Aihearkisto: kuluttaminen

Nainen tienaa 1,5 euroa

Posted on by

kierrätystä

Tyhjinä hetkinä löydän itseni usein Facebookista kaupunginosani kierrätyspalstalta. Selailen sitä huvikseni. Joskus myyn jotain itsekin.

Palstalla pyörivistä yli 10 000 ihmisestä varmaankin 90 prosenttia on yhdellä tavalla kaltaisiani. He ovat naisia. Monet heistä myyvät pitkää listaa kamoja parilla eurolla kappale.

Kaikki hommaa kokeilleet tietävät, että tuotteiden myyntikuntoon laittamisessa ja kuvaamisessa sekä etenkin lisätietojen tarjoamisessa ja tapaamisesta sopimisessa vierähtää yllättävän kauan. Tuntipalkka jää onnettomaksi. Silti teemme sitä.

Minua askarruttaa, miksi melkein kaikki kierrättäjät ovat naisia – myös ne, jotka kauppaavat miesten vaatteita? Vastikään kaupunginosan kierrätysryhmässä oli sellainen poikkeustapaus kuin mies, joka tarjosi lastenvaatteita. Mutta hän toimi toisin kuin useimmat naiset. Tuotteita oli kaksi settiä – ei irtomyyntiä – ja molempien hinta oli nolla euroa. Kuulosti virtaviivaiselta ja herätti toisen kysymyksen: miksi monet naiset ajattelevat jo kertaalleen maksetuista housuista saatavia paria euroa merkittävänä tulona mutta miehet usein eivät? Vai sumplaammeko Facebook-palstoilla jostakin muusta syystä?

Tarkistaessani HSY:n jäteoppaasta taas kerran jonkin roskan oikeaa loppusijoituspaikkaa mietin, onko kierrätys muutenkin naisten hommaa. Kuinka moni yksin asuva mies kierrättää tarkasti kaiken (ja kuinka moni yksin asuva nainen)? Jos pitäisi lyödä vetoa, arvelisin että pullot ja lehdet kierrätetään Suomessa aika hyvin sukupuolesta riippumatta, mutta kaiken muun kierrätyksen arvaisin olevan naisten harteilla. Mitenköhän oikeasti on?

Tekisi mieleni päätellä, että vielä 2010-luvullakin naiset katsovat mitä pienimpiä yksityiskohtia – tyhjenneen viilipurkin oikeaa loppusijoituspaikkaa ja vauvan hiukan nukkaisen bodyn jälleenmyyntiarvoa – kun taas miehet keskittyvät isompiin kokonaisuuksiin. Tämä on tietenkin yleistys, enkä varsinkaan usko että se on myötäsyntyistä. Mutta jotakin on kasvatuksessamme, joka saa naisista esille tämän ”tuostakin voisi vain puolen tunnin työllä saada puolitoista euroa” -asenteen helpommin kuin miehissä. Se vaivaa minua.

Kiinnitän toistuvasti huomiota siihen, että vaatekierrätyksestä puhuttaessa naiset tuskailevat kirpputoripöytien varailun, kamojen säilömisen ja ees taas roudailun kanssa, koska eivät malta laittaa kaikkia vaatteitaan ilmaiseksi kiertoon. Vaikka niille ei ole enää omaa käyttöä ja vaikka niihin kulutettu raha on jo mennyt. Toimin näin itsekin, mutta en ymmärrä logiikkaa.

Aika harva meistä tuntuu ajattelevan, että laitanpa tämän laatutavaran nyt Kierrätyskeskukseen tai muuhun hyvään tarkoitukseen, jotta kierrättävä taho voi sitten saada siitä vähän voittoa omaksi hyödykseen (koska, toisin kuin suuri osa muista vaatteista, se ostetaan aika varmasti). Moni laittaa kierrätyspusseihin ainoastaan puoliepätoivoisia tai lähes arvottomia vaatteita ja näkee hulluna vaivaa saadakseen jonkin kympin omaan taskuunsa niistä ”paremmista”. Samaan aikaan hän laittaa erikseen rahaa hyväntekeväisyyteen.

Ja todellakin: itsekin olen kierrättäjänainen. Kun perheessämme tulee aika myydä tai ostaa, minä laadin aina ilmoitukset ja hoidan sumplimiset. Keskustelimme asiasta puolison kanssa ja totesimme, että näin tapahtuu, koska minä ”pidän siitä hommasta enemmän”.

Mutta ei se ihan täsmälleen niinkään ole. En todellakaan rakasta sumplia Facebook-kirppiksellä av:ita ja yv:itä, mutta jotenkin se vaan tuntuu tarpeelliselta silti – kun taas puoliso kippaisi kaiken suoraan kierrätyslootaan. Saan toki jonkinlaista tyydytystä saadessani tavaran eteenpäin ja kuullessani, että se tulee uudessa kodissa käyttöön. Mutta onko se hommaan käytetyn ajan arvoista vai osallistunko tässä nyt johonkin harha-ajatteluun, joka estää sukupuoleni edustajilta todella tärkeät asiat elämässä? (Ja sitten taas: arvottaako tällainen ajatus kierrätyspuuhat jotenkin huonommiksi harrastuksiksi kuin jotkin toiset puuhat?)

Entä jos vaan roudaisin kaiken kotoa poistuvan Kierrätyskeskukseen, miettimättä asiaa sen pidemmälle? Totuus on, että se ei aiheuttaisi perheellemme taloudellisia menetyksiä, jos lasken omalle työlleni lainkaan hintaa. Tekisikö se elämästäni tylsempää, helpompaa, vähemmän tai enemmän tyydyttävää?

Advertisement

Hypnoottinen dokumentti kangastehtaalta

Posted on by

Suomessa säädettiin sata vuotta sitten kahdeksantuntisesta työpäivästä lailla. 52 vuotta sitten tuli laki, joka mahdollisti vapaat lauantait.

Noina aikoina suurin osa suomalaisten käyttämistä vaatteista tehtiin kotimaassa (joskin esim. puuvillaa tuotiin Amerikasta).

Vaatteiden ompeleminen tuskin oli suuresti rikastuttavaa työtä, mutta sitä koskivat samat lait kuin muitakin töitä. Kun 1950-luvulla valmisvaatteet alkoivat vallata suomalaisten kaappeja, niiden ostajien ei tarvinnut murehtia vaatteiden tekijöiden ihmisoikeuksista. Ehkä läheisessä vaatetehtaassa oli työssä naapuri tai sukulainen.

Kävin viikonloppuna katsomassa intialaisen Rahul Jainin dokumentin Machines (traileri), joka vielä pyörii joitakin kertoja viikossa Finnkinon teattereissa.

Siitä ei ole helppo kirjoittaa.

Oikeastaan tekisi mieli olla hiljaa, ja kuitenkin sekin tuntuu väärältä.

Eihän se yllättävä ollut, tietenkään. Leffa kertoo Intian Gujaratissa sijaitsevasta tehtaasta, jossa värjätään kankaita, joita me täällä Euroopassakin vaatteissamme käytämme. Aika paljon se vain näyttää, mitä tehtaassa tapahtuu. Machines on aisteihin käyvä elokuva ja sellaisenaan erilainen kuin useimmat tietodokumentit.

***

Elokuva oli hieno ja kaunis, mutta viimeistään vartin kohdalla teki mieli kävellä ulos teatterista. Ääni oli korviahuumaava, kankaiden kiito koneissa psykedeelinen. Eikä mukana tietenkään edes ollut kuumuutta, joka näkyi vain hikipisaroina työntekijöiden vartalolla, eikä kaikkialla leijuvaa ammoniakin hajua, josta ohjaaja tässä Varietyn haastattelussa kertoo.

Jainin ohjaus ei moralisoi: tehtaan olot olivat varmasti täysin lailliset, ja sen johtajatkin voisivat katsoa kuvauksen nikottelematta. Kuitenkin oli helppo havaita, että työntekijät, joista moni oli selvästi alaikäinen, kahlasivat tehtaalla värjäyskemikaaleissa ja käsittelivät niitä paljain käsin, nukkuivat kangaspölyssä, nukahtelivat koneiden ääreen ja kantoivat isoja taakkoja hankalissa asennoissa.

Yksi työntekijöistä kertoi dokumentin loppupuolella tienaavansa kolme dollaria 12 tunnin työstä, ja koska tämä ei riitä mihinkään, hän teki perään toisen työvuoron. Tehtaan johtajan mielestä palkat olivat nykyään liian korkeat ja työntekijät sen vuoksi laiskoja.

Mihin minä näkökantoineni asetun?

***

On hienoa olla ylpeä suomalaisesta tasa-arvosta, työntekijöiden oikeuksista ja toimivasta yhteiskunnasta.

Mutta.

Machines muistutti siitä, että kulutuksemme pyörii yhä ja ehkä entistäkin enemmän sen varassa, että kaikille ei makseta lähellekään oikeudenmukaisesti, että kaikki työntekijät eivät voi järjestäytyä, että kaikkien ihmisten työturvallisuudesta ja perusihmisoikeuksista ei huolehdita.

Ja siitäkin, että esimerkiksi juuri vaatteidemme tekeminen vaatii yhä edelleen valtavan määrän ihmistyövoimaa valvomaan koneita, oikomaan kankaita, kantamaan pakkoja, sekoittamaan värejä, ompelemaan… Suomen kaltaisessa automatisoituneessa yhteiskunnassa elävän on vähän vaikea kuvitella, miten paljon ihmisiä tarvitaan kaiken tekemiseen siellä jossakin; miten vähän koneita on ja miten alkeellisia ne lopulta ovat. Suomessa kankaan syöttämisen kaltaiset täysin monotoniset tehdastyöt alkavat kaiketi olla erittäin harvinaisia.

Onko meillä siis oikeasti ylpeyden aihetta? Onko tasa-arvossamme ja hienossa yhteiskuntajärjestyksessämme kyse lopulta vain siitä, että olemme siirtäneet räikeimmät epäoikeudenmukaisuudet pois silmistämme?

Tiedetään, että vaatealalla ongelmien syvyyttä lisää se, että intialaisia kangastyöläisiä vastassa ovat valtavat monikansalliset yhtiöt, jotka ostavat materiaalinsa sieltä, mistä sen halvimmalla saa. Käytännössä vaihtoehtona on koko maailma.

Työntekijät kertovat dokumentissa, että jos tehtaalla ruvetaan järjestäytymään, pomo tapetaan. Tehtaanjohtajat kertovat avoimesti, että maksavat niin alhaista palkkaa kuin mahdollista, koska maaseudulta tulevilla työläisillä ei ole varaa valita. He haluavat töihin juuri epätoivoisimmat, jotta saavat itse pidettyä tehtaan kilpailukykyisenä. Intian kokoisessa maassa sellaisia ihmisiä riittää.

Jos järjestäytyminen onnistuisikin ja työntekijät saisivat läpi toiveensa kahdeksan tunnin työpäivästä, mitä tapahtuisi heidän töilleen? Todennäköisesti ostajayritykset siirtyisivät ostamaan niistä maista, joissa tilanne yhä on huonompi.

Miten löytää klassikko, kun sitä ei saa kaupasta?

Posted on by

Yritäpä etsiä kirjakaupasta kaksi vuotta sitten ilmestynyttä teosta. Ei onnistu.

Kirjakaupoista on nykyään vaikea löytää yli vuoden vanhoja teoksia ja oikeastaan useimpia uusiakin. Pienempien kustantamojen uutuuksia on turha yrittääkään metsästää, niitä ei hyllyissä ole ollut aikoihin. Mutta kun kirjakaupat nykyään ovat omistussuhteiltaan kytköksissä isoihin kustantamoihin (Otava ja Suomalainen ovat samaa kimppaa, Tammi ja WSOY taas Akateemisen tallissa), kauppojen hyllyille on tullut lisää aukkoja.

Arkijärjen Jenni kertoi taannoin blogissaan, että hänen vastikään Tammelta ilmestynyttä Tavarataidot-kirjaansa ei löydy Suomalaisen hyllyistä, koska ketjun omistavalla Otavalla on samasta aihepiiristä omakin kirja, Mira Ahjoniemen Loistava järjestys. Tämä on kirja-alan ihmeellistä mustasukkaisuutta, jota on yleisön ja lukijan ominaisuudessa vaikea ymmärtää. Itse kuvittelisin, että lukeminen aiheuttaisi lisää lukemista ja hyvä valikoima palvelisi koko alaa. Koko kirjakauppakäynti muuttuu turhaksi, jos todennäköistä on, että kiinnostavaa ja monipuolista inspiraatiota itseä kiinnostavasta aiheesta ei kuitenkaan löydy.

Hulluinta on se, että tämän kehityksen seurauksena useimmat kirjat muuttuvat jo noin vuoden ikäisenä ongelmajätteeksi. Olen kuullut monilta kirjailijoilta surullisia tarinoita tuoreehkojen teosten makuloinnista. Ensin kirjailija siis kirjoittaa teosta ehkä vuosia, sitten kustantamo mankeloi siitä monen hengen voimin viimeistellyn paketin, ja pienen hetken kaupoissa oltuaan koko työ pannaan tuhoamiskoneeseen.

Tiina Raevaara kirjoitti kirjojen lyhyen elinkaaren ongelmasta viime kuussa Suomen Kuvalehden blogissaan ja huomautti, että kirjoja ei kirjoiteta vain julkaisuvuottaan varten ja että ajatukset harvoin vanhenevat:

”Ne [kirjat] ovat osa ihmiskunnan kollektiivista sivistystä, tai oikeastaan pikemminkin sen ydin (—). Keväällä 2017 kirjallisuuden pitää koostua muustakin kuin kevään 2017 uutuuskirjoista.”

Juuri niin!

***

Koska kirjojen lisäksi ajattelen paljon vaatteita, en voinut olla huomioimatta myös Raevaaran toista toteamusta:

”Tavaratalon vaatevalikoima ei ehkä ole keskustelua, mutta kirjallisuusosaston pitäisi ehdottomasti olla.”

Ettäkö vaatevalikoima ei ole keskustelua? Äänettömämpää kuin kirjallisuus se toki on, mutta samalla tavalla tavaratalon vaateosasto kertoo jotakin meistä ja ajastamme kuin sen kirjahyllykin.

Raevaara toteaa, että Yhdysvalloissa uudelleen hitiksi noussutta George Orwellin Vuonna 1984 -kirjaa ei löydy Prisman hyllystä, vaikka yhä suurempi osa kirjamyynnistä tapahtuu päivittäistavarakaupoissa.

En ihmettele. Valikoima on muutenkin erittäin rajoitettu, suurinta osaa uutukaisistakaan ei Prismasta saa.

Mutta entäpä vaatepuolella sitten? Kävimme viime viikolla puolison kanssa muutamissa vaatekaupoissa tarkoituksenamme ostaa hänelle poolopaita. Siis miesten poolo, ihan perus. Ei suuria vaatimuksia.

Sellaista ei hyllyistä löytynyt. Ei poolokaulusta ylipäätään, siis. Ei ilmeisesti ole muodissa nyt. Silti väittäisin, että poolopaita on jonkinlainen klassikko. Sitä pitäisi olla tarjolla aina, hyvälaatuisena ja kestävänä, kaikenlaisille vartaloille ja ikäluokille.

***

Minun väitteeni: Kirjoille ja vaatteille on käynyt samalla tavalla. Niistä on tullut pikamuotia, nopeaa ahmittavaa, ostettavaa ja pois heitettävää. Ainutlaatuisilla ajatuksilla, hyvin valituilla materiaaleilla, klassikkoasemalla ja työn kaikkinaisella laadulla tuntuu olevan yhä vähemmän merkitystä – ainakin, jos katsotaan kauppojen valikoimia.

Tavallisen tavaratalon kirja- ja vaateosastot viestivät meille samaa asiaa: Osta vaan jotain. Ei niin väliä mitä. Paita on paita, kirja on kirja. Laitettiin vähän tätä muotihörhelöä tähän, eks oo kiva, voit heittää ensi kuussa pois kun tulee uusi muoti. Ei tämä nyt niin laadukaskaan ole mutta mitä sen väliä. Kunhan ostat, on aika sopuhintainen.

Ikävä kyllä samaa tarjoavat usein myös vaatteisiin tai kirjoihin erikoistuneet (ketju)liikkeet.

Niin kirjoissa kuin vaatteissa klassikoita, poikkeuksellisia uutuuksia ja varmaa laatua on vaikea löytää yhtään mistään. Pitää tietää, mitä etsii. On oltava varsin perehtynyt aihepiiriin.

Olen aiemmin kirjoittanut suomalaisten vaatteiden ostovaikeuksista, mutta sama on ongelma pienten kustantamojen helmien kanssa. Suuresta osasta suurten kustantamojen uutuuksiakaan emme tiedä mitään, sillä niitä ei mainosteta. Lainkaan. Eikä monia niistä ole tietenkään kirjakaupoissakaan.

***

Olen painokkaasti samaa mieltä Tiina Raevaaran kanssa: kirjallisuusosaston pitäisi ehdottomasti olla keskustelua. Mutta niin pitäisi myös vaateosaston. Ei kuluttajan voi olettaa löytävän sellaista, mitä ei myydä (paitsi netissä) eikä pidetä esillä (paitsi kustantajan tai vaatemerkin mahdollisesti pdf-muotoisessa nettikatalogissa, josta se pitää osata etsiä, lataamisen jälkeen tietenkin).

Jos haluamme eettisempiä vaatteita, oikeasti, niitä on myytävä siellä missä kansa tekee ostoksensa. Jos haluamme, että ihmiset ymmärtävät vaatteiden laadusta, materiaaleista ja tuotantotavoista nykyistä enemmän ja tekee siis parempia ja ympäristöystävällisempiä valintoja, kaupat on jollain keinolla saatava arvostamaan näitä asioita. Niiden on valikoimilla kannustettava ostamaan laatua mieluummin kuin kertakäyttöisiä pikavoittoja.

Tietysti jää kysymys: Eivätkö kaupat muutu, koska kuluttaja ei halua? Vai eikö kuluttaja tiedä, miten muuttua, kun kaupan linja on mikä on?

Tätä miettii Tiina Raevaarakin. Hän siteeraa WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkusta, jonka mukaan Vuonna 1984 -romaanista ei ole otettu uusintapainosta, koska kaupat eivät ole sitä kyselleet. Raevaaran päätelmä:

”Kustantamo ei kustanna, koska kaupat eivät ole kyselleet. Kaupat eivät tilaa, koska takeita ostohalukkuudesta ei ole. Lukijat eivät osta, koska kirjaa ei ole myynnissä.”

On se jännä, että meidän kuluttajina ajatellaan haluavan lähinnä epäihmisarvoisesti tuotettuja, rättilaatua olevia vaatteita ja muutaman kuukauden sisällä ilmestyneitä sarjakirjoja, joiden tekijä on valmiiksi kaikille tuttu. Miten ihmeessä onnistuisimme vaatimaan jotakin muuta? Jotakin ihanaa, inspiroivaa, arvostuksen tunteita herättävää?

Tavoitteena kotimainen vaatekaappi

Posted on by

Turhauttaako teitä muita se, miten vaikeaa on rakentaa laadukasta, kotimaista puvustoa? Itse törmään tähän ongelmaan säännöllisesti. Haluaisin suosia hyvää suomalaista suunnittelua, mutta se on toisinaan kohtuuttoman vaativaa.

Esimerkki. Olen yrittänyt aika kauan ostaa Muka van Pihla-pooloa. Kerran, kaksi vuotta sitten (!), menin jo Yrjönkadun Nudgeen, joka tietääkseni on ainoa paikka Helsingissä, joka niitä myy. En nimittäin halua ostaa netistä 125 euron vaatetta, jos vähänkin olen epävarma sen sopivuudesta. Nettikaupoissa ei juuri koskaan ole kovin monipuolisia kuvia tuotteista eri käyttötilanteissa, ei pitkiä selityksiä eikä välillä edes kunnollisia mittoja (esim. minä olen pitkä ja pitkäselkäinen, mikä asettaa vaatteelle tiettyjä ehtoja).

No, Nudgessa ei sitten ollutkaan sinä päivänä niitä pooloja, vaikka nettikaupassa oli ollut. Että se siitä.

Sen jälkeen en ole sattunut mihinkään, missä ihailemani poolon voisi nähdä livenä. Kerran kävin Tampereellakin SuperMukava-kaupassa, mutta oli kesä eikä niitä sitten ollut.

Niin kului kaksi vuotta. Ostin erään toisen poolon, joka ei ollut kotimainen eikä yhtä kekseliäs kuin Pihla mutta varsin hyvä sekin (ja sitä pystyi sovittamaan). Silti vähän harmittaa.

Nyt tarvitsisin villamekon, kun entiset kaksi ovat ärsyttävästi kestotahraantuneet samaan aikaan (tietenkin!) ja on talvi. Muka van neuletakki on tehnyt minuun vaikutuksen laadukkuudellaan, joten yksi vaihtoehto olisi saman merkin Eini-mekko. Se maksaa 230 euroa. En missään nimessä aio ostaa sitä niillä tiedoilla, jotka netistä löydän: ei riitä, että se näyttää hauskalta vakavan ja pienikokoisen näköisellä mallilla, kun hän seisoo luonnottoman suorassa.

Sen sijaan ajattelin yrittää omalta osaltani ratkoa tätä ongelmaa ja auttaa toivottavasti samalla muitakin.

***

Aion testata kotimaassa valmistettuja tai vähintäänkin suunniteltuja vaatteita, jotka edelleen ovat myynnissä, ja kertoa tuloksista blogissa – pitkällisesti ja perusteellisesi. Minua kiinnostaa, mitä vaatteet sanoisivat, jos osaisivat puhua. Sen ne nyt ainakin varmaan kertoisivat, miten ne toimivat käytössä ja miksi juuri minun tai sinun kannattaisi ystävystyä niiden kanssa.

Vaate ei ole kuva, onneksi. Sillä on monenlaisia ominaisuuksia, ja hyvän suunnittelun tunnistaa siitä, että kaikki yksityiskohdat puhuttelevat. Jostain syystä niitä on yleensä kuitenkin vaikea selvittää.

Inspiroidun vaatteissa siitä, miten ne palvelevat ihmistä ja sopivat päälle, millaisia tunnetiloja ne luovat, millaisiin kulttuurisiin seikkoihin ne yhdistyvät, miten ne elävät ja kestävät. Me kaikki kuitenkin käytämme vaatteita joka päivä. Joka päivä teemme vaatevalintoja, halusimme tai emme. Uskon, että helppous on yksi iso kriteeri valinnoissamme. Emme jaksa nähdä kohtuutonta vaivaa ostaaksemme vaatteita emmekä selvittääksemme niiden ominaisuuksia. Vaatteen pitää olla helppo myös päällä.

Siksi vaatteesta pitää ehdottomasti kertoa muutakin kuin että siinä on ihana kuosi tai söpö leikkaus. Vasta sitten ne muodostuvat oikeasti kiinnostaviksi, tarinoiksi. Arvokkaiksi.

Aion yrittää.

***

Ensimmäinen vaate on jo testissä. Se on Kude Oy:n musta Leija-mekko, jonka yritys ystävällisesti tarjosi minulle käyttöön. Mekko on jo muutamassa päivässä paljastunut varsin monikäyttöiseksi vaatekappaleeksi. Tarkempi katsaus seuraa, kun saan siitä vähän lisää kokemusta.

Runoja shoppailun tilalle

Posted on by

img_4701

Olen ennenkin kirjoittanut, etten usko vaatteiden ostolakkoon aiheeseen liittyvien pulmien ratkaisijana. Toki vaikkapa vuoden ostolakko varmasti paljastaa yhtä ja toista omasta ostokäyttäytymisestä ja voi siten olla hyödyllinen, mutta olen arvellut, että tarpeet sen myötä vain kasautuvat. Vuoden kuluttua kaikki alusvaatteet ja sukat ovat kulahtaneita, on pikainen tarve uusille farkuille ja niin edelleen. (Ja tämä on vaarallista miksi? En tiedä.)

Enemmän olen kaivannut ideaa, jonka vastikään löysin Worn values -blogista. Nimittäin shoppailulakkoa, tai ikkunaostosten lopettamista. Se on vähemmän ehdoton ja joustavampi mutta osuu ongelman ytimeen.

Siis: tarpeeseen saa ostaa. Jos sukat menevät rikki, saa ostaa uudet. Jos tarvitsee takin, sen voi ostaa. Shoppailulakon ideana on lopettaa se, mitä ainakin minä teen yhä, vaikka en useimmiten ostakaan mitään: kaupoissa kiertely, nettikauppojen klikkailu. Ajanvieteshoppailu. Se, että käytän paljon aikaani kuluttamisen ajattelemiseen ja alistan ajatukseni markkinoiden määräämiin muotteihin.

Ongelmaa ei tietenkään ole, jos nauttii kaupoissa kiertelystä ja haluaa käyttää siihen aikaansa. Mutta jos on kuin minä ja vain klikkailee kauppoja tylsyyksissään, tottumuksesta (ja ehkä vähän toivoo löytävänsä ostettavaa kunnes saa klikattua itsensä pois sieltä sivulta ja huoattua, että huh, pääsinpäs ostamatta), shoppailulakosta voi olla iloa.

Voisinko vapauttaa itseni seuraamasta, mitä minulle juuri nyt myytäisiin superhyvään hintaan? Vapautua kehittelemästä tarpeita ja keskittyä mieluummin vaikka huoltamaan sitä, mitä jo omistan? Louisa kirjoittaa asiasta hyvin.

***

En ole ihan varma, mitä shoppailun lopettaminen käytännössä tarkoittaisi. Ainakin tietyn epätäydellisyyden hyväksymistä. Kaikki vaatteet eivät nimittäin voi koko ajan olla täydellisiä, ellei niiden uusimiseen käytä paljon aikaa (ja silloinkin se taitaa olla epätodennäköistä). Todettava kyllä on, että ainakaan minun vaatteeni eivät nytkään ole täydellisiä. Näen puutteet, koska tiedän, mitä kaupoissa olisi tarjolla. Pränikämpiä. Kauniimpia. Muodikkaampia. Pirteämpiä.

Tarve on tietysti oma kysymyksensä. Shoppailulakko pakottaisi miettimään, mitä tarve minulle tarkoittaa. Jos aluspaitani ovat hiutuneita ja melkein läpinäkyviä mutta kuitenkin toimivat tarkoituksessaan muiden vaatteiden alla, tarvitsenko (omasta mielestäni!) uusia?

Tällaisia päätöksiä joudun tekemään. Mutta on rehellisyyden nimissä todettava, että teen niitä jo nyt. Säästän mieluusti siellä, missä voin, ja koen velvollisuutta käyttää erityisesti kierrätyskelvottomat vaatteet mahdollisimman loppuun.

On kuitenkin myös sellaisia haluja/tarpeita kuin kuviollinen paita. Minulla ei ole kuviollista paitaa. Haluaisin sellaisen. Mutta tarve? Tosiasiassa pärjään kyllä hyvin ilmankin. Minulla on monta yksiväristä paitaa (miten ihanaa! Minulla tosiaan on monta yksiväristä paitaa!). Ja jos avaan suosikkinettikauppani sivut selaillakseni vaihtoehtoja, todennäköisin lopputulos on, että en löydä täydellistä kuviollista paitaa vaan keksin joitakin muita vaatteita, joita nyt vaan olisi kiva ostaa. Koska… Niin, miksi? Siksi ehkä, että minkä tahansa löytämisestä saa hetkellistä iloa.

Tosiasiassa haluaisin kuitenkin löytää elämässäni ihan toisenlaisia asioita kuin kauniita mekkoja ja luksuöösin näköisiä paitoja.

Jos ajattelen asiaa hetkenkään, ne mekot ovat minulle aivan sama, kunhan joskus saan nähdä kukan nupullaan, putoavan lehden, pilven liikkeen tai vaikuttavan taulun – tai lukea ihmeellisen runon, nähdä nuorallakävelijän. Voidaan väittää, että nämä asiat eivät ole keskenään vaihtoehtoisia, mutta kyllä ne vähän ovat.

”Sillä missä on sinun aarteesi, siellä on myös sinun sydämesi” on minusta Matteukselta (Matt. 6:21) varsin pätevä oivallus. Energiani on juuri siellä, mihin sitä käytän.

***

Vuosi 2017 on alkamassa. Ajattelen varovasti vaateshoppailulakon mahdollisuutta. Ryhtyisinkö? Jos vaikka jokaisena tylsänä hetkenä lukisin runon? Aika ihana ajatus, oikeastaan.

Tummansininen lierihattu ja muita puettavia tarinoita

Posted on by

img_1257

Vuosi sitten marraskuussa ostin hatun. Se on tummansininen lierihattu, italialaista villaa. Se löytyi vintagekaupasta Pariisin viidennestä kaupunginosasta.

Tuo hattu on nyt eteiseni seinällä Helsingin-kodissa. Se pääsee käyttöön aika harvoin, koska Helsinki, varsinkaan sen perheystävällinen lähiö (tai kuten kauniimmin sanotaan, esikaupunki), ei oikein ole hattualuetta. Kun on kylmä, ihmiset vetävät villapipot syvälle päähän ja laittavat jalkaansa goretex-kengät. Kun on kylmä, ymmärrän kyllä miksi, vaikka mieluummin haluaisin olla hatussa ja siroissa nahkakengissä kulkeva, itsensä kauniiksi tunteva henkilö. Kun taas on lämpimämpi, ihmiset pukeutuvat sellaisiin materiaaleihin kuin softshell (minulle ei tähän päivään mennessä ole kovin hyvin selvinnyt, mitä se on). Pukeudu siinä sitten eleganttiin lierihattuun! (Ehkä pitäisi.)

Käyttökerroista viis, tuo hattu edustaa minulle elämää. Sitä, että se jatkuu järkytysten, traumojen, masennuksen ja kuoleman jälkeen. Muistan täsmällisen päivän sen ostolle: se oli 18.11., viisi päivää terrori-iskujen jälkeen. Edellisenä iltana olimme uskaltautuneet ensimmäistä kertaa illalla ulos, konserttiin, ja sen päivän vietimme tuona mieleen painuneena iltana konsertoineiden, Suomesta tulleiden bändiläisten kanssa. Muistan, millaisia vaatteita kukakin vintagekaupassa kokeili. Tunnelmassa oli häivähdys kepeyttä.

Joinakin hetkinä aika hidastuu. Se matelee ja ryömii, se painuu merkkeinä mieleen. Toisista ajoista en muista mitään.

Vaatteet ovat ankkureita. Tummansininen villahattu muistuttaa viikosta terrorin jälkeen, niistä peloista ja siitä nopeasti heränneestä toivosta, siitä miten elämä puskee läpi asioiden joista ei ensin ajattele selviävänsä.

Läpi talven pukeudun syksyllä kuolleen isoäitini villakangastakkiin. Se on upeasti leikattu, hienon värinen ja superlämmin. Ajattelen häntä joka kerta, ajattelen sitä mitä hän sanoisi, jos nyt näkisi minut; selostan hänelle elämäni tapahtumia ja yritän kuvitella, miten hän kommentoisi. Nyt päälläni olevista vaatteistakin muistan hyvin, mistä olen ne aikanaan hankkinut: pellavapaita Kierrätyskeskuksen ilmaislaarista, sen alla oleva villasilkkipaita tuore ostos Stockmannilta synttäreiden kunniaksi; hame ajat sitten bongattu kälyn kirppiskuormasta ja sukkahousut ostettu jonakin joulunaikana söpöstä vaateliikkeestä Fredalla, koska ne olivat ties mitä luomua ja tosi pehmeät (ja ovathan ne!).

Pukeudun joka päivä tarinoihin, luulen että kaikki pukeutuvat. Sekin, joka sanoo ettei ihmeemmin ajattele pukeutumista, ettei ole siitä kiinnostunut. Hänkin laittaa päälleen jotkin vaatteet ja valitsee ne jollakin perusteella, olipa se vaikka että ”ei purista”. Tällaiset perusteet ja merkitykset kiehtovat minua, ne sykähdyttävät paljon enemmän kuin mikään muotikuva tai mainoslehdykän ihanan näköinen kashmirneule, joka takeettomasti lupailee kynttilänvaloisia ja materiantäyteisiä koti-iltoja.

Luemme tarinoita myös siitä, miten kanssaihmisemme pukeutuvat (kuvan naisen pukeutumisesta olen keksinyt jo monta). Olohuoneeni pöydällä lepää tosi paksu kirja: Sheila Hetin, Heidi Julavitsin ja Leanne Shaptonin Women in Clothes. Se on kuin raamatullinen juuri noita tarinoita. Kuvia naisten vaatekokoelmista, kertomuksia vaatteiden tarinoista, pohdintaa vaatevalinnoista, oman tyylin historiasta. Se on kiehtova kirja, johon kuuluu kiinnostava nettiprojekti kysymyksineen.

Mitä vastaisit kysymykseen: Milloin tunnet itsesi kaikista viehättävimmäksi? Tai: Mikä on käänteentekevin keskustelu, jonka olet koskaan käynyt muodista tai tyylistä? Entä: Miten äitisi vartalo ja tyyli on vaikuttanut omaasi?

Parhaat vaatteeni: Naf Naf -mekko

Posted on by
  • Merkki: Naf Naf
  • Materiaali: 75 % puuvillaa, 25 % polyesteriä
  • Valmistusmaata ei lue pesulapussa.
  • Ostettu: 1990-luvun puolivälissä. Ostohinnasta ei mielikuvaa, tuskin kovin kallis.
  • Hinta per käyttökerta tähän mennessä: todennäköisesti alle 10 senttiä

Blossom Russo tv-sarjassa Kullannuppu (1990–1995) oli kiinnostava tyttöhahmo, jolla oli ihania vaatteita. Blossomin jalanjäljissä minunkin oli saatava raidallinen mekko. Olin yläasteikäinen.

Se mekko on tuossa kuvassa ja yhä ahkerassa käytössä.

Valitettavasti en muista ostotapahtumaa, mutta merkistä päätellen mekko löytyi ulkomailta, ehkäpä Ranskasta vuonna 1996. 90-luvulla Naf Nafia ei myyty Suomessa.

Tämä lempivaate on siis ennen kaikkea kestävää laatua, mutta tykkään myös sekä mallista että raitakuosista vieläkin. Kangas tai muoto ei ole mennyt parissakymmenessä vuodessa miksikään (olen jo heti aluksi leikannut spagettiolkaimet poikki ja solminut ne lyhyemmiksi, mikä on ainoa esteettinen haitta). Ei nyppyjä, ei kiertäviä saumoja eikä repeämiä. Miten tämä on edes mahdollista?

Mietitäänpä. Mekko on kapeamallinen eikä helma siis jää helposti kiinni mihinkään. Vasta valokuvatessani sitä huomasin, että paksuhkossa, hengittävässä trikoossa on neljännes polyesteriä. Olin pitänyt kangasta kokopuuvillana. Ehkäpä synteettinen vahvistus tässä kohtaa tuo kestävyyttä. Polyesteri on tässä sellaista nykyään harvoin tavattua, ei-nyppyyntyvää laatua, ja puuvillakin loistokamaa. Ehkä se on pitkäkuituista, kun ei nyppyynny? (Nyt loppuu asiantuntemus, mutta jotakin tällaista muistelen viisaampien kirjoituksista.)

On myös myönnettävä, että vaikka tämä vaate on vanha, superkovaa käyttöä ei kesämekolle Suomessa tule. Käyttökertoja on parikymmentä vuodessa. Lisäksi tämä mekko on vain perusarkeen sopiva, mutta toisaalta kesälomalla ei juuri virallisempaa kaipaakaan. Aivan oiva vaate maaseutumatkailuun tai kotona oleiluun lämpimänä päivänä. Säärimitta on tosi toimiva, ei liian paljastava ja tarvittaessa hiukan lämmittävä.

Tätä mekkoa voi hyvin myös kerrospukea. Tänä kesänä sen yläosana on usein ollut ohut paitapusero –  en oikein enää osaa julkisesti esiintyä tuollaisissa rimpulaolkaimissa.

Mekon pitkäikäisyyteen vaikuttanee myös se, että se on helposti konepestävä eikä tarvitse koskaan silitysrautaa.

Tämä mekko on syy siihen, että etsin aina maksimekoista samaa hiukan painavaa ja läpinäkymätöntä materiaalia. Turhaan. Saman malliset mekot tapaavat olla ohuehkoa viskoosia ja vielä sellaista laatua, joihin nypytkin ilmestyvät vain katsomalla. Ärsyttävää!

Joskus tuntuu, että 90-luvulla asiat olivat vaaterintamalla paljon paremmin, vaikka valmistusmaita ei kovin taajaan vaatteisiin merkittykään. Mitäpä merkitsemään, kun selvää oli, että ne tulevat omasta maasta tai ainakin jostakin aika läheltä.

Minulla on omien vaatteideni perusteella sellainen arvelus, että nykyiset pikamuotiketjutkin tuottivat parikymmentä vuotta sitten ihan kohtuullista ja joskus jopa loistavaa laatua. Voivat tietenkin nykyäänkin tuottaa, jos tietää, mitä ostaa (hyvät löydöt sopii paljastaa!) – kaoottiset vaaterekit eivät vain varsinaisesti hengi laadukkuutta.

Nykyisestä Naf Nafista minulla ei ole hyvin palvellutta villahuivia enempää kokemusta. Pariisissa pyörähdin välillä liikkeessä, mutta kovin pikamuotihenkiseksi tuo tuntui musiikkia myöten menneen. En viihtynyt pitkään. Miinusta siitä, että nettisivut eivät vaikuta kertovan vaatteiden tuotantoketjusta sanaakaan. Sellainen on nykyään hävytöntä.

Vaate voi näyttää kaupan rekissä tai ensimmäisellä käyttökerralla vaikka kuinka ihanalta, mutta minua kiinnostaa se, miten se palvelee vuosien käytössä. Tämä arvio on Parhaat vaatteeni -sarjan kolmas osa. Miksi vaatteita ei voisi arvioida yhtä hyvin kuin kirjoja tai teknisiä vempeleitäkin?

Mikä on tärkeää

Posted on by

IMG_5445

Löysin kirppiskassistani puna-valkoraitaisen kesäpaidan 90-luvulta. Katselin sitä aikani. Laitoin sen päälleni. Se oli hyvä – ehkei ihan täydellinen mutta hyvä. Jo valmiiksi ostettu. (Olin ajatellut vähän uuden kesäpaidan ostoa.) Väläyksenomainen ajatus: Minulla on jo kaikki. En tarvitse mitään lisää. Elän maailmassa jossa minulla voi 34-vuotiaana olla kaikki tavara mitä keksin tarvita.

Iltakävelyllä puolison kanssa kiersimme järven ja törmäsimme roskalavaan. Siellä oli tuoleja, pöytiä ja iskemättömiä villasukkia. Lisäksi oli vanha Finnairin matkustamolaukku, jossa luki ”tehty istuimen alle”. Se oli täynnä kasetteja. Puoliso kantoi sen kotiin.

Emme tarvitse mitään lisää, emme lentolaukkua emmekä vuosikymmeniä vanhoja kasetteja varsinkaan. Mutta löytämisen iloa tarvitsemme! Kauniin polun huomaamista järven varrella, roskalavaa täynnä hylättyä tavaraa, musiikkia jota joku on joskus rakastanut, vanhan kasettimankan rohinaa. Tarinoita jotka häilyvät vanhan ja hylätyn yllä, vuosikymmeniä tallatuilla poluilla. Ne ovat tunteikkaita, vereviä, niistä tulee vahva olemassaolon tuntu.

Mutta tavarat itsessään? Voin punnita ja plarata niitä loputtomiin, voin ostaa niitä lisää, voin lahjoittaa paremman tavaran etsimiselle aikaani, mutta – – onko se tärkeää?

Osaisinpa pyrkiä parempaan yhtä kiivaasti muidenkin asioiden kohdalla. Jospa pyrkisin olemaan parempi ajattelija, parempi maailmankansalainen, jospa mieluummin opettelisin huomioimaan paremmin maapallon, jolla elän… Oikeasti tarvitsisin tavaran sijaan lisää inhimillisyyttä, sitä että uskaltaisin katsoa toista ihmistä läheltä, tuomitsematta.

Ajatusleikkini on seuraava. Jos en koskaan enää ostaisi mitään muuta kuin välttämättömästi tarpeellisen, kääntyisikö mieleni tärkeämpiin asioihin? Keksisinkö sellaisia ratkaisuja inhimillisiin kysymyksiin, joita nyt en osaa kuvitellakaan? Sillä onhan niin, että tavaran haluaminen vaatii pitkällisiä toimia: pitää tehdä tietty määrä töitä ansaitakseen rahan sitä varten, pitää löytää juuri oikeanlainen tavara, huoltaa sitä. Kirjailija Henry David Thoreau kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, että kävely on junaa nopeampi liikkumistapa, sillä siinä vaiheessa kun junaan havitteleva ryhtyy töihin ansaitakseen junalipun hinnan, kävelijä pääsee jo liikkeelle. Junat ovat 170 vuodessa nopeutuneet mutta periaate ei ole vanhentunut.

Tavaranvähennysjutuissa, näissä nykyään joka paikasta tunkevissa konmarihommissa, on usein sellainen uskonnosta muistuttava sivusävy, että kaikki muuttui paremmaksi kun luovuin seitsemästäkymmenestä prosentista omaisuuttani. Se kuulostaa lehdissä sellaiselta kepeältä heitolta johon on helppo todeta että joo niin varmaan, hurahdit heittämään kaikki muistosi pois ja nyt tunnet hetkellistä vapautta, kyllä myöhemmin kaduttaa, tiedä se, hölmö! Mutta en usko että useinkaan on kyse tavaran hävittämisestä vaan juuri siitä, että ihminen ymmärtää haluavansa keskittyä johonkin muuhun kuin ympäröivään tai kaivattuun tavaraan, pysähtyy miettimään mitä elämä oikein on, mikä siinä on tärkeää. Mikä minulle on arvokasta.

Sillä yltäkylläisyyden maailmassa kaikki on jatkuvassa vaarassa menettää arvonsa: ihminen, eläin, tavara, työ. Mitään niistä ei enää sanota lahjaksi, tai siunaukseksi, tai kohdella sen mukaisesti. Ne ovat puitteita, hyödykkeitä, taustaa jollekin elämälle jonka merkityksestä emme enää ole varmoja. Kaikki puhe siunauksista ja lahjoista kuulostaa uskonnolliselta, ideologiselta, jollakin tavoin naiivilta.

Ja silti meidän täällä nyt elävien pitäisi päättää, mihin me käytämme välttämättömyystavaran hankkimisesta vapautuneen ajan, sen jonka eteen ovat edelliset sukupolvet tehneet työtä (”jotta lapsillamme olisi helpompaa”, sanovat monet). Meillä on varaa kysyä, mikä on tärkeää. Jos meillä on varaa, eikö meillä tavallaan ole myös velvollisuus – –

Pahinta olisi tulla penseäksi.

Parhaat vaatteeni: 2or+ByYat-paita

Posted on by
  • Merkki: 2OR+BYYAT
  • Materiaali: 50 % modaalia, 50 % puuvillaa
  • Paidassa ei lue valmistusmaata. 2OR+BYYAT kertoo sähköpostitse, että heidän materiaalinsa tehdään suurimmaksi osaksi Italiassa, Ranskassa, Kreikassa ja Espanjassa. Tuotteet valmistetaan Suomessa ja Baltian maissa.
  • Ostettu: joulukuussa 2011 (käyttöikä tällä hetkellä: 4 vuotta 7 kuukautta)
  • Ostohinta: 79 euroa
  • Hinta per käyttökerta tähän mennessä: noin 36 senttiä

Joulukuussa 2011 jouduin televisioon. Jännitti. Tietenkin kaapissa oli vain mustia tai kulahtaneita vaatteita (tai no, tuntui siltä). Päätin ostaa uuden paidan.

Kävi hyvin. Sanoin 2OR+BYYATin liikkeessä myyjälle, että etsin jotakin yksinkertaista mutta kiinnostavaa ja ei-mustaa, ja niin löysin tämän savunvioletin puolihihaisen paidan. Se oli kuin olikin päälläni televisiossa ja sen jälkeen lukuisia kertoja: siistinä vaatteena työtapaamisissa ja arkijuhlissa, parinakin jouluna mutta myös ihan tavallisena arkena.

Kangas on mieluummin hiukan paksu kuin ohut, joten lähinnä olen käyttänyt paitaani syksyisin ja talvisin, viime vuodet hyvin usein Muka van neuletakin kanssa. Puolikkaiden hihojen ansiosta paita käy loistavasti kerrospukeutumiseen.

Modaali-puuvillatrikoo on tosi mukavaa päällä, laskeutuu kauniisti eikä ole mitenkään mahdottoman näköinen edes silittämättä. Vaate on pehmeä mutta ei nukkaannu helposti. Toistaiseksi kokemukseni selluloosamuuntokuitu modaalista ovat erittäin hyviä muun muassa tämän paidan ansiosta.

Paitani on leikattu ja ommeltu huolellisesti, muun muassa kauluksen takaosassa on venymistä estävä nauha (joku asiantuntevampi voi kertoa, mikä oikea termi tälle olisi). Vaate ei lukuisista käyttökerroista ja pesuista huolimatta ole kiertynyt tai venähtänyt lainkaan. Muoto on entisellään.

2OR+BYYAT kertoo nettisivuillaan panostavansa pitkäikäisiin käyttövaatteisiin. Tämä paita on hyvä osoitus sellaisesta. Design on yksinkertainen mutta kuitenkin kiinnostava. Vaate on rauhallinen ja kaunis. Ja erityiskiitos pitkäselkäiseltä: se on tarpeeksi pitkä.

Paita on kohta viisivuotias, ja on myönnettävä, että enää se ei ole kaikilta osin ihan entisellään. Parin viime vuoden aikana kankaaseen on ilmestynyt muutama pienenpieni reikä. Olen korjannut ne, mutta täyteen huomaamattomuuteen en ole kyennyt, joten vaate on laskenut siististä arkisempaan kategoriaan.

Ihan viime aikoina kankaan pintaan on myös ilmaantunut ihan ohutta, tuskin havaittavaa nukkaa. Yksin se ei häiritsisi; silittäminen tekisi paidasta yhä täydellisen. Kankaaseen on kuitenkin myös jäänyt muutama rasvatahra – nekin tuskin havaittavia, mutta tahroja yhtä kaikki.

Olen nyt tämän loistavasti palvelleen lempivaatteeni osalta vaatekierron ongelmakohdassa: mitä tehdä, kun ihana vaate alkaa tulla tiensä päähän? On vaikea löytää vastaavaa monikäyttöpaitaa, ja kun vielä vaatteen muoto ja ihana väri ovat ennallaan… Silti siisteiksi tarkoitetut kulahtaneet vaatteet masentavat käytössä. Miten siis toimia? En oikeasti tiedä.

Ainoa, mikä tämän paidan ja merkin kohdalla harmittaa, on se, että valmistusprosessista on vaikea saa tietoa. Paidassa ei lue valmistusmaata, mikä herättää aina epäilyksiä. Jos se on Suomi tai Baltian maat, kuten sähköpostitse saamani vastaus kertoo, sitä ei kannattaisi peitellä.

2OR+BYYATin vaatteissa on myös sama vaikeus kuin Muka van vaatteissa: niitä myydään niin harvassa paikassa (Suomessa tällä hetkellä kai vain merkin Fredrikinkadun-liikkeessä?), että niihin ei ole ihan helppo päästä käsiksi.

Vaate voi näyttää kaupan rekissä tai ensimmäisellä käyttökerralla vaikka kuinka ihanalta, mutta minua kiinnostaa se, miten se palvelee vuosien käytössä. Tämä arvio on Parhaat vaatteeni -sarjan toinen osa. Miksi vaatteita ei voisi arvioida yhtä hyvin kuin kirjoja tai teknisiä vempeleitäkin?

Illalla hän osti koiran

Posted on by

Keskiviikkoiltana, sateen jälkeen, kun kukkakaupat jo vetävät ulkohyllyjään sisälle, nainen seisoo eläinkaupassa Quai de la Mégisseriellä. Hänellä on väljä vaalea neulepaita ja vastapestyt tummat hiukset. Jalassa valkoiset tennarit ja suussa tuntematon kieli.

Eläinkaupan siniset markiisit mainostavat koiria, kissoja, kilpikonnia ja lintuja 66 vuoden kokemuksella. Sen myyjillä on pitkät valkoiset takit kuin lääkäreillä.

Nainen ei ole ainoa asiakas. Kaikkina aikoina täällä parveilee turisteja ja ranskalaisia isiä lastensa kanssa. He hymyilevät ja ojentelevat kännyköitään, lapset isien harteilla kiljuen innosta, sillä kaupalla on yksi ehdoton vetonaula.

Koiranpennut.

Chihuahuat, siperianhuskyt, Jack Russelin terrierit, ranskanbuldoggit, joista useimmat ovat syntyneet Unkarissa.

Ne asuvat hyvin pienissä pleksikopeissa, joissa on pohjalla puusoiroa, nurkassa vesikuppi ja lattialla yksi tai kaksi pallomaista lelua. Ne nukkuvat toisiinsa nojaten ja haukkuvat ja hyppivät sen minkä mahtuvat; ne yrittävät saada kontaktia viereisten koppien koiriin, ja niille koputteleviin ihmisiin. Turisti tunkee sormeaan pleksilasin pienestä raosta koirien nuoltavaksi huolimatta koskemisen kieltävästä kyltistä. Pennut imevät sitä kuin nänniä.

Pleksikopeissa on pienet laput, joissa lukee se mikä täällä riittää:

Chihuahua
hinta: 850 euroa
sukupuoli: narttu
syntynyt 13.10.15 Unkarissa
id-numero
näyttää chihuahualta
ei sukutaulua
keskimääräinen elinikä: 14 vuotta
koko aikuisena: 15–22 cm
paino aikuisena: 1–3,5 kg
keskimääräiset ylläpitokustannukset vuodessa (ilman terveyskuluja): 500 e

Vaaleaneuleinen nainen on iskenyt silmänsä kleinspitzeihin, joita on kahvilapöydän kokoisessa kopissa neljä. Hän ilmoittaa myyjälle tahtovansa niistä yhden, osoittaa oranssikarvaista koiraa.

Quai de la Mégisseriellä jurnuttavat autot, bussit ja moottoripyörät, niiden ääni kantautuu sisälle kauppaan. On sateenjälkeinen raikkaus, pariisilaiset palaavat töistä kotiin, he ostavat matkoillaan leipää ja juustoa, mekkoja ja koiria.

1250 euroa, lukee kopin pienessä lapussa, ja siinä kerrotusta syntymäpäivästä ilmenee myös että naisen valitsema koira juhlii tänään puolivuotisiaan. Huomaako hän sen?

Hän on saattanut harkita ostosta pitkään tai sitten ei; ehkä hän on kotirouva joka tunsi itsensä keskiviikkoiltana miestä odottaessaan tylsistyneeksi. Jokin hänessä näyttää siltä, hänen kyllästyneessä ilmeessään joka ei ota kontaktia kehenkään, hänen asussaan joka on niin harkitun rento.

Ehkä hän on kävellyt kaupan ohi ja päättänyt ostaa koiran.

Hän kumartuu kleinspitzien kopin puoleen ja ryhtyy vimmalla hakkaamaan nyrkillään pleksiä. Pennut hyppivät ja haukkuvat. Näyttää siltä, että hän hakee oikeanlaista reaktiota. Kun pentu reagoi liian laimeasti tai muuten väärin, hän heilauttaa kädellään liikkeen, joka tuntuu sanovan: ei sinua. Hän siirtyy seuraavaan pentuun, hakkaa pleksiä taas ja vetää sormiaan kopin poikki nähdäkseen, millaisella valppaudella niitä seurataan.

Kun valkotakkinen myyjä sitten palaa avaimineen, nainen sanoo: tuo valkoinen. ”Valitsitte aluksi tuon toisen”, myyjä sanoo ja osoittaa oranssia koiraa mutta nainen on tiukkana: tuo valkoinen. ”No, eipä sillä väliä ole”, huokaa myyjä ja avaa liukuvan pleksin.

Jostakin syystä minusta on huomattavaa, että kumpikaan ei hymyile.

Pennut vaikuttavat hämmentyneiltä avautuneesta ovesta. Ne jähmettyvät paikoilleen. Myyjä kahmaisee ainoan valkoisen pennun kouraansa ja ojentaa sen suoraan uudelle omistajalle.

Tämä ryhtyy heti rapsuttamaan ja suukottamaan sen pehmeän näköistä turkkia.

”Laitan vielä passin ja muut paperit valmiiksi”, myyjä sanoo vaikka nainen näyttää siltä ettei jaksaisi odottaa enää hetkeäkään.

Tuore koiranomistaja kulkee ympäri kauppaa pörröinen valkoinen pentu sylissään, kumartuu sen kanssa pleksikopeissa pomppivien lajitovereiden eteen ja saa aikaan valtavan haukkukonsertin. Hän asettaa pennun kassan viereen pöydälle ja komentaa kiivaasti vieraalla kielellä. Koira heiluttaa häntää. Se vaikuttaa hiukan uneliaalta. Millainen sen ensimmäinen puoli vuotta on ollut? Ymmärtääkö se, miten sen elämä nyt muuttuu?

Alle kymmenen minuutin kuluttua siitä kun koira on annettu hänelle syliin nainen astuu ulos Quai de la Mégisserielle. Hänellä on uusi musta olkalaukku, jossa on uusi valkoinen koira. Vain eläimen pää pilkistää laukusta ulos. Toisessa kädessä roikkuvan muovipussin läpi näkyy paketti pissa-alustoja.

On keskiviikkoilta, Seinen ranta. Nainen vaaleassa neuleessa ja vastapestyssä tukassa kävelee koira kassissaan kohti Châtelet’n metroa eikä kukaan enää tiedä että muutama minuutti aiemmin hänestä on tullut koiranomistaja.

Nainen pysähtyy välillä kukkakaupan eteen ja antaa koiran haistaa ulkona vielä olevia kasveja. Pentu haukkaa yhdestä palasen.

Sitten tiemme eroavat. Minä käännyn sillalle kohti Citén saarta. Nainen koira kassissaan laskeutuu metroon. En näe, mihin suuntaan he lähtevät.