittavalta.

Toisin kuin kollegani tuolloin (kiitos heille!), saattaisin jopa katsoa parikymppistä, spagettiolkaimiin pukeutunutta kesätoimittajaa vähän alta kulmain. Vaikka hän olisi valinnut vaatteensa itse, ehkäpä oikein hyvin perustein.

Miksi?

***

Eräänä iltana keskustelimme naisporukassa uskottavasta työpukeutumisesta. Vanhusten parissa työtä tekevä muusikko sanoi, että on vähitellen muuttanut pukeutumistaan vähemmän konservatiiviseksi ja enemmän omaa tyyliään vastaavaksi. Hänestä tuntui valheelliselta pukeutua toisten oletettujen odotusten mukaan.

Jäimme pohtimaan, tekikö hän fiksusti. Pitäisikö meidän muokata omaa tyyliämme työpaikan mukaan sellaisessakin työssä, jossa työvälineenä on oma persoona ja mitään virallista pukeutumiskoodia ei ole? Onko edes oikein tehdä oletuksia siitä, millaista pukeutumista esimerkiksi vanhukset odottavat?

Opettajatehtävissä toimiva muusikko sanoi, että kuoroa johtaessaan hän valitsee sellaiset vaatteet, joissa kestää olla katseltavana. Muuten hän sanoi olevansa työssään oma itsensä vaatteita myöten, miettimättä asiaa sen suuremmin.

Silti moni opettaja taitaa pohtia pukeutumistaan aika paljonkin. Ainakin tietyn ikäiset oppilaat ovat luullakseni aika kärkkäitä kommentoimaan asun yksityiskohtia. Eräs (miespuolinen) ystävä muistaa yhä vuosikymmenten takaisen naisopettajansa, jonka jalkakarvat tunkivat sukkahousuista läpi. (Huh! En välttämättä haluaisi tietää, että teini-ikäinen poika kiinnittää tällaiseen asiaan negatiivista huomiota.)

***

Lenkkareita ja farkkuja käyttävä mies voi saada ylennyksen, vastaavasti pukeutunut nainen ei koskaan, huomauttaa Caitlin Moran kirjassaan Naisena olemisen taito (Schildts & Söderströms 2012, suom. Sari Luhtanen). Hän on havainnut, että naiselle puhutaan eri sävyyn hyvin pitkälti asusta riippuen: tietynlaisessa puvussa nainen voi saada osakseen huorittelua, toisenlaisessa sama ihminen taas asiantuntija-arvostusta.

”— naiselle jokainen asu on toivontäyteinen loitsu, joka lausutaan vaikuttamaan siihen, millainen päivästä tulee. Se on yritys ennustaa oma kohtalo, sama kun katsoisi omaa horoskooppiaan”, Moran väittää.

Samaan aikaan vallalla on outo kaksinaismoralismi, jonka mukaan vaatteiden miettiminen ja pukeutumisesta puhuminen on pinnallista höpötystä. Etenkin Suomessa vaatepuheita pidetään helposti toisarvoisena pintaliitona. Onhan niin, että jos suomalaista naista kommentoidaan sanomalla, että ”hän se ei vaatteilla koreile”, kyseessä on hyvin todennäköisesti kohteliaisuus.

Tällöin jätetään minusta huomiotta se seikka, että pukeutumisessa kyse ei useimmiten ole koreilusta. Kaikkihan me pukeudumme. Jokainen meistä valitsee vaatteet joka ikinen päivä, olivatpa perusteet sitten koreilevat tai eivät. Se, mitä panemme päällemme, kertoo aina jostakin: meistä itsestämme, työpaikastamme, päivän ohjelmasta, arvostuksistamme, rahatilanteestamme… Nämä valinnat ovat aina myös poliittisia: mukaudummeko tiettyihin luokka- tai sukupuoliodotuksiin ja millaista kulutustapaa valinnoillamme suosimme.

Se on loputtoman mielenkiintoista!

***

Freelancetyössäni pukeudun useimmiten rennosti, usein farkkuihin, enkä meikkaa joka päivä. Nautin skarpimmasta pukeutumisesta, mutta useimmiten viitseliäisyyteni riittää siihen vain, jos tiedossa on tapaamisia päivän aikana. Joskus teen töitä yövaatteissa (mutta tätä yritän välttää syistä, joita olisi oikeastaan mielenkiintoista pohtia).

Vedän päälleni toisen kahdesta bleiseristäni, jos olen menossa tekemään asiantuntijahaastattelua. Se tuntuu kohottavan asun kuin asun ja antaa minulle itsevarmuutta.

Jos taas olen menossa haastattelemaan jotakuta köyhyyskokemuksestaan, jätän taatusti bleiserin kotiin. Pyrin neutraaliuteen, olemaan viestimättä liikaa mitään, vaikka juuri sillä tavalla tietenkin viestin paljonkin. Minulla ei esimerkiksi ole yhtään vaatetta, jossa näkyisi edes pienellä jokin logo tai merkki. Uskoisin, että tämä on aika vahvaa luokkaviestintää.

***

Parikymppisenä ajattelin, että spagettiolkaiminen toppi ei kanna viestiä. Ajattelin, että se on neutraali yläosa. 15 vuotta myöhemmin huomaan vähän kauhuksenikin ajattelevani, että nuorten tyttöjen heidän omasta mielestään neutraali pukeutuminen lipsahtaa helposti seksikkään puolelle väärissä tilanteissa. Se taas –

Niin. En todellakaan aio puhua naisten pukeutumisrajoitteiden puolesta. Mutta sen puolesta voisin puhua, että opettelisimme keskustelemaan enemmän vaatteiden merkityksistä. Miksi itse kukin valitsee juuri sen vaatteen, minkä valitsee? Mitä me haluamme tämänpäiväisellä asullamme sanoa? Siitäkin voisi keskustella ihan avoimesti, onko vaatetuksella jotakin tekemistä ammattitaidon kanssa.

Bloggaaja Garance Doré kertoo kirjassaan Love Style Life (Simon & Schuster 2015), kuinka ”jokainen” ranskalainen äiti puhuu tyttärensä kanssa tyyliasioista ja opettaa jo varhain, millaiset vaatteet juuri hänen vartalolleen sopivat: ”The secret is to own your imperfections.” Niitä sitten käytetään läpi loppuelämän, ja tällä on Dorén mukaan tekemistä French chicin käsitteen kanssa. ”We find what works, and we’re not afraid to say no to everything else.”

Vaatteiden merkityksiä on kuitenkin yllättävän vaikea sanoittaa, jos siihen ei ole tottunut. Yritän silti. Tätä kirjoittaessani olen pukeutunut mukaviin laatufarkkuihin, löperöihin sukkiksiin ja Nanson mustaan, väljään paitaan. Oli tiedossa, että päivä on rento, ei tarvitse erityisesti etsiä inspiraatiota eikä ruokkia luovuutta. Silloin neutraali ja mukava asu palvelee hyvin. Siinä voi hoitaa asioita ja nukkua päiväunet. Se näyttää siedettävältä ihmisten ilmoillakin, tarvittaessa jopa skarpilta.

Jos tiedossa olisi ollut mitään vaativampaa, en varmasti olisi valinnut näitä vaatteita. Ne eivät erityisesti herätä tunteita, itsessäni sen kummemmin kuin muissakaan. Jos jossakin asussa voi sulautua seinään, se on varmasti juuri tämä farkkujen ja mustan paidan yhdistelmä. Mutta joskus tekee hyvää olla huomaamaton.

Runoja shoppailun tilalle

Posted on by

img_4701

Olen ennenkin kirjoittanut, etten usko vaatteiden ostolakkoon aiheeseen liittyvien pulmien ratkaisijana. Toki vaikkapa vuoden ostolakko varmasti paljastaa yhtä ja toista omasta ostokäyttäytymisestä ja voi siten olla hyödyllinen, mutta olen arvellut, että tarpeet sen myötä vain kasautuvat. Vuoden kuluttua kaikki alusvaatteet ja sukat ovat kulahtaneita, on pikainen tarve uusille farkuille ja niin edelleen. (Ja tämä on vaarallista miksi? En tiedä.)

Enemmän olen kaivannut ideaa, jonka vastikään löysin Worn values -blogista. Nimittäin shoppailulakkoa, tai ikkunaostosten lopettamista. Se on vähemmän ehdoton ja joustavampi mutta osuu ongelman ytimeen.

Siis: tarpeeseen saa ostaa. Jos sukat menevät rikki, saa ostaa uudet. Jos tarvitsee takin, sen voi ostaa. Shoppailulakon ideana on lopettaa se, mitä ainakin minä teen yhä, vaikka en useimmiten ostakaan mitään: kaupoissa kiertely, nettikauppojen klikkailu. Ajanvieteshoppailu. Se, että käytän paljon aikaani kuluttamisen ajattelemiseen ja alistan ajatukseni markkinoiden määräämiin muotteihin.

Ongelmaa ei tietenkään ole, jos nauttii kaupoissa kiertelystä ja haluaa käyttää siihen aikaansa. Mutta jos on kuin minä ja vain klikkailee kauppoja tylsyyksissään, tottumuksesta (ja ehkä vähän toivoo löytävänsä ostettavaa kunnes saa klikattua itsensä pois sieltä sivulta ja huoattua, että huh, pääsinpäs ostamatta), shoppailulakosta voi olla iloa.

Voisinko vapauttaa itseni seuraamasta, mitä minulle juuri nyt myytäisiin superhyvään hintaan? Vapautua kehittelemästä tarpeita ja keskittyä mieluummin vaikka huoltamaan sitä, mitä jo omistan? Louisa kirjoittaa asiasta hyvin.

***

En ole ihan varma, mitä shoppailun lopettaminen käytännössä tarkoittaisi. Ainakin tietyn epätäydellisyyden hyväksymistä. Kaikki vaatteet eivät nimittäin voi koko ajan olla täydellisiä, ellei niiden uusimiseen käytä paljon aikaa (ja silloinkin se taitaa olla epätodennäköistä). Todettava kyllä on, että ainakaan minun vaatteeni eivät nytkään ole täydellisiä. Näen puutteet, koska tiedän, mitä kaupoissa olisi tarjolla. Pränikämpiä. Kauniimpia. Muodikkaampia. Pirteämpiä.

Tarve on tietysti oma kysymyksensä. Shoppailulakko pakottaisi miettimään, mitä tarve minulle tarkoittaa. Jos aluspaitani ovat hiutuneita ja melkein läpinäkyviä mutta kuitenkin toimivat tarkoituksessaan muiden vaatteiden alla, tarvitsenko (omasta mielestäni!) uusia?

Tällaisia päätöksiä joudun tekemään. Mutta on rehellisyyden nimissä todettava, että teen niitä jo nyt. Säästän mieluusti siellä, missä voin, ja koen velvollisuutta käyttää erityisesti kierrätyskelvottomat vaatteet mahdollisimman loppuun.

On kuitenkin myös sellaisia haluja/tarpeita kuin kuviollinen paita. Minulla ei ole kuviollista paitaa. Haluaisin sellaisen. Mutta tarve? Tosiasiassa pärjään kyllä hyvin ilmankin. Minulla on monta yksiväristä paitaa (miten ihanaa! Minulla tosiaan on monta yksiväristä paitaa!). Ja jos avaan suosikkinettikauppani sivut selaillakseni vaihtoehtoja, todennäköisin lopputulos on, että en löydä täydellistä kuviollista paitaa vaan keksin joitakin muita vaatteita, joita nyt vaan olisi kiva ostaa. Koska… Niin, miksi? Siksi ehkä, että minkä tahansa löytämisestä saa hetkellistä iloa.

Tosiasiassa haluaisin kuitenkin löytää elämässäni ihan toisenlaisia asioita kuin kauniita mekkoja ja luksuöösin näköisiä paitoja.

Jos ajattelen asiaa hetkenkään, ne mekot ovat minulle aivan sama, kunhan joskus saan nähdä kukan nupullaan, putoavan lehden, pilven liikkeen tai vaikuttavan taulun – tai lukea ihmeellisen runon, nähdä nuorallakävelijän. Voidaan väittää, että nämä asiat eivät ole keskenään vaihtoehtoisia, mutta kyllä ne vähän ovat.

”Sillä missä on sinun aarteesi, siellä on myös sinun sydämesi” on minusta Matteukselta (Matt. 6:21) varsin pätevä oivallus. Energiani on juuri siellä, mihin sitä käytän.

***

Vuosi 2017 on alkamassa. Ajattelen varovasti vaateshoppailulakon mahdollisuutta. Ryhtyisinkö? Jos vaikka jokaisena tylsänä hetkenä lukisin runon? Aika ihana ajatus, oikeastaan.

Vaatekytän tunnustuksia: vuosi 2016

Posted on by

img_1445Tämä vuosi on ollut kolmas, kun olen kirjannut ylös kaikki vaateostokseni (klik 2014, 2015). Vertailuaineistoa alkaa olla.

Haluaisin sanoa kehittyneeni ostajana, mutta enpä tiedä. Parasta on se, että olen alkanut ostaa suurimman osan vaatteistani käytettyinä, tunnistan laadun paljon entistä paremmin ja olen tarkka materiaaleista. Ostosten kokonaismäärä sen sijaan ei ole kirjausvuosieni aikana juuri muuttunut (se heittelee hiukan lähinnä alushousujen ostomäärästä riippuen).

Kierrätykseen on uskoakseni poistunut vähintään yhtä paljon vaatteita kuin olen hankkinutkin – ainakin vaatevarasto on pienentynyt.

Ohjeellinen vaatebudjettini oli jälleen tälle vuodelle 700 euroa, mutta se ylittyi yli satasella. Vaatekappaleita kertyi 25, joista 16 lasken selvästi tarpeellisiksi. On tunnustettava, että vaatteiden ostaminen on edelleen minulle jonkinlaista hupia, vaikka tämä onkin minusta järkyttävää.

Sen sijaan olen lakannut nauttimasta uusia vaatteita myyvistä kaupoista. Niissä laaduttomuus, tuotannon epäeettisyys ja näistä seuraava (tai näitä edeltävä) välinpitämättömyys pistävät liikaa silmään.

Minua kiinnostaa kirpputorien yllätyksellisyys ja niistä löytyvien vaatteiden tarinallisuus. Kotimainen tuotanto puolestaan innostaa eettisyysaspektin ja suomalaisen työn tukemisen vuoksi. Tänä vuonna löysin ilokseni Seinäjoella valmistetut Janita-talvikengät, jotka olivat verrokkeja kalliimmat mutta ominaisuuksiltaan verrattomat (pitävät pohjat, lämmin vuori, silti hauska ulkonäkö: ne ovat punaiset!).

Lisäksi joitakin yksittäisiä huomioita tältä vaatevuodelta:

:: Pariisissa kannattaa panostaa käytettyihin vaatteisiin. Valtavasta second hand -tarjonnasta löytää suuressa muotikaupungissa laadukkaita vaatteita huokeasti paljon helpommin kuin vaikkapa Helsingissä. Vuoden parhaita löytöjä olivat Majestic Filatures -poolo Emmaukselta (6,50 e, nytkin päällä) ja melkein iskemätön Maxmaran kesämekko (15 e) Bis Boutique Solidairesta.

:: Vaatepäivityksiä pitää tehdä. En ole ostanut kenkiä ainakaan niinä parina vuonna, joina olen kirjannut vaateostokseni – ja harvoin sitä ennenkin. Tänä vuonna ostin kolmet kengät, joista kahdet selvään tarpeeseen: kunnolliset talvikengät ja matalat avokkaat, joista kumpiakaan minulla ei ollut. Päivityksenä jouduin ostamaan myös rintaliivejä (pakko-ostos, joka ei tunnu koskaan onnistuvan) ja alushousuja hiutuneiden tilalle sekä samasta syystä uuden uimapuvun, parit leggingsit ja aluspaidan.

:: Ihminen tarvitsee hautajaisvaatteet. Minulla ei ollut sellaisia, mutta Kierrätyskeskus pelasti tarjoamalla mustan, villakankaisen vintagemekon kympillä. Mekon seuraksi sieltä löytyi kaunislinjainen musta vintagejakku. Yhteensä 19 euroa. Ei paha hinta eikä ympäristökuormitus harvoin käytetyistä vaatteista.

:: Kenkiin kannattaa panostaa. Kävelen paljon, ja hyvistä kengistä on tähän mennessä aina ollut pitkäaikaista iloa. Useat kenkäparini ovat yli 10 vuotta vanhoja.

:: Edelleenkään en ole kovin taitava ostamaan ikuisia vaatteita. Siksi minua helpottaa se, että voin ostaa kivan kesäpaidan käytettynä eurolla, käyttää sitä kesän ja olla ehkä siihen täysin kyllästynyt seuraavana ja siis kierrättää eteenpäin. Tänä vuonna sesonkipaidan virkaa toimitti ohut, korallinvärinen puuvillapaita merkkiä H&M. Ostin sen jo aiemmin luotettavaksi todetulta Oriveden kirppikseltä eurolla. Silti: tämä ei ole ihannetapani toimia.

:: Kierrätyskeskuksen ilmaislaari on ihmepaikka. Sieltä löytyy paljon mitättömiä rättejä, mutta joukossa on laadun tunnistavalle paljon mielenkiintoista, kuten pikkuviallisia, hyväkankaisia vintagevaatteita. Löysin Nihtisillan ilmaislaarista syyskesällä Yves Saint Laurentin villakankaisen kaksirivisen jakun. (Sellaiset maksavat uutena yli tonnin.) Se oli hartioista sopiva mutta oudon leveähihainen, ja vuori oli osin repeytynyt. Paikallinen vaatturi kavensi hihat ja uusi osan vuorista satasella. Toivoakseni sain ikuisen jakun.

:: Olisin säästänyt tänä vuonna helposti 44 euroa jättämällä ostamatta sellaiset heräteostokset, joita en ole käyttänyt tosi paljon. Silti: kaikkia olen käyttänyt, ja kaikki olivat second handia. Lisäksi 100 euroa olisi säästynyt, jos olisin jättänyt YSL-jakun ilmaislaariin – en todellakaan olisi ostanut sitä uutena. On myönnettävä, että nykyään kummallisesti hinnoitellut laatuvaatteet ovat heikkouteni.

Koko totuus – vaateostokseni 2016

  • leggingsit, Muji 12,50 e
  • Etam-t-paita, La Fripe Rue St Maur 2 e (second hand)
  • Majestic filatures -poolo, Emmaus 6,50 e (second hand)
  • silkki-kashmir-yömekko, Emmaus 12,50 (second hand)
  • silkkipaita Miikan julkkareihin, Emmaus 12,50 (second hand)
  • sukat, Monoprix 6,90 e
  • ja 8. rintsikat Calvin Klein x 2, Stocka 103 e
  • Korjaustyö: Wonders-kävelykenkien pohjaaminen, suutari Rue Roquette 18 e
  • La Botte Gardiane -avokkaat, 160 e (kuvassa)
  • ja 11. Majestic Filatures -pellavahuivi x 2, Emmaus 31 e (secondhand)
  • Maxmara-mekko, Bis Boutique Solidaire 15 e (secondhand)
  • H&M-paita, Oriveden kirppis 1 e (secondhand)
  • rintsikat, KappAhl 20 e
  • Marimekko-villaliivi, Kierrätyskeskus 5 e (secondhand)
  • jakku hautajaismekon päälle, Kierrätyskeskus 9 e (secondhand)
  • Kurt Kellerman -villamekko hautajaisiin, Kierrätyskeskus 10 e (secondhand)
  • mustat herrainkengät, Kierrätyskeskus 6 e (secondhand)
  • Korjaustyö: YSL-jakun hihojen kavennus ja vuorin uusiminen, Vaatturi Niko Pelkonen 100 e
  • Korjaustyö: Wonders-nilkkurien täydellinen korjaus, Haagan suutari 35 e
  • silkkivilla-aluspaita, Stocka 21,90 e
  • Janita-kengät, Kenkämarski 198 e
  • 21.–23. 3 x alushousut, Kappahl 13 e
  • silkki-villaleggingsit, Sokos 19,90 e
  • uimapuku, Ellos 35 e
    _____________
    Yhteensä 25 vaatetta, kolme korjaustyötä ja 853,70 e

Tummansininen lierihattu ja muita puettavia tarinoita

Posted on by

img_1257

Vuosi sitten marraskuussa ostin hatun. Se on tummansininen lierihattu, italialaista villaa. Se löytyi vintagekaupasta Pariisin viidennestä kaupunginosasta.

Tuo hattu on nyt eteiseni seinällä Helsingin-kodissa. Se pääsee käyttöön aika harvoin, koska Helsinki, varsinkaan sen perheystävällinen lähiö (tai kuten kauniimmin sanotaan, esikaupunki), ei oikein ole hattualuetta. Kun on kylmä, ihmiset vetävät villapipot syvälle päähän ja laittavat jalkaansa goretex-kengät. Kun on kylmä, ymmärrän kyllä miksi, vaikka mieluummin haluaisin olla hatussa ja siroissa nahkakengissä kulkeva, itsensä kauniiksi tunteva henkilö. Kun taas on lämpimämpi, ihmiset pukeutuvat sellaisiin materiaaleihin kuin softshell (minulle ei tähän päivään mennessä ole kovin hyvin selvinnyt, mitä se on). Pukeudu siinä sitten eleganttiin lierihattuun! (Ehkä pitäisi.)

Käyttökerroista viis, tuo hattu edustaa minulle elämää. Sitä, että se jatkuu järkytysten, traumojen, masennuksen ja kuoleman jälkeen. Muistan täsmällisen päivän sen ostolle: se oli 18.11., viisi päivää terrori-iskujen jälkeen. Edellisenä iltana olimme uskaltautuneet ensimmäistä kertaa illalla ulos, konserttiin, ja sen päivän vietimme tuona mieleen painuneena iltana konsertoineiden, Suomesta tulleiden bändiläisten kanssa. Muistan, millaisia vaatteita kukakin vintagekaupassa kokeili. Tunnelmassa oli häivähdys kepeyttä.

Joinakin hetkinä aika hidastuu. Se matelee ja ryömii, se painuu merkkeinä mieleen. Toisista ajoista en muista mitään.

Vaatteet ovat ankkureita. Tummansininen villahattu muistuttaa viikosta terrorin jälkeen, niistä peloista ja siitä nopeasti heränneestä toivosta, siitä miten elämä puskee läpi asioiden joista ei ensin ajattele selviävänsä.

Läpi talven pukeudun syksyllä kuolleen isoäitini villakangastakkiin. Se on upeasti leikattu, hienon värinen ja superlämmin. Ajattelen häntä joka kerta, ajattelen sitä mitä hän sanoisi, jos nyt näkisi minut; selostan hänelle elämäni tapahtumia ja yritän kuvitella, miten hän kommentoisi. Nyt päälläni olevista vaatteistakin muistan hyvin, mistä olen ne aikanaan hankkinut: pellavapaita Kierrätyskeskuksen ilmaislaarista, sen alla oleva villasilkkipaita tuore ostos Stockmannilta synttäreiden kunniaksi; hame ajat sitten bongattu kälyn kirppiskuormasta ja sukkahousut ostettu jonakin joulunaikana söpöstä vaateliikkeestä Fredalla, koska ne olivat ties mitä luomua ja tosi pehmeät (ja ovathan ne!).

Pukeudun joka päivä tarinoihin, luulen että kaikki pukeutuvat. Sekin, joka sanoo ettei ihmeemmin ajattele pukeutumista, ettei ole siitä kiinnostunut. Hänkin laittaa päälleen jotkin vaatteet ja valitsee ne jollakin perusteella, olipa se vaikka että ”ei purista”. Tällaiset perusteet ja merkitykset kiehtovat minua, ne sykähdyttävät paljon enemmän kuin mikään muotikuva tai mainoslehdykän ihanan näköinen kashmirneule, joka takeettomasti lupailee kynttilänvaloisia ja materiantäyteisiä koti-iltoja.

Luemme tarinoita myös siitä, miten kanssaihmisemme pukeutuvat (kuvan naisen pukeutumisesta olen keksinyt jo monta). Olohuoneeni pöydällä lepää tosi paksu kirja: Sheila Hetin, Heidi Julavitsin ja Leanne Shaptonin Women in Clothes. Se on kuin raamatullinen juuri noita tarinoita. Kuvia naisten vaatekokoelmista, kertomuksia vaatteiden tarinoista, pohdintaa vaatevalinnoista, oman tyylin historiasta. Se on kiehtova kirja, johon kuuluu kiinnostava nettiprojekti kysymyksineen.

Mitä vastaisit kysymykseen: Milloin tunnet itsesi kaikista viehättävimmäksi? Tai: Mikä on käänteentekevin keskustelu, jonka olet koskaan käynyt muodista tai tyylistä? Entä: Miten äitisi vartalo ja tyyli on vaikuttanut omaasi?

Teiniraskausfani lukee kirjaa

Posted on by

Kun luin tämän kirjan ensimmäisen kerran, olin suunnilleen sen päähenkilön, 17-vuotiaan Novalee Nationin ikäinen.

Se oli ihana kirja.

Billie Lettsin Sydämeesi kodin teen (Gummerus 1996, suom. Marja Helanen-Ahtola, alkup. Where the Heart Is, 1995) on muuttanut kanssani kodista toiseen, mutta vasta nyt tartuin siihen uudestaan. Huvitti pohtia, mikä siinä on teininä tehnyt niin suuren vaikutuksen ja toisaalta tarkkailla, löydänkö viehätyksen yhä.

Luulen päässeeni jäljille.

Rakastin nuorena teiniraskauskertomuksia (okei, tykkään niistä vieläkin, tein gradunikin sellaisesta). Jo se puoltaa tämän kirjan ihanuutta.

17-vuotias Novalee on viimeisillään raskaana, rahaton ja kaukana kotoa, kun hän joutuu poikaystävänsä hylkäämäksi. Hän asettuu majailemaan Wal-Martiin, jossa lapsi eräänä yönä lopulta syntyy. Tilanne on erikoinen, pelottava ja epävarma. Kyseessä on klassinen selviytymistarina, josta ei puutu dramaattisia käänteitä.

Yhden yksityiskohdan olen muistanut kirkkaasti 20 vuotta: Teiniäiti halusi antaa lapselleen vahvan nimen. Tytöstä tuli Americus (!). Olen aina rakastanut myös nimiä.

Sydämeesi kodin teen antaa äänen tosi tavallisille tyypeille, sellaisille, jotka Amerikassa kai luokitellaan osastoon white trash. Lämpimästi kuvatut henkilöt asuvat asuntovaunuissa ja haaveilevat taloista, jotka eivät seiso pyörillä, pitävät lukemista ja opiskelua ihmeellisenä, asioivat ja työskentelevät Wal-Martissa ja kamppailevat ihmissuhde-, raha- ja päihdeongelmien kanssa.

Kirjan maailmankuva on selkeän kaksijakoinen: on hyvät ja pahat. Hyvilläkin on ongelmia mutta he yrittävät parhaansa ja selviytyvät oman nokkeluutensa ja sitkeytensä ansiosta (Novalee). Pahat voivat selvitä toisten armeliaisuuden avulla (petturimainen poikaystävä Willy Jack).

Billie Letts (1938–2014) oli Sydämeesi kodin teen -teoksen kirjoittaessaan yli viisikymppinen. Hän oli kirjoittanut englannin opettamisen ohessa jo pitkään, vailla kummempaa menestystä. Kriitikot eivät yksiäänisesti rakastaneet myöskään tätä teosta, mutta televisiojuontaja Oprah Winfrey rakasti.

Muuta ei tarvittu.

Oprah esitteli kirjan televisio-ohjelmansa kirjaklubissa joulukuussa 1998. Tämän seurauksena se kohosi bestseller-listojen kärkeen.

Billie Letts kirjoittaa Writers Write -sivuston esseessään vuonna 2004, että Oprah on hänen sankarinsa: hän on tehnyt ihmeitä suurten joukkojen kiinnostukselle kirjoja kohtaan. ”Hän on elvyttänyt kirjakiinnostuksen, jonka moni tuntui jo kadottaneen.”

Letts viittaa Oprahin ohjelmaan, jossa hän ymmärrykseni mukaan emännöi päivällisiä, joilla hän itse, hänen valitsemansa kirjan kirjoittaja ja valikoidut lukijat keskustelivat kotoisasti kirjasta. Sydämeesi kodin teen -teosta käsittelevä jakso kuvattiin tietenkin Wal-Martin kahviossa.

Yksi Oprah todella muutti kaiken Lettsin kirjan vastaanotossa ja aiheutti menestyksen aallon, joka ei Lettsin uralla koskaan toistunut. Vuonna 2000 Sydämeesi kodin teen -kirjasta tehtiin jopa samanniminen elokuva (jota tähdittävät Natalie Portman ja Ashley Judd).

Kukahan olisi Suomessa sellainen julkkis, joka voisi nostaa huomaamatta jääneiden kirjojen myynnin pilviin?

Sydämeesi kodin teen on kelpo viihdettä liikuttavalla tarinalla, mutta Billie Lettsin tarina kiehtoo nykyään minua hänen romaanihenkilöitään enemmän. Tällaiset vasta kypsässä aikuisuudessa menestyneet kirjailijat, jotka sittemmin on jo melkein unohdettu… Sellaisissa tarinoissa on paljon enemmän lihaa ja verta kuin suoraviivaisesti kehittyvissä henkilöhahmoissa tai suosiotaan jatkuvasti kasvattavissa menestyskirjailijoissa.

Haluaisin kuulla, mistä Letts nautti urallaan, mistä unelmoi ja minkä koki lopulta suurimmaksi onnistumisekseen. Oliko ihanaa vai hirveää äkillisesti menestyä? Mitä se oikeastaan tarkoitti? Mutta enpä kuule, koska hän ei lopultakaan ollut ”suuri kirjailija”. Helposti saatavilla oleva lähdeaineisto koostuu lähinnä hänen kuolemansa jälkeisistä muistokirjoituksista ja muutamista harvoista haastatteluista.

Sydämeesi kodin teen löytyy Suomessakin yhä monen nettidivarin hyllystä, eikä siitä tarvitse monta euroa maksaa. Helmet-kirjastoissa sitä on vielä kaksikymmentä vuotta suomeksi ilmestymisensä jälkeen kaksi kappaletta lainattavissa. Tahtoisin toivoa noille kappaleille vielä paljon lukukertoja ja rakkautta! Kyllä ne ovat sen ansainneet.

Miten kirjoittaa toisin ajattelevasta

Posted on by

Kirjoitin torstaina ilmestyneeseen Kirkko & kaupunkiin artikkelin konservatiivikristityistä. Minua kiinnosti, miten ihmisestä tulee naispappeuden vastustaja, ja millaiset tekijät pitävät jäsenet mukana konservatiivisissa yhteisöissä. Mikä niissä toimii liimana? Juttua varten haastattelin kahta pari–kolmekymppistä, jotka molemmat vaikuttavat naispappeuteen ja homoseksuaalisuuden harjoittamiseen kielteisesti suhtautuvissa järjestöissä.

Juttu on luettavissa täällä.

Koko jutunteon prosessi oli tekijälleen opettavainen. Se oli kuuntelemisen harjoittelua. Halusin kertoa, mitä haastateltavat sanoivat, en kaiuttaa toimittajan äänellä sitä, mikä minusta on oikein. Jos jotakin, niin haluaisin oppia hyväksi kysyjäksi ja vastausten kuuntelijaksi. Se on minusta paljon tietämistä vaikeampaa.

Joskus tuntuu, että toimittajana pitäisi olla pitäisi olla oikeudenjakaja. Siitä aiheutuu sellainen seikka, että esimerkiksi konservatiivikristityille tai muille epätrendikkäästi ajatteleville ei usein haluta antaa edes ääntä; katsotaan, että pelkästään se jarruttaa ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa. Ei oikein tiedetä, miten heitä käsiteltäisiin.

Minusta minun tehtäväni toimittajana on kuitenkin yrittää ymmärtää erilaisia näkökulmia. Koko juttuidea lähti siitä, että halusin itse päästä paremmin kärryille siitä, miksi joku nuori kaupunkilainen löytää itsensä hyvin tiukasta uskonnollisesta liikkeestä.

En tietenkään saanut yhden jutun myötä kuin ohuen käsityksen asiasta. Toivon, että se ohut käsitys kuitenkin välittyy myös lukijoille. Pyrin Louis Theroux’n tekniikkaan, jossa hän etsii mielenkiintoisia haastateltavia ja kertoo heidän tarinansa pyrkimättä puhumaan päälle, langettamatta omaa tuomiotaan. Kysymällä vain. Theroux on haastatellut esimerkiksi pornotähtiä, fundamentalistikristittyjä ja vankilaan joutuneita.

Konservatiivijutussa haastateltavat puhuvat omalla äänellään. Molemmat ovat fiksuja ja mahtavia ihmisiä, mutta joskus heidän äänensä sanovat asioita, jotka minun on pitkien keskustelujen jälkeenkin vaikea ymmärtää. Mutta eikö lopulta juuri se ole ihan normaalia elämää? Aikamoinen tylsä harha on sekin, että joskus tulisimme kaikki samanmielisiksi.

Kaksi pientä kotia

Posted on by

 

IMG_4237Ensimmäiseen kotiin noustiin puisia rappusia kolme kerrosta, sitten käännyttiin vasemmalle. Sininen ovi käytävän päässä, lukko vähän hankala.

Ensimmäisellä kerralla häilähti tupakan ja toisaalta etikan tuoksu.

Lattiat valkoista laattaa. Ikkunat koko asunnon korkuiset kuten Pariisissa usein. Vuokraisännällä hymykuoppa ja silmäpussit. Emme tiedä hänen sukunimeään.

Se koti oli Pariisin parhailla kulmilla, meille tutuimmilla, lähellä kanaalia ja kiinalaisten prostituoitujen päivystyspaikkoja. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja vessa, noin 25 neliötä sentään. Musta tekonahkasohva, jolla istumisesta tuli pylly kipeäksi. Matala lasipöytä toimitti ruokapöydän virkaa. Kapean parisängyn kulmassa haisi vienosti home.

Se oli ihana koti.

Ikkunasta näin naapurintytön, joka palasi aina myöhään illalla, jonka kirjahyllyssä oli taidekirjoja ja sohvapöydällä tomaatteja. Hän puisteli usein mattoja. Alakerrassa huivipäinen mummu lähti keppinsä kanssa torille joka tiistai ja perjantai. Palasi kotiin kärry täynnä.

Se oli koti, jonka 25 neliötä riittivät hyvin kahdelle. Hyviä kirjoituskahviloita ihan vieressä, itsepalvelupesula vastapäätä, leipomo ja hedelmäkauppa kulman takana. Yhdessä kaupassa turkkilaisrouva möi tekemiään viininlehtikääryleitä (herkullisia). Kouluja vieressä, lapsia kaikkialla.

Kaksi kaappia vaatteille, muutama keittiövaruste. Ostimme kaksi kynttilää ja turkoosin lukulampun. Muuten koti oli jonkun muun kalustama – ja kun kävi Rue St Maurin pikkuruisissa, halpoja huonekaluja myyvissä kaupoissa, oli helppo käsittää, miten pienellä rahalla kaikki oli tehty.

Koti ei ollut erityisen korkea tai erityisen idyllinen, mutta isojen ikkunoiden ansiosta se tuntui tilavalta. Ikkunat avatessaan oli melkein kuin ulkona.

IMG_5133Sitten oli toinen koti, viereisessä kaupunginosassa, mukulakivikadulla, turisti-Pariisin laidalla. Sinnekin johtivat puiset portaat. Se oli ullakkoasunto, todellakin, ullakkoasunto Pariisissa, hirsipalkit katossa! Siellä oli tometet lattiassa ja kattoikkunat joista näkyi taivas, yksi niistä kylpyammeen yllä. Ei hometta. Vinot katot, joten asuinkorkeaa tilaa ehkä 10 neliötä, mutta kaikki oli somaa, taas toisen kalustamaa mutta tällä kertaa erilaisella maulla, enemmän omaan estetiikkaan sopivalla.

Pikkuinen keittiö jossa oli kaikkea melkein riittävästi. Kirjahyllyt valmiiksi täynnä kirjoja (Nick Hornbyä, Virginia Woolfia, freelancerin opas siihen, kuinka tehdä rahaa). Iso televisio, hyvä netti. Avain ovimaton alla; me emme koskaan tavanneet vuokraisäntää.

***

Kaikki tämä, kaikki idyllinen ja ihana, ja:

minä haikailen kotia numero yksi, keinonahkasohvaa ja lasipöytää. Toista kotia ei ole ikävä, yhtään. En tarkalleen tiedä, miksi näin on. Se on silti kiinnostavaa ja puhuu sen puolesta, että ”omannäköisyys” sellaisena kuin minä osaan sen ajatella ei ehkä sittenkään ole kaikkein tärkeintä.

Kodin tekee kodiksi jokin ihan muu.

Toisesta kodista ei näkynyt kadulle, ei pihalle. Kattoikkunat eristivät maailmasta, ne jättivät meidät yksin ihanalle ullakollemme. Hälytysajoneuvot ja kadunvarren yökerhoissa bilettävät nuoret vain kuuluivat. Nukuimme tulpat korvissa.

En tiedä, kuka asui naapurissa. Me istuimme sohvan virkaa toimittavalla sängyllä vieretysten tietokoneinemme, hyvin kaukana siitä maailmasta joka oli vuosisatoja nähneiden seinien toisella puolella. Ehkä se oli liikaa, koska olimme muutenkin yksin kaupungissa.

Tilaa oli vain vähän vähemmän kuin kodissa yksi mutta sitä tuntui olevan liian vähän. En tiedä johtuiko se vinoista katoista, siitä että oleilupaikkoja oli vain se yksi, sohva, vai siitä että koti ei laajentunut ikkunoiden kautta kadulle, että sieltä ei näkynyt koskaan mitä joku toinen teki tai toimitti. Vai siitä että olimme terrori-iskujen jälkeisessä shokissa, liian paljon kotona, siitä että ei huvittanut ollenkaan entiseen tapaan viipyä myöhään iltaan ulkona.

Vai ehkä siitä, että alue on melkein turisti-Pariisia, sellaista jossa brittinuoret juhlivat viikonloppuisin ja vähän viikollakin ja joka siksi on läpikulkupaikka, hetken huuma. Se on sitä Pariisia jossa kuulee englantia melkein yhtä paljon kuin ranskaa. (Kodin numero yksi alueella kuulee arabiaa. Ja kiinaa.)

***

Niin:

Seitsemän kuukauden aikana Pariisissa ymmärsin lisää alueiden eroista, siitä miten suurkaupungissa tunnelma olla ihan eri kahdessa vierekkäisessä korttelissa. Että on ihan eri asia olla kymmenennen kaupunginosan etelälaidalla kuin yhdennentoista etelälaidalla, vaikka välimatkaa ei ole kovin paljon.

Siinä missä kodin numero yksi alakerrassa oli kahvila, jossa minua sinuteltiin ja kutsuttiin chérieksi, kodin numero kaksi lähileipomossa ei koskaan osoitettu tuttavallisuuden merkkejä, vaikka kävimme siellä melkein joka päivä.

Koti numero yksi oli talossa, jossa asui monenlaista väkeä, isoja ja pieniä perheitä, sellaisia jotka tuntuivat asettuneen taloon. Paljon lapsia. Ei turisteja. Kodin numero kaksi talossa on monta Airbnb-listausta ja tanssistudio. En nähnyt lapsia juuri koskaan.

Kodin numero yksi lähellä yrittäjät ryhtyivät tervehtimään meitä ohikulkiessamme heti, kun olimme pari kertaa käyneet asioilla. Kodin numero kaksi korttelissa ei ollut sellaisia kauppoja (hedelmä-, vihannes-, liha-, juusto-), joissa olisi päivystänyt aamusta iltaan työskentelevä pienyrittäjä. Kodin numero yksi lähileipomo oli auki kuudesta aamulla kymmeneen illalla kuutena päivänä viikossa yhden pariskunnan voimin. Kodin numero kaksi lähileipomo oli auki aamusta iltakahdeksaan viitenä päivänä viikossa, ja siellä oli yrittäjien lisäksi työntekijöitä (ja paljon parempi patonki).

***

Olen aina ihastellut pieniä koteja ja flirttaillut ajatukselle pikkuyksiöön muuttamisesta.

Tämänkertaisen Pariisin-kokemuksen perusteella päätelmäni on, että pieni koti voi toimia meidän kaltaisillamme hyvin, jos a) huoneita on kaksi, b) koti saa tarpeeksi jatketta seinien ulkopuolelta ja c) rakastamme aluetta. Alueella on varmaankin pikkukodin asukille yleisesti paljon enemmän väliä kuin väljien neliöiden valtiaalle.

Seitsemän kuukauden parikymmenneliöisten jälkeen vajaa viisikymmentäneliöinen kaksio tuntuu muuten suorastaan hulppealta.